Juttelin jokin aika sitten tutun osteopaatin kanssa lasten adhd:sta (aihe on sattumoisin minulle tuttu). Hän oli hoitanut useita adhd-lapsia ja todennut, että kosketus luontoon usein auttaa, hänen mukaansa adhd:ssa (jota ei lasketa autismin kirjoon, mutta se esiintyy usein samanaikaisesti samoilla ihmisillä) on kyse siitä, että elimistö on jatkuvassa stressitilassa ja se pääsee laukeamaan luonnossa, vaikkapa metsässä tai kalliolla kiipeillessä.
Olin juuri aloittanut Gary Lachmanin perusteellisen okkultisti Aleister Crowleysta kertovan elämäkerran Suuri peto, josta sain mielleyhtymän keskusteluuni. Crowley oli nimittäin itse huomannut, että kun hän kiipeilee (hänhän oli maailmanluokan vuorikiipeilijä ja lähellä valloittaa K2-vuoren) tai on muuten luonnossa, hänellä ei ole muuten hänelle luonteenomaista, lähes pakonomaista tarvetta ajatella perverssejä ajatuksia, vaan hänen fantasiansa ovatkin terveitä ja aivan tavallisia. Kerroin tämän osteopaatille, ja hän vain nyökytteli ja sanoi: ”Tuttua on.”
Olen lueskellut myös Perttu Häkkisen ja Vesa Iitin kirjaa Valonkantajat, joka niinikään ilmestyi loppukeväällä. Se on suurelta osin mainio katsaus suomalaisen okkultismin vähän tunnettuun historiaan ja siinä kuvataan useita kiehtovia ja eriskummallisia hahmoja, jotka ovat Suomessa okkultismin, magian tai salatieteiden kanssa puuhanneet. Tämä oli jo ennen kuin keskustelin adhd:sta ja Crowleysta osteopaatin kanssa, mutta huomasin silti ajattelevani, että samantyyppisiä oireita oli monilla kotimaamme okkultisteilla. Aino Kassinen esimerkiksi kiipesi kouluun aina ikkunasta, mikä kuulostaa aika tyypilliseltä Asperger-syndroomaan liittyvältä käytökseltä. Kiinnitin huomiota myös kuvaukseen tunnetusta okkultistista Gurdjieffista (jolla oli suomalainen avioton poika, siksi häntä käsitellään kirjassa). Tämä tapasi solvata ihmisiä itse keksimillään haukkumanimillä samalla, kun joi heidän kanssaan snapseja. Sietämätöntä käytöstä varmasti, mutta kuulostaa myös siltä, että Gurdjieffilla oli taipumusta jonkin sortin autismiin. Pekka Siitoin – jota Häkkisen ja Iitin kirjassa käsitellään pisimpään, niin pitkään että hänestä olisi kannattanut tehdä oma kirjansa – taas oli selvästi adhd-tapaus, joka pystyi keskittymään vain yhteen asiaan (eli kansallismieliseen okkultismiinsa) kaiken muun ollessa toivotonta soheltamista. Siitointa ja Gurdjieffia yhdistää myös taipumus leikitellä sanoilla ja puhua härskejä, mikä on osaltaan tehnyt Siitoimesta niin suositun pop-hahmon nykyään. Crowleylla oli nähdäkseni samaa taipumusta, lisäksi hän harrasti omissa teksteissään alkusointua, mikä edelleen kuulostaa tyypilliseltä Aspergerin syndroomaan liittyvältä toiminnalta.
Tiedän, ettei vieraita tai kuolleita ihmisiä pitäisi tai edes pysty diagnosoimaan tällä tavalla (varsinkaan kaltaiseni maallikko). Muistetaan esimerkiksi, millaisen vastaanoton sai amerikkalainen sotilaallinen tutkimus, jonka mukaan Putinilla on Aspergerin syndrooma. Keskustelin tästä yhden tutun, aika vastikään diagnoosin saaneen ihmisen kanssa, ja hän oli tutkimuksen kanssa suurin piirtein samaa mieltä. Se selittäisi monia Putinin käytöksen outoja piirteitä, esimerkiksi tapaa olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat hänen omituisista tempauksistaan. Maailmanpolitiikan selittäjäksi havainnosta ei ehkä ole, mutta vanhaa sanontaa käyttääkseni: it takes one to know one. Kun lähellä on diagnoosin saaneita, väkisinkin alkaa tarkkailla itseään, niin hyvässä kuin pahassa.
Mitä muuten tulee Aleister Crowleyyn, niin pakko on todeta, että hän oli kuitenkin kiinnostavampi ajatellessaan perverssiyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti