Jälkimmäinen ilmestyi alun perin vuonna 1919 Minerva-nimisen kustantamon eroottisten kirjojen lyhytikäisessä sarjassa. Se oli sarjan toinen alkuperäinen suomalainen kirja, muut olivat käännöksiä lähinnä ranskasta ja muista länsieurooppalaisen kielialueen kielistä. Sarjan kirjat ovat nykyään harvinaisia, mutta eipä niitä juuri kukaan taida keräilläkään. Ilotyttö on pieni novelli, joka saatiin taittokikoilla ja vinjettien käytöllä hiukan yli 50-sivuiseksi (mukana on myös esipuhe sekä Minervan eroottisten kirjojen bibliografia). Alun perin kirja oli venytetty peräti 89 sivuun.
Ilotytön päähenkilö on Miili (parissa kohdassa latoja on kirjoittanut nimen muotoon Milli), nuori kotiapulainen, joka tekee jonkin virheen ja potkitaan pois työstään. Hän ajautuu töihin ilotaloon ja tutustuu siellä lääppivien miesten joskus perversseihinkin mielitekoihin. Mistään eksplisiittisestä erotiikasta, saati pornografiasta kirjasessa ei tietenkään ole kyse, mutta tekstistä löytyy tällainenkin kohtaus:
”Miili katseli seinän kuvia. Ne olivat enimmäkseen alastomien naisten eri asentoja esittäviä kuvia. Mutta erikoisesti sattui hänen silmiinsä nuoren naisen kuva, joka oli polvillaan maassa, kädet selän taa sidottuina. Miili tunsi jonkinlaista yhteyttä tämän kuvan kanssa. Hänkin oli kuin sidottu, oli onnettomuutensa orjatar, kukapa avaisi sietämättömän elämän solmun? Olikohan Mirtsakin miettinyt samaa ripustaessaan oudon kuvan muiden, miesten mieliä kiihoittavien kuvien rinnalle.”
Enemmän actionia on toisessa Minervan julkaisemassa eroottisessa romaanissa, Antero Ojanteen Heinäkuun auringossa, joka niin ikään ilmestyi vuonna 1919 alaotsikolla ”rakkausromaani taiteilijaelämästä”. Kirjassa kuvanveistäjä Eino Jaakkola tuskailee avioliittoaan tunnekylmän naisen kanssa ja kokee lyhyen kesän aikana kolme kiihkeää romanssia, yhden oopperan esiintyjän, toisen huvilansa kotiapulaisen kanssa. Kaikki naiset ovat jollain tavalla petollisia tai jopa liian erootillisia. Kirjassa Jaakkola muun muassa miettii, että nainen, jonka hän juuri on maannut, on ”liian raaka”. Tässäkään kirjassa erotiikka ei ole kovin rajua ja moni pitäisi sitä pikemminkin romanttisena viihteenä, mutta toisaalta kirjassa on esimerkiksi kohtaus orgioista (”Illan kuluessa tanssivat he hurjia tansseja”) sekä alastomuutta (”Aurinkokylvyissä olivat he jo paahtaneet nahkansa ruskeiksi. Einokin jo kerran ollut heidän mukanaan pintaansa paistattamassa. Se oli luonnonmukaista ja moitteetonta”). Usein kirjan erotiikka on kuitenkin tämän tyyppistä:
”Eino tunsi tytön lämpimän värähtelevän vartalon käsissään, notkeana ja kimmoisena.
– Oletko sinä minun? sopersi hän tytön korvaan.
– Olen, aivan kokonaan.
Sitten vierivät hetket punertavassa hämärässä.”
Sen verran Antero Ojanteen erotiikka puri, että Fennica-tietokanta tietää kertoa kirjasta otetun kaksi painosta. Ojanne oli salanimi, jonka todellista kantajaa ei tiedetä. Kirjasta itsestään voi arvella, että kirjoittajia oli kaksi, sillä puolivälin jälkeen teksti muuttuu päähenkilönsä päiväkirjaksi ja tyyli tuntuu hiukan erilaiselta kuin alkupuolella.
En ole löytänyt asiasta mitään dokumentaatiota, mutta voisin kuvitella, että Minerva joutui luopumaan eroottisten kirjojen sarjastaan julkisen painostuksen vuoksi, koska sarja lopetettiin melkein saman tien kun se oli aloitettu. Myöhemmin he julkaisivat joitain sensaationhakuisia romaaneja, joissa sheikit varastivat valkoisia naisia orjikseen, mutta varsinaista erotiikkaa Minervalta ei enää tullut. Kustantamoa joka tapauksessa paheksuttiin halvan ulkomaisen viihteen julkaisusta, joten sopii olettaa, että tämä koski myös erotiikkaa. Ehkä vuodet itsenäistymisen jälkeen olivat vielä vapaampaa aikaa tässä mielessä.
Seuraavaksi erotiikkaa saatiin Suomessa laajamittaisemmin Ilmarisen kustannusliikkeen Kiki-lehdessä, joka ilmestyi vuosina 1929-1937. Siinä oli niin sanottuja taidekuvia eli kuvia vähäpukeisista nuorista naisista sekä joitain novelleja, joiden eroottisuus oli vähäisempää kuin Larin-Kyöstin ja Antero Ojanteen teksteissä. Suomi oli tässä vaiheessa liian innostunut isänmaallisuudesta, jotta sille olisi liiennyt aikaa erotiikkaan.
Toisen maailmansodan jälkeenkin kesti pitkään ennen kuin alkoi tapahtua. Miestenlehdet, kuten Kalle, tulivat markkinoille 1950-luvulla, mutta pin up -henkisiä kuvia lukuun ottamatta niissä ei juuri erotiikkaa ollut. Kirjallinen erotiikka murtautui läpi 1960-luvulla, sekä kioskierotiikassa että valtavirtakirjallisuudessa. Vuonna 1965 ilmestyi kaksi kirjaa, joita voi pitää ensimmäisinä varsinaisina eroottisina kirjoina Suomessa: Lehmus-nimisen kustantamon antologia Rakastaa ja salanimellä E. A. Garbad ilmestynyt romaani Kielletty hedelmä. Edellinen oli vielä korkeakirjallisempi tapaus, mutta Garbadin – oikealta nimeltään Aulis Wilkman – omakustanneromaani oli jo silkkaa jyystöä. Kirja on käytännössä yksi pitkä seksikohtaus. Nuori mies Kari Airola viettää ensimmäistä lomapäiväänsä ja törmää käveleskellessään alastomaan nuoreen naiseen, jonka vartaloa ihailee. Hän riisuutuu ja menee makaamaan nukkuvan tytön viereen. Kun tyttö herää, hän ihailee Karin varustusta. Sitten Karikin jo herää ja alkaa herkeämätön paneskelu, jota eväiden syöminen rytmittää. Tekstissä on otettu haltuun pornografian kliseet: ”Kari on vahva ja hän työntelee väsymättä nuoruutensa voimakkalla halullaan kyntäen Orvokin vakoa innolla ja antaumuksella.” ”Kari katselee ihanaa ’kohoutumaa’ tuntien vastustamatonta halua upottaa hampaansa siihen, mutta hän tyytyy vain puristamaan niitä yhä voimakkaammin, laskeutuen viimein maailman ihanimmalle ’tyynylle’, jonka täytteenä on kauniin, nuoren naisen kiimaista lihaa.”
Pornografiaan oleellisesti kuuluvaa tahatonta huumoriakin on:
He jatkavat kumpikin pukeutumistaan omalla tahollaan ja päästyään valmiiksi Orvokki katselee veitikkamaisesti Karia kysyen:
– Missä minun ”Kikkelini” nyt on?
– Se on täällä! vastaa Kari taputtaen vasenta housunpunttiaan. – Ellet usko niin koita!
Kari siirtyy Orvokin viereen ja ohjaa tämän käden vasemmalle kupeelleen. Orvokki tuntee sen ja puristaa sitä kuiskaten:
– Siinä se on – minun Kikkelini!
Kirja päättyy mainintaan, että Kari ja Orvokki menevät naimisiin kahden viikon kuluttua ja saavat paljon lapsia. Kiellettyä hedelmää maustaa uuden ajan toive, että vanha ahdas moraali väistyisi ja nuoret saisivat harrastaa seksiä vanhempiensa valvonnasta vapaana.
Aulis Wilkman julkaisi vuonna 1966 toisenkin romaanin, Kaunis Leena, mutta sitä en ole onnistunut saamaan käsiini. Samana vuonna ilmestyi lisääkin erotiikkaa, kirjakauppias Eino Viljanteen tekemä ja julkaisema Lemmen oppitunnit, joka sisältää eroottista aineistoa. 1960-luvulla julkaistiin myös Veikko Ennalan romaanit Kyttyrä, Veljeni herrassa ja Vaimo jonka minulle annoit, joissa on kaikissa seksuaalista sisältöä, eniten viimeksi mainitussa. Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin jo paljon rajumpi seksilehtien esiinmarssi, isot lehtitalot julkaisivat muun muassa Jallua ja Kallea, turkulainen Cocktail julkaisi sekä samannimistä lehteä että suttuisten pokkarien kirjasarjaa.
Seksilehdet julkaisivat kotimaisten kirjailijoiden novelleja, näitä tekivät muun muassa Jorma Ojaharju, Hannu Salama ja Hans Selo. Myös muut viihteentekijät olivat asialla, kuten laulunikkari Juha Watt Vainio, elokuvaohjaaja Aarne Tarkas ja humoristi Martti Huuhaa Innanen. Lehdet maksoivat niin hyvin, että seksijutuilla pystyi paikkailemaan repalaista elantoa, vaikka Jorma Ojaharju sanoikin, että ne olivat nopeasti kirjoitettua ”hätäpaskaa”. Kaukana kuitenkin oltiin Playboysta, joka maksoi novelleista satoja, jopa tuhansia dollareita.
Vuonna 1975 Hymy julkaisi kuuden novellin sarjan, jonka tekstit olivat johtavien tekijöiden käsialaa. Hannu Salaman hävyttömän hauska ”Sovinistisika” ilmestyi tässä sarjassa. 1980-luvulla sellaiset kirjailijat kuin Erkki Hyeena Hämäläinen ja Harri Sirola sekä Kolmiokirjan romanttisia lehtiä avustanut Matti Kid Hytönen kirjoittivat seksinovelleja Jalluun, Kalleen ja Rattoon; Hyeena Hämäläinen oli jossain vaiheessa myös Jallun päätoimittaja. Seksipokkareita ilmestyi paljon, mutta usein nimettä. Myös seksilehtien lukijakirjeitä koottiin kirjoiksi – nämä ovat ehkä hämmentävintä suomalaista pornografiaa koskaan, juttujen sävy vaihtelee nostalgisista vasikanpanemismuistoista mälsiin fantasioihin hyvännäköisen naapurintädin naimisesta 14-vuotiaana. Osa jutuista on selvästi kirjoitettu läpällä ja kännissä, ja kaikki näyttää menneen lehtiin läpi. Oli miten oli, lukijankirjekoosteet ovat ehkä suomalaisen kioskierotiikan viimeinen kukoistuskausi.
Seksilehdet ovat julkaisseet lukijankirjeitä viime vuosiin asti. Nykyisistä kirjailijoistamme ainakin Riku Korhonen, Tuomas Kyrö ja Mikko Kalajoki ovat paljastaneet kirjeitä tehneensä, samoin toimittaja ja kolumnisti Tero Kartastenpää. Hän tosin kertoi, ettei ikinä saanut tietää, missä lehdessä juttu ilmestyi, eikä ole sitä painettuna koskaan nähnyt, postissa tuli pelkkä shekki. Monet kirjailijat ovat kertoneet kirjoittaneensa tekstejä 90-luvun ilmiölle, seksipuhelinlinjoille. Regina muuttui 1990-luvun alussa seksipitoisemmaksi lehdeksi aiemman nuortenlehden sijaan (vaikka näiden lajityyppien välinen suhde onkin aina monimielinen), ja siinä alettiin julkaista naisten suorasukaisia seksifantasioita. Näihinkin monet ammattikirjoittajat ovat kontribuoineet.
2000-luvun alussa netin seksinovellipalstat, joille kuka tahansa saattoi kirjoittaa, korvasivat suurelta osin painetun kirjallisen erotiikan. Tein tuolloin, ehkä 2005, Aamulehden Valoon jutun, jossa haastattelin paria asiaan vakavasti suhtautuvaa seksikirjoittajaa, toisen novellista muistan hyvin kuvatun nolostuksen, joka ryhmäseksin aloittamiseen liittyy. Samaan aikaan kirjallinen erotiikka on Suomessa siirtynyt lähes kokonaan pois kioskeista. Hyvä esimerkki uusien kustantajien ennakkoluulottomuudesta kotimaisen uuden pornografian julkaisemisesta kovissa kansissa on nimimerkkipariskunnan Suvi Hurmelinnan ja Stan Strömin sadomasokistinen Kipukynnys-sarja, jota julkaisee Into. Se peittoaa Fifty Shades of Greyn koska tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti