Ilotulitteet ja Marx

Olen aina suhtautunut enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi sellaisiin pakollisiin juhliin kuin vappu, juhannus ja uusivuosi. Olen useita uudenvuodenaattoja viettänyt itsekseni - olen käynyt esimerkiksi elokuvissa tai ollut kotona perheen tai puolison kanssa. Olen kerran tai kaksi ostanut itse ilotulitteita ja paukutellut niitä. Lapsena katsoimme aina kerrostalon parvekkeelta Porin kaupungin ilotulitusta, muutamia kertoja olimme myös paikan päällä, mutta katkaisin perinteen teininä. Se oli ilmeisesti jotain kapinaa, jossa ei yksinkertaisesti tehdä niin kuin muut olettavat tai määräävät. Olen pitänyt ilotulitteita suoraan sanoen mälsinä, epäkiinnostavina. Paukuttelu ei korreloi minkään esteettisen nautinnon kanssa. Se on vain meteliä ja välkettä kännisille. Vai pitäisikö sanoa Marxia mukaillen: ilotulitus on oopiumia kansalle.

Olen tajunnut asenteeni muuttuneen. Viime vuonna huomasin melkein itkeväni ilosta, kun katselin vaimoni ja lasteni kanssa Turun kaupungin ilotulitusta, ja kotiin päästyäni näpyttelin kännykällä sormet täristen Facebook-päivitystä, jossa kirjoitin jotain sellaista, että parhaiten elämme elämämme niin että se on muistakin ihmisistä elämisen arvoista - taisin jopa mennä niin pitkälle, että kiitin Turkua, mikä ei todellakaan ole kovin katu-uskottavaa. Olin vain niin innoissani, kun olin tajunnut ilotulitteissa piilevän kauneuden.

Samantyyppinen reaktio sattui tänä vuonna, joskin jostain syystä haikeammissa merkeissä. Huomasin liikuttuneena miettiväni kaiken ohimenevyyttä, vanhenemista, asioiden lakkaamista, uusien asioiden syntyä. Sehän juuri on ilotulitteen ydin, sielu: jotain välähtää nopeasti taivaalla, ihastumme hetkeksi, sitten se haihtuu ilmaan. Se on vertauskuva elämästä ja rakkaudesta.

Muutkin ovat ajatelleet samoin. 1200-luvun syyrialainen oppinut Hasan al-Rammah vertasi ilotulitteita kukkiin - nehän nimenomaan ovat ohimenevyyden symboleita, kukkivat hetken, haipuvat sitten. Mutta ilman niitä elämämme olisi paljon ikävämpää. Myös ranskalaisesta Amédée-François Frézieristä ilotulitteet olivat niin kiva asia, että hän, vakavamielinen tutkimusretkeilijä ja sotilasarkkitehti, keskittyi teoksessaan Traité des feux d'artice pour le spectacle ("Tutkielma ilotulitteista", 1706) nimenomaan niiden käyttöön juhlissa ja seremonioissa, vaikka ruutiin liittyvistä asioista olisi voinut kuvitella syntyvän jotain sotaisampaa.

Palaan hetkeksi Marxiin. Hänhän sanoi tunnetusti, että uskonto on oopiumia kansalle. Yleensä ajatellaan, että Marxin mukaan uskonnon avulla huijataan ihmisiä näkemään harhoja. 1800-luvun puolivälissä, jolloin Marx työskenteli, oopiumi oli kuitenkin laajalti käytetty lääke, joka auttoi ihmisiä elämään sairauksista huolimatta. Tässä koko sitaatti: "Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta vastaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia."

Ehkä ilotulitteet ja muun sirkustilpehöörin voisi laskea samaan kategoriaan. Ilotulitteiden avulla pääsemme irti ahdistetun luontokappaleen asemastamme edes hetkeksi, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi (ja kaupungin maksamana kyse on armopalasta, joka liittyy myös hallintaan). Mutta juuri tämän vuoksi ne ovat välttämättömiä - ja ehkä juuri tämän välttämättömyyden tajuaminen sai minut jälleen kerran Aurajoen varrella lasteni vieressä seisoessani niin tunteikkaaksi. Ilotulitteiden kauneuden tajuaminen on sen tajuamista, että ihminen tarvitsee sirkushuveja, ja sen tajuamista, että osittain juuri tämän vuoksi ihminen on tuhoontuomittu.

(Eri asia olisi tietysti vielä pohtia tämän kaiken muuttumista kuluttajuuden ilmaukseksi, kun tulitteet ovat käytännössä kaikkien saatavilla ja merkittävä osa kansantaloutta.)

Kuvassa kuninkaalliset ilotulitukset Thamesilla vuonna 1749.