Toimittaja vai kirjailija: pohdiskelua ammatti-identiteetistä

Episodissa oli arvosteltu kirjani Animaatioelokuvan lyhyt historia, jonka tekeminen ei ollut aivan helppoa, sillä jouduin perustamaan oman kustantamon saadakseni sen julkaistua. (Enemmän täällä.) Lyhyen kolmen tähden arvostelun alussa minua kutsuttiin "toimittajaksi ja kirjailijaksi". En ensiksi kiinnittänyt tähän mitään huomiota, mutta sitten yhtäkkiä rupesin miettimään, koska olen viimeksi tehnyt varsinaisia toimittajan töitä.

Olen kirjoittanut viimeisen parin vuoden aikana hyvin vähän kirja- tai elokuva-arvosteluja, kun kaikki aika on mennyt sekä perheen pienimmäisen että suomalaisen lännenkirjallisuuden historian kanssa. Sylviin en ole aikoihin kirjoittanut elokuva-arvosteluja, Helsingin Sanomissa taisin julkaista viime vuonna vain yhden tekstin, ja sekin oli kolumni. Kaltiossa pitämäni kolumnisarja Törky on ihanaa taas loppui jo hyvän aikaa viime vuoden puolella. (Kolumnit ovat edelleen saatavilla sähkökirjana.) Varsinaisia lehtijuttuja, vaikkapa haastatteluja ajankohtaisista ihmisistä, en ole tehnyt vuosiin - en käytännössä sen jälkeen kun Aamulehden Valo ja Vihreä Lanka lakkasivat ostamasta juttuja ulkopuolisilta avustajilta. Turun Sanomiin tein vuosia sitten muutamia juttuja, esimerkiksi yhden ensimmäisistä isoista Leevi Lehdon haastatteluista silloin kun hän oli juuri perustanut Ntamo-kustantamonsa.

Mutta viime aikoina ei mitään tällaista. Miksi siis toimittaja? Olen toki tehnyt niitä hommia, joskus enemmänkin - olinhan esimerkiksi vuodet 2000-2002 Turun Ylioppilaslehden päätoimittaja. Jälkeenpäin on pakko myöntää, etten hakisi sitä duunia enää, sillä olen lopulta älynnyt, että ajankohtaisten uutisten kirjoittaminen tai ylipäätään uutistyö ei ole minusta kauhean kiinnostavaa. Se varmaan näkyikin lehdessä, mutta toisaalta se varmaan myös mahdollisti jonkinlaisen gonzomaisen sekoilun, jota edelleen muistellaan.

Joskus pyörii mielessä keskustelu, jonka kävin vuosia sitten turkulaisen kriitikon Kari Salmisen kanssa Facebookissa. En muista, mistä keskustelu lähti liikkeelle, mutta Salminen joka tapauksessa puhutteli minua toimittajana tai toimittajakuntaan kuuluvana. Sanoin (ja myönnän, että kuulostaa hölmöltä), etten ole toimittaja, vaan kirjailija. Salminen vastasi jotakuinkin niin, että jokainen, joka kokoaa muiden kirjoittamien tekstejä kirjoiksi, on toimittaja. Tällä hän ilmeisesti viittasi siihen, että olen tehnyt - toimittanut - hakuteoksia, artikkelikokoelmia tai novelliantologioita. Ehkä joku näistä oli juuri ajankohtainen ja siksi Salmisen mielessä. Olin kuitenkin siinä vaiheessa julkaissut jo useita täysin omia teoksia.

Viime vuoden puolella törmäsin samaan jaotteluun taas aivan päinvastaisessa tapauksessa. Joku voi muistaa, että blogini oli jonkin aikaa Imagen blogeissa - kun asia julkistettiin, Imagen sivulla oli juttu (muistaakseni päätoimittaja Heikki Valkaman kirjoittama), jossa minua tituleerattiin toimittajaksi. Joku näsäviisas kommentoi, että nykyään saa toimittajan tittelin helposti: ansaitsen kuulemma elantoni kokoamalla vain itseäni kiinnostavia marginaalikirjoja ja kirjoittamalla niistä mielipidejuttuja. Jossain vaiheessa tittelini Imagen esittelyssä kai vaihtui kirjailijaksi, mutta en ihmettele sinänsä, että minua sanottiin ensiksi toimittajaksi: Heikki Valkama oli nimittäin Helsingin Ylioppilaslehden päätoimittajana samaan aikaan, kun hoidin vastaavaa pestiä Turussa. Heikin ura on ollut selkeämmin journalistinen.

Joskus kirjailijuuteni on esittäytynyt kokeellisemmissa tai käsitteellisemmissä yhteyksissä kuin itse sen ajattelen olevan. Karri Kokko haastatteli minua muutama vuosi sitten Parnassoon, yhtenä näkökulmana oli tuotteliaisuuteni. En muista, oliko muotoilu vielä lopullisessa jutussa, mutta ainakin haastattelussa esiintyi ajatus, että laitan muut kirjoittamaan kirjat puolestani. Tällä tietysti viitattiin toimittamiini antologioihin ja artikkelikokoelmiin sekä hakuteoksiin, mutta itse olen nähnyt ne vain ihan normaalina toimintana, jota ei Suomessa kovin moni tee. Olen itse enemmän ajatellut työskenteleväni niin kuin vaikkapa Mike Ashley tai Martin H. Greenberg: olen koonnut uusia ja jo aiemmin julkaistuja tarinoita jonkin yhteisen teeman alle, ei sen kummempaa. En tiedä, oliko tulkintani oikea, mutta mielessäni kävi Karri Kokon oma runokokoelma (en valitettavasti muista nimeä), jonka muut runoilijat olivat kirjoittaneet. Hauska kokeilu, mutta ehkä kuitenkin eri asia kuin vaikkapa Kuun pimeä puoli tai Kirotun kirjan vartija.

Jalavan julkaisema kirjauutuus,
nyt kirjakaupoissa!

Olenko siis toimittaja vai kirjailija vai jotain ihan muuta? Pitkään pidin "toimittajaa" mukana yhteyksissä, joissa oma ammatti piti määritellä ja olin sekä tietokirjailija että toimittaja, jossain vaiheessa taas olin pelkkä tietokirjailija, nykyään, vähän yhteydestä riippuen pelkkä kirjailija - olenhan julkaissut myös muutamia proosateoksia. Mutta olen nyt sitten taas viime aikoina tehnyt kirja-arvosteluja ja aktiivisesti tyrkyttänyt niitä lehtiin, koska apuraha loppui ja jostain on pakko saada elantonsa. Tässä ei tietysti ole mitään erikoista: monet kirjailijat kirjoittavat kirja-arvosteluja.

Tämä saattaisi nyt jäädä yksittäisen kirjantekijän sekavaksi pohdinnaksi, ja pakko todeta, että teksti lepäsi keskeneräisenä Bloggerin palvelimella melkein viikon enkä kokenut pakottavaa tarvetta saada sitä loppuun. Sitten Facebookissa ja blogeissa nousi esille keskustelu siitä, kuka voi sanoa itseään kirjailijaksi, ja ajattelin, että lisäisin vielä muutaman kommentin.

Keskustelun aloitti - tai ainakin sysäsi liikkeelle - Tiina Raevaaran kolumni siitä, miten kirjailijat eivät voi hyvin ja osa pohtii alanvaihtoa. (Minäkin taisin Facebookissa pohtia, joskaan en tosissani, kun avustin poikamme koulun kevätjuhlan buffetissa ja tykkäsin lyhyestäkin vaihtelusta työhöni.) Raevaaran kuvailemat tapaukset ovat itsellenikin tuttuja: kaikki kustantamot eivät todellakaan toimi ammattimaisesti. Töitä on silti pakko paiskia ja kaikki hommat otettava vastaan - tai tarjottava niitä kustantajille, joita työntekijän ammattimaisuus ei selvästikään kiinnosta. Tässä kohtaa ehkä äärimmäisin esimerkki on kustantaja, jolle tein pienen valikoiman tunnetun kotimaisen kuvittajan proosatuotantoa ja minulle tarjottiin palkkioksi kuvittajan piirrosta. Sain kuitenkin neuvoteltua itselleni (pienen) rahapalkkion, mutta tuskin tulee vilkaistuakaan sinne päin. (Joskus muuten tuntuu, että kirja-alalla kaikki eivät tiedä, millaisiin systeemeihin tekijä voi törmätä. Esimerkiksi STIK:n suosituspalkkiot tuntuvat aikamoiselta utopialta.)

Keskustelu lähti rönsyämään Facebookissa ja jossain kohtaa esille nousi vanha ajatus, että Suomessa on vain muutama ammattikirjailija, muut ovat suurin piirtein slummailijoita, jotka joko kirjoittelevat harrastuksekseen päivätyön ohessa tai elävät apurahoilla. Apurahoilla eläminen ei muuten ole mitään mahtihommaa, voin suositella. (Ainakaan vähän tunnetun tietokirjailijan, joskus katsoen kadehtien prosaistien tai runoilijoiden teoksissaan ilmoittamia ja kiittämiä apurahatahoja.) Monipuolinen Juha-Pekka Koskinen älähti Facebookissa (ei-julkisessa päivityksessä), että Suomessa on todella paljon ammattikirjailijoita, heidän tulotasonsa vain on pieni. J. S. Meresmaa kirjoitti ilmeisesti tästä keskustelusta innostuneena oman blogitekstinsä pointtinaan, että kirjailijan kannattaa hoittaa hommansa ammattimaisesti.

Robert E. Howard, kioskikirjailija,
Conanin luoja

Enpä oikein tiedä. Maailma on ollut täynnä suosittujakin kirjailijoita, jotka eivät ole hoitaneet työtään ammattimaisesti - ja silti kirjat ovat ilmestyneet ja nousseet myydyimpien listoille. Kiitos tästä on usein kuulunut kustannustoimittajille, jotka ovat kursineet julkaisukelvottoman käsikirjoituksen kasaan. Silti ei tulisi mieleenkään väittää, että näin toimivat kirjailijat eivät olisi kirjailijoita. Aina välillä taas näkee sanottavan, että joku ei voi olla kirjailija, koska kirjoittaa tahallaan pulp-roskaa eikä halua tulla sotketuksi mihinkään pyhään ja vakavaan kirjailijuuteen. Tämä on minusta outo ja vähän typeräkin asenne, joka ennen kaikkea halveeraa näin sanovien esikuvia. Eikö muka Robert E. Howard olisi ollut ylpeä omasta työstään? Nyt joku tietysti sanoo, ettei hän ainakaan olisi hakenut Kirjailijaliiton jäseneksi. Varmasti hän olisi hakeutunut Kauhu- ja fantasiakirjailijat ry:n jäseneksi, jos sellainen olisi Yhdysvalloissa 1930-luvulla ollut.

Joskus olen muulloinkin törmännyt outoon vaatimattomuuteen - ja harrastan sitä itsekin. Olen nimittänyt itseäni kirjailijaksi tai tietokirjailijaksi jo vuosia, mutta joskus kyllä saatan todeta jollekin tuntemattomalle keskustelukumppanille vaatimattomasti, että olen tehnyt muutamia kirjoja. Juttelin asiasta parin tutun kanssa kirjamessuilla viime syksynä - kummatkin olivat julkaisseet useita teoksia ja vakiinnuttaneet nimensä. Molemmat sanoivat, etteivät ikimaailmassa kutsu itseään kirjailijoiksi, toinen totesi sanovansa itseään useammin toimittajaksi, toinen taas kertoi sanoi, että useimmiten kertoo tekevänsä sitä sun tätä, mutta ei missään nimessä sano itseään kirjailijaksi. Tämän kanssa asettui myöhemmin vahvaan ristiriitaan, kun luin Kindleltä amerikkalaisen omakustannekirjailijan zombiromaanin, jonka lopussa hän esitteli itseään tyyliin "XXX is a writer and a creator of fantastic visions and shuttering suspense". Välillä tuntuu, että meidän suomalaisten kirjailijoiden pitäisi opetella vähän paremmiksi työnsä markkinoijiksi - tai ainakin ylpeämmiksi omasta työstään.

Se voisi lopettaa tämän jahkailunkin asian ympärillä. Kirjailija on ihminen, joka julkaisee kirjoja tai ylipäätään kirjallisuutta, oli se hänen päätyönsä tai ei tai teki sen hän huonosti tai ei. Ammatin edustajat ovat ammattinsa edustajia, vaikka he eivät olisi siinä hyviä.

PS. Olen kirjoittanut samasta aiheesta ennenkin. Ilmeisesti asia kiinnostaa ja vaivaa minua. Ja juuri kun olin viimeistelemässä tätä, ilmestyi Imagen sivuilla Terho Puustisen kirja-alaa käsittelevän juttusarjan viimeinen osa.

Seamus Scanlonin novelli Pohjois-Irlannista

Julkaisin viisitoista numeroa Isku-nimistä lehteä, jossa ilmestyi niin uusia kuin vanhojakin rikosnovelleja, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin. Lehti oli harrastusta ja harjoittelua, mutta johti joihinkin töihin, joita teen edelleen. Lakkautin lehden pari vuotta sitten, kun totesin, ettei minulla ole enää aikaa tehdä lehdestä niin hyvää kuin olisin halunnut. Pari viimeistä numeroa ilmestyivät netissä, ne ovat siellä edelleen luettavissa. Suosittelen.

Minulta jäi muutama sovittu käännösteksti julkaisematta, joista yksi alla. Se on irlantilaisen kirjoittajan Seamus Scanlonin (joka ei siis ole jalkapalloilija Scanlon) novelli, josta hän hommasi itse käännöksen minulle. Yksi syy siihen, että novelli jäi julkaisematta, oli juuri käännöksen taso. En itse asiassa tiedä, keiltä Scanlon käännöksen tilasi, mutta se oli varsinkin lopussa perin heikko - itse asiassa vaikuttaa siltä, että kääntäjiä on ollut kaksi, joista alun kääntänyt oli parempi. Olen kuitenkin kokenut, että teksti on hyvä, joten yhtenä vuoden ensimmäisistä töistä päätin hiukan siistiä käännöstä - onneksi Scanlonin novelli löytyi englanniksi netistä, pystyin tarkistamaan joitain asioita ja huomasin, että kuka novellin sitten olikin kääntänyt, hän oli tehnyt pahoja virheitä. (Mutta koneen tekemästä käännöksestä ei selvästikään ole kyse.)

Alla oleva novelli ansaitsisi vielä yhden tai kaksikin editointikierrosta, mutta en itse niihin nyt veny. Itse tarina on vahva ja vakuuttava kuva Pohjois-Irlannin tilanteesta vielä parikymmentä vuotta sitten. 

Minun kaunis röyhkeän petomainen Belfastini
Seamus Scanlon

Vinoon parkkeerattu Saracen-panssariauto katsoo Laganista loivasti nousevaa hämärää sumuista silhuettia. Sen korkeat voimakasmuotoiset renkaat seisovat uhkavassa asennossa murtuneella jalkakäytävällä ja sen lommoinen harmaa puskuri tuskin erottuu häälyvässä valossa. Korkealle kätketystä aseesta syöksähtävä savupilvi häipyy nopeasti näkyvistä.
Poika juoksee kivien roskaaman kadun yli kohti kauppoja. Hänen äitinsä huutaa oviaukosta: – Ole varovainen!
– Ei mitään hätää, äiti!
Mellakointi jatkuu hetken. Aika juoda teetä. Muutama alakuloinen teini seisoskelee tien päässä kyyristyneinä poltettujen autonraatojen taakse ja polttelee tupakkaa, kommandopipot ja heittolingon ammuksia käsissään ja katselee samalla tietä pitkin. Pojan sisko tunkee oviaukosta äitinsä ohi ja juoksee ulos hänen peräänsä.
Tyttö huutaa itkunsekaisesti: – Bernie, Bernie!
Poika kääntää päätään. Hän tuntee raskaan kieppuvan esineen halkovan ilmaa lähellä hänen kasvojaan. Sen ääni tuntuu vieläkin. Luoti iskeytyy Bernien nenävarteen – nostaa hänet irti maasta – heittää tytön päin oven karmia. Tytön kasvot räjähtävät hajalle. Aivokudosta ja verta valuu kotimme seinää alas lattialle.  On turmeltuneen Belfastin pääsiäinen. Tytön äiti kirkuu.
Poika haluaisi myös kirkua, mutta kurkusta ei tule ääntä.
Hän kompuroi takaisin sisään – hänen siskoparkansa lojuu lattialla murskattuna. Naapurit juoksevat kodeistaan – vetäen lasten äitiä pois.
Kirkumisen ääniä.
Saracen liikahtaa pois asemistaan, sen alustarakenne paljastuu, kun se ajaa nopeasti kasattujen barrikaadien yli, joiden oli tarkoitus suojella pyhää maata – Palestine Streetiä, Jerusalem Streetiä, Cairo Streetiä. Panssariauton hitaasti poistuessa väkijoukot palaat kaduille. Kivet putoilevat suojamuurilta.
Pappi saapuu paikalle. Poliisi tulee paikalle. Bernien veri valuu jalkakäytävälle, reunuksen yli, muodostaa pienen lätäkön kadulle. Ambulanssi saapuu. Heidän kasvonsa ovat tuhkanvalkoiset, kun he puhdistavat paikkaa verestä ja peittävät Bernien kasvot valkealla liinalla, joka kuitenkin tahraantuu punaisilla läikillä saman tien asettamisen jälkeen. Pojat kävelevät jalkakäytävän yli Bernien ruumiin rinnalla.
Äiti kirkuu vieläkin katkonaisesti uusien sireenien äänten ryöpytessä kuuluviin, kun lisää ambulansseja ja poliiseja saapuu paikalle kapeaa harmaata katua myöten. Poika katsoo tietä, kun hänen siskonsa kirkas mustanpunainen veri virtaa päästä ja niskasta ja silmistä ja nenästä ja suusta ja tarttuu pojan kenkiin ja virtaa taas eteenpäin. Poika riisuu kenkänsä ja sukkansa ja seisoo paljain jaloin veressä ja on varma, ettei koskaan unohtaisi tapahtunutta.
Hautausurakoitsijan noutaessa ruumista Royal Victoria sairaalasta naapurit ottavat lohduttaen äidin tykönsä ja pojan katse seuraa ruumisauton katoamista sumuun, joka peittää Ormeau Bridgen. Naapurit yrittävät houkutella poikaa sisälle. Hän seisoo märällä katukiveyksellä, kunnes yö pimenee ja viileä tuuli saa hänet vapisemaan. Poika kävelee taloon ja seuraa aulan linoleumiin jääneitä heikkoja jälkiä. Makuuhuoneessaan hän vetää lakanan päänsä ylle. Hän makaa valveilla koko yön. Aamulla valkoiseen lakanaan on kopioitunut punaiset jalanpainaumat.   
Seuraavan päivän ruumiinvalvojaisissa väkeä tulvii eteishalliin. Avonainen arkku lepää pehmustamattomalle keittiön tuolilla. Bernien pää on kääritty tukeviin käärinliinoihin. Kuiskailua, yskimistä. Sinivalkoinen tupakansavu ympäröi surijoita. Keittiössä naiset kaatavat teetä ja viinaa (irlantilaisten patenttiratkaisu epätoivoon) ja tarjoilevat kinkkuvoileipiä hillityn vaiteliaina.
Poika seisoo arkun pääpuolessa. Hänen äitinsä istuu kyyristyneenä tuolissa vastapäätä ja tuijottaa tyhjyyteen. Poika on pukeutunut mustiin housuihin, valkoiseen paitaan ja mustaan solmioon.  Hän seisoo paikoillaan koko päivän. Hän tarkkailee kaikkia huoneessa ja heidän lähestymistään. Hän kättelee surijoita, jotka yrittävät lohduttaa hänen äitään. Häntä he eivät yritä lohduttaa. Vain kädenpuristus – sanaakaan vaihtamatta. Nuoret saapasjalkaiset riutuneet ja kalpeaihoiset, joilla on julman raivoisa katse, nyökkäävät hänelle. He koskettavat ohikulkiessaan hänen kättään känsäisillä käsillään, bensiinin saastuttamilla käsillään, hurjasteluun tottuneilla käsillään, kivenheittäjän käsillään, laihoilla käsillään, kuolettavilla käsillään. Poika nyökkää takaisin.
Hän jää arkun viereen koko yöksi vielä senkin jälkeen, kun äiti on viety sänkyyn, kun naapurit ovat jo menneet kotiinsa, kun sukulaiset ovat nukahtaneet yläkerran kapeissa makuuhuoneissa.
Hautajaisissa Bernien koulukaverit muodostavat kunniakujan, kun juhlakulkue suuntaa kohti kirkkoa. Kaikilla on hoikat paljaat jalat, hoikat paljaat kasvot, mustat somiot ja valkeat paidat – vihattujen irlantilaisten univormut. Kulkue on täynnä itkua ja Jumalan ylistystä.
Arkku kannetaan jyrkännettä ylös kirkolta, poika kantaa Bernietä serkkujensa kanssa, juhlistaen kuolemalla voidellun ja taivaallisin sitein solmittua sopimusta. Tytön luokkatoverit kävelevät arkun vierellä ja harjoittelevat samalla surukävelyä, josta he tekevät pian täydellisyyttä hipovaa.

*****

Poika heitteli katon harjoilta joka yö palopommeja. Hän suuteli jokaista pulloa ennen heittoa, jotta se lentäisi pohja edellä ja tuli syöksyisi pullosta ennen kuin se osuisi kohteeseensa. Hän työskentelee hiljaisesti, tehokkaasti. Hänen heittonsa ovat mahtavia. Tytöt ihailevat. Suutelevat häntä. Hän odottaa, kunnes Saracen-panssariautot ovat muiden heittäjien ulottumattomissa. Sotilaat nojailevat vasten metallia. Tupakoivat. Naureskelevat. Kiväärin piiput osoittavat maahan. Rentoina.
Sitten poika astelee reunustalle ja valitsee puisesta korista palopommin. Hän sytyttää rievun ja heittää. Pitkä liekehtivä kaari päättyy maahan. Sotilaat hajaantuvat, mutta liian myöhään. Iho palaa kiinni heidän sinikeltaisiin univormuihinsa. Pojan äiti tarkkailee häntä joka ilta hänen poistuessaan kotoa ja valvoo, kunnes hän palaa retkiltään. Äidin suru polttaa syvällä ja tosissaan. Surun kirkas kajo pureutuu poikaan.
Hänet kuljetetaan pitkiksi viikonlopuiksi Belfastin ulkopuolelle, josta katoliset ovat paenneet etelään. Ja iltahämyssä hän harjoittelee ampumalla revolverilla tuulen kaatamia puita turvapaikan lähettyvillä. Suuliekin välähdys huipentuu hajanaiseksi valkoiseksi valokaareksi aseen piipun edessä, luoti piiskaa oksia ennen osumistaan hämärässä roikkuviin maaleiksi ripustettuihin kannuihin tai pulloihin. Laukausten väli on pitkähkö, koska hän antaa kaiun hälvetä ennen kuin nostaa aseen ampuakseen uudelleen. Ammuttuaan täyden lippaan hän vapauttaa rullan harjaantuneella otteella, piippu osoittaa ylös ilmaan, hylsyt putoavat känsäiseen käteen ja sitten hän pudottaa lämpimät hylsyt taskuunsa. Hitaan tehokkaasti hän lataa uudelleen, yön pimeyden syvetessä ja laukausten kukoistaessa entistä kirkkaampina.   
                                                 
*****

Hän istuu yläkerran makuuhuoneen lattialla nojaten seinään. Avoin ikkuna vangitsee kadun äänet, kirkon kellon kajahdukset, lasten kiljahdukset heidän leikkiessään ulkona pitkinä kesäiltoina ja armeijan helikoptereiden raskaan kuminan, kun ne lentävät Belfastin katujen yllä.
Hän kuuntelee tieltä kuuluvia askeleita, tyttöjen naurua ja vihattua englantilaista aksenttia. Hänen vieressään lattialla on Espanjasta salakuljetettu uudenhohtava pistooli, jonka pinnassa kiiltää vielä aseöljy. Häntä vastapäätä istuu vanhempi mies. Opastaakseen häntä. Antaakseen hänelle verikasteen.
Askeleet lähestyvät ylös tietä – kuuluu tytön naurua.  
Vapaalla olevat soltut makaa olohuoneen sohvalla. Rentoutuu. Perjantai-ilta Belfastissa – missä tytöt on aistikkaita ja asioiden tilat konstikkaita. Undertones soittaa "Teenage Kicksiä" ja Stiff Little Fingers "Suspect Devicea". Musiikki yrittää työntää pois vihan täyttämän ilmapiirin pogoilulla, staccato-soinnuilla ja särmikkäillä rytmeillä. Yrittää työntää vihan takaisin barrikaadien taakse. Takaisin rivitalojen ryhmiin, joissa se elää brittien, protestanttien ja Irlannin katolisten välillä.
IRA-perheiden tytöt – hurjat, äkkipikaiset, fanaattiset – ovat houkutelleet sotilaat mukaansa. Jotta heidät tapettaisiin. Nälkälakossa olevien veljien puolesta, laskuvarjojoukkojen ampumien veljien puolesta, protestanttien teurastamien veljien puolesta.
Brittisotilaat saivat mitä ansaitsivat.
Ehkä.
Kuningaskunnan sotilaat.
Pojat.
Poikasotilaat.
Seitsemäntoista-, kahdeksantoista-, yhdeksäntoistavuotiaat.
Työväenluokkaiia nuoria, jotka oli revitty synkeiltä kotikonnuiltaan Coventrystä, Manchesterista, Birminghamista ja lähetetty vielä karummille kaduille minun kauniiseen, röyhkeän petomaiseen Belfastiini.
Suojelee valtakuntaa Whitehallin pehmytkätisten vanhojen äijien puolesta jotka ottaa teetä kermalla ja pelaa sotapelejä. Ilman hanskoja. Ulsterin punainen käsi. Vereen kastettu. Ei antauduta. Vittuun paavi! Vittuun kansa! Strateginen välttämättömyys, vanha kamu!
Poika hiipii hiljaa portaita alas kurkku ja suu kuivana, työntyy olohuoneen ovesta. Englantilaisten sotilaiden päät selviävät salamana. Ne ovat vasta nuoria poikasia. Ne nousevat sohvalta, niillä ei ole aseita, niillä on samanlaiset lyhyeksi kynityt päät kuin pojallakin, ja "Teenage Kicks" soi.
Tytöt kasaa tavaransa ja pakenee huoneesta sulkien oven perässään..
– Älkää, älkää!
Hiljaisena poika katselee sotilaita, ottaa tilanteen hallintaansa, ase tekee nättejä kaaria.
Huoneeseen astuu vanhempi mies poikien perässä.
– Olen pahoillani, se sanoo sotilaille.
Ja pojalle: – Tehkää heistä selvää.
Laukauksia, tähtäilyä, jotkut sarjat menee ohi – vaikea uskoa, matkaa on vain vajaa metri. Britit kaatuu, jää makaamaan raajat levällään, vavahtelee, vuotaa verta.  
Pikkuinen tappajapoika. 
Se poika olin minä.

Valheen jäljet, eli huomioita Enkeli-Elisan tapauksesta ja sen ympäriltä

Perjantaina ensi-iltaan tullut kotimainen elokuva Ja saapuu oikea yö kertoo elämänpituisesta valheesta. Nuori nainen ajautuu tekemään konkreettisen isänmurhan, koska on koko teini- ja aikuisikänsä jättänyt uskomatta pikkusiskonsa kertomuksiin. Lopussa nainen sanoo, ettei enää tiedä, mikä on toden ja valheen ero. Ajatuksen isänsä tappamisesta hän heittää ensiksi vitsinä.

Ero tuntuu olevan hiukan epäselvä nykyään muutenkin. Asioita tehdään ironisesti, niinsanotusti läpällä. Trollaus on päivän sana. Parlamentaarikko ja parlamentaarisuutta avoimesti halveksuva Jussi Halla-aho jää toistuvasti rangaistuksetta käytettyään itselleen tyypillistä ironista lauseenpartta. Perussuomalaiset saattavat nostaa idioottimaisesti postmodernin tekotaiteen vastustuksen hallitusohjelmaansa, mutta toteavat sitten, että se oli vain provokaatio. Toisaalta provokaatioita on viime aikoina tulkittu kuin ne olisivat yksi yhteen puhujansa todellisten mielihalujen kanssa - viittaan nyt esimerkiksi Aki Kaurismäen känniseen lausuntoon siitä, että ihmiskunnan rikkain prosentti pitäisi tappaa. Kalevan pääkirjoitustoimittaja vaati, että Kaurismäeltä pitää ottaa lausunnon takia akateemikon arvonimi pois. 

Kirjailijaksi itseään kutsuvan Minttu Vettenterä pitämä Enkeli-Elisa -blogi ja sen ympärillä pyörivä koulukiusaamista vastustava liikehdintä on nähdäkseni jälleen toinen esimerkki siitä, miten nykyään faktan ja fiktion rajat ovat epäselvät. Vettenterä on väittänyt, että Elisa on oikeasti olemassa ollut nuori tyttö, joka tappoi itsensä koulukiusaamisen takia, mutta että hän on lisännyt teksteihin fiktiivisiä elementtejä. Näinhän suurin osa kirjailijoista toimii: eletty elämä toimii kaunokirjallisen luomistyön taustalla. Tässä ei ole mitään pahaa tai väärää. Mutta ehkäpä Vettenterän olisi tullut - tai ainakin kannattanut - selkeämmin ilmoittaa, mistä projektissa on kyse. Nyt se näyttäytyy huijauksena, jonka tarkoituksena on ollut tehdä rahaa ja tulla tunnetummaksi kynänkäyttäjäksi - riippumatta siitä, ovatko nämä olleet Vettenterän tarkoitusperät.

Sinänsähän tällainen ei ole uutta. Kirjallinen maailma tuntee lukuisia huijauksia - muistetaan 80-luvulta esimerkiksi Hitlerin päiväkirjat, jotka mukamas löytyivät ja joista saksalainen media kritiikittömästi innostui, vaikka huijaus oli varsin läpinäkyvä. Aiempina vuosisatoina tällaiset huijaukset olivat hyvin yleisiä tai niitä ei edes pidetty huijauksina. Daniel Defoen Robinson Crusoe (1719) perustuu monin tavoin romaania edeltäviin kertomuksiin haaksirikoista, joista suurin osa oli täysin fiktiivisiä, mutta joita niiden kirjoittajat väittivät kuitenkin todenmukaisiksi kertomuksiksi omista kokemuksistaan - vaikka niissä saattoi olla räikeitä erheitä, kuten leijona Etelä-Amerikan edustalla olevalla saarella. Defoenkin tuotannosta löytyy tekstejä, joita hän väitti tositapahtumiksi, vaikka ne olivat hänen itsensä keksimiä.

Nykyaika muistuttaa muutenkin koko ajan enemmän ja enemmän 1600- ja 1700-lukuja. Minttu Vettenterä on tästä muutenkin hyvä esimerkki kuin vain Enkeli-Elisan takia. Hänen teoksensa ovat palvelukustanteita (yhtä lukuun ottamatta), toisin sanoen hän maksaa kustantajalle, että tämä julkaisisi hänen kirjansa. Tämä muistuttaa hyvin paljon noina vuosisatoina yleisiä tapoja julkaista kirjoja. Kirjapainon omistaja saattoi vaikka toimia kustantajana ja kirjailija osti teoksensa koko painoksen myydäkseen sitä itse. Aikakaudelle tyypillistä oli myös piratismi, joka on myös 2000-luvun suuria puheenaiheita ja ideologioita. Siinäkin keskustelussa faktan ja fiktion erot ovat hyvin epäselvät ja provokaatioiden määrä on suuri, puolin ja toisin.

Miksi 2000-luku sitten muistuttaa 1700-lukua? Väittäisin, että kyse on kapitalismin ja markkinatalouden ylivallasta. Kirjailijan tai sellaiseksi haluavan ja itseään kutsuvan on tehtävä kaikkensa saadakseen äänensä kuulluksi ja tullakseen työllään toimeen. Se vaatii faktan ja fiktion välisen rajan rikkomista.

Tässä vielä Kaarina Hazardin ja Johanna Vehkoon hyvät kirjoitukset aiheesta.

Muutoksia blogeissa, osa 2

Ilmoitin juuri toisessa blogissani Jurin tekstit (höhlä nimi, I know!), että lopetan sen päivittämisen ja siirrän kaiken sen tyyppisen matskun, jota olen sinne postittanut, tänne - eli käytännössä esimerkiksi kirjojen esipuheet, yksittäiset epämääräisissä lähteissä julkaistut artikkelit ja muut tekstit ja sen sellaiset (mukaan lukien Pulpografian hakusanat!) postitan nyt tänne, vaikka ne eivät olisikaan julkaisemattomia. Toisaalta kovin tiukka tämä julkaisukriteeri ei ole ollutkaan. Mutta oli miten oli, Jurin tekstit -blogi lakkaa (joskin se jää olemaan, jotta jo julkaistut tekstit sieltä löytää) ja tästä tulee vielä enemmän niin sanottu pääblogi. (Joskin vielä on ratkaisematta, kuinka paljon postitan tavaraa Pulpettiin, jota olen pitänyt pääbloginani. Ainakin siirrän sieltä tänne bibliografiani.) Lisäksi on vielä päätettävä, vaihdanko tämän blogin nimen joksikin muuksi, vastaamaan paremmin tarkoitustaan.

Isiblogin suunniteltu viimeinen teksti

Olen pitänyt ystäväni Ville Hännisen kanssa kolme vuotta Isiblogia, ensiksi täällä ja sitten Vauva-lehden sivuilla. Olemme nyt lopettaneet blogin pitämisen - se alkoi yksinkertaisesti tuntua taakalta. Suunnittelin kirjoittavani tällaisen lopetustekstin, mutta se jäi käyttämättä, koska Ville suositteli, etten pistä sitä julki. Mainittu blogisti - Täydellinen isä - nimittäin oli Villen mielestä niitä hörhöjä, jotka kannattaa vaieta kuoliaaksi (ei todennäköisesti onnistu, sen verran suosittu tämän blogi on).

Teksti alkaa vähän kesken ajatuksen, mutta en enää muista, mitä aioin tekstin aluksi sanoa.

On vain yksi asia, johon uskon ilman minkäännäköisiä varauksia: ihmisen oikeus siihen, että häntä ei pakoteta olemaan tietynlainen. Tämä koskee myös – tai ennen kaikkea – lapsia. Olin onnellinen, kun löysin selaamastani Alice Millerin kirjasta kehotuksen: älkää kasvattako lapsianne. Kaikki kasvatus on vain ihmistaimen vääntämistä tiettyyn suuntaan, ja minä en halua, että ketään väännetään mihinkään suuntaan. (Suurimman osan asioista lapsi oppii seuraamalla vanhempiaan. Sen, että toisia ihmisiä pitää kunnioittaa, lapsi oppii tarkkailemalla vanhempiaan. Käytökseen kuuluvat perusasiat kuuluvat samaan kategoriaan.)

Nykyäänhän on vallalla aivan toisenlainen ajattelu. Lapsille pitää antaa rajat – kasvatustieteilijä Mika Ojakangashan on kysynyt, miten lapsi osaa ajatella mitään niin abstraktia asiaa kuin rajat. Monet haikailevat supernanny-meiningin perään. Kun lapsi hyppii silmille, haetaan apuun sadomasopornosta ulkoasunsa saanut vanhanaikainen lapsenhoitaja. Väitetään, että perheissä lapset saavat päättää kaiken. Kunpa he saisivat päättää edes jostain tärkeästä.

Paljon on viime aikoina puhuttu siitä, miten ihmiset vedetään työelämässä äärirajoille. Työ on liian iso osa elämää. Kaltaiseni freelancerin typerä tilanne, jossa harrastuksista tulee työ eikä oikein ikinä tiedä, tekeekö työtä vai vain jotain puuhastelua (vrt. tämä blogi, jota voisi varmasti pitää ammattimaisemmalla otteella), on nykyään valtavirtaa työelämässä. Ihmiset eivät voi hallita elämäänsä. Ei ihme, että heille tulee sellainen olo, että lapsia pitäisi hallita paremmin ja voimakkaammin ja heistä pitää tehdä tietynlaisia. Ihminen tunnetusti siirtää pahat tunteensa aina heikompiinsa. Kun itseä ja omaa tilannetta ei voi muokata (puhumattakaan olosuhteista), muokataan sitä joka on taipuisampi.

Oli mitä mieltä tahansa 70-luvusta (ja vaikka myöntäisi, että silloin monilla meni huonosti, varmasti huonommin kuin nyt useimmilla), niin silloin ihmisillä sentään oli pysyvät työpaikat. Kasvatusajattelussa oli vallalla ajatus vapaudesta, siitä että lastenkin voi vain antaa olla.

Oletetaan lopuksi, että Täydellinen isä – joka kuvailee sitä, miten hän lisää ruokaöljyä lapsen puuroon jotta tälle kasvaisi oikeanlainen lihaksisto (ihanteena nuori Kike Elomaa) – on parodiaa ja että blogin tarkoitus on vain irvailla eri ilmiöille. Täydellinen isä irvailisi näin täydellisyyttä kaipaavalle kulttuurille ja kääntää peilin ikään kuin osoittamaan, millainen olisi kulttuurissa elävän miesmyytin mukainen käsitys täydellisestä isyydestä.

Toisaalta parodia aina kertoo siitä, mikä on kulttuurissa tärkeää. Parodia kertoo myös siitä, että parodioitavassa kohteessa on jotain tärkeää ja säilyttämisen arvoista.* Siksi Täydellisen isän näkemykset ovat huolestuttavia, ovat ne tosia tai eivät. Ne kertovat siitä, että kulttuurissa on jotain pahasti vialla: me haluamme tehdä lapsistamme täydellisiä, vaikka meidän pitäisi oikeasti antaa heidän vain olla rauhassa.

*Mitä tulee esimerkiksi elokuviin, niin tietyt lajityypithän tulevat muotiin, kun niistä on tehty parodia, vrt. esim. Pulp Fiction tai aiemmin Kuollut mies ei palttoota kaipaa. Sama muodin kanssa: veikkaan, että Rööperi-elokuvan myötä viikset tulevat taas suosioon, vaikka kyllähän niitä nyt jo näkee trendikundeilla.

Muutoksia blogeissa

Olen pitänyt tätä Julkaisemattomia-blogia vain hätäapublogina, johon olen postittanut kaikenlaista hassua, mitä on löytynyt koneelta tai levykkeiltä, mutta nyt teen siitä selkeästi kakkosblogini ja nostan sen englanninkieliseksi perustetun, mutta käytännössä kaksikielisenä - ja sekavana - eläneen Pulpetin rinnalle. Pulpetista on siis tarkoitus tulla selkeämmin dekkari- ja pulp- ja muu genrekirjallisuus- ja -elokuvablogi (huh, olihan monta väliviivaa!) ja Julkaisemattomista tulee se blogi, johon postitan suomeksi, kun haluan kommentoida jotain tärkeää tai vähemmänkin tärkeää asiaa. Samalla jatkan ainakin satunnaisesti alkuperäisen idean mukaan julkaisemattomien tai vaikeasti saatavilla olevien tekstien postittamista - ne vain alkavat loppua, kun olen kohta käynyt kaikki arkistojeni levykkeet lävitse. Päiväkirjaa vuosilta 1995-1996 on kyllä vielä jäljellä, varmasti kyllästymiseen saakka.

Jos siis olet joskus tilannut tai merkannut suosikkeihisi vain Pulpetin ja haluat lukea enemmänkin nerokkaita luonnehdintojani maailman tilasta (hah!), niin vaihda tähän. Jos taas olet vain Julkaisemattomien lukija, älä tee muutoksia.

Julkaisemattomia pysyy todennäköisesti melko vähäkuvaisena blogina, joten jos sinua kiinnostavat esimerkiksi vanhat suomalaiset kansikuvat, niin lue Pulpettia - postitan ne tästä lähinkin sinne. Kansikuvataide on kansainvälistä, mutta sanat ovat paikalliset - tai jotain muuta tekosyvällistä.