Ankea vuosi 2016: henkilökohtainen tilitys

Kirjoitin noin vuosi sitten ahdistuksesta, joka minuun oli iskenyt, kun nykymaailma Sipilöineen, Soineineen, suomalaisine natseineen ja muineen oli alkanut tuntua liian raskaalta. Lupasin lyhyessä jatkopostauksessa, että tuleva vuosi eli vuosi 2016 olisi "rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään".

Onko lupaukseni pitänyt?

Alkuvuosi meni, kun tein laajaa teostani Wild West Finland eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa. Yli 400-sivuinen kirja ei vilahtanut aivan täysin ohitse, mutta arvostelut eivät olleet kovin myönteisiä - Helsingin Sanomiin kirjoittanut Matti Mäkelä tuntui kyllästyneeltä, kun en ruokkinut riittävästi hänen nostalgiaansa, Etelä-Saimaaseen kirjoittanut Eeva Kurki kirjoitti löperöstä kielenhuollosta, mikä tuntui melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta. Totta kyllä, kirja syntyi lopulta melko kuumeisessa tahdissa: ensiksi pieni lapsemme oli kotona ja hoidimme häntä vaimon kanssa vuorotellen niin että toinen pystyi silloin tekemään omia töitään, lopputalvesta 2016 lapsi meni puistoon kolmeksi tunniksi päivässä, joka sitten piti käyttää tehokkaasti. En ehkä siinä vaiheessa pystynyt riittävästi panostamaan kirjan viimeistelyyn.

Tällainen on tietysti aina puolustelua, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että sain kirjan valmiiksi. Olisi nimittäin saattanut käydä huonosti, jos minun olisi pitänyt sitä vielä kesä ja alkusyksy tehdä. Minulta nimittäin loppuivat rahat. Apuraha, jonka olin saanut kirjan tekemiseen, oli loppunut jo keväällä, kustantajalta saamani pienehkö palkkio kului melkein saman tien yleisiin menoihin ja laskuihin, enkä ollut jaksanut tai ehtinyt tehdä minkäänlaisia free-hommia kirjaa viimeistellessäni. Ja kun sain Wild West Finlandin painokuntoon, halusin ehdottomasti pitää lomaa. Pidin lomaa aivan liian kauan enkä älynnyt ruveta hommiin. Odottelin apurahapäätöksiä, mutta kesän alussa tuli tieto, että en saanut apurahaa, johon olin panostanut. En myöskään saanut eräältä toiselta kustantajaltani sovittua palkkiota kirjasta, joka ilmestyi alkukesällä, koska kustantaja alkoi olla taloudellisissa vaikeuksissa - sain rahat vasta reilusti kesän jälkeen. En ole sen jälkeen enää mainitulle kustantajalle töitä tehnyt. (Mietin, että kustantajan nimen sanominen olisi epäreilua, mutta toisaalta tällainen vihjailukin tuntuu hölmöltä. Ehkä jätän tässä kohtaa kuitenkin paljastamatta.)

Sain kesä-heinäkuun vaihteessa hiukan taskurahaa, kun olin myymässä Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Mutta nekin rahat loppuivat nopeasti. Tytär oli vielä kotona eikä hoidossa - olimme sopineet vaimon kanssa, että lapsi menisi tarhaan syyskuun alussa -, joten mahdollisuudet tehdä töitä olivat vähissä. Jossain vaiheessa elokuuta kaivoin esille kustantajien katalogeja ja katselin kirjoja, joista voisin kirjoittaa, ja lähetin juttuehdotuksia eri lehtiin. Pari juttua myinkin pieneen hintaan, Kritiikin Uutisiin lupasin kirjoittaa kirjasta, jota päätoimittaja ehdotti. Lisäksi muistin pienipalkkioisen jutun, josta ei ollut maksettu (eikä kyllä julkaistukaan, vaikka näin oli sovittu; juttu tulee myöhemmin sopivaan teemanumeroon), ja onneksi oli myös yksi talvella hoidettu keikka, josta luvattu palkkio oli unohdettu maksaa. Tuli tarpeeseen juuri nyt.

Erityinen kiitos kuuluu Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvelle, jonka kanssa sovin neljän kirjan arvostelusta - ne olivat kaikki jämiä, joita muut Kiiltomadon avustajat eivät olleet halunneet, mutta joukossa oli kuitenkin kiinnostaviakin teoksia, kuten Olli-Pekka Tennilän hieno runokirja Ontto harmaa (arvosteluni siitä täällä). Kiiltomadon jutut pitivät pääni veden pinnalla, vaikka palkkiot pieniä ovatkin. Lisäksi sain myytyä artikkelin ja kirja-arvostelun Parnassoon, ja lopulta tuli eteen myös vuosi aiemmin lupaamani luentokeikka Oulun elokuvakeskuksessa. Ruumiin kulttuuriinkin olin luvannut tehdä jutun Joe R. Lansdalesta, ja sen deadlineksi tuli lopulta kesän loppu. Palasin myös avustamaan Turun Sanomia sen jälkeen, kun en ollut onnistunut myymään yhtään juttua Helsingin Sanomiin ainakaan vuoteen eikä sieltä ollut pyydetty minulta yhtään juttua. Turun Sanomien palkkiot ovat pieniä Hesarin palkkioihin verrattuna, mutta minkäs teet.

Tämä varmasti kuulostaa siltä, että töitä oli paljon, mutta kaikissa oli kyse kuitenkin pienistä summista ja keikoista, joissa palkan ja työn määrä eivät kohtaa järkevästi. Myöhemmin syksyllä KaksPlussaan kirjoittamani juttu isyydestäni oli jo rahakkaampi keikka eikä artikkelin kirjoittaminen ollut ihan niin suuren työn takana kuin vaikkapa katsaus Joe Lansdalen koko tuotantoon.

Jossain vaiheessa sovimme vaimon kanssa, etten osallistu yhteisiin kuluihin, en maksanut esimerkiksi omaa osuuttani asuntolainan lyhennyksistä. Kaupassa tietysti kävin aina kun minulla rahaa oli, mutta ostin usein halvinta mahdollista (ja Lidlin euron suihkusaippuasta sain ihottumaa). Jossain vaiheessa vaimo ehdotti itse, että maksaisi uudet silmälasini, jotka olin ehtinyt hankkia vuoden alussa, kun vielä luulin, että asiat olivat hyvin. (Tässä vaiheessa oli tullut myös sellainen takaisku, että yksi kustantajistani ilmoitti maksaneensa minulle erään toisen kirjailijan palkkioita, joten jouduin maksamaan rahoja takaisin melko tuntuvan summan. Summat eivät olleet olleet niin isoja, että hälytyskellot olisivat soineet.) Olin joutunut turvautumaan erämaksusysteemiin, joka paljastui jonkinlaiseksi pikavipiksi, ja summan maksaminen oudosti tulevissa erissä alkoi ärsyttää niin paljon, että avauduin asiasta vaimolle, vaikka aluksi olin koettanut pitää homman salassa ja vain maksella summia pois. Vaimo maksoi loppusumman kerralla, mistä suuri kiitos, mutta tilanne alkoi kuitenkin minua hävettää. En tiedä, miksi - en ole koskaan elätellyt kuvitelmaa, että juuri minun pitäisi huolehtia perheen elannosta, mutta silti oli olo, etten pystyisi elättämään edes itseäni. Jossain vaiheessa syksyä luin juttua asunnottomuudesta ja asunnottomien asuntolasta, ja kuvittelin itseni siihen tilanteeseen ja sitä, miten pärjäisin viidakon kaltaisissa olosuhteissa. Se kertoo jotain siitä, millaisissa tunnelmissa olin.

Yksi Helmivyön
ensimmäisistä kirjoista.

Olin tosin jo kesällä ruvennut yhteen hankkeeseen, josta olin suunnitellut pientä pelastusta talouteeni. Minulle lienee tyypillistä, että pienet tulovirrat riittävät, kun ne vain ovat suhteellisen tasaisia. Perustin nimittäin kustantamon, Helmivyön, joka julkaisee tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan sitä mukaan kuin niitä tilataan. Minulla oli kolme valmista kirjaa, jotka lopulta julkaisin syyskuun puolivälissä pitkällisen byrokraattisen selvittelyn jälkeen. (Olen tainnut jossain sanoakin, että eniten vaikeuksia yrityksen perustamisessa aiheuttivat yksityiset tahot, julkiset tahot toimivat nopeasti ja tehokkaasti.) Rahaa kustantamon vielä pienimuotoisesta toiminnasta ei ole kuitenkaan vielä tullut. (Edit: väitin tässä aiemmin, että sitä olisi tullut, mutta tänään katsoin tiliäni, Books-on-Demand ei ole vielä tilittänyt myyntituloja.)

Apurahahakemuksia tein sinnikkäästi, hain sellaisiltakin tahoilta, joilta en ollut aiemmin hakenut. Minulla on kirjahanke, jonka olen sopinut jo pitkän aikaa sitten, ja käsikirjoituksen deadline on ensi kevään lopussa. Sen lisäksi keksin myös muita hankkeita, joita voisin tehdä, kuten käännöksiä. Se, että minun piti tehdä pienipalkkioisia free-hommia, esti koko alkusyksyn paneutumasta kirjaani, jonka kuitenkin tulisi olla keskeinen työni tällä hetkellä. Tämä tietysti ahdisti vielä lisää, vaikka toki kirjaani aina välillä palasin. En totisesti tiennyt, mitä tekisin, jos apurahoja ei tulisi - ja tässä kohtaa sattui erittäin paljon, kun tapasin vanhan ystäväni loppukesällä, joka sanoi, että olen rasittava, kun katkeroituneena valitan apurahoista Facebookissa, aivan kuin jollain Koneen säätiöllä olisi velvollisuus tukea minua, "kun olen Juri Nummelin". Tiesin, että pärjäisin tovin Sanasto-korvauksilla, jotka maksetaan marraskuun lopussa, sekä veronpalautuksilla, jotka tänä vuonna tosin olivat pienemmät kuin yleensä, mutta kevät olisi arvoitus, samanlainen sekoitus hätäaputöitä ja epätoivoista kirjantekoa - plus Helmivyön kirjojen tekemistä, suunnittelua, toteutusta, taittoa.

Sitten 23.10. Kordelinin säätiöltä tuli ilmoitus, että he myöntävät minulle 5000 euron apurahan kirjaani, joka käsittelee suomalaisen elokuvan kirjallisuusfilmatisointeja. Olin Facebookissa jo huomannut, että ihmiset ovat saaneet ilmoituksia Kordelinilta, ja mietin, uskallanko avata sähköpostin. Vaimo oli juuri silloin toisessa huoneessa ja kiljuin hänelle saaneeni apurahan. Juoksin eteiseen ja halasin vaimoa ja rupesin samalla hetkellä itkemään. Vaikka uutinen oli tietenkin myönteinen, se tuntui juuri sillä hetkellä korostavan sitä, kuinka olen ollut ja tulen olemaan toisten armoilla. Kordelinin säätiön apurahailmoituksessa oli mukana tieto, että hakijoista kuusi prosenttia sai apurahan - apurahan saaminen alkaa olla jo melkein sattumankauppaa eikä riipu hyvästä hakemuksesta tai perustellusta hankkeesta. On nimittäin vaikea uskoa, että kaikki loput 94 prosenttia hakemuksista olisivat huonoja.

Joka tapauksessa olin selvinnyt, kevät olisi pelastettu. Jatkoa pitäisi taas katsoa myöhemmin. Toinen hakemus veti vesiperän, mutta myöhemmin tuli ilmoitus, että sain toiseen hankkeeseen apurahaa Suomen arvostelijoiden liitolta. Vaimo kysyi ilmoituksen äärellä: "Alkaako jo helpottaa?" Totisesti alkaa, mutta samalla mietin koko ajan tulevaisuutta: kuinka kauan jaksan tällaista epävarmuutta ja stressiä? Kuinka kauan jaksan tehdä 100 euron tai 120 euron tai 150 euron kirja-arvosteluja paikatakseni kirjailijan pieniä ja epäsäännöllisiä tuloja? Joku tietysti sanoisi tässä kohtaa, että aina voi tehdä paremmin palkattuja duuneja, mutta siinä kohtaa minulle tulee jokin mentaalinen muuri, johon lyön pääni. Mitä ne muka olisivat, minun taidoillani ja tiedoillani? Saattaisin tuloillani elää juuri ja juuri, jos valitsisin pienemmän asunnon jossain Turun lähiössä tai keskustan laitamilla. Onneksi on apurahoja, mutta oma ahdistavuutensa niihinkin liittyy. (Keksin yhden ratkaisun, mutta tämä hallitus tuskin tekee sellaista perustuloratkaisua, että sillä kukaan silpputöitä tekevä tai freelancer pärjää. Lisänä rikka rokassa tietenkin.)

Niin, pitikö lupaukseni? Onko 2016 ollut eteenpäin katsomisen rohkea vuosi? Yllä olevasta voinee päätellä. On helvetin vaikeaa olla rohkea ja katsoa eteenpäin, kun tulot ovat 300 euroa kuussa.

Toki vuoteen on kuulunut myös Helmivyön perustaminen, mutta perustin sen vain paikatakseni muita väheneviä tuloja, saadakseni julkaistua kirjoja, joita en ole saanut myytyä muille kustantajille tai jotka aiemmin olisivat menneet esimerkiksi Turbatorille tai Savukeitaalle. Toki sana on kiirinyt ja olen saanut jo lukuisia käsikirjoitusehdokkaita. Ideoita omiksi kirjahankkeiksi minulla toki on, paljonkin.

Ehkä vuosi 2017 on eteenpäin katsomisen rohkea vuosi.