Ankea vuosi 2016: henkilökohtainen tilitys

Kirjoitin noin vuosi sitten ahdistuksesta, joka minuun oli iskenyt, kun nykymaailma Sipilöineen, Soineineen, suomalaisine natseineen ja muineen oli alkanut tuntua liian raskaalta. Lupasin lyhyessä jatkopostauksessa, että tuleva vuosi eli vuosi 2016 olisi "rohkeamman elämän ja eteenpäin katsomisen vuosi, ihan riippumatta siitä, millaisia poliittisia päätöksiä Suomessa tehdään".

Onko lupaukseni pitänyt?

Alkuvuosi meni, kun tein laajaa teostani Wild West Finland eli suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa. Yli 400-sivuinen kirja ei vilahtanut aivan täysin ohitse, mutta arvostelut eivät olleet kovin myönteisiä - Helsingin Sanomiin kirjoittanut Matti Mäkelä tuntui kyllästyneeltä, kun en ruokkinut riittävästi hänen nostalgiaansa, Etelä-Saimaaseen kirjoittanut Eeva Kurki kirjoitti löperöstä kielenhuollosta, mikä tuntui melkein henkilökohtaiselta loukkaukselta. Totta kyllä, kirja syntyi lopulta melko kuumeisessa tahdissa: ensiksi pieni lapsemme oli kotona ja hoidimme häntä vaimon kanssa vuorotellen niin että toinen pystyi silloin tekemään omia töitään, lopputalvesta 2016 lapsi meni puistoon kolmeksi tunniksi päivässä, joka sitten piti käyttää tehokkaasti. En ehkä siinä vaiheessa pystynyt riittävästi panostamaan kirjan viimeistelyyn.

Tällainen on tietysti aina puolustelua, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että sain kirjan valmiiksi. Olisi nimittäin saattanut käydä huonosti, jos minun olisi pitänyt sitä vielä kesä ja alkusyksy tehdä. Minulta nimittäin loppuivat rahat. Apuraha, jonka olin saanut kirjan tekemiseen, oli loppunut jo keväällä, kustantajalta saamani pienehkö palkkio kului melkein saman tien yleisiin menoihin ja laskuihin, enkä ollut jaksanut tai ehtinyt tehdä minkäänlaisia free-hommia kirjaa viimeistellessäni. Ja kun sain Wild West Finlandin painokuntoon, halusin ehdottomasti pitää lomaa. Pidin lomaa aivan liian kauan enkä älynnyt ruveta hommiin. Odottelin apurahapäätöksiä, mutta kesän alussa tuli tieto, että en saanut apurahaa, johon olin panostanut. En myöskään saanut eräältä toiselta kustantajaltani sovittua palkkiota kirjasta, joka ilmestyi alkukesällä, koska kustantaja alkoi olla taloudellisissa vaikeuksissa - sain rahat vasta reilusti kesän jälkeen. En ole sen jälkeen enää mainitulle kustantajalle töitä tehnyt. (Mietin, että kustantajan nimen sanominen olisi epäreilua, mutta toisaalta tällainen vihjailukin tuntuu hölmöltä. Ehkä jätän tässä kohtaa kuitenkin paljastamatta.)

Sain kesä-heinäkuun vaihteessa hiukan taskurahaa, kun olin myymässä Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivillä. Mutta nekin rahat loppuivat nopeasti. Tytär oli vielä kotona eikä hoidossa - olimme sopineet vaimon kanssa, että lapsi menisi tarhaan syyskuun alussa -, joten mahdollisuudet tehdä töitä olivat vähissä. Jossain vaiheessa elokuuta kaivoin esille kustantajien katalogeja ja katselin kirjoja, joista voisin kirjoittaa, ja lähetin juttuehdotuksia eri lehtiin. Pari juttua myinkin pieneen hintaan, Kritiikin Uutisiin lupasin kirjoittaa kirjasta, jota päätoimittaja ehdotti. Lisäksi muistin pienipalkkioisen jutun, josta ei ollut maksettu (eikä kyllä julkaistukaan, vaikka näin oli sovittu; juttu tulee myöhemmin sopivaan teemanumeroon), ja onneksi oli myös yksi talvella hoidettu keikka, josta luvattu palkkio oli unohdettu maksaa. Tuli tarpeeseen juuri nyt.

Erityinen kiitos kuuluu Kiiltomadon päätoimittaja Aleksis Salusjärvelle, jonka kanssa sovin neljän kirjan arvostelusta - ne olivat kaikki jämiä, joita muut Kiiltomadon avustajat eivät olleet halunneet, mutta joukossa oli kuitenkin kiinnostaviakin teoksia, kuten Olli-Pekka Tennilän hieno runokirja Ontto harmaa (arvosteluni siitä täällä). Kiiltomadon jutut pitivät pääni veden pinnalla, vaikka palkkiot pieniä ovatkin. Lisäksi sain myytyä artikkelin ja kirja-arvostelun Parnassoon, ja lopulta tuli eteen myös vuosi aiemmin lupaamani luentokeikka Oulun elokuvakeskuksessa. Ruumiin kulttuuriinkin olin luvannut tehdä jutun Joe R. Lansdalesta, ja sen deadlineksi tuli lopulta kesän loppu. Palasin myös avustamaan Turun Sanomia sen jälkeen, kun en ollut onnistunut myymään yhtään juttua Helsingin Sanomiin ainakaan vuoteen eikä sieltä ollut pyydetty minulta yhtään juttua. Turun Sanomien palkkiot ovat pieniä Hesarin palkkioihin verrattuna, mutta minkäs teet.

Tämä varmasti kuulostaa siltä, että töitä oli paljon, mutta kaikissa oli kyse kuitenkin pienistä summista ja keikoista, joissa palkan ja työn määrä eivät kohtaa järkevästi. Myöhemmin syksyllä KaksPlussaan kirjoittamani juttu isyydestäni oli jo rahakkaampi keikka eikä artikkelin kirjoittaminen ollut ihan niin suuren työn takana kuin vaikkapa katsaus Joe Lansdalen koko tuotantoon.

Jossain vaiheessa sovimme vaimon kanssa, etten osallistu yhteisiin kuluihin, en maksanut esimerkiksi omaa osuuttani asuntolainan lyhennyksistä. Kaupassa tietysti kävin aina kun minulla rahaa oli, mutta ostin usein halvinta mahdollista (ja Lidlin euron suihkusaippuasta sain ihottumaa). Jossain vaiheessa vaimo ehdotti itse, että maksaisi uudet silmälasini, jotka olin ehtinyt hankkia vuoden alussa, kun vielä luulin, että asiat olivat hyvin. (Tässä vaiheessa oli tullut myös sellainen takaisku, että yksi kustantajistani ilmoitti maksaneensa minulle erään toisen kirjailijan palkkioita, joten jouduin maksamaan rahoja takaisin melko tuntuvan summan. Summat eivät olleet olleet niin isoja, että hälytyskellot olisivat soineet.) Olin joutunut turvautumaan erämaksusysteemiin, joka paljastui jonkinlaiseksi pikavipiksi, ja summan maksaminen oudosti tulevissa erissä alkoi ärsyttää niin paljon, että avauduin asiasta vaimolle, vaikka aluksi olin koettanut pitää homman salassa ja vain maksella summia pois. Vaimo maksoi loppusumman kerralla, mistä suuri kiitos, mutta tilanne alkoi kuitenkin minua hävettää. En tiedä, miksi - en ole koskaan elätellyt kuvitelmaa, että juuri minun pitäisi huolehtia perheen elannosta, mutta silti oli olo, etten pystyisi elättämään edes itseäni. Jossain vaiheessa syksyä luin juttua asunnottomuudesta ja asunnottomien asuntolasta, ja kuvittelin itseni siihen tilanteeseen ja sitä, miten pärjäisin viidakon kaltaisissa olosuhteissa. Se kertoo jotain siitä, millaisissa tunnelmissa olin.

Yksi Helmivyön
ensimmäisistä kirjoista.

Olin tosin jo kesällä ruvennut yhteen hankkeeseen, josta olin suunnitellut pientä pelastusta talouteeni. Minulle lienee tyypillistä, että pienet tulovirrat riittävät, kun ne vain ovat suhteellisen tasaisia. Perustin nimittäin kustantamon, Helmivyön, joka julkaisee tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan sitä mukaan kuin niitä tilataan. Minulla oli kolme valmista kirjaa, jotka lopulta julkaisin syyskuun puolivälissä pitkällisen byrokraattisen selvittelyn jälkeen. (Olen tainnut jossain sanoakin, että eniten vaikeuksia yrityksen perustamisessa aiheuttivat yksityiset tahot, julkiset tahot toimivat nopeasti ja tehokkaasti.) Rahaa kustantamon vielä pienimuotoisesta toiminnasta ei ole kuitenkaan vielä tullut. (Edit: väitin tässä aiemmin, että sitä olisi tullut, mutta tänään katsoin tiliäni, Books-on-Demand ei ole vielä tilittänyt myyntituloja.)

Apurahahakemuksia tein sinnikkäästi, hain sellaisiltakin tahoilta, joilta en ollut aiemmin hakenut. Minulla on kirjahanke, jonka olen sopinut jo pitkän aikaa sitten, ja käsikirjoituksen deadline on ensi kevään lopussa. Sen lisäksi keksin myös muita hankkeita, joita voisin tehdä, kuten käännöksiä. Se, että minun piti tehdä pienipalkkioisia free-hommia, esti koko alkusyksyn paneutumasta kirjaani, jonka kuitenkin tulisi olla keskeinen työni tällä hetkellä. Tämä tietysti ahdisti vielä lisää, vaikka toki kirjaani aina välillä palasin. En totisesti tiennyt, mitä tekisin, jos apurahoja ei tulisi - ja tässä kohtaa sattui erittäin paljon, kun tapasin vanhan ystäväni loppukesällä, joka sanoi, että olen rasittava, kun katkeroituneena valitan apurahoista Facebookissa, aivan kuin jollain Koneen säätiöllä olisi velvollisuus tukea minua, "kun olen Juri Nummelin". Tiesin, että pärjäisin tovin Sanasto-korvauksilla, jotka maksetaan marraskuun lopussa, sekä veronpalautuksilla, jotka tänä vuonna tosin olivat pienemmät kuin yleensä, mutta kevät olisi arvoitus, samanlainen sekoitus hätäaputöitä ja epätoivoista kirjantekoa - plus Helmivyön kirjojen tekemistä, suunnittelua, toteutusta, taittoa.

Sitten 23.10. Kordelinin säätiöltä tuli ilmoitus, että he myöntävät minulle 5000 euron apurahan kirjaani, joka käsittelee suomalaisen elokuvan kirjallisuusfilmatisointeja. Olin Facebookissa jo huomannut, että ihmiset ovat saaneet ilmoituksia Kordelinilta, ja mietin, uskallanko avata sähköpostin. Vaimo oli juuri silloin toisessa huoneessa ja kiljuin hänelle saaneeni apurahan. Juoksin eteiseen ja halasin vaimoa ja rupesin samalla hetkellä itkemään. Vaikka uutinen oli tietenkin myönteinen, se tuntui juuri sillä hetkellä korostavan sitä, kuinka olen ollut ja tulen olemaan toisten armoilla. Kordelinin säätiön apurahailmoituksessa oli mukana tieto, että hakijoista kuusi prosenttia sai apurahan - apurahan saaminen alkaa olla jo melkein sattumankauppaa eikä riipu hyvästä hakemuksesta tai perustellusta hankkeesta. On nimittäin vaikea uskoa, että kaikki loput 94 prosenttia hakemuksista olisivat huonoja.

Joka tapauksessa olin selvinnyt, kevät olisi pelastettu. Jatkoa pitäisi taas katsoa myöhemmin. Toinen hakemus veti vesiperän, mutta myöhemmin tuli ilmoitus, että sain toiseen hankkeeseen apurahaa Suomen arvostelijoiden liitolta. Vaimo kysyi ilmoituksen äärellä: "Alkaako jo helpottaa?" Totisesti alkaa, mutta samalla mietin koko ajan tulevaisuutta: kuinka kauan jaksan tällaista epävarmuutta ja stressiä? Kuinka kauan jaksan tehdä 100 euron tai 120 euron tai 150 euron kirja-arvosteluja paikatakseni kirjailijan pieniä ja epäsäännöllisiä tuloja? Joku tietysti sanoisi tässä kohtaa, että aina voi tehdä paremmin palkattuja duuneja, mutta siinä kohtaa minulle tulee jokin mentaalinen muuri, johon lyön pääni. Mitä ne muka olisivat, minun taidoillani ja tiedoillani? Saattaisin tuloillani elää juuri ja juuri, jos valitsisin pienemmän asunnon jossain Turun lähiössä tai keskustan laitamilla. Onneksi on apurahoja, mutta oma ahdistavuutensa niihinkin liittyy. (Keksin yhden ratkaisun, mutta tämä hallitus tuskin tekee sellaista perustuloratkaisua, että sillä kukaan silpputöitä tekevä tai freelancer pärjää. Lisänä rikka rokassa tietenkin.)

Niin, pitikö lupaukseni? Onko 2016 ollut eteenpäin katsomisen rohkea vuosi? Yllä olevasta voinee päätellä. On helvetin vaikeaa olla rohkea ja katsoa eteenpäin, kun tulot ovat 300 euroa kuussa.

Toki vuoteen on kuulunut myös Helmivyön perustaminen, mutta perustin sen vain paikatakseni muita väheneviä tuloja, saadakseni julkaistua kirjoja, joita en ole saanut myytyä muille kustantajille tai jotka aiemmin olisivat menneet esimerkiksi Turbatorille tai Savukeitaalle. Toki sana on kiirinyt ja olen saanut jo lukuisia käsikirjoitusehdokkaita. Ideoita omiksi kirjahankkeiksi minulla toki on, paljonkin.

Ehkä vuosi 2017 on eteenpäin katsomisen rohkea vuosi.

Miksi nykymaailmassa on niin vaikea blogata?

Kuten muutamat muistavat, blogini oli vähän aikaa Imagen sivuilla. Poistin sen sieltä itse, koska lopulta oli liian vaikea keksiä sellaista blogattavaa, joka olisi (ainakin omasta mielestäni) sopinut Imagen sivuille. Oman kirjan puffaaminen tai vanhan kirja-arvostelun julkaisu ei olisi tuntunut järkevältä. Olen koko syksyn tehnyt myös kirjaa, joka on hyvin vähän seksikäs (ja juuri siksi tietysti arvokas) ja lukenut pelkästään vanhoja suomalaisia poika- ja kioskikirjoja, enkä ole voinut oikein blogata mistään kiinnostavasta uutuudesta, joka olisi Imagen lukijoita kiinnostanut. (Luin kuukausi sitten yhtä uutta suomentamatonta dekkaria, mutta sen lukeminen jäi, kun aloin kokea huonoa omatuntoa siitä, että laistan oman kirjani tekemisestä.)

Hetken aikaa Imagesta poistumisen jälkeen tuntuikin siltä, että ehtisin jotain blogata, kirjoittaa omista jutuistani ja olla välittämättä siitä, kiinnostavatko ne ketään. Mutta sitten alkoi tapahtua: SSS-hallituksen käsittämätön sekoilu ja urpoilu, köyhien, vähäosaisten, työttömien ja silpputyöläisten törkeä kyykyttäminen, turvapaikanhakijoihin kohdistunut virallinen ja epävirallinen rasismi ja syrjintä, natsien katupartiot, vastaanottokeskuksiin tehdyt iskut... On tuntunut todella epätodelliselta ja ahdistavalta asua maassa, jossa suurin piirtein kaikilla oli suurin piirtein hyvä olla monta vuotta. Kiitos Suomi 1972-2014!

Lopulta tapahtui kaksi asiaa: tuntui että olisi pitänyt kommentoida jokaista hallitukseen tai turvapaikanhakijoihin liittyvää asiaa, ja samalla tuntui, että ei olisi jaksanut kirjoittaa yhtään mistään. Jatkuvalla syötöllä tulevat typerät uutiset vain masensivat ja lamauttivat, pakenin tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaani enkä jaksanut nousta kommentoimaan ajankohtaisia tapahtumia. Piilotin jatkuvasti Facebook-päivityksiäni poliittista oikeistoa (tai ainakin jotain sekavaa, jolle ei ole kunnollista nimeä) edustavilta ystäviltäni. Se taas kävi ajan mittaan henkisesti raskaaksi, joukossa oli kuitenkin henkilökohtaisia ystäviänikin. Aloin tehdä yhdentekeviä päivityksiä ja muistelin menneitä vuosia, jolloin sivuillani käytiin hyviä ja railakkaita keskusteluja. Selittelin itselleni, että tarvitsen myös hengähdystaukoa, meillä on pieni vauva kotona ja elämä on muutenkin aika kiireistä, miksi tuhlaisin sitä johonkin niin mitättömään kuin riitelyyn Facebookissa? Muistissa olivat ne monet kerrat, kun jostain sanotusta olivat yöunet menneet.

Tämä kaikki taas johti siihen, että alkoi tuntua, että väistelen intellektuellin velvollisuuksiani. En tiedä, olenko niitä koskaan hoitanut kauhean hyvin, mutta ainakin olen yrittänyt. Nyt alkoi tuntua, etten yritä senkään vertaa.

Olin noin kuukausi sitten Turun Vasemmistoliiton harvoin ilmestyvän lehden Uuden Päivän haastattelussa, ja minulta kysyttiin, mitä vasemmistolaisuus minulle merkitsee. Sanoin, että se merkitsee sitä, että yhteiskunta ottaa vastuun heikoimpien hoitamisesta ja mahdollistaa tasa-arvon. Sanoin myös, että minua viehättää marxilaisuuteen liittyvä ajatus siitä, että ihminen voisi vapautua työn orjuudesta ja keskittyä itsensä kehittämiseen. Tämä voi olla aika radikaali ajatus näinä päivinä, jolloin tuntuu, että kaikkien pitäisi tehdä töitä riistopalkalla vain, jotta firmojen tulos paranisi ja jonkin teorian mukaan sitä rahaa valuu sitten kaikille. (Täydet pisteet Vasemmistoliitolle, että se ehdotti kuuden tunnin työpäivään siirtymistä. Vaikka tietäähän sen, mitä tällaisesta muissa puolueissa ajatellaan.)

Jälkeenpäin vain mietin, että minun olisi pitänyt sanoa, että vasemmistolaisuus merkitsee ennen kaikkea sitä, että ihminen ei ole historian orja, ei ole mitään ennalta määrättyä kohtaloa, jota ihminen olisi tuomittu toteuttamaan. Sitä eivät aseta historian ulkopuoliset voimat, kuten jokin henkiolento, eivätkä yhteiskunnassa valtaa käyttävät riistäjät. Historian suuntaa voi aina muuttaa, ja vaikka se toisinaan menee huonoon suuntaan – niin kuin nyt on käymässä, ennen näkemättömän huonoon ja epäinhimilliseen suuntaan –, suuntaus voi vielä käydä toiseen suuntaan. Kaiken voi aina korjata, vaikka siihen menisi aikaa ja ihmisvoimia.

Ajatus on mahtipontinen eikä minulla tällä hetkellä ole käytettävissäni aikaa ja voimia suunnan muuttamiseen, mutta ehkä yksikin blogikirjoitus tai Facebook-päivitys (Twitter-tilini on muuten poliittisempi kuin Facebook-seinäni, kröhöm) voi auttaa. Ainakin minun täytyy niin sanoa itselleni, että voin jatkaa kunnialla työtäni. Vain sen avulla voin voittaa tämän pimeyden, niin henkisen kuin fyysisen.

Avoin kirje Koneen säätiölle

Hyvä Koneen säätiö,

olette julkistanut vuoden 2014 apurahansaajat. Kiitos sähköpostista. En ollut saaneiden joukossa. Ainahan sellainen harmittaa, mutta juuri nyt se harmittaa aivan erityisesti.

Teillä on nykyään ilmeisesti jonkinlainen positiivisuuskampanja meneillään. Kutsutte apurahan saaneita "rohkeiksi tekijöiksi", lisäksi pyydätte apurahalomakkeessa erikseen perustelemaan, miksi oma hanke on "rohkea avaus". En ole varma, oletteko miettinyt tätä asiaa loppuun asti. Kun saa kuulla olevansa pelkurimainen hakija, joka ei osaa tehdä rohkeita avauksia omassa työssään, tuntee olonsa väkisinkin masentuneeksi - suorastaan alhaiseksi! Tätä korostaa tapanne lähettää viikkoa ennen sähköposti, jonka ainoa tehtävä on ilmoittaa, että "rohkeat tekijät" palkitaan sinä ja sinä päivänä. Se, saanen sanoa, tuntuu lällätykseltä, joka iskee vasten köyhän kirjailijan - tai minkä tahansa muun taiteilijan - kasvoja.

Toivon, ettette tulkitse viestiäni katkeruudeksi - niin tai oikeastaan miksikäs ei, mitenkäs minä voisin olla olematta katkera, kun en tiedä, onko minulla minkäänlaista rahoitusta työlleni ensi keväänä? Onneksi vaimolla on tuloja - olen tämän ennenkin sanonut, joskus vuosia sitten se oli vitsi, nyt totista totta.

Anteeksi, ei ollut tarkoitus kasata päällenne yksityiselämäni huolia. Vetäydyn nyt miettimään jotain niin riittävän rohkeaa avausta, että voin joskus saada teiltä apurahaa.

Sydämellisesti kaikesta tuesta kiittäen,
Juri Nummelin

Kirjailija, jolla on eniten kustantajia (päivitetty 25.8.2025)

Peter von Bagh

Törmäsin jo viime kesänä ajatukseen, että Peter von Bagh on Suomessa kirjailija, jolla on eniten eri kustantajia. Keskustelukumppanini oli sitä mieltä, että kunnia kuuluu Pertti Hemánukselle, viime vuonna kuolleelle tiedotustutkijalle. Juuri 70 vuotta täyttänyttä ja edelleen käsittämättömän tuotteliasta (tosin epäilen, että kunnia kuuluu ahkerille kustannustoimittajille) von Baghia haastateltiin tänään Helsingin Sanomissa, ja pienessä infolaatikossa todettiin, että Matti Suurpään mukaan Baghin 12 kustantajaa on Suomen ennätys.

No huh huh! Matti Suurpään luulisi tietävän paremmin, häntähän esimerkiksi Wikipediassa sanotaan "kustannusalan vanhaksi ketuksi". Olisikohan hän joskus ollut Eino Leinon seuran hallituksessakin - vaikkapa juuri Leinolla oli elämänsä aikana 13 kustantajaa, ja lisää tulee, jos laskee kaikki ne kustantajat, jotka ovat julkaisseet Leinoa postuumisti (kuten Eino Leinon seura). Leinonkin päihittää Ilmari Kianto, joka pääsee 19 kustantajaan - mukaan en laskenut Kiannon omakustanteisia teoksia (tai yksi kai niitä vain onkin).

On niitä tietysti muitakin. Torsti Lehtinen väittää kuulemma uudessa kirjassaan, että hänellä olisi ollut 30 kustantajaa. Koetin katsoa Fennicasta, mutta en päässyt kuin 14 kustantajaan (ja otin huomioon myös hänen käännöksensä). Näytelmiä Lehtinen on kyllä kirjoittanut monille eri tahoille. Mika Waltarikin päihittää Baghin mennen tullen: pelkästään oman Unohdettu Waltari -kirjani bibliografiaa tarkastelemalla saa 15 eri kustantajaa. Sarjakuvien puolella voi mainita vaikkapa Jope Pitkäsen: 11 eri kustantajaa (tai 12, jos lasketaan mukaan myös Jopen omakustanteet).

Vielä tuli mieleen yksi: Jussi Kukkonen, jonka viihde- ja nuortenkirjoja tuli yhteensä neljältätoista kustantajalta. Joku voisi laskea Outsiderin ja Marton Taigan kustantajat, ei varmasti ihan vähän niitäkään.

Tietysti täytyy pitää mielessä, että Ilmari Kianto ja Peter von Bagh ovat tehneet teoksensa aivan erilaisessa kontekstissa. Baghin kirjoista suurin osa on ilmestynyt aikana, jolloin isot kustantajat ovat tehneet tasaisesti kirjoja, mutta pienkustantajat ovat olleet hyvin marginaalisia. Kiannon aikaan pienet kustantajat ja jopa kirjakaupat saattoivat hyvinkin julkaista heppoisempaa viihde- tai runotuotantoa. Oli myös pieniä kunnianhimoisia kustantajia, kuten Vihtori Kosonen, jotka julkaisivat laadukasta kaunokirjallisuutta myös isompien kustantamoiden perinteisiltä nimiltä.

Entäs se Hemánus? Jos oikein laskin, hänellä oli elämänsä aikana 19 eri kustantajaa. Tähän lukuun laskin myös artikkelikokoelmat, joissa hänellä on erillisiä tekstejä. Voi väitellä varmasti loputtomiin, pitääkö ne ottaa mukaan.

Minulla on tietysti omakin lehmä ojassa. Laskin omat kustantajani ja sain tulokseksi 20 (niin että parin viikon päästä ilmestyvän pienoisromaanini kustantaja Kuoriaiskirjat lasketaan mukaan). Laskin kustantajat niin että Savukeidas ja Kameli ovat yksi kustantaja, samoin BTJ ja Avain. Mukaan en myöskään ottanut omakustanteitani, joita on ilmestynyt ainakin nimillä Abraxas ja Verikoirakirjat. [Edit, osa 1: päivitin tekstiä sen verran, että mainitsen kustantajia nykyään olevan 26. Laskin mukaan myös Helmivyön, vaikka kirjat ovat periaatteessa omakustanteita - Helmivyö julkaisee kuitenkin muutakin kuin omia kirjojani, jos se joku kriteeri on.] [Edit, osa 2: syksyllä 2022 minulla on 31 kustantajaa.]

Edit, osa 3: vuonna 2025 minulla on 34 kustantajaa. WSOY ja Kulttuurivihkot tulivat uusina kustantajina mukaan vuonna 2023. Jos laskisin mukaan kustantajat, joiden julkaisemissa kirjoissa olen mukana novellilla tai muulla tekstillä, määrä kasvaisi muutamalla (mukana ainakin Suomen tieteiskirjoittajat, SKS ja Poesia).

Tässä huomaa sen, miten kustantaminen on muuttunut. Tilanne on lähempänä Ilmari Kiannon aikaa: on pienkustantajia, jotka julkaisevat marginaalisiakin kirjoja, on yhdistyksiä, jotka pystyvät julkaisemaan pienellä budjetilla tietokirjoja ja muita, on mikrokustantajia, joiden kirjojen painosmäärät ovat sadan ja kahdensadan välillä. Painaminen on halvempaa kuin koskaan aikaisemmin, ja kustannuskynnys on alhaisempi. Puhutaan pitkästä hännästä. Se on varmasti melko samantyyppinen kuin Ilmari Kiannon aikaan, joskin arvelen, että Kiannon vaatimattomampaakin runokokoelmaa myytiin suurempia määriä kuin Turbatorin tai Kuoriaiskirjojen julkaisemia teoksia.

Yllä kyse on ollut siis kokonaisista teoksista, joissa on ollut joko yksittäisenä tekijänä, tekijänä tekijäryhmässä tai toimittajana. Hemánuksen ja Jope Pitkäsen kohdalla laskin epäjohdonmukaisesti mukaan myös teokset, joissa tekijä on vain osallisena (ja jotka näkyivät Fennicassa! Kummallakin on varmasti enemmän osuuksia eri teoksissa kuin mitä tässä katsauksessa kävi ilmi). Jos tällaiset laskettaisiin mukaan, oma kustantajien määräni nousisi yli 20:n.

PS. Bibliografiablogissani on listaus tässä mainittujen kirjailijoiden eri kustantajista. (Listausta on päivitetty Baggen ja minun osalta 27.10.2022.) 

Edit: tällainen tekstinpätkä on Torsti Lehtisen kirjassa Kainin merkki: "Minulla on luultavasti kirjailijakunnan Suomen ennätys kustantajien määrässä. Yli 30 kustantajaa on julkaissut kirjojani, suomennoksiani tai kokoomateoksiin tilattuja kirjoituksiani. Satoja koti- ja ulkomaisiin lehtiin senttaamiani juttuja en ota mukaan laskuihin."

Edit, osa 2: Tapani Baggen kustantajat, oman ilmoituksen mukaan: 

"18 sellaista, jolle olen tehnyt ainakin yhden kokonaisen teoksen (tai piirtäjän kanssa sarjakuvan). Neljä muuta, jolle olen tehnyt ainakin yhden novellin tai artikkelin kirjaan."
Edit, osa 2bis: Tapani Baggella on tätä nykyä 22 kustantajaa (ensi vuoden puolella määrä nousee 23:een). Lisäksi Baggen kustantajien lista lisätty bibliografiablogin linkkiin. 
Edit, osa 3: Tapani Baggen kustantajien määrä syksyllä 2022 on 32 (tosin lukuun on laskettu mukaan kaksi kustantajaa, joiden kirjat tulevat vuonna 2023).

Edit, osa 4: Tapanilla oli vuonna 2023 35 kustantajaa, tosin hän oli laskenut mukaan myös sellaiset kustantajat, joiden julkaisemissa kirjoissa hän on mukana esim. novellilla. (Itse laskin mukaan vain kokonaisia teoksia julkaisseita kustantajia.) 

Ja laskin nyt sitten vielä Outsiderin ja Marton Taigan kustantajat. Outsiderilla oli peräti 13, jos laskin oikein ja älysin ottaa jokaisen huomioon, ja lisäksi voi laskea Aarne Haapakosken ensimmäiset teokset, jotka olivat omakustanteita. Taigalla oli huomattavasti vähemmän kuin olisin aluksi arvellut: vain neljä. Tosin postuumeja teoksia julkaisseita on ainakin neljä. Älysin katsoa myös Kaarlo Nuorvalan kustantajat: hänellä oli peräti 20 kustantajaa! Lisäksi hänkin julkaisi useita omakustanteita. 

Lisää apurahavalitusta

Yritin hakea Kansan Sivistysrahaston Tammen rahaston apurahoja. Helsingin Sanomissa ilmoitettiin, että hakemus täytetään netissä (tai oikeastaan "www-sovelluksessa") ja että määräaika päättyy 3.3. klo 16. No, minäpä tietysti laiskana ja työtä vieroksuvana kirjailijana jätin asian viime tinkaan - vain huomatakseni, että hakemus pitää täytön jälkeen vielä tulostaa, allekirjoittaa ja lähettää! Minkä ihmeen takia? Miksi on nähty vaivaa, että luodaan "www-sovellus" (tällaisen terminologian käyttäminen osoittaa, kuinka pihalla Sivistysrahastossa ollaan), mutta sitten siitä ei ole oikeasti mitään hyötyä? Pikemminkin haittaa, sanoisin.

Monet muut apurahatahot tyytyvät siihen, että apurahahakemus täytetään netissä, mutta ei lähetetä kuin postitse (jolloin tällaista väärinymmärryksen mahdollisuutta ei ole), sekä siihen, että määräpäivän postileima riittää hakemuksen hyväksymiseksi. Tämä on paljon järkevämpää kuin Sivistysrahaston harjoittama apurahan hakijoiden kiduttaminen.

Enpä ole kyllä koskaan Tammen rahastosta mitään saanut, joten voi olla, että tein tämän kaiken (mukaan lukien tämä blogipostaus) aivan turhaan. Lisäksi lähetin säätiön asiamiehelle kirjelmän, mutta tuskin se mitään hyödyttää.

Edit: Hyödytti kuitenkin vähän. Sain vastauksen ja kuulin, että viimeisen päivän postileima riittää. Kaikkea minulle selitetyssä hakemuslogiikassa en kuitenkaan ymmärtänyt, mutta ehkä apurahat ja niiden hakeminen ovat asioita, joita ei tavallisen tallaajan tarvitsekaan ymmärtää.

Kohteliasta? Totta Mooses!

Kun yrittää parhaansa vältellä työntekoa ja selailee nettiä ja painelee sähköpostiohjelman Lähetä/Vastaanota viestejä -nappia, saattaa saada tällaisia kohteliaita posteja:

FM, tietokirjailija Juri Nummelin
Misantropian historian kirjoittaminen.

Ilmoitamme kohteliaimmin, että Teille ei ole myönnetty apurahaa Suomen Kulttuurirahastoon lokakuussa 2008 jättämänne hakemuksen perusteella. Kulttuurirahasto ei perustele päätöksiä.

Hakijoita oli tänä vuonna noin 7.100, joista noin 1.100 sai myönteisen päätöksen. Seuraava keskusrahaston hakuaika on syksyllä 2009.

Kunnioittaen

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO

Tämä on automaattisesti lähetetty viesti, johon ei voi vastata.

No kiitti vaan kohteliaasta viestistä, joka yllätti minut täysin. En todellakaan odottanut saavani ilmoitusta tuosta noin vain. Luulin, että se tulisi kirjeitse ja että avatessani kuorta voisin valmistautua mikä ilmoitus kirjeessä sitten olisikin. Nyt meni varmaan työhalut loppupäiväksi. Että kiitosta vain.

Tuosta, ettei päätöksiä perustella - älkää edes kysykö. Minulla olisi siitä aika paljonkin sanottavaa. Kiitos vain, kulttuurirahasto!