Minulta jäi muutama sovittu käännösteksti julkaisematta, joista yksi alla. Se on irlantilaisen kirjoittajan Seamus Scanlonin (joka ei siis ole jalkapalloilija Scanlon) novelli, josta hän hommasi itse käännöksen minulle. Yksi syy siihen, että novelli jäi julkaisematta, oli juuri käännöksen taso. En itse asiassa tiedä, keiltä Scanlon käännöksen tilasi, mutta se oli varsinkin lopussa perin heikko - itse asiassa vaikuttaa siltä, että kääntäjiä on ollut kaksi, joista alun kääntänyt oli parempi. Olen kuitenkin kokenut, että teksti on hyvä, joten yhtenä vuoden ensimmäisistä töistä päätin hiukan siistiä käännöstä - onneksi Scanlonin novelli löytyi englanniksi netistä, pystyin tarkistamaan joitain asioita ja huomasin, että kuka novellin sitten olikin kääntänyt, hän oli tehnyt pahoja virheitä. (Mutta koneen tekemästä käännöksestä ei selvästikään ole kyse.)
Alla oleva novelli ansaitsisi vielä yhden tai kaksikin editointikierrosta, mutta en itse niihin nyt veny. Itse tarina on vahva ja vakuuttava kuva Pohjois-Irlannin tilanteesta vielä parikymmentä vuotta sitten.
Minun kaunis röyhkeän petomainen BelfastiniSeamus Scanlon
Vinoon parkkeerattu Saracen-panssariauto katsoo Laganista loivasti nousevaa hämärää sumuista silhuettia. Sen korkeat voimakasmuotoiset renkaat seisovat uhkavassa asennossa murtuneella jalkakäytävällä ja sen lommoinen harmaa puskuri tuskin erottuu häälyvässä valossa. Korkealle kätketystä aseesta syöksähtävä savupilvi häipyy nopeasti näkyvistä.
Poika juoksee kivien roskaaman kadun yli kohti kauppoja. Hänen äitinsä huutaa oviaukosta: – Ole varovainen!
– Ei mitään hätää, äiti!
Mellakointi jatkuu hetken. Aika juoda teetä. Muutama alakuloinen teini seisoskelee tien päässä kyyristyneinä poltettujen autonraatojen taakse ja polttelee tupakkaa, kommandopipot ja heittolingon ammuksia käsissään ja katselee samalla tietä pitkin. Pojan sisko tunkee oviaukosta äitinsä ohi ja juoksee ulos hänen peräänsä.
Tyttö huutaa itkunsekaisesti: – Bernie, Bernie!
Poika kääntää päätään. Hän tuntee raskaan kieppuvan esineen halkovan ilmaa lähellä hänen kasvojaan. Sen ääni tuntuu vieläkin. Luoti iskeytyy Bernien nenävarteen – nostaa hänet irti maasta – heittää tytön päin oven karmia. Tytön kasvot räjähtävät hajalle. Aivokudosta ja verta valuu kotimme seinää alas lattialle. On turmeltuneen Belfastin pääsiäinen. Tytön äiti kirkuu.
Poika haluaisi myös kirkua, mutta kurkusta ei tule ääntä.
Hän kompuroi takaisin sisään – hänen siskoparkansa lojuu lattialla murskattuna. Naapurit juoksevat kodeistaan – vetäen lasten äitiä pois.
Kirkumisen ääniä.
Saracen liikahtaa pois asemistaan, sen alustarakenne paljastuu, kun se ajaa nopeasti kasattujen barrikaadien yli, joiden oli tarkoitus suojella pyhää maata – Palestine Streetiä, Jerusalem Streetiä, Cairo Streetiä. Panssariauton hitaasti poistuessa väkijoukot palaat kaduille. Kivet putoilevat suojamuurilta.
Pappi saapuu paikalle. Poliisi tulee paikalle. Bernien veri valuu jalkakäytävälle, reunuksen yli, muodostaa pienen lätäkön kadulle. Ambulanssi saapuu. Heidän kasvonsa ovat tuhkanvalkoiset, kun he puhdistavat paikkaa verestä ja peittävät Bernien kasvot valkealla liinalla, joka kuitenkin tahraantuu punaisilla läikillä saman tien asettamisen jälkeen. Pojat kävelevät jalkakäytävän yli Bernien ruumiin rinnalla.
Äiti kirkuu vieläkin katkonaisesti uusien sireenien äänten ryöpytessä kuuluviin, kun lisää ambulansseja ja poliiseja saapuu paikalle kapeaa harmaata katua myöten. Poika katsoo tietä, kun hänen siskonsa kirkas mustanpunainen veri virtaa päästä ja niskasta ja silmistä ja nenästä ja suusta ja tarttuu pojan kenkiin ja virtaa taas eteenpäin. Poika riisuu kenkänsä ja sukkansa ja seisoo paljain jaloin veressä ja on varma, ettei koskaan unohtaisi tapahtunutta.
Hautausurakoitsijan noutaessa ruumista Royal Victoria sairaalasta naapurit ottavat lohduttaen äidin tykönsä ja pojan katse seuraa ruumisauton katoamista sumuun, joka peittää Ormeau Bridgen. Naapurit yrittävät houkutella poikaa sisälle. Hän seisoo märällä katukiveyksellä, kunnes yö pimenee ja viileä tuuli saa hänet vapisemaan. Poika kävelee taloon ja seuraa aulan linoleumiin jääneitä heikkoja jälkiä. Makuuhuoneessaan hän vetää lakanan päänsä ylle. Hän makaa valveilla koko yön. Aamulla valkoiseen lakanaan on kopioitunut punaiset jalanpainaumat.
Seuraavan päivän ruumiinvalvojaisissa väkeä tulvii eteishalliin. Avonainen arkku lepää pehmustamattomalle keittiön tuolilla. Bernien pää on kääritty tukeviin käärinliinoihin. Kuiskailua, yskimistä. Sinivalkoinen tupakansavu ympäröi surijoita. Keittiössä naiset kaatavat teetä ja viinaa (irlantilaisten patenttiratkaisu epätoivoon) ja tarjoilevat kinkkuvoileipiä hillityn vaiteliaina.
Poika seisoo arkun pääpuolessa. Hänen äitinsä istuu kyyristyneenä tuolissa vastapäätä ja tuijottaa tyhjyyteen. Poika on pukeutunut mustiin housuihin, valkoiseen paitaan ja mustaan solmioon. Hän seisoo paikoillaan koko päivän. Hän tarkkailee kaikkia huoneessa ja heidän lähestymistään. Hän kättelee surijoita, jotka yrittävät lohduttaa hänen äitään. Häntä he eivät yritä lohduttaa. Vain kädenpuristus – sanaakaan vaihtamatta. Nuoret saapasjalkaiset riutuneet ja kalpeaihoiset, joilla on julman raivoisa katse, nyökkäävät hänelle. He koskettavat ohikulkiessaan hänen kättään känsäisillä käsillään, bensiinin saastuttamilla käsillään, hurjasteluun tottuneilla käsillään, kivenheittäjän käsillään, laihoilla käsillään, kuolettavilla käsillään. Poika nyökkää takaisin.
Hän jää arkun viereen koko yöksi vielä senkin jälkeen, kun äiti on viety sänkyyn, kun naapurit ovat jo menneet kotiinsa, kun sukulaiset ovat nukahtaneet yläkerran kapeissa makuuhuoneissa.
Hautajaisissa Bernien koulukaverit muodostavat kunniakujan, kun juhlakulkue suuntaa kohti kirkkoa. Kaikilla on hoikat paljaat jalat, hoikat paljaat kasvot, mustat somiot ja valkeat paidat – vihattujen irlantilaisten univormut. Kulkue on täynnä itkua ja Jumalan ylistystä.
Arkku kannetaan jyrkännettä ylös kirkolta, poika kantaa Bernietä serkkujensa kanssa, juhlistaen kuolemalla voidellun ja taivaallisin sitein solmittua sopimusta. Tytön luokkatoverit kävelevät arkun vierellä ja harjoittelevat samalla surukävelyä, josta he tekevät pian täydellisyyttä hipovaa.
*****
Poika heitteli katon harjoilta joka yö palopommeja. Hän suuteli jokaista pulloa ennen heittoa, jotta se lentäisi pohja edellä ja tuli syöksyisi pullosta ennen kuin se osuisi kohteeseensa. Hän työskentelee hiljaisesti, tehokkaasti. Hänen heittonsa ovat mahtavia. Tytöt ihailevat. Suutelevat häntä. Hän odottaa, kunnes Saracen-panssariautot ovat muiden heittäjien ulottumattomissa. Sotilaat nojailevat vasten metallia. Tupakoivat. Naureskelevat. Kiväärin piiput osoittavat maahan. Rentoina.
Sitten poika astelee reunustalle ja valitsee puisesta korista palopommin. Hän sytyttää rievun ja heittää. Pitkä liekehtivä kaari päättyy maahan. Sotilaat hajaantuvat, mutta liian myöhään. Iho palaa kiinni heidän sinikeltaisiin univormuihinsa. Pojan äiti tarkkailee häntä joka ilta hänen poistuessaan kotoa ja valvoo, kunnes hän palaa retkiltään. Äidin suru polttaa syvällä ja tosissaan. Surun kirkas kajo pureutuu poikaan.
Hänet kuljetetaan pitkiksi viikonlopuiksi Belfastin ulkopuolelle, josta katoliset ovat paenneet etelään. Ja iltahämyssä hän harjoittelee ampumalla revolverilla tuulen kaatamia puita turvapaikan lähettyvillä. Suuliekin välähdys huipentuu hajanaiseksi valkoiseksi valokaareksi aseen piipun edessä, luoti piiskaa oksia ennen osumistaan hämärässä roikkuviin maaleiksi ripustettuihin kannuihin tai pulloihin. Laukausten väli on pitkähkö, koska hän antaa kaiun hälvetä ennen kuin nostaa aseen ampuakseen uudelleen. Ammuttuaan täyden lippaan hän vapauttaa rullan harjaantuneella otteella, piippu osoittaa ylös ilmaan, hylsyt putoavat känsäiseen käteen ja sitten hän pudottaa lämpimät hylsyt taskuunsa. Hitaan tehokkaasti hän lataa uudelleen, yön pimeyden syvetessä ja laukausten kukoistaessa entistä kirkkaampina.
*****
Hän istuu yläkerran makuuhuoneen lattialla nojaten seinään. Avoin ikkuna vangitsee kadun äänet, kirkon kellon kajahdukset, lasten kiljahdukset heidän leikkiessään ulkona pitkinä kesäiltoina ja armeijan helikoptereiden raskaan kuminan, kun ne lentävät Belfastin katujen yllä.
Hän kuuntelee tieltä kuuluvia askeleita, tyttöjen naurua ja vihattua englantilaista aksenttia. Hänen vieressään lattialla on Espanjasta salakuljetettu uudenhohtava pistooli, jonka pinnassa kiiltää vielä aseöljy. Häntä vastapäätä istuu vanhempi mies. Opastaakseen häntä. Antaakseen hänelle verikasteen.
Askeleet lähestyvät ylös tietä – kuuluu tytön naurua.
Vapaalla olevat soltut makaa olohuoneen sohvalla. Rentoutuu. Perjantai-ilta Belfastissa – missä tytöt on aistikkaita ja asioiden tilat konstikkaita. Undertones soittaa "Teenage Kicksiä" ja Stiff Little Fingers "Suspect Devicea". Musiikki yrittää työntää pois vihan täyttämän ilmapiirin pogoilulla, staccato-soinnuilla ja särmikkäillä rytmeillä. Yrittää työntää vihan takaisin barrikaadien taakse. Takaisin rivitalojen ryhmiin, joissa se elää brittien, protestanttien ja Irlannin katolisten välillä.
IRA-perheiden tytöt – hurjat, äkkipikaiset, fanaattiset – ovat houkutelleet sotilaat mukaansa. Jotta heidät tapettaisiin. Nälkälakossa olevien veljien puolesta, laskuvarjojoukkojen ampumien veljien puolesta, protestanttien teurastamien veljien puolesta.
Brittisotilaat saivat mitä ansaitsivat.
Ehkä.
Kuningaskunnan sotilaat.
Pojat.
Poikasotilaat.
Seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, yhdeksäntoistavuotiaat.
Työväenluokkaiia nuoria, jotka oli revitty synkeiltä kotikonnuiltaan Coventrystä, Manchesterista, Birminghamista ja lähetetty vielä karummille kaduille minun kauniiseen, röyhkeän petomaiseen Belfastiini.
Suojelee valtakuntaa Whitehallin pehmytkätisten vanhojen äijien puolesta jotka ottaa teetä kermalla ja pelaa sotapelejä. Ilman hanskoja. Ulsterin punainen käsi. Vereen kastettu. Ei antauduta. Vittuun paavi! Vittuun kansa! Strateginen välttämättömyys, vanha kamu!
Poika hiipii hiljaa portaita alas kurkku ja suu kuivana, työntyy olohuoneen ovesta. Englantilaisten sotilaiden päät selviävät salamana. Ne ovat vasta nuoria poikasia. Ne nousevat sohvalta, niillä ei ole aseita, niillä on samanlaiset lyhyeksi kynityt päät kuin pojallakin, ja "Teenage Kicks" soi.
Tytöt kasaa tavaransa ja pakenee huoneesta sulkien oven perässään..
– Älkää, älkää!
Hiljaisena poika katselee sotilaita, ottaa tilanteen hallintaansa, ase tekee nättejä kaaria.
Huoneeseen astuu vanhempi mies poikien perässä.
– Olen pahoillani, se sanoo sotilaille.
Ja pojalle: – Tehkää heistä selvää.
Laukauksia, tähtäilyä, jotkut sarjat menee ohi – vaikea uskoa, matkaa on vain vajaa metri. Britit kaatuu, jää makaamaan raajat levällään, vavahtelee, vuotaa verta.
Pikkuinen tappajapoika.
Se poika olin minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti