William James, Otto Ville Kuusinen ja nykyinen työn maailma

Luin joululomalla paria kirjaa, jotka olin ostanut kirpputorilta vähän ennen pyhiä. Toisen ostin enemmänkin läpällä, toisen ostin filosofisesta kiinnostuksesta. Itse kukin saa arvata, kumpaan kategoriaan kuuluu Otto Ville Kuusisen Suuri vuosisatamme (julkaissut SKP 1961) ja kumpaan William Jamesin Elämän ihanteita (WSOY 1916). Kummatkin olivat omalla tavallaan kiinnostavia, Kuusisen kirjan kiinnostavin osuus oli siihen sisältyvä omaelämäkerran aloitus - hän ei koskaan kirjoittanut teosta loppuun. Se on sääli, sillä hän on elävä kirjoittaja ja aihe olisi ollut kiinnostava. Muutoin kirjassa on kaksi Kuusisen pitämää puhetta, jotka edustanevat aika tavanomaista neuvostoliturgiaa. Oma kiinnostavuutensa niissäkin on, kuten tullaan huomaamaan.

William James oli amerikkalainen filosofi - ja nimenomaan hyvin periamerikkalainen filosofi, sillä hänelle merkitystä oli ainoastaan käytännöllä ja toiminnalla. Ihmisten väliset suhteet, esteettiset elämykset ja yhteiskunta syntyvät toiminnassa ja käytännössä. Tämä on karkea yleistys, mutta jotain tällaista on pragmatismin nimellä tunnettu filosofinen suuntaus. Minusta se kuulostaa ihan järkevältä. Jos Jamesista on kiinnostunut filosofisesssa mielessä, kannattanee kirjastosta hakea tuoreet käännösteokset Onko "tietoisuutta" olemassa? (suom. 2008) ja Pragmatismi: uusi nimi eräille vanhoille ajattelutavoille (suom. 2008).

Juho Hollo

Itse lueskelin tätä vanhaa Juho (eli J. A.) Hollon käännöstä myös vanhahtavan, kauniin kielen takia. Minua viehätti myös se, miten Hollo on tuonut amerikkalaista tai ylipäätään anglosaksista keskustelua ja kirjallisuutta Suomeen 1900-luvun alussa, yleensähän ajatellaan, että Suomeen tuli tuolloin kaikki lähinnä Saksasta tai Venäjältä. (Hiukan camp-mielessä viehätti sekin, että kielessä on myös paljon kömpelyyttä ja pientä avuttomuutta englannin fraasien kanssa.) Elämän ihanteita koostuu Hollon esipuheesta sekä kahdesta Jamesin puheesta, joista toisella on hauska nimi "Jonkinlaisesta sokeudesta inhimillisissä olennoissa".

James (kirjailija Henry Jamesin veli muuten) toteaa toisessa puheessa "Mikä antaa elämälle merkitystä?" viehättävästi näin: "Ensimäinen [sic] asia, joka on opittava toisten ihmisten kanssa seurusteltaessa, on olla moittimatta heidän omituisia onnellisuuslajejaan, kun ne puolestaan eivät tee väkivaltaa meidän tavoillemme." Tämä ei ole vieläkään millään tavalla itsestäänselvyys, mutta on järisyttävää ajatella, kuinka radikaali ajatus on ollut 1800-luvun lopussa, kun James on puhettaan pitänyt. James on relativisti: kirjan pienessä esipuheessa hän sanoo: "Elämän tosiasiat ja arvot vaativat kokoilijoikseen monta vaarinottajaa. Ei ole mitään ehdottoman yleistä näkökantaa. Aina jää jäljelle yksityisiä, mainitsemattomia havaintoja, ja pahinta on että ne, jotka niitä ulkoapäin katselevat, eivät koskaan tiedä missä ne piilevät."

William James

Ajatus on joka tapauksessa Jamesin puheen keskeistä tematiikkaa, ja hän etenee siitä eteenpäin pitkällisiin yhteiskunnallisiin pohdintoihin, todeten lopuksi, että tulonjakoon liittyvät ongelmat johtuvat usein siitä, että vastakkaiset osapuolet eivät ymmärrä toisiaan. James toteaa: "Useinkaan köyhä ihminen ei voi ajatella rikkaan miehen tuntevan muuta kuin pelkurimaista turvallisuuden, ylellisyyden ja naisekkaan hienostumisen himoa ja lisäksi rajatonta ahneutta. Mikä hän lieneekään, inhimillinen olento hän ei ole, vaan muistikirja, pankkitili. Samainen ahneus, pettymysten kateudeksi kääntämänä, on ainoa seikka, jonka rikas mies useimmiten voi havaita tyytymättömän köyhän mielentilassa." James toivoo, että osapuolet lähenisivät toisiaan edes jossain asiassa: "Kumpikaan, sanalla sanoen, ei älyä, että onnellisuus ja onnettomuus ja merkitys ovat elämän syvyyksissä piileviä sala-asioita; kumpikin kiinnittää ne ehdottomasti johonkin ulkonaisen tilanteen naurettavaan piirteeseen ja jokainen jää kaikkien toisten näköpiirin ulkopuolelle." Toisin sanoen yhteiskunnalliset epäkohdat johtuvat siitä, että osapuolet eivät ymmärrä toisiaan eikä kukaan ymmärrä, mikä elämässä on tärkeintä. (Mikä sitten on? James: "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin.")

James ei kuitenkaan kokonaan kiellä ongelmia tulonjaossa. Köyhyys on todellista. Hän myöntää, että "kaikenlaisessa anarkistisessa tyytymättömyydessä ja kaikenlaisissa sosialistisissa suunnitelmissa" on "vain rajoitetussa määrin" sairaalloisia puolia (mitähän tämä on englanniksi?). James toteaa kuitenkin, että yhteiskunta on joka tapauksessa "kulkemassa kohti jotakin uudempaa ja parempaa tasapainotilaa ja varallisuuden jakaantuminen on varmaan hiljalleen muuttumassa". Hän kirjoittaa: "Sellaisia muutoksia on aina tapahtunut ja niitä tapahtuu viimeisiin aikoihin asti." Ne siis ilmeisesti tapahtuvat itsestään. Lisäksi James on sitä mieltä, että tulonjakoon liittyvät kysymykset eivät mitenkään muuta sitä, mikä on elämässä tärkeintä. (Ja taas: ks. yllä.) Maailmalla ei ole todellista historiaa Jamesin mukaan, sillä muuttuvat olosuhteet koskettavat vain "elämän näkösällä olevaa pintaa".

Mitä tahansa tästä kaikesta onkin mieltä, niin on hienoa, että James siteeraa pitkään Walter Wyckoff -nimistä sosiologia, joka oli ollut mukana rakentamassa West Pointia (ilmeisesti kyse on sotilasakatemian rakennuksista) ja samalla tekemässä kenttätutkimusta palkkatyöläisten elämästä. Wyckoffin sanat sopivat monella tapaa 2010-lukuun, vaikka fyysisen ponnistelun määrä on nykyään tietenkin pienempi. Minäkin siteeraan häntä nyt pitkään Hollon suomentamana:

"Me olemme täysikasvuisia miehiä emmekä osaa mitään ammattia. Työmarkkinoilla olemme valmiit myömään enin tarjoovalle pelkän lihasvoimamme määrätyiksi tunneiksi joka päivä. Teemme siis kaikkein halpa-arvoisinta työtä. Ja myödessämme lihastemme voiman avoimilla markkinoilla saadaksemme sitä minkä saamme me myömme sen omituisissa olosuhteissa.Se on koko meidän pääomamme. Meillä ei ole mitään vararahastoja toimeentuloamme varten, emmekä me niin ollen voi jäädä odottamaan "poikkeuspalkkoja". Me myömme, koska meidän on pakko tyydyttää uhkaavaa nälkää. Ylimalkaisesti sanoen meidän on myötävä työmme tai kuoltava nälkään, ja koska nälkä odottaa muutaman tunnin päässä eikä meillä ole muuta keinoa tyydyttää sen tarpeita, meidän täytyy myödä heti siihen hintan, jonka markkinat meidän työstämme tarjoavat.
"Me olemme oppimattomia miehiä, mutta sen verran me selvästi havaitsemme, että olemme myöneet työmme, missä voimme siitä saada korkeimman hinnan ja että työnantajamme on ostanut sen sieltä, mistä hän sai sen halvimmalla. Hän on maksanut paljon ja hänen on saatava niin suuri määrä työtä kuin suinkin; me taas, läpikäyvän väkevän vaiston nojalla, luovutamme mahdollisimman vähän. Sellaisesta työstä kuin meidän näyttää eroitellun pois kaikki ne ainesosat, jotka työtä jalostavat. Me emme tunne mitään henkilökohtaista ylpeyttä sen edistymisestä emmekä mitään harrastusten yhteyttä työnantajamme kanssa. Emme tiedä mitään vastuunalaisuuden ilosta, emme mitään aikaansaannin kohottavasta tunnosta, meissä tuntuu vain kiduttava työn rasitus, toivo kuulla kellon soivan työstä pääsyä ja saada vihdoin palkkamme.
"Ollen mitä olemme, työmarkkinain pohjasakkaa, jolla ei ole minkäänlaista varmuutta jatkuvasta työnsaannista ja joka sinänsä on aivan järjestymätön, meidän täytyy odottaa saavamme työskennellä työnvalvojan valppaiden silmien alla ja suorittaa pakosta tehtävämme loppuun palkkaorjina, joita juuri olemmekin.
"Kaikki tämä merkitsee meille, että elämämme on kovaa, hedelmätöntä, toivotonta elämää."

Mikä on muuttunut? Niin kuin sanoin, työn fyysinen rasittavuus on aivan eri luokkaa nykään, mutta eikö tässä silti sata vuotta sitten ole kuvattu suurin piirtein vuokrafirmatyöläisen arkipäivää 2010-luvulla? Lisäksi Wyckoffin tutkimille miehille on tyypillistä, että he ovat kouluttamattomia - nykyään samoissa olosuhteissa työskentelevät ovat korkeasti koulutettuja!

Otto Ville Kuusinen

Hiukan samaa käsittelee myös alussa mainitsemani Otto Ville Kuusinen. Hän piti tammikuussa 1960 puheen Saksassa otsikolla "Nykyajan monopolikapitalismin näköaloista". Kuten sanottu, Suuri vuosisatamme -kirjan tekstit edustavat ahdasta ja suurelta osin valheellista neuvostopropagandaa, mutta niissä on silti hyviä huomioita. Seuraava katkelma kuvaa erinomaisesti nykysivistyneistön tilannetta - ajatelkaapa vaikka isojen mediatalojen freelancer-sopimuksia: 

"Sitäpaitsi kokee sivistyneistö erittäin raskaasti aikaisemman itsenäisyytensä menetyksen. Niin sanotut 'vapaat ammatit' lakkaavat yhä suuremmassa määrin olemasta vapaita, sillä yhä suurempi osa henkisen työn tekijöistä siirtyy palkkatyöhön, ts. joutuu niiden joukkoon, joita kapitalistiset yhtymät välittömästi riistävät. Tämä johtaa paitsi sivistyneistön ammatillisen vapauden toiminnan rajoittamiseen, kun se pakotetaan palvelemaan monopolistikoplan alhaisia etupyyteitä, myöskin painostavan poliittisen valvonnan lisääntymiseen."

Tässäkin tapauksessa tilanne on tietysti muuttunut - mitä esimerkiksi olisi poliittinen valvonta, jota Sanoma tai Alma Media tai Otava kohdistaisivat kirjoittajiinsa? Lisäksi Kuusinen puhuu palkkatyöstä, johon entinen vapaa sivistyneistö - kirjailijat, säveltäjät, taiteilijat - siirtyy, mutta hiukan mutatis mutandis tätä voisi käyttää kuvaamaan nykytilannetta, jossa sivistyneistö joutuu tekemään silppu- ja tilaustyönä kaiken, mitä "monopolistikopla" määrää, eikä silti saa kunnollista elantoa itselleen eikä saa edes pitää oikeuksia omaan työhönsä. (Kuusisen voisi alun perin ajatella viittanneen esimerkiksi Hollywoodiin, johon suuret määrät Euroopassa omaehtoista taidetta luoneita kirjailijoita, kuvaajia ja säveltäjiä pestautui toisen maailmansodan mainingeissa. Joka tapauksessa kyse on samasta asiasta: kun yhteiskunnallinen tilanne ei mahdollista omaehtoisen taiteen tekemistä, on mentävä "monopolistikoplan" palvelukseen.)

Kumpi on oikeassa? Monia keskustelupalstoja ja esimerkiksi Facebookin ketjuja lukiessa huomaa, että monet ovat edelleen sitä mieltä, että köyhät ja heitä hyväkseen käyttävät vasemmistolaiset ovat vain kateellisia toisten menestyksestä ja haluavat näiden rahat omaan käyttöönsä - jotenkin tuntuu, että tällainen vastakateus ei ole se, mitä William James ajatteli yrittäessään vakuuttaa ihmisiä siitä, mikä elämässä todella on arvokasta. Jamesin ongelma on se, että hän ei tajua, että yhteiskunnalliset olosuhteet eivät ole sattumanvaraisia, vaan aina joko neuvottelun tai kamppailun tulosta. Otto Ville Kuusisen malli korostaa tietysti kamppailua eli vallankumousta. Jamesin mukaan senkään jälkeen elämän tarkoitus ei olisi muuttunut, vaan se olisi edelleen "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin".

Jamesia (joka piti kirjaan sisältyvien luentojen lisäksi myös luennon nimeltä "The Gospel of Relaxation") voisi tosin miellyttää nykyinen kapitalistista työetiikkaa vastaan kohdistuva kritiikki, joka pyrkii murtamaan palkkatyön vallan ihmisten elämässä. Työtä ei tämän ajattelun mukaan 2010-luvun maailmassa enää tarvita niin paljon kuin ennen, varsinkin kun suuri osa työstä on turhaa. (Tästä voi lukea esimerkiksi tuoreen kirjoituksen "Työtä ei tarvita, vaan arvoa".) Otto Ville Kuusinenkin puhuu tästä todetessaan, että Neuvostoliitossa työpäivä on jatkuvasti lyhentynyt ja vapaa-aika on lisääntynyt. Jutuissa on tietysti jälkeenpäin luettuna paljon fuulaa, mutta tämä on hieno lause: "Puolue pitää suuntanaan sitä, että loppujen lopuksi ihmiselle jäisivät vain ne luovan työn tehtävät, joita 'viisainkaan' kone ei pysty suorittamaan."