Vasemmiston ja oikeiston vihapuhetta kirjaksi

Savukeitaan kustantaja Ville Hytönen tilasi minulta vajaa kolme vuotta sitten kokoelman vanhaa vihapuhetta. Idea oli tehdä kaksi kirjaa niin että toisessa osassa olisi vasemmiston, toisessa oikeiston vihapuhetta. Hytönen seisoi eteisessämme (ja vaimo makasi krap
ulassa sängyssä, oli ollut jossain tilaisuudessa ja tullut takaisin Turkuun samalla junalla kuin Hytönenkin) ja selitti ideaansa. Minun oli tietysti vaikea sanoa ei. Minun on yleensäkin vaikea sanoa ei.

Nyt, vajaata kolmea vuotta myöhemmin kirjat ovat valmiina. Ilmestyneet ne eivät ole vielä ja voin tällä hetkellä vain toivoa, että ne ilmestyvät ensi syksynä kuten on puhuttu.

En tiedä, olisinko ryhtynyt hommaan, jos olisin tiennyt, kuinka isoksi duuniksi kirjat osoittautuisivat. Siinä eteisessä seisoessani jo keksin joitain tekstejä, joita voisin käyttää (ja osa niistä onkin kirjassa), mutta loppujen etsiminen olikin sitten vähän vaikeampaa. Ja lisäksi päätin jossain vaiheessa, että teen kirjan ilman apurahaa - on se väärin tai ei, käsitykseni on ollut, että tällaiseen antologiaan on turha hakea apurahaa, vaikka tarkoitusperä olisikin ehkä ollut eri kuin vaikkapa eräkirjassa Outoja jälkiä tai Mannerheimin seikkailuissa. Ilmankos homma vähän kesti, kun en pystynyt siihen missään vaiheessa keskittymään kunnolla. Alkuperäinen ajatus varmaan oli, että kirjat olisivat ilmestyneet jo syksyllä 2012.

Paitsi aivan viimeisessä vaiheessa toukokuun viimeisinä viikkoina. Olin saanut käsistäni pois H. P. Lovecraftin esseen "Supernatural Horror in Fiction" käännöksen (joka sekin ilmestyy ensi syksynä Savukeitaalta!) sekä joitain muita töitä ja pystyin lopulta runnomaan kirjan kasaan viime viikolla. Viimeisenä tähän liittyvänä hommana luin suomalaisia natsilehtiä 1930- ja 1940-luvuilta. Onneksi tein niihin vain pienen ekskursion, muuten olisin menettänyt mielenterveyteni.

Olen pitkin matkaa epäröinyt koko projektin suhteen, koska pohdin toistuvasti, voiko vihapuheen kaltaista uutta termiä liittää vanhoihin juttuihin, jotka ovat syntyneet erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Esipuheessa kirjoitankin, että kaikki mukana olevat tekstit eivät välttämättä ole vihapuhetta, vaan pikemminkin kommentteja vihapuheeseen tai reagointia siihen. Tällainen on esimerkiksi vasemmisto-osiossa oleva Otto Wille Kuusisen "Luokkataistelu ja luokkaviha" (1905), joka nimensäkin puolesta kuuluu ehdottomasti mukaan, vaikka on rauhallisesti argumentoitu monipuolinen kirjoitus. Osa taas on satiiria tai parodiaa, jota ei ole alun perin tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi - kumpaakin edustaa vaikkapa Kaarlo Uskelan Yhteiskunnan varkaat, mutta sekin on kiinnostava, koska Uskelaa nimenomaan syytettiin yllyttämisestä rikokseen, vaikka kyse oli tosiaan satiirista.

No, on siellä mukana ihan oikeatakin vihapuhetta. Elias Simojoen puheet 1920- ja 1930-luvuilta ovat sitä itseään, samoin otteet Vihtori Kosolan muistelmista. 1930- ja 1940-lukujen natsilehtien jutut juutalaisista ovat myös todella kammottavaa luettavaa. Jostain syystä huomaan ajattelevani, että oikeisto on harrastanut aina enemmän vihapuhetta kuin vasemmisto, vaikka nykyään tuntuu olevan muotia väittää toista. Joku saattaisi sanoa, että tässä näkyy vain oma poliittinen näkemykseni, mutta haastan kenen tahansa näin väittävän lukemaan tulevan kirjan ja palaavan sitten asiaan. (Ja sanovan jotain muuta kuin että valikoima on tarkoitushakuinen.) Olen myös pohtinut ääneen kustantajalle, että kirjan nimessä ei ehkä pitäisi käyttää tuota melko leimaavaa sanaa "vihapuhe", mutta enpä ole keksinyt parempaakaan.

Tässä kummankin kirjan sisällysluettelot; tarkemmat ilmestymistiedot löytyvät muualta kirjasta. Viimeksi, kun olin kustantajan kanssa jutuissa, oli puhetta, että teos ilmestyisi yksittäisenä opuksena, niin sanottuna kääntökirjana, jolloin kaikki näkemykset ovat koko ajan käsillä. Kummallakin puoliskolla on sama esipuhe, mutta eri johdantoartikkeli. Mitään uutta johdannoissa ei ole, ne ovat lähinnä vanhan kertausta joillain sopivilla sitaateilla höystettynä. Joku historiaa paremmin tunteva saattaisi jopa sanoa, että kirjasta puuttuu joitain aivan oleellisia tekstejä, esimerkiksi AKS:n pamfletteja.

Vasemmiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Vasemmiston vihapuheen lyhyt historia
Otto Wille Kuusinen: Luokkataistelu ja luokkaviha (1905)
Edvard Valpas (salanimellä Ee Vuu Vessu): Puhdistus (1904)
Mikko Uotinen: Ote teoksesta Ei kahleita kansalle! (1906)
Kaarlo Hammar/Kaarlo Terhi: Runoja (1906–1908)
Moses Hahl: Aseellinen vallankumous (1909)
Kaarlo Uskela: Yhteiskunnan varkaat (1907/1908)
Esa Paavo-Kallio: Runoja (1910–1913)
Irmari Rantamala: Porvarikirje I (1916)
Anarkisti-kommunistien julistus (1918)
Irmari Rantamala: Uusia nimiä; Suomalainen murhenäytelmä (1918)
Ajattelevien Sosialistien julistus (1918)
Elviira Willman-Eloranta: Ote teoksesta Vallankumouksen vyöryssä (1918)
Otto Wille Kuusinen: Ote tekstistä Suomen vallankumouksesta: itsekritiikkiä (1918)
Kössi Kaatra: Otteita teoksesta Punaiset ja valkoiset (1919)
Kullervo Manner: Otteita teoksesta Onko vallankumous kuollut. Kirjeitä Suomen työväelle (1918)
Kiireellisiä toimintaohjeita. Suomen vallankumoukselliselle työväelle ja sotaväelle (1919)
Työn Ääni -lehden kirjoittelua (1928)
Kommunismin lipun alla! (1933)
Otto Ville Kuusinen: Otteita teoksesta Suomi ilman naamiota (1944)
Raoul Palmgren (nimimerkillä Hapan): Vääpeli J. Ryhäsen ihmeellinen ennustus (1948)

Oikeiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Oikeiston vihapuheen lyhyt historia
Eino Railo: Agitaattorille (1917); Kiipijä-sieluille (1917)
Näytteitä Junkkari-lehdestä vuosilta 1917–1918
Juhani Siljo: Tulikaste (1918)
Ilmari Kianto: Kansan tuomio (1918); Suomi suureksi – Viena vapaaksi. Epiloogi (1918)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Päiväkäskyjä (1918)
Erik Grotenfelt: Silmät auki! Mietteitä englantilais-venäläisten aikeista Suomen itsenäisyyden kukistamiseksi (1918)
Georg Fraser: Sosialismi ja meidän suomalaiset sosialistimme (1920)
Kosti Lahti: Tiukille otti, mutta selvä tuli (1923)
Aseeton kansa on kelvoton (1924)
Paavo Sivén: Naisten tehtäviä sodan aikana (1924)
Eino I. Parmanen: Kommunismin lumoissa (1927)
Vihtori Kosola: Otteita teoksesta Viimeistä piirtoa myöten (1935)
Elmo Kaila: Ilmassa on Suomen tulevaisuus ja turva – taikka turma (1927)
Elmo Kaila: Puolustuslaitos ja puolustustahto (1925)
Kiikari: "Bolshevik-flamman" (1927)
Mihin suuntaan (1931)
T. L.: "Meidän on nälkä" (1935)
Vapaa valkoinen mies: Mitä ns. sovituspolitiikalla on tarkoitettu ja mitä saavutettu (1928)
Ihmiskunnan hyvyys, teoria ja käytäntö (1929)
Elias Simojoki: Vallankumous kansamme sydämessä (1923); Suomi ei ole vielä ollut – Suomi on tuleva (1925); "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias" (1935); Nuoriso militarisoitava (1935)
"Hämmästynyt": Vapaamielisyys – liberalismi ja Helsinginsanomalainen juutalaisuus (1933)
Hakaristi-lehden kirjoittelua (1936)
Työrintama-lehden kirjoittelua (1938–1939)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Miekkatuppipäiväkäsky (1941)
Juutalaiset pois Euroopasta (1943)
Paavo Susitaival: Maamme asema (1943)
Sensaatio Uutisten kirjoittelua Urho Kekkosesta (1955)

William James, Otto Ville Kuusinen ja nykyinen työn maailma

Luin joululomalla paria kirjaa, jotka olin ostanut kirpputorilta vähän ennen pyhiä. Toisen ostin enemmänkin läpällä, toisen ostin filosofisesta kiinnostuksesta. Itse kukin saa arvata, kumpaan kategoriaan kuuluu Otto Ville Kuusisen Suuri vuosisatamme (julkaissut SKP 1961) ja kumpaan William Jamesin Elämän ihanteita (WSOY 1916). Kummatkin olivat omalla tavallaan kiinnostavia, Kuusisen kirjan kiinnostavin osuus oli siihen sisältyvä omaelämäkerran aloitus - hän ei koskaan kirjoittanut teosta loppuun. Se on sääli, sillä hän on elävä kirjoittaja ja aihe olisi ollut kiinnostava. Muutoin kirjassa on kaksi Kuusisen pitämää puhetta, jotka edustanevat aika tavanomaista neuvostoliturgiaa. Oma kiinnostavuutensa niissäkin on, kuten tullaan huomaamaan.

William James oli amerikkalainen filosofi - ja nimenomaan hyvin periamerikkalainen filosofi, sillä hänelle merkitystä oli ainoastaan käytännöllä ja toiminnalla. Ihmisten väliset suhteet, esteettiset elämykset ja yhteiskunta syntyvät toiminnassa ja käytännössä. Tämä on karkea yleistys, mutta jotain tällaista on pragmatismin nimellä tunnettu filosofinen suuntaus. Minusta se kuulostaa ihan järkevältä. Jos Jamesista on kiinnostunut filosofisesssa mielessä, kannattanee kirjastosta hakea tuoreet käännösteokset Onko "tietoisuutta" olemassa? (suom. 2008) ja Pragmatismi: uusi nimi eräille vanhoille ajattelutavoille (suom. 2008).

Juho Hollo

Itse lueskelin tätä vanhaa Juho (eli J. A.) Hollon käännöstä myös vanhahtavan, kauniin kielen takia. Minua viehätti myös se, miten Hollo on tuonut amerikkalaista tai ylipäätään anglosaksista keskustelua ja kirjallisuutta Suomeen 1900-luvun alussa, yleensähän ajatellaan, että Suomeen tuli tuolloin kaikki lähinnä Saksasta tai Venäjältä. (Hiukan camp-mielessä viehätti sekin, että kielessä on myös paljon kömpelyyttä ja pientä avuttomuutta englannin fraasien kanssa.) Elämän ihanteita koostuu Hollon esipuheesta sekä kahdesta Jamesin puheesta, joista toisella on hauska nimi "Jonkinlaisesta sokeudesta inhimillisissä olennoissa".

James (kirjailija Henry Jamesin veli muuten) toteaa toisessa puheessa "Mikä antaa elämälle merkitystä?" viehättävästi näin: "Ensimäinen [sic] asia, joka on opittava toisten ihmisten kanssa seurusteltaessa, on olla moittimatta heidän omituisia onnellisuuslajejaan, kun ne puolestaan eivät tee väkivaltaa meidän tavoillemme." Tämä ei ole vieläkään millään tavalla itsestäänselvyys, mutta on järisyttävää ajatella, kuinka radikaali ajatus on ollut 1800-luvun lopussa, kun James on puhettaan pitänyt. James on relativisti: kirjan pienessä esipuheessa hän sanoo: "Elämän tosiasiat ja arvot vaativat kokoilijoikseen monta vaarinottajaa. Ei ole mitään ehdottoman yleistä näkökantaa. Aina jää jäljelle yksityisiä, mainitsemattomia havaintoja, ja pahinta on että ne, jotka niitä ulkoapäin katselevat, eivät koskaan tiedä missä ne piilevät."

William James

Ajatus on joka tapauksessa Jamesin puheen keskeistä tematiikkaa, ja hän etenee siitä eteenpäin pitkällisiin yhteiskunnallisiin pohdintoihin, todeten lopuksi, että tulonjakoon liittyvät ongelmat johtuvat usein siitä, että vastakkaiset osapuolet eivät ymmärrä toisiaan. James toteaa: "Useinkaan köyhä ihminen ei voi ajatella rikkaan miehen tuntevan muuta kuin pelkurimaista turvallisuuden, ylellisyyden ja naisekkaan hienostumisen himoa ja lisäksi rajatonta ahneutta. Mikä hän lieneekään, inhimillinen olento hän ei ole, vaan muistikirja, pankkitili. Samainen ahneus, pettymysten kateudeksi kääntämänä, on ainoa seikka, jonka rikas mies useimmiten voi havaita tyytymättömän köyhän mielentilassa." James toivoo, että osapuolet lähenisivät toisiaan edes jossain asiassa: "Kumpikaan, sanalla sanoen, ei älyä, että onnellisuus ja onnettomuus ja merkitys ovat elämän syvyyksissä piileviä sala-asioita; kumpikin kiinnittää ne ehdottomasti johonkin ulkonaisen tilanteen naurettavaan piirteeseen ja jokainen jää kaikkien toisten näköpiirin ulkopuolelle." Toisin sanoen yhteiskunnalliset epäkohdat johtuvat siitä, että osapuolet eivät ymmärrä toisiaan eikä kukaan ymmärrä, mikä elämässä on tärkeintä. (Mikä sitten on? James: "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin.")

James ei kuitenkaan kokonaan kiellä ongelmia tulonjaossa. Köyhyys on todellista. Hän myöntää, että "kaikenlaisessa anarkistisessa tyytymättömyydessä ja kaikenlaisissa sosialistisissa suunnitelmissa" on "vain rajoitetussa määrin" sairaalloisia puolia (mitähän tämä on englanniksi?). James toteaa kuitenkin, että yhteiskunta on joka tapauksessa "kulkemassa kohti jotakin uudempaa ja parempaa tasapainotilaa ja varallisuuden jakaantuminen on varmaan hiljalleen muuttumassa". Hän kirjoittaa: "Sellaisia muutoksia on aina tapahtunut ja niitä tapahtuu viimeisiin aikoihin asti." Ne siis ilmeisesti tapahtuvat itsestään. Lisäksi James on sitä mieltä, että tulonjakoon liittyvät kysymykset eivät mitenkään muuta sitä, mikä on elämässä tärkeintä. (Ja taas: ks. yllä.) Maailmalla ei ole todellista historiaa Jamesin mukaan, sillä muuttuvat olosuhteet koskettavat vain "elämän näkösällä olevaa pintaa".

Mitä tahansa tästä kaikesta onkin mieltä, niin on hienoa, että James siteeraa pitkään Walter Wyckoff -nimistä sosiologia, joka oli ollut mukana rakentamassa West Pointia (ilmeisesti kyse on sotilasakatemian rakennuksista) ja samalla tekemässä kenttätutkimusta palkkatyöläisten elämästä. Wyckoffin sanat sopivat monella tapaa 2010-lukuun, vaikka fyysisen ponnistelun määrä on nykyään tietenkin pienempi. Minäkin siteeraan häntä nyt pitkään Hollon suomentamana:

"Me olemme täysikasvuisia miehiä emmekä osaa mitään ammattia. Työmarkkinoilla olemme valmiit myömään enin tarjoovalle pelkän lihasvoimamme määrätyiksi tunneiksi joka päivä. Teemme siis kaikkein halpa-arvoisinta työtä. Ja myödessämme lihastemme voiman avoimilla markkinoilla saadaksemme sitä minkä saamme me myömme sen omituisissa olosuhteissa.Se on koko meidän pääomamme. Meillä ei ole mitään vararahastoja toimeentuloamme varten, emmekä me niin ollen voi jäädä odottamaan "poikkeuspalkkoja". Me myömme, koska meidän on pakko tyydyttää uhkaavaa nälkää. Ylimalkaisesti sanoen meidän on myötävä työmme tai kuoltava nälkään, ja koska nälkä odottaa muutaman tunnin päässä eikä meillä ole muuta keinoa tyydyttää sen tarpeita, meidän täytyy myödä heti siihen hintan, jonka markkinat meidän työstämme tarjoavat.
"Me olemme oppimattomia miehiä, mutta sen verran me selvästi havaitsemme, että olemme myöneet työmme, missä voimme siitä saada korkeimman hinnan ja että työnantajamme on ostanut sen sieltä, mistä hän sai sen halvimmalla. Hän on maksanut paljon ja hänen on saatava niin suuri määrä työtä kuin suinkin; me taas, läpikäyvän väkevän vaiston nojalla, luovutamme mahdollisimman vähän. Sellaisesta työstä kuin meidän näyttää eroitellun pois kaikki ne ainesosat, jotka työtä jalostavat. Me emme tunne mitään henkilökohtaista ylpeyttä sen edistymisestä emmekä mitään harrastusten yhteyttä työnantajamme kanssa. Emme tiedä mitään vastuunalaisuuden ilosta, emme mitään aikaansaannin kohottavasta tunnosta, meissä tuntuu vain kiduttava työn rasitus, toivo kuulla kellon soivan työstä pääsyä ja saada vihdoin palkkamme.
"Ollen mitä olemme, työmarkkinain pohjasakkaa, jolla ei ole minkäänlaista varmuutta jatkuvasta työnsaannista ja joka sinänsä on aivan järjestymätön, meidän täytyy odottaa saavamme työskennellä työnvalvojan valppaiden silmien alla ja suorittaa pakosta tehtävämme loppuun palkkaorjina, joita juuri olemmekin.
"Kaikki tämä merkitsee meille, että elämämme on kovaa, hedelmätöntä, toivotonta elämää."

Mikä on muuttunut? Niin kuin sanoin, työn fyysinen rasittavuus on aivan eri luokkaa nykään, mutta eikö tässä silti sata vuotta sitten ole kuvattu suurin piirtein vuokrafirmatyöläisen arkipäivää 2010-luvulla? Lisäksi Wyckoffin tutkimille miehille on tyypillistä, että he ovat kouluttamattomia - nykyään samoissa olosuhteissa työskentelevät ovat korkeasti koulutettuja!

Otto Ville Kuusinen

Hiukan samaa käsittelee myös alussa mainitsemani Otto Ville Kuusinen. Hän piti tammikuussa 1960 puheen Saksassa otsikolla "Nykyajan monopolikapitalismin näköaloista". Kuten sanottu, Suuri vuosisatamme -kirjan tekstit edustavat ahdasta ja suurelta osin valheellista neuvostopropagandaa, mutta niissä on silti hyviä huomioita. Seuraava katkelma kuvaa erinomaisesti nykysivistyneistön tilannetta - ajatelkaapa vaikka isojen mediatalojen freelancer-sopimuksia: 

"Sitäpaitsi kokee sivistyneistö erittäin raskaasti aikaisemman itsenäisyytensä menetyksen. Niin sanotut 'vapaat ammatit' lakkaavat yhä suuremmassa määrin olemasta vapaita, sillä yhä suurempi osa henkisen työn tekijöistä siirtyy palkkatyöhön, ts. joutuu niiden joukkoon, joita kapitalistiset yhtymät välittömästi riistävät. Tämä johtaa paitsi sivistyneistön ammatillisen vapauden toiminnan rajoittamiseen, kun se pakotetaan palvelemaan monopolistikoplan alhaisia etupyyteitä, myöskin painostavan poliittisen valvonnan lisääntymiseen."

Tässäkin tapauksessa tilanne on tietysti muuttunut - mitä esimerkiksi olisi poliittinen valvonta, jota Sanoma tai Alma Media tai Otava kohdistaisivat kirjoittajiinsa? Lisäksi Kuusinen puhuu palkkatyöstä, johon entinen vapaa sivistyneistö - kirjailijat, säveltäjät, taiteilijat - siirtyy, mutta hiukan mutatis mutandis tätä voisi käyttää kuvaamaan nykytilannetta, jossa sivistyneistö joutuu tekemään silppu- ja tilaustyönä kaiken, mitä "monopolistikopla" määrää, eikä silti saa kunnollista elantoa itselleen eikä saa edes pitää oikeuksia omaan työhönsä. (Kuusisen voisi alun perin ajatella viittanneen esimerkiksi Hollywoodiin, johon suuret määrät Euroopassa omaehtoista taidetta luoneita kirjailijoita, kuvaajia ja säveltäjiä pestautui toisen maailmansodan mainingeissa. Joka tapauksessa kyse on samasta asiasta: kun yhteiskunnallinen tilanne ei mahdollista omaehtoisen taiteen tekemistä, on mentävä "monopolistikoplan" palvelukseen.)

Kumpi on oikeassa? Monia keskustelupalstoja ja esimerkiksi Facebookin ketjuja lukiessa huomaa, että monet ovat edelleen sitä mieltä, että köyhät ja heitä hyväkseen käyttävät vasemmistolaiset ovat vain kateellisia toisten menestyksestä ja haluavat näiden rahat omaan käyttöönsä - jotenkin tuntuu, että tällainen vastakateus ei ole se, mitä William James ajatteli yrittäessään vakuuttaa ihmisiä siitä, mikä elämässä todella on arvokasta. Jamesin ongelma on se, että hän ei tajua, että yhteiskunnalliset olosuhteet eivät ole sattumanvaraisia, vaan aina joko neuvottelun tai kamppailun tulosta. Otto Ville Kuusisen malli korostaa tietysti kamppailua eli vallankumousta. Jamesin mukaan senkään jälkeen elämän tarkoitus ei olisi muuttunut, vaan se olisi edelleen "jonkin epätavallisen ja erikoislaatuisen ihanteen liittymisen uskollisuuden, rohkeuden ja kestävyyden ilmiöihin, miehen tai naisen kärsimyksiin".

Jamesia (joka piti kirjaan sisältyvien luentojen lisäksi myös luennon nimeltä "The Gospel of Relaxation") voisi tosin miellyttää nykyinen kapitalistista työetiikkaa vastaan kohdistuva kritiikki, joka pyrkii murtamaan palkkatyön vallan ihmisten elämässä. Työtä ei tämän ajattelun mukaan 2010-luvun maailmassa enää tarvita niin paljon kuin ennen, varsinkin kun suuri osa työstä on turhaa. (Tästä voi lukea esimerkiksi tuoreen kirjoituksen "Työtä ei tarvita, vaan arvoa".) Otto Ville Kuusinenkin puhuu tästä todetessaan, että Neuvostoliitossa työpäivä on jatkuvasti lyhentynyt ja vapaa-aika on lisääntynyt. Jutuissa on tietysti jälkeenpäin luettuna paljon fuulaa, mutta tämä on hieno lause: "Puolue pitää suuntanaan sitä, että loppujen lopuksi ihmiselle jäisivät vain ne luovan työn tehtävät, joita 'viisainkaan' kone ei pysty suorittamaan."