keskiviikkona, syyskuuta 02, 2015

Missä viipyy Nabokovin Lolitan täydellinen laitos?

Olen ensi syksynä materialisoituvan kirjaprojektin takia lukenut 20 vuoden tauon jälkeen Vladimir Nabokovin Lolitaa. Se on edelleen hieno kirja, joka toimii ennen kaikkea kauniin ja täsmällisen tekstinsä ehdoilla, Nabokov leikittelee taitavasti rajalla, jonka toisella puolella on ylikirjoitettu kitsch. Samalla kirja osoittaa, että pedofiileistäkin voi kirjoittaa hauskasti – tämähän on aihe, johon monet kirjailijat vetävät rajan, pedofiileille ei voi nauraa.

Minulla on tässä nyt mielessä vain yksi pointti. Kun rupesin Lolitaa lukemaan, otin hyllystä kaksiosaisen pokkariversion, jonka olen joskus ostanut kirpparilta tai divarista. Pokkarilaitos on vuodelta 1975, ja siinä on pahamaineisen mauttomat kannet, ensimmäisessä miehen kädet lääppivät istuvan naisen reittä, toisessa miehen kädet kulkevat kohti naisen alushousuja. Kummassakin kuvassa näkyvät rinnat. Mikäs tässä, näinhän erotiikkaa aina on myyty – mutta eivät ne kyllä tähän teokseen sovi mitenkään. Luulisi, että kenelle tahansa runkkarillekin tulisi Lolitan lukemisesta limainen olo. Toisaalta voi vaatia jonkin verran lukutaitoa tajuta, että romaanin Dolores Haze ei ole aivan niin yhteistyöhaluinen kuin kirjan päähenkilö, Humbert Humbert, antaa kertomuksessaan ymmärtää. Sen verran hienovaraisesti Nabokov käyttää epäluotettavaa kertojaa.

Limainen pokkarilaitos on kuitenkin käsittääkseni kirjan täydellisin suomenkielinen laitos. Toinen sen suomentajista, Juhani Jaskari, on laitokseen korjaillut käännöstä. Jaskarin ja Eila Pennasen käännös on muutenkin erinomainen ja kestää lukemista edelleen, joidenkin anglismien väärinkäsityksestä huolimatta, mutta varmasti korjattu käännös on aina parempi. En ole tosin vertaillut eri laitosten sanavalintoja, joten en tiedä, paljonko korjailua on tapahtunut. Toisen osan lopussa ovat lisäksi Nabokovin omat jälkisanat, joissa hän kertoo kirjoitusprosessistaan ja niistä ”aistien tavoittamattomiin jäävistä koordinaateista”, joiden varaan romaani rakentuu, sekä sensuuritoimenpiteistä, joita kirja tuoreeltaan kohtasi 1950-luvun lopulla. Nabokov ottaa kantaa myös romaanin oletettuun eroottisuuteen: ”On aivan totta, että romaaniini sisältyy erinäisiä viittauksia perverssin henkilön fysiologisiin mielihaluihin. Mutta emmehän me sentään ole lapsia emmekä lukutaidottomia nuorisorikollisia, emme liioin englantilaisen sisäoppilaitoksen poikia, jotka yöllisen homoseksuaalisen mellastuksen jälkeen joutuvat sietämään sen paradoksin että heillä luetetaan antiikin klassikkoja puhdistettuina laitoksina.”

Lopusta löytyvät myös Juhani Jaskarin tekemät selitykset, joissa hän suomentaa kirjassa taajaan vilahtelevat ranskankieliset fraasit sekä selittää auki joitain hämäriä viittauksia (kuten ”läpivalaisupiirustukset”, jotka kerran kirjassa mainitaan). Viittausten selitykset ovat kiinnostavia ja olennaisia, koska Lolita itsessään on intertekstuaalisten viittausten verkosto, ja paljon jää tajuamatta, jos niitä ei ymmärrä. Kirjan voi toki lukea ilmankin.

Mutta jos nyt oikein olen käsittänyt, tätä laitosta ei ole koskaan julkaistu uudestaan. Viime vuonna ilmestyneessä 12. painoksessa käytetään edelleen vuoden 1959 alkuperäistä suomennosta eikä Jaskarin korjailtua versiota. Nabokovin jälkisanat ja Jaskarin selitykset puuttuvat niinikään. Voisiko seuraavaa painosta tehtäessä muistaa myös tämä vuoden 1975 pokkarilaitos ja antaa sille viimeinkin arvokas ulkoasu?

Ei kommentteja: