Monia 80-luvun kotimaisia elokuvia luonnehtiikin kaipuu päästä pois, jonnekin avarampiin tiloihin, jonnekin pois ahdistavasta yhtenäiskulttuurista. Tämä näkyy niin sellaisissa kalkkunoissa kuin Insiders kuin vakavissa taide-elokuvissakin, kuten vaikkapa Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon Da Capossa, joka kertoo viulisti Heimo Haiton tarinaa. Elokuvassa vieraillaan Hollywoodissa, jonne suomalaiset tuovat omat ahdistuksensa – sielläkään ei pääse mitään pakoon.
Aki ja Mika Kaurismäen elokuvissa tunne on todella käsinkosketeltava. Varsinkin Akin elokuvissa tämä näkyy. Ne loppuvat usein siihen, että yritetään lähteä Suomesta pois (vaikka sitten soutuveneellä, kuten Calamari Unionissa) tai siihen, että lähteminen Suomesta epäonnistuu. Näin käy vaikkapa Rikoksessa ja rangaistuksessa, jonka lopussa Markku Toikan esittämä Rahikainen, suomalainen versio Dostojevskin Raskolnikovista, löytää vapautensa tai pikemminkin mielenrauhansa vankilasta. Jos on kerran ollut täi kaiken aikaa, niin kuin Rahikainen sanoo, on kai parempi ettei ole ihmisten keskuudessa. Rahikainen on elokuvan alussa tappanut liikemies Honkasen, joka myös oli täi, Rahikaista pahempi – vaikka sitä, miksi ja millä tavalla, elokuvassa ei koskaan kunnolla kerrota. Samanlainen tapaus on Kaurismäen ystävän ja työtoverin Pauli Pentin tyylikäs rikosdraama Pimeys odottaa (1985), jossa Pekka Valkeejärven tylysti esittämä nuori mies sekaantuu tahtomattaan typerään rikosdraamaan. Elokuvassa käydään koko ajan lentokentillä ja juna-asemilla, mutta koskaan ei päästä pois. Lopussa vain kaksi ihmistä ampuu toisensa turhaan tyhjällä kadulla.
Vuosikymmenen masentavimmat elokuvat ohjasi kuitenkin Pekka Hyytiäinen. Hänen kolmen pitkän elokuvansa katsojamäärät jäivät hiukan yli tuhanteen, mutta niistä viimeinen, MP – minä pelkään (1982), on nyt uusintakierroksella kerännyt enemmän katsojia kuin alun perin, jolloin sen näki noin 300 ihmistä. Se on vuosikymmenensä rohkeimpia kotimaisia elokuvia, joka on syyttä suotta jäänyt tuntemattomaksi kuriositeetiksi.
Elokuva nousi esille muutamia vuosia sitten Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (silloin arkiston) sarjassa, jossa esitettiin 80-luvun kotimaisia elokuvia. Sen näki kriitikko Eero Tammi, joka kirjoitti Facebookissa, että elokuva on kuin yhdistelmä Tarkovskin Stalkeria ja Nicolas Roegin Kauhunkierrettä (eli Venetsiaan sijoittuvaa kauhuelokuvaa Don’t Look Now). Tammi ei liioitellut: MP – minä pelkään on todella hätkähdyttävä ja omaperäinen elokuva. Vaikka se ei ole täydellinen – kaukana siitä -, siinä on sellaista synkkää voimaa, johon ei ole moni elokuvantekijä Suomessa yltänyt. Tai muukaan taiteilija. MP muistuttaa paikoitellen videotaidetta, mutta päihittää näkemäni saman ajan suomalaiset videotaideviritelmät – tai muunkin kokeellisen elokuvan – mennen tullen silkassa pelottavuudessaan.
Hyytiäisen aiemmatkin elokuvat olivat kiinnostavia, mutta kaukana MP:stä. Hyytiäisen pitkä esikoinen Kirje (1978) on jahkaava ja liian pitkä psykologisen jännärin tapainen ja siinä on vain muutamia kohtia, joissa Hyytiäisen myöhemmin puhjennut visionäärisyys näkyy. Kauhuelokuvaa Kirje lähestyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa päähenkilö näkee metsässä mustaan pukeutuneen hahmon, josta ei tiedä, kuka tämä on. Yksinkertainen idea muuttuu Hyytiäisen käsissä tärisyttäväksi hetkeksi. Kirjettä olisi voinut helposti lyhentää ainakin puolella tunnilla eikä katsoja olisi huomannut minkään puuttuvan. Yksi kiinnostava aspekti elokuvassa on: siinä puhutaan samanlaisella sävyttömällä nuotilla kuin Kaurismäen elokuvissa. Tätä ihmeteltiin aikalaiskritiikeissä ja ratkaisua pidettiin amatöörimäisenä ja monotonisena. Kirjeessä Hyytiäisen apulaisohjaaja oli Pauli Pentti, josta sittemmin tuli Kaurismäen työtoveri ja käsikirjoittaja. Pentti on kertonut, että ajatus sävyttömästä, ”kaurismäkeläisestä” dialogista oli osittain hänen – ehkä sen alkusysäyksenä ovat toimineet Hyytiäisen kanssa käydyt keskustelut.
Hyytiäisen seuraava elokuva, alle tunnin mittainen i + i (1981) oli sitten jo jotain ihan muuta. Hyytiäinen kirjoitti päiväkirjassaan päättäneensä ensimmäisen elokuvansa huonon vastaanoton jälkeen, että nyt hän ei pidättele mitään, hän päästäisi kaiken luovuutensa irti. i + i onkin elokuva, jossa ei ole perinteistä juonta juuri nimeksikään. Elokuva on kai jonkinlainen jännäri sekin, mutta epäselvää on, minkä puolesta pitäisi jännätä. Päähenkilö on Pekka Valkeejärven äkäisesti esittämä (nuori Valkeejärvi olisi muuten pärjännyt jossain Scorsesen elokuvassa) opiskelija, joka on mukana itsemurhia taltioivassa valokuvaprojektissa. Elokuvan alussa hän yrittää raiskata naisen, ja keskivaiheilla häntä lähestyy epämääräinen mies, joka väittää olevansa naisen aviomies. Lopussa Valkeejärven hahmo yrittää uutta raiskausta. Sitä ennen on nähty erittäin rakeisella filmillä kuvattu kohtaus, jossa Valkeejärvi ilmeisesti pahoinpidellään, kun hän yrittää kysellä toisen raiskauksen taustoja rantojen vähäpuheiselta mieheltä.
i + i:n alussa ja lopussa kuva on oudosti värittynyt, värit ovat vastavärejä. Kuulemma kyse on laboratorion virheestä, mutta Hyytiäinen oli sitä mieltä, että antaa olla, juttu toimii hyvin juuri noin. Sattumanvaraisuus voi joskus luoda hienoa kokeellisuutta.
Mutta i + i on sekin vielä kaukana MP:stä. Samaa on se, että katsoja ei ikinä kunnolla tiedä, mistä elokuva kertoo. MP:ssä nähdään kahta ilmeisesti erillistä tapahtumaketjua, jotka kuitenkin unenomaisesti limittyvät toisiinsa. Ensimmäisessä nähdään pelottavia ja hypnoottisia kuvia sodasta – lavetilla kääntyvät ohjukset, kaupungin yllä lentävät koneet, maassa sätkiviä ihmisiä -, toisessa nähdään tavallinen perhe viettävänsä aikaansa mökillä. Sota löytää tiensä mökillekin sotaharjoitusten ja eksyneen sotilaan myötä. Sota tuo mukanaan myös unet, joita mökin asukkaat alkavat nähdä, kukin vuorollaan. Hyytiäinen kuvaa unia samantyyppisinä mustavalkoisina kuvina kuin sotaakin. Mökkiläiset myös katsovat sotauutisia televisiosta – joskaan uutislähetys ei aivan noudattele perinteistä tv-dramaturgiaa. Se muistuttaa enemmänkin Blair Witch Projectin tai jopa itävaltalaisen Angstin tyyppistä kauhuelokuvaa, jossa kamera menee paikkoihin, joihin ei ole lupa mennä.
Hyytiäinen leikkaa tapahtumien sekaan epäselviä kuvia sätkivistä ruumiista, ohjuslavetista (jostain syystä juuri tämä nostaa ihokarvat pystyyn), autiossa tehdasmaisemassa kulkevista huppupäisistä miehistä, jotka kiduttavat mökillä olevan perheen isää… Suunnattomassa lähikuvassa rohtuneet huulet lukevat ääneen hämäräperäistä runonpätkää. Lähikuvat silmistä viittaavat katsomisen tematiikkaan, mutta Hyytiäinen jättää tämänkin epäselväksi – ehkä tarkoitus on viitata siihen, että länsimainen ihminen vain katsoo passiivisesti ympärillään tapahtuvaa hävitystä. Elokuvan ahdistus liittyy ydinsotaan, joka tuolloin 80-luvulla tuntui alkavan minä hetkenä hyvänsä, mutta myös puhumattomuuden ja hiljaisuuden kulttuuriin. Yhtenäiskulttuuri esimerkiksi television muodossa ei vastauksia anna.
MP – minä pelkään ei ole täydellinen elokuva. Näyttelijätyöskentely on haparoivaa, Pekka Valkeejärvellä on kasvoillaan outo tekoparta, jota ei selitetä mitenkään, metsään eksyneen sotilaan hahmo ja hänen sekoamisensa on hahmotettu epäselvästi, joko tahattoman koomisesti tai koomisuutta tapaillen. Mutta vaikutus on silti järisyttävä. Kun elokuvan alaotsikko (”MINÄ PELKÄÄN”) lopussa iskeytyy valkokankaalle, on kuin katsojaa itseään olisi lyöty palleaan. Olisi jännä kuulla, mitä ne 300 rohkeata ajattelivat, jotka kävivät MP:n ensi-iltakierroksella katsomassa. Kritiikki oli pääsääntöisesti hyvää, mutta kyse olikin ammattikatsojista – jotka hekään tosin eivät aina osanneet käsitellä Hyytiäisen poikkeuksellista kuva- ja äänikerrontaa.
MP jäi Hyytiäisen viimeiseksi elokuvaksi. Hän sai kuvattua noin puoli tuntia uutta elokuva Saari 16, jossa hän pätkät nähneiden mukaan vei MP:n tyyliä vielä pidemmälle. Ilmeisesti alkoholi vei Hyytiäisen lopulta. Hän kuoli vuonna 2008 näkemättä, että hänen elokuvansa kaivettiin esille arkistojen kätköistä. Hyytiäinen tuotti teoksensa itsenäisesti, joskin MP sai elokuvasäätiön tukea 67 000 markkaa, ilmeisesti ensimmäisenä hänen elokuvistaan. Pitkäjänteiset apurahat olisivat voineet taata hänelle paremmat mahdollisuudet tavoitella visiotaan. Nyt tehtävä jäi puolitiehen, juuri kun Hyytiäinen oli löytämässä omat lahjansa ja tavan käyttää niitä hyväksi.
Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miksi apurahasysteemiä pitäisi kehittää, ei lakkauttaa tai supistaa, niin kuin eräät tahot ovat ehdottaneet. Pienet katsojamäärät eivät tarkoita sitä, etteikö teos voisi olla järisyttävä tai uutta luova. Suomen hyvä arkistolaitos pitää huolen siitä, että obskuureimmatkin teokset voivat tavoittaa otollisen yleisön vielä vuosikymmenien päästä. mp-juliste
Kiitos tiedoista Markku Oikkoselle! Tässä vielä kaksi linkkiä: Paavo Ihalainen arvioi Elitistissä MP:n ja elokuvakerho Montaasin Hyytiäis-retrospektiivin esittely.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti