Divarinpitäjätuttava oli lukenut joululomalla Patrick DeWittin Suomessakin melko suosituksi osoittautuneen lännenromaanin Sistersin veljekset. Tuttavani kehui kirjaa kovasti Facebookissa ja intoutui vertaamaan sitä Flann O'Brieniin ja totesi, että harva kirjailija on näin reippaasti irtisanoutunut länkkärien kliseistä.Olen ollut DeWittin romaanin kohdalla jo aika kyllästynyt puhumaan länkkärien kliseistä, kun suurin osa DeWittiä hehkuttaneista lukijoista ei todennäköisesti ole lukenut yhtään lännenromaania. Jossain blogissa todettiinkin, että Sistersin veljekset osoittaa, että länkkäreissä on enemmän vaihtelua kuin Tex Willerin perusteella voi ymmärtää.
No totisesti on! Suomalaisia lukijoita on kohdeltu aina melko huonosti tämän lajityypin suhteen ja muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lajityypin keskeiset taiteellisesti huomionarvoiset romaanit on jätetty suomentamatta. Vaikka monet täällä rakastavat Lonesome Dove -tv-sarjaa, Larry McMurtryn Pulitzer-palkinnon voittanutta romaania ei ole vieläkään suomennettu! Hatusta vetäisen listan tärkeistä kirjailijoista, joiden lännenromaaneja ei ole suomennettu ja jotka hyvinkin voisivat haastaa näkemyksen siitä, että Patrick DeWitt teki Sistersin veljeksillään jotain täysin ennenkuulumatonta: Thomas McGuane, Edward Hoagland, Ishmael Reed (kyllä, jazzlyyrikkona tunnetun Reedin romaaneihin kuuluu sekopäinen länkkäri Yellow Back Radio Broke-Down, 1969), Tom Robbins, Michael Ondaatje (okei, The Collected Works of Billy the Kid: Left-handed Poems on runokokoelma, ei romaani)... Edward Abbeylta on suomennettu vain hänen sinänsä mainio muistelmateoksensa Kesä erämaassa, E. L. Doctorowilta on vieläkin suomentamatta hänen esikoisensa, lännenmaisemiin sijoittuva Welcome to Hard Times (1960).
Vielä enemmän länkkärien kliseitä haastaa Cormac McCarthyn Veren ääriin eli viime syksynä viimeinkin suomeksi kääntynyt Blood Meridian (1985), jota muun muassa Harold Bloom on ylistänyt yhdeksi aikamme suurimmista kirjoista (sinänsä Bloomin suomeksikin oleva Lukemisen ylistys on harvinaisen puuduttavaa luettavaa, kuin kirjallisuudentutkimusta suoraan 1940-luvulta). Oikeastaan voisi sanoa, että siinä missä DeWitt lähinnä leikittelee länkkärin kliseillä - vaikutelmaksi jää että hän ei kauhean hyvin niitä edes tunne, mitä nyt nähnyt muutaman peruselokuvan -, siinä McCarthy pureutuu niihin ja murtaa ne kaikki yksitellen. Kuvaus intiaaneja vastaan käytävästä sodasta saa Joseph Conradin Pimeyden sydämen vaikuttamaan pikkupoikien jokiseikkailulta. Eversti Kurtzilla ei ole mitään McCarthyn kokemuksiin verrattavaa, olisi hyvin sietänyt säilyttää järkensä. (Mielessä käy vertailu Kenneth Robertsin romaaniin Luoteisväylä, josta King Vidor teki elokuvan, joka ei ole hulluuden kuvauksessaan läheskään yhtä vaikuttava.)Veren ääriin ei kuitenkaan ole tyypillinen antilänkkäri samalla tavalla kuin se kriitikko Leslie Fiedlerin alun perin tarkoittamassa mielessä käsitetään - se ei pyri horjuttamaan näkemyksiämme intiaanisotien poliittisesta oikeutuksesta tai tarjoilemaan vaihtoehtoista näkemystä intiaaneista verenhimoisena kansana, joka sietikin hävittää. Se ei myöskään ilkamoi valkoisten valloittajien typeryydellä tai vallanhimolla eikä se kuvaa kapitalismin tunkeutumista Villiin länteen. Sitä ei voi siis verrata esimerkiksi Robert Altmanin McCabe & Mrs. Milleriin tai Arthur Pennin Pieneen suuren mieheen. (Ai niin, Thomas Bergerin romaania, johon Pennin elokuva perustuu, ei ole myöskään suomennettu.)
Tämän kaiken kääntöpuolena on tietenkin se mahdollisuus, että McCarthy hyväksyy tämän kaiken. En ihan suoraan sanoen löydä Veren ääriin -romaanista näkemystä, jossa tuomittaisiin valkoisten suorittama Pohjois-Amerikan valloitus - enkä myöskään löydä näkemystä, jossa McCarthy tuomitsisi väkivallan. Hänen kuvauksensa kirjan eräästä keskushenkilöstä, tuomarista, on tietysti hyvin ambivalentti, mutta se on oikeastaan niin ambivalentti, että on vaikea sanoa, onko tuomari McCarthyn näkemysten äänitorvi vai edustaako hän McCarthylle jotain kritisoitavaa. Selvää nimittäin on, että McCarthyn toisen romaanin, Menetetyn maan sheriffin konservatiiviset näkemykset, joita hän monologeissaan selittää, ovat suurin piirtein samoja kuin McCarthyn. (Onkin erityisen ironista, että kirjasta tekivät elokuvan juutalaispostmodernistit, Coenin veljekset. Ilmankos jotkut ovatkin todenneet, että elokuvasta tuntuu kaiken itsevarman pinnan alla puuttuvan sisältö.) Mietin jossain määrin samaa Tien lopussa: miten McCarthyn näkemys eroaa amerikkalaisten uusnatsien näkemyksestä, jossa ydinsota saa huoletta tuhota rappioituneen ihmiskunnan, jotta rehdit perusamerikkalaiset voivat aloittaa alusta? (Vrt. esim. The Turner Diaries.) (Myönnän kyllä suoraan, että en ole lukenut kirjaa, ainoastaan nähnyt John Hillcoatin elokuvan, mutta teen parhaani korjatakseni asiaintilan.)McCarthyn puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hänen tyylinsä kirkkaus ja hypnoottisuus riittävät nostamaan hänet kymmeniä, ellei satoja kertoja tavanomaisen äärioikeistolaisen machouhoilun yläpuolelle.
Tässä pari linkkiä aiheen tiimoilta: oma arvioni Sistersin veljeksistä, joka on ilmestynyt Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä, Timo Hännikäisen asiantunteva ja poliittisesti kiinnostava arvio Veren ääriin -kirjasta, ja tässä jonkun yliopistotutkijan paperi Leslie Fiedlerin antiwestern-termistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti