Turkulaisten kustantamojen lyhyttä historiaa

Pidin Turun kirjamessuilla pari viikkoa sitten parinkymmenen minuutin esitelmän turkulaisten kustantamojen historiasta. Aihe oli vain heitto Lounais-Suomen kirjailijoiden kokouksessa, jossa puhuttiin messuohjelmasta, mutta niin vain se meni messuorganisaatiossa läpi. Aiheesta ei ole nähdäkseni minkäänlaista tietoteosta, mutta käytin hyväkseni esimerkiksi Jouko Grönholmin  Turun Sanomiin kirjoittamaa juttusarjaa, josta varsinkin Auran kohdalla napsin suoranaisia sitaatteja. En ole niitä tässä versiossa kirjoittanut uusiksi omaksi tekstikseni, vaan olen merkinnyt kohdat, joissa siteeraan Grönholmia. Muutenkaan mistään syväluotauksesta ei kannata puhua eikä teksti jäsenny ihan kokonaiseksi artikkeliksikaan, mutta blogikontekstissa se ehkä puolustaa paikkaansa. Minun piti alun perin aloittaa jo 1700- ja 1800-luvuilta, mutta aikapulassa päätin, että aloitan suoraan 1900-luvulta, jolloin voi ehkä muutenkin varsinaisesti puhua modernista kustannustoiminnasta tai ainakin pienkustantamoista, joista tässä kaiken aikaa käytännössä on kyse, ehkä Sammakkoa lukuun ottamatta. Tekstistä varmasti puuttuu myös monia kustantamoita (ainakin yliopiston Kirja-Aurora tulee nyt tätä postausta tehdessä mieleen), mutta kuten sanottu, tarkoitus ei ollut pyrkiä kattavuuteen. Esitelmää pitäessäni myös hyppäsin joidenkin esimerkkien yli. Kuuntelemassa ollut Kari J. Kettula sanoi, että tästä pitäisi ehdottomasti tehdä jotain laajempaa. Saapa nähdä, ainakin jonkin apurahan tällaiseen varmasti saisi. 

Varsinaiset kirjankustantamot 1900-luvulla

1900-luvun alussa ei Turussa toiminut kustantamoja, vaikka pieniä kustantamoita muuten oli pitkin Suomea, yksi isoimmista eli Karistokin toimi Hämeenlinnassa ja Otto Andersinin kustantamo Porissa. Tampereella, Turun iänikuisella kilpakumppanilla, on myös ollut omia kustantamojaan, ja huokean viihteen alalla toimi esimerkiksi Isak Julin, jota voi verrata Porin Andersiniin. Myöhemmin Tampereen ehkä tärkeimpänä kustantamona on humanistis-yhteiskunnallinen tiedekustantamo Vastapaino, mutta myös muita. Lähimmäs yleiskustantamoa Tampere on päässyt Semicillä, tämä kun julkaisi paljon sarjakuvia 1980-2000-luvuilla. Tampereesta on tullut myös merkittävä spefikustantamo Vaskikirjojen ja osittain kirjailijoiden oman osuuskunnan Osuuskumman myötä.  

Aura

Ensimmäisenä varsinaisena kirjankustantamona Turussa voidaan pitää vuonna 1942 perustettua Auraa, joka toimi Yliopistonkatu 25:n hienossa uusrenessanssitalossa. 

Aura on "perustettu ja toimii Turussa "Suomen kirjallisen kulttuurin, kirjapainotaidon ja kustannustoiminnan vanhalla ja perinteistä rikkaalla syntymäseudulla". Nostalgisena väikkyvän liikemerkin A-kirjain tarkoittaa kustannusosakeyhtiö Auraa, joka toimi Turussa kahdeksisen vuotta 1940-luvulla (Jouko Grönholm).

Asiaa oli ilmeisesti pohdittu jo 1920-luvulla, mutta vasta 20 vuotta myöhemmin asia eteni niin pitkälle, että vuonna 1942 kustannusliike todella perustettiin. 

"Auran taustavoimiin kuului sekä akateemisia vaikuttajia - esimerkiksi professori Einar W. Juva - että kirja-alan ammattilaisia, varsinkin Yrjö Korte. Kirjailija Harri Raitis sanoo eräässä artikkelissaan (Suomen Turun numerossa 3/2000), että alkuvaiheessaan Auralla oli mitä kiintein yhteys Turun yliopistoon, sillä osakeyhtiön perustivat samat henkilöt, jotka muodostivat yliopiston talousvaliokunnan. Kustantamon keskeisin voimatekijä oli kauppaneuvos Aapo Laurén." "Yhtiön ensimmäinen toimitusjohtaja Arvo Viljanti oli myös Varsinais-Suomen maakuntaliiton perustaja ja sihteeri." (sitaatit Jouko Grönholm)

Aura julkaisi elinaikanaan peräti 300 kirjaa eikä sitä voi pitää minään pienkustantamona, ja sen kustannusohjelma oli kunnianhimoinen. Lisäksi kustantamolla oli ohjelmassaan hittejä, kuten ruotsalaisen Vilhelm Mobergin romaanin Ratsasta tänä yönä!, jota oli sota-aikana tarjottu Otavalle, mutta siellä romaania ei katsottu syystä tai toisesta hyvällä, joten kustannusoikeudet menivät Auralle. (Otava kyllä otti kirjasta myöhemmin uusintapainoksia, 

Aura myös julkaisi ensimmäisen kirjamittaisen Franz Kafka -suomennoksen, nimittäin Oikeusjutun vuonna 1945, suomentaja Aukusti Simojoki. Jos Kafkan raskas proosa heikottaa, kannattaa ehkä kääntyä Simojoen suomennoksen puoleen, sitä on tyylillisesti helpotettu huomattavasti. Auran Oikeusjuttu edelsi novellikokoelmaa Nälkätaiteilija melkein 15 vuodella! (Tästä käännöksestä on otettu useita painoksia, vaikka se ei nähdäkseni ole uskollinen Kafkan tyylille, viimeisin vuonna 2024. Käännöksen oikeudet ovat jossain vaiheessa menneet WSOY:lle, en tiedä millä diilillä.)

Lisäksi Aura julkaisi Eeva-Liisa Mannerin esikoiskokoelman Mustaa ja punaista vuonna 1944. Se on toki hyvin erilainen kuin Mannerin myöhemmät runokokoelmat, mutta ei voi tietää, vaikka runoilijan ura olisi katkennut ilman ensimmäistä kustantajaansa. Samalla siinä Manner käsittelee samanlaisia teemoja kuin runoudessaan myöhemminkin, kuten lapsuutta Viipurissa. Lisäksi siinä ilmestyi Mannerin suomennoksia esimerkiksi Hermann Hessen runoista.

Aura oli merkittävä myös siinä mielessä, että tuleva Yleisradion pääjohtaja Eino S. Repo työskenteli Aurassa kustannustoimittajana vuoden verran alle kolmikymppisenä. 

Auran tarina päättyi 1950-luvun alkuun taloudellisista syistä. 

Armo Hormia. (Lähde: Wikipedia.)

Tajo

Tajon perusti Armo Hormia, legendaarinen kulttuurihahmo, joka oli pappissuvusta ja jonka veli Osmo Hormia oli kirjallisuudentutkija. Armo Hormia oli psykiatri, ja Turun yliopiston hermo- ja mielitautien klinikan apulaisylilääkärinä 1956-61 ja vuodesta 1961 Turun vankimielisairaalan ylilääkärinä. Hän toimi myös Turun Mielenterveysseuran puheenjohtajana, mistä syntyi uuden kustantamon ensimmäinen kirja. 

Tajon perustamisesta on sanottu, että 1960-luvulle tultaessa kaupungin kulttuuripiirejä oli alkanut harmittaa, että kaupungissa ei ole kustantamoita, niin kuin Helsingissä ja Tampereella. Mielestäni tämä liittyy siihen, että turkulaiset eivät ole muutenkaan kovin hanakoita toimimaan yhdessä. Turkulaiset ovat koti-ihmisiä, niin kuin Otro Kontturi sanoi 60-luvun alussa dokumenttielokuvassa Kolmen kaupungin kasvot. 

On sanottu, että Tajon toimitilat Uudenmaankadulla olivat 1960-luvun alkupuoliskolla merkittävä kohtaamispaikka. Kustantamon kirjallisena johtajana  oli Turun Ylioppilaslehden kriitikkona tunnettu Pekka Kapari. Armo Hormia julkaisi tai julkaisutti Tajolla myös omia kirjojaan, kuten seuraavat:

Ihmisen ongelmia Turun mielenterveysseuran julkaisuja 2. Omakustanne, Turku 1962

Tunnetko itsesi? Turun mielenterveysseuran julkaisuja 3. Tajo, Turku 1963

Älä pelkää. Turun mielenterveysseuran julkaisuja 4. Tajo, Turku 1963

Suomen Turku = Åbo. Valokuvat, suunnittelu ja taitto Matti Uusi-Honko. Kuvatekstit Armo Hormia. Tajo, Turku 1964

Uusi omatunto. Tajo, Turku 1964. 

Kustantamon toiminta painottui hyvään kaunokirjallisuuteen, mm. Allen Ginsbergin runoista koottu kokoelma Kuolema van Goghin korvalle, Ilja Ehrenburgin Julio Jurenito ja eteläamerikkalaisen runouden antologia Näin ihminen vastaa. Tajo oivalsi kustannusohjelmassaan jo silloin, että ranskalainen J. M. G. Le Clézio tultaisiin kruunaamaan Nobelin kirjallisuuspalkinnolla syksyllä 2008, koska julkaisi vuonna 1965 romaanin Raportti Aatamista Olli-Matti Ronimuksen suomennoksena. Yllättävä veto oli myös kauhukirjailija Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa, joka tuli samassa Nykyromaaneja-sarjassa vuonna 1964. Ilmeisesti nykykirjallisuus ei kuitenkaan lukijoita niin kiinnostanut, koska sarja jäi kolmeen teokseen. Samanlaiset ongelmat ovat kohdanneet kulttuuritietoisia pienkustantamoita sittemminkin. 

Ginsbergin runo "Huuto", joka luettiin Yleisradiossa, nostatti eduskuntakeskustelun, ja Tajo julkaisi "Huudosta" myös pienen vihkopainoksen jaettavaksi kansanedustajille ja kriitikoille, mutta sitä ei päästetty kirjakauppamyyntiin. Julkaisuohjelmassa oli niin turkulaisia murrepakinoita kuin poliittista historiaakin. Edellistä edusti esimerkiksi Allan Aarnion Seissi ja karjufläski, jossa on nuoren Ismo Kajanderin tekemä kansi, jälkimmäistä puolestaan Keijo Korhonen mm. kirjalla Linjoja puoleltatoista vuosisadalta. Rahaa Tajo sai julkaisemalla pieninä sievinä lahjakirjoina amerikkalaisen Joan Walsh Anglundin pikkuruisia lastenkirjoja, joissa on toivoa ja rauhallisuutta korostavia pieniä mietelauseita ja söpöjä kuvituksia. Näitä suomensi Armo Hormia itse salanimellä Lahja Kömi. 

Tajon ja Hormian glooriaa heikentää huomattavasti se, että vuosikymmeniä myöhemmin Hormian puoliso Aiju von Schöneman kirjoitti muistelmissaan Hormian pahoinpidelleen häntä useita kertoja avioliiton aikana. Murroskausina muutosta ajavat ihmiset ovat usein itse hulluja ja syypäitä moneen. Tuula-Liina Varis kirjoitti muistelmissaan Hormiasta näin: 

Armo ei pidä minusta enkä minä hänestä. Tai minä pelkään häntä. Hän tuntuu arvaamattomalta kuin villieläin tai mielipuoli; kuin voisi yhtäkkiä tehdä ihan mitä tahansa. Armo esiintyy meille koppavasti kuin Pentti olisi elänyt suuren osan elämäänsä hänen kustannuksellaan. Juovuksissa hän riehuu kuin hunni. Junassa kotimatkalla ihmettelen ääneen, miten Pentti voi pitää koko ajan vinoilevaa, röyhkeää ja kännissä täysin tolkutonta Hormiaa ystävänään. Olen herännyt yöllä siihen, että Armo istuu sänkyni päässä ja puristelee molemmin käsin rintojani. Rupean kiljumaan ja repimään Penttiä hereille. Pentti käskee Armon painua helvettiin. Pentti sanoo, että Armo on poikkeuksellisen älykäs. Se kompensoi kaikki ne hölmöilyt ja jopa ne osin kyseenalaiset keinot, joilla hän hankki rahansa.

Tajon viimeiset kirjat ilmestyivät vuonna 1970, ne olivat laajat kokoelmat Parantava nauru ja Venäläinen nauru. Jälkimmäistä kirjaa ei varmaan moni tällä hetkellä kuvittelisi lukevansa. 

Cultura

Tajon jälkeen kesti pitkään ennen kuin alalle tuli säännöllisemmin toimivia kustantamoita, toisin sanoen turkulaisten koti-ihmismäisyys jälleen kerran lisääntyi. Täällä kyllä nähtiin sellaisia marginaalisia ilmiöitä kuin naantalilais-turkulaisen uusnatsin ja mystikon Pekka Siitoimen melko laajakin kustannustoiminta sekä Cocktail-nimellä ilmestynyt seksilehti ja sen kylkiäisenä julkaistu seksipokkarisarja, jonka melkein kaikki kirjat olivat käännöskirjoja, joko englannista tai tanskasta suomennettuja. Sarjassa ilmestyi myös turkulaisen Harri Kumpulaisen - joka kuoli melko vastikään melkein 80-vuotiaana - kirjoittama Ryhmäseksiä, jonka hän oli tehnyt omien sanojensa mukaan viikonlopun aikana ja myynyt kustantamolle, joka julkaisi sen väärällä nimellä ja amerikkalaisen kirjailijan salanimellä. 

Kesti 1980-luvun loppuun ennen kuin kaupungissa alkoi taas tapahtua. Ensimmäinen kustantamo, joka julkaisi useampia kuin yhden tai muutaman kirjan, oli käytännössä vasta vuonna 1990 Turussa perustettu ja täällä jonkin aikaa toiminut Cultura, jonka perustivat nuortenkirjailija ja kirjastonhoitaja Kari Vaijärvi ja Turun kirjamessujen legendaarinen perustaja ja pitkäikäinen toiminnanjohtaja Kari J. Kettula. Vaijärven omien kirjojen lisäksi Cultura julkaisi mm. Kettulan esseitä nimellä Katsoja kiipeää näyttämölle. Cultura julkaisi kirjastoalan pamfletteja ja tutkimuksia sekä useita lasten- ja nuortenkirjoja, sekä esimerkiksi Mirva Saukkolan väitöskirjan nuortenkirjallisuudesta. Kiinnostavimpia Culturan kirjoista voivat olla J. K. Ihalaisen varhaiset teokset, kuten Jättiläisten maa: vendien ja vandaalien muinaishistoria, joka ilmestyi vuonna 1995. Sittemmin Cultura on muuttanut Espooseen ja elänyt hiljaiselämää viimeiset 10-15 vuotta.

1990-luvulla alkoi muutenkin tapahtua. Tommi Parkko ja Markus Jääskeläinen perustivat runousyhdistys Nihil Interitin vuonna 1993, ja se alkoi seuraavana vuonna julkaista edelleen ilmestyvää runolehteä Tuli & Savua. Nihil Interit julkaisi myös varsinkin alkuvuosinaan useita runokirjoja, kuten Seppo Lahtisen Hampaan. Yhdistyksen ja lehden tekijät ovat kuin suomalaisen runouden kuka kukin on: 

Markus Jääskeläinen 1993-1996

Ilkka Koponen 1996-1997

Tuomo Karhu 1998-2000

Johanna Venho 2000

Rita Dahl ja Janna Kantola 2001-2002

Leevi Lehto 2002-2003

Miia Toivio 2003-2006

Teemu Manninen 2006-2007

Harry Salmenniemi 2007-2008

Henriikka Tavi ja Mikael Brygger 2008-2010

Kristian Blomberg ja Mikael Brygger 2010-2013

Pauli Tapio, Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2013-2014

Tiina Lehikoinen ja Jouni Teittinen 2014-2015

Anna Tomi ja Vesa Rantama 2016-2017

Juha-Pekka Kilpiö 2018-

Sammakko

Culturaa isompi ja tärkeämpi on Sammakko, joka perustettiin vuonna 1996. Sammakosta on sittemmin tullut yksi Suomen tärkeimpiä kustantamoita, joka julkaisee laatukirjallisuutta monella alalla, niin tieto- kuin kaunokirjojakin. Sen oma kauppa Humalistonkadun ja Yliopistonkadun kulmassa on tärkeä turkulainen kohtaamispaikka. 

Aika näyttää, mitä kaupalle tarkoittaa rautatieaseman lopullinen siirtyminen Logomon kohdalle, koska asema tarkoitti taajaa jalankulkua Humalistonkatua pitkin, mikä taas on pitänyt sen virkeänä kauppakatuna. Sehän on nyt jo osittain tyhjentynyt liikennejärjestelyjen ansiosta.  

Joka tapauksessa Sammakon ensimmäiset kirjat ilmestyivät vuonna 1996. Kustantaja, aiemmin yhden runokokoelman Hammas julkaissut Seppo Lahtinen on kertonut, että hän ei ensimmäistä kirjaa tehdessään tiennyt edes, että kirjoissa pitää olla ISBN-tunnus. Kustantamon ensimmäinen kirja oli Lahtisen vanhan suosikin, amerikkalaisen runoilijan Charles Bukowskin käännösvalikoima Rakkaus on koira helvetistä, ja sen ensipainoksesta näkee, että maasta pienikin ponnistaa.

 

(Tämä ei mielestäni ole ensipainos, joka on ankeamman näköinen.)

Sammakko on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä tärkeimmistä yleiskustantamoista Suomessa, joka julkaisee paljon kauno- ja tietokirjallisuutta. Sammakko on myös päässyt eroon ensimmäisten kirjojen amatöörimäisestä ulkoasusta, ja kirjojen ilmettä on kehitetty tarkasti. Kustantamon katalogista on vaikea ja turhaakin nostaa esille joitain tiettyjä kirjoja, mutta mainitaan esimerkiksi Panu Savolaisen ja Aleks Talven hieno opus Arkkitehtuurimme vuosituhannet, joka sai viime vuonna vuoden historiateos -palkinnon. Kustantamo on tehnyt erityistä työtä amerikkalaisen beat-kirjallisuuden saattamisessa suomeksi, ja esimerkiksi Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin ilmeisesti kaikki proosateokset ovat olleet koko ajan saatavilla Sammakon kautta. 

Enostone, Faros, Savukeidas

Sammakko veti perässään myös muita kustantamoja, ja aika oli muutenkin otollinen pienkustantamoille. Kirjallisuus näytti kiinnostavan, ja tämä oli myös niin sanotun Turun runoliikkeen aikaa, jolloin nimenomaan täältä näytti nousevan kiinnostavia runoilijoita, kuten Tapani Kinnunen, Juha Kulmala ja Kari Aartoma. Naisrunoilijoita olivat mm. Pauliina Haasjoki, Jenni Haukio ja Reetta Niemelä. Toisaalta samaan aikaan esim. Nihil Interitin toiminta alkoi siirtyä Helsinkiin. 

Myös painaminen tuli halvemmaksi. Kustantamot rupesivat painattamaan kirjoja ulkomailla, eniten ehkä Baltian maissa, joissa kustannukset ovat halpoja ja kirjojen toimitus myös edullista. Halvan painattamisen perässä mentiin välillä jopa niin kauas kuin Intiaan, ja kustantaja sai pelätä, kaappaavatko Adeninlahden somalialaiset merirosvot konttialuksen, joka kirjoja Suomeen kuljetti. 

Yksi ensimmäisiä Sammakon perässä tulleita kustantamoja oli Enostone, jonka Vesa Niinikangas ja Matti Juhani Särkkä perustivat vuonna 1999. Enostone julkaisi runoutta ja paljon paikallisia kirjailijoita, kuten Särkän omia teoksia. Myös Juhani Branderin ensimmäiset teokset ilmestyivät Enostonelta. Enostone siirtyi vuonna 2015 Vesan pojalle Kallelle, joka on luotsannut kustantamoa vaikeina aikoina ja julkaissut mm. nobelistirunoilija Louise Glückiä. Enostone tosin joutui julkisuuteen, kun kävi ilmi, ettei se ollut pystynyt maksamaan tekijöille rojalteja teosten myynnistä. Kallen aikana Enostone on tosin siirtynyt pääkaupunkiseudulle eikä sikäli enää kuulu tähän esitykseen.

Turkulaisen kustantamisen suurimpia menestystarinoita monessakin mielessä on ollut Savukeidas, jonka nuori runoilija Ville Hytönen perusti kaverinsa Erno Selänteen kanssa vuonna 2001. Se aloitti tietenkin runoilla, mutta laajensi nopeasti esseistiikkaan, klassikkokäännöksiin ja vastaaviin kulttuuritekoihin. Kustantamo tuli tunnetuksi siitä, että kirjoja myytiin halvalla kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa, ja kahden, viiden ja kymmenen euron kirjat tekivätkin kauppansa. Myyntipaikat olivat vilkkaita, ja monet kirjailijat ja muut alan toimijat hengailivat paikalla, koska Hytösestä ja Selänteeltä saattoi saada viinilasillisen tai maustettua vodkaa. Itse olen kokenut yhden elämäni pahimmista migreeneistä, kun erehdyin juomaan juuri tällaista maustettua vodkaa, jota Ville Hytönen oli tuonut jostain entisestä Neuvostoliiton tasavallasta. 

Savukeitaan toiminnassa oli mielestäni paljon kritisoitavaa. Kirjat olivat halvan näköisiä ja niitä oli hankala lukea, kun ne saattoivat ratketa liimauksistaan, jos ne avasi niin että näki kaiken tekstin. Kustantamo ei myöskään maksanut tekijöille kovin paljon, käytännössä kaikki palkkiot olivat alle alalla totuttujen. Esimerkiksi esseisti Antti Nylén, joka on varmasti yksi tärkeimpiä 2000-luvulla debytoineita suomalaisia kirjailijoita, on kirjoittanut saaneensa parhaimmillaan tuhansia kappaleita myyneistä esseekokoelmistaan "ropoja". Savukeitaan aloittamat toimintatavat ovat joka tapauksessa nousseet alalla uudeksi standardiksi. 

Joka tapauksessa Savukeidas sai ennakkoluulottomasta, rohkeasta ja laadukkaasta kustannustoiminnasta Nuori Voima -palkinnon vuonna 2006. Ja onhan Savukeitaan lista komea: Nylénin lisäksi he julkaisivat muun muassa Virginia Woolfia, James Joycea, Stephané Mallarmea, Cesar Vallejoa, suomalaisen kokeellisen runouden kummisetää Leevi Lehtoa, englantilaista kauhuromantiikkaa, ja niin edelleen. He olivat myös nyttemmin muusta tunnetun Jenni Haukion ensimmäinen (ja hänen omien runojensa suhteen ainoa) kustantaja. Kirjoja tuli nähdäkseni yhteensä reilu 300. Savukeitaan merkitys 2000-luvun alun Suomen mentaaliseen maisemaan on ollut valtava, myös huonossa mielessä, koska Savukeitaan esseisteihin kuului aluksi esimerkiksi Timo Hännikäinen, joka näin sai näkyvän kanavan kansallis-konservatiivisille näkemyksilleen, jotka sittemmin kovenivat suoranaiseksi fasismiksi. 

Savukeidas lopetti toimintansa vuonna 2018. Lopettaminen alkoi varaston tyhjentämisellä, ja kustantamon kerrotaan myyneen viikossa 20 000 kirjaa. Itseltäni jäi saamatta toimittamaani satukirjaa Vuoripeikkoja yksi laatikollinen, koska sitä ei saatu kaivettua joissa muiden kirjojen alta. Hytönen sanoi julkisuudessa, etteivät koskaan maksaneet palkkaa itselleen. 

Muita kustantamoita

Muita 2000-luvun alussa perustettuja turkulaisia kustantamoita ovat olleet kulttuurihistorian tutkijan Hannu Salmen perustama Faros-kustannus (2002), historian, arkeologian ja kulttuurialan tietokirjoja julkaiseva Sigillum (2006) ja Turun sarjakuvakauppaan kytkeytyvä Zum Teufel, joka on julkaissut eniten sarjakuvaa, mutta jonkin verran myös muuta, kuten toimittamani kokoelman Susikoira Roi -vitsejä. Zum Teufel on perustettu vuonna 2005, ja se on varmasti yksi tärkeimmistä suomalaisista sarjakuvakustantajista nykyään. Zum Teufelin alamerkki oli Lempo Kustannus, jonka kautta tuli mm. Petri Hiltusen Kalkkaro-lännensarjakuvaa.

 

Toimittaja-kirjailija Harri Kumpulainen perusti vuonna 2007 Turbatorin, jolle itse tein parikymmentä kirjoja vajaan kymmenen vuoden aikana. Toimitin Harrille antologioita, joissa oli joko uusia tai vanhoja novelleja jossain tietyssä lajityypissä eli dekkareita, kauhua, länkkäreitä, erätarinoita, joulunovelleja ja niin edelleen. Oudoin ja muistettavin kirja lienee ollut On Suurten muinaisten aika, jossa oli Paavo Väyrys -aiheisia kauhunovelleja. Enemmän Turbator tietenkin julkaisi muita kirjoja, esim. Kumpulaisen omia scifinovellikokoelmia ja Boris Hurtan kauhunovelleja ja muuta, myös Turkuun ja Turun historiaan liittyvää kirjallisuutta. (Tätä ei lukenut tässä alun perin, mutta vaikka työskentelin Turbatorille, niin olen ensimmäisenä sanomassa, että kustantamon toiminnassa oli paljon kritisoitavaa niin kirjojen ulkoasun kuin palkkioidenkin suhteen.) 

Kaikenlaista toimintaa on ollut sittemmin jatkuvasti. Fabriikki Kustannus vaikuttaa toimineen vain muutaman vuoden 2010-luvun lopulla, vaikka se julkaisi kiinnostavia käännöskirjoja kielialueilta, joita ei muuten täällä juuri huomattaisi. Samalla se julkaisi ensimmäisen ja edelleen ainoan Shirley Jackson -suomennoksen Me olemme aina asuneet linnassa. Fabriikkia veti suomentaja Laura Vesanto, joka samalla käänsi suuren osan kustantamon kirjoista. Runoilija Tommi Parkko perusti vuonna 2019 Kustantamo Parkon, joka julkaisee käännösrunouden klassikoita, kuten Dylan Thomasia ja Apollinairea. 

Tarke julkaisi mm. Anton Montin esikoisteoksen,
joka käsitteli kiinnostavasti Italian sodanjälkeistä fasismia.
Monti on sittemmin julkaissut useita teoksia samantyyppisistä aiheista. 

Pienempiä projektiluontoisia kustantamoita ovat viime vuosina olleet mm. Kaarna Kustannus ja Kustantamo Kita. Itse olin kymmenisen vuotta sitten perustamassa lyhytikäiseksi jäänyttä Kustantamo Tarketta, jonka piti julkaista tietokirjoja, mutta se lopetettiin, kun huomattiin, ettei toiminnasta pysty tosiaan maksamaan kenellekään palkkaa eikä kenelläkään ollut myöskään aikaa ja kiinnostusta kiertää maata erilaisissa tapahtumissa Savukeitaan tapaan. 

Timo Ronkaisen kansikuva ammatillisiin muistelmiini, 
jotka julkaisin Helmivyön kautta. 

Vuonna 2016 perustin Helmivyö-nimisen kustantamon, joka julkaisee pelkästään niin sanottuja tarvepainatteita, toisin sanoen kirjoja painetaan vain kun niitä tilataan. Näin toiminnan kulut ovat mahdollisimman pienet, kun ei tarvitse painaa kirjoja esim. kolmeasataa tai tuhatta kappaletta, joista saa myytyä vain pienen osan. Olen Helmivyön kautta julkaissut omia projektejani, kuten edelleen kaikenlaisia novelliantologioita, tai vanhojen loppuunmyytyjen kirjojeni uusintapainoksia, usein korjattuna tai täydennettynä, sekä itseäni kiinnostavia tietokirjoja, kuten Lauri Piispan erinomaisen elokuvaohjaaja Sergei Eisensteiniä käsittelevän teoksen. Elokuvakirjoja on muutenkin lähiaikoina tulossa, kuten Jari Mäkilän teos Turun elokuvateatterien historiasta. Mutta näkyvyys ja myynti ovat vähäisiä, niin kuin suurimmalla osalla kirjoja nykyään muutenkin. 

Lopuksi

Onko Turussa ollut laajaa yleiskustantamoa vai ovatko turkulaiset kustantamot olleet aina marginaalisia kulttuurikustantamoita? Aura pyrki laaja-alaiseksi taloksi 1940-luvulla, ja Sammakko on sellaiseksi tullut, tosin vahvalla kulttuuripainotuksella. Savukeitaan kirjoista suurin osa oli loppujen lopuksi aika marginaalisia, ja kirjojen ulkoasu sai ne osittain pysymäänkin marginaalin puolella. Turussa ei ole myöskään ollut sellaisia viihteeseen keskittyviä kustantamoja kuin Hämeenlinnassa 1940- ja 1950-luvuilla toiminut Nide.  

En tiedä, mistä tämä johtuu, vaikka tietysti kaiken elämän keskittyminen Helsinkiin on yksi syy. Tampereellakaan ei ole Otavaa tai WSOY:ta vastaavaa kustantamoa ollut. Arvelen, että kyse on ainakin osittain normaalista turkulaisesta pidättyväisyydestä ja siitä, että täällä ei ole kuitenkaan uskallettu haastaa muuta maata paitsi puheiden tasolla. Samahan näkyy edelleen esim. rautatieasemaa ja matkakeskusta koskevassa keskustelussa ja toiminnassa. Onneksi täältä on kuitenkin löytynyt Ville Hytösen, Harri Kumpulaisen, Hannu Salmen ja Seppo Lahtisen kaltaisia rohkeita edelläkävijöitä. 

PS. Loppuun vielä listaus aiempien vuosisatojen kustantamoista, joista en kuitenkaan puhunut, mutta joista keräsin pientä listaa, mukana myös lähdeteoksia ja yksi linkkikin: 

- Johan Winter

- Merckell, Henric Christopher (kirjapaino, Turku, 1706-1730) 

Johannes Gezelius vanhemman perustama kirjapaino. Gezeliusten kirjapaino. Suomen kuninkaallinen kirjapaino virallisesti vuodesta 1680.

- Frenckellin kirjapaino: https://www.ts.fi/puheenvuorot/1074335534

- J. W. Lillja  (29. elokuuta 1817 Dragsfjärd – 18. helmikuuta 1878 Turku): J. W. Lillja 1817-1878 : kirjamiehestä poliittiseksi taistelijaksi

- Gustaf Vilhelm Wilén (26. heinäkuuta 1835 Turku – 3. tammikuuta 1919 Turku)

EDIT: korjattu Kari J. Kettula Culturan toiseksi perustajaksi, ja lisäksi korjattu kohtaa Savukeitaan Hytöselle ja Selänteelle maksamista palkoista.

Harri Kumpulainen, kustannusalan viimeisiä suuria eksentrikkoja

 

Harri joskus 2020-luvun alussa. En tiedä kuvan ottajaa. 

Kustantaja, toimittaja, kirjailija, sanoittaja ja levytuottaja Harri Kumpulainen kuoli viime viikon perjantaina sairaalassa nopeasti edenneeseen sairauteen. Hän oli 77. 

Oli suoranainen ihme, että Harri oli vielä elossa – mies poltti röökiä ketjussa ja joi suhteellisen paljon viinaa vielä viimeisinä vuosinaan. Olin aina ajatellut, että hän kuolee heti kun lopettaa työnteon, mutta näköjään hän ei ehtinyt sitäkään tehdä, vaan lähti todennäköisesti työpöydän äärestä sairaalaan, jossa lopulta teki päätöksen, ettei hoitoja jatketa. 

Harri oli kustannusalan viimeisiä legendaarisia hörhöjä, niin sanottu hullu kustantaja aiemmin esittelemässäni nelikentässä. Parhaimmillaan hän oli myös mukava kustantaja, mutta välillä myös ärsyttävä. Järkevää hänestä ei saanut millään. Joitain ideoitani hän ei julkaissut, mutta muutoin aika älyttömiä ideoita meni läpi pelkän läpänheiton perusteella – tällaisia olivat esimerkiksi Paavo Väyrystä ja Cthulhu-mytologiaa naittava On Suurten muinaisten aika tai pornoantologia Tuska ja hurmio, jonka tein, kun Harri sanoi, ettei tavallinen erotiikka myy (hirveän näköinen, mutta sisällöltään minusta hauska Asentoja), joten pitää siis julkaista sadomasopornoa. 

Eivät Harrin omatkaan ideat aina kauhean järkeviä olleet – vai mitä pitäisi ajatella siitä, että hän välttämättä halusi julkaista ystävänsä säveltäjä Matti Rag Paanasen aforismeja kymmenenä isokokoisena kirjana? Jokaista painettiin tietääkseni vain 80 kappaletta, joten kirjoilla ei mitenkään voinut päästä edes omilleen. Kun Harrille Facebookissa ehdotettiin, että kirjoista voisi tehdä pienemmän laitoksen, johon kokoaisi parhaat mietelmät (ilmoittauduin vapaaehtoiseksi), hän tyrmäsi ajatuksen täysin, Ragin kaikki mietelmät piti julkaista nimenomaan tällä tavalla. EDIT: Rag Paanasen aforismeja julkaistiin siis kymmenenä eri kirjana, ei viitenä, kuten tässä aiemmin kirjoitettiin.

Kun tutustuin Harriin vuoden 2006 paikkeilla, en ollut mielestäni hänestä koskaan kuullutkaan. Oli hämmentävä saada sähköpostia, jossa lähettäjä kertoi julkaisseensa scifinovelleja jo 1960-luvun lopusta alkaen. Missä niitä muka oli voinut julkaista? (En ollut juurikaan seurannut scifi-fanzineita, joissa, varsinkin Portissa, olisin todennäköisesti törmännyt Harrin käyttämään nimimerkkiin Harri Erkki. Hän oli koko uransa käyttänyt nimen eri muunnelmia, esimerkiksi Cocktail-lehteen oli syntynyt novelleja nimellä Harry Erichs.)

Harri oli jostain bongannut Isku-nimisen lehden, jonka olin perustanut pari vuotta aiemmin. Se oli käytännössä fanzine, jossa ilmestyi uusia ja vanhoja rikosnovelleja, sekä käännöksiä että alkuperäisiä kotimaisia tekstejä. Harri halusi jutella aiheesta enemmän, hänellä oli kustannusideoita ja kokemusta tällaisen toiminnan suhteen. Sovimme tapaamisen Humalistonkadun Aurinkoiseen, ja muistelen että silloin oli todella kylmä syksyinen päivä. Ensimmäinen asia, minkä Harri minulle sanoi, oli: "Missä helvetissä se ilmastonmuutos viipyy?" 

En Harrin tavattuani ja hänen kanssa muutamaan kertaan keskusteltuani ollut millään uskoa, että hänen juttunsa olivat tosia. Hän oli todellakin julkaissut paljon scifinovelleja 60-luvulta alkaen, ensimmäiset Koti-Posti-lehdessä vuodesta 1967 alkaen – toisin sanoen hän oli saanut niistä rahaa! En muista, kysyinkö koskaan, paljonko niistä maksettiin. Harri julkaisi sittemmin oman ensimmäisen novellinsa "Paluu häntään" kirjassaan Pitkä jauntti. 

Näyttelyjuliste, taattua Turbator-tyyliä. 

Mutta ne jutut! Kaikkia en välttämättä voi edes kertoa eteenpäin... Mutta Harri kertoi urastaan muun muassa sellaisen täräyttävän seikan, että hän toimitti 1970-luvulla Isojen poikien kuvaristikot -lehteä. Sellaista ei löytynyt netistä eikä edes Kansalliskirjaston Fennica-tietokannasta, joten ajattelin, että Harri vain veti minua höplästä. Myöhemmin, kun kokosimme Turun kirjamessuille Länsirannikon pulp -nimisen näyttelyn (jonka näyttelyjuliste minulla edelleen on), hän toi lehtiä jopa näytille – eli kyse oli kuin olikin oikeasta julkaisusta! Ja lehti oli nimensä veroinen: tavanomaisten ristikkojen välissä oli kuvia alastomista naisista. Lisäksi lehdissä saattoi olla Harrin novelleja, en ole varma. Hänellä oli tapana täyttää lehtiensä aukkopaikkoja omilla teksteillään. Näissäkin oli usein paljon hyviä tekstejä, kuten Vappu-Vippu-huumorilehdessä vuonna 1980 ollut aikamatkustustarina "Kellari" (julkaisin sen uudestaan Iskussa vuonna 2010). 

Harriin tutustuttuani suunnittelin, että tekisin hänestä pitkän haastattelujutun. Tarjosinkin sellaista Kuukausiliitteeseen, jossa ideaa pidettiin mielenkiintoisena, mutta kuulemma vanhojen miesten haastatteluja on niin paljon etteivät he tarttuneet tarjoukseen. Olisi varmasti löytynyt joku muukin lehti, mutta ilmeisesti minulla oli muita töitä niin paljon etten pohtinut asiaa sen pidempään. Nyt harmittaa, sillä paljon jäi taltioimatta. Osa Harrin kertomista jutuista on jo häipynyt muististani tai ne ovat vain epämääräisiä mielikuvia. 

Joka tapauksessa keskustelumme etenivät niin pitkälle, että  päätimme ryhtyä tekemään yhdessä kirjoja. Ilmeisesti Harri oli jo kuitenkin pitkään miettinyt, että ryhtyisi kustantamaan kirjoja ja nimenomaan genrekirjallisuuden antologioita ja yksittäisten kirjoittajien kokoelmia m-sarjan nimellä (en ole tästä aivan varma, mutta oletan, että Harrilla vain oli käyttämätön logo, josta hän sitten keksi sarjan nimen). 

Harri perusti aputoiminimen Turbatorin Pelipeitto-firmalleen, joka oli keskittynyt julkaisemaan Rakennussanomat-nimistä lehteä. Sen hän oli ostanut 80-luvun puolivälissä. Turbator tarkoittaa häirikköä ("masturbator" itsehäirikköä), ja Harri sanoikin, että hän haluaa olla kustannusmaailman häirikkö ja julkaista novelleja, kun isoja kustantamoita kiinnostavat vain romaanit. (Enää eivät kiinnosta nekään.) Harri mietti aina välillä, että tekisimme myös kioskijakeluun tarkoitettua lehteä, mutta ehkä onneksi hän ei pannut rahojaan tällaiseen – vaikka suurin piirtein samoihin aikoihin lehtipisteissä nähtiin Karkkilan pahamaineisen Karprintin Rikoscocktail-lehteä (johon käsittääkseni kirjoittivat pakon edessä firman riistämät toimitusharjoittelijat). 

Harrilla oli selvästi valmiita ideoita jo mielessään, ja yksitellen niitä toteutinkin, kuten kokoelman raisiolaisen merikapteenin Veikko Hannuniemen novelleja sekä erätarinoiden antologian (olen edelleen ylpeä Outoja jälkiä -kirjasta, vaikka en tiedä metsästämisestä mitään). Harri toteutti ohessa omia kirjojaan ja ideoitaan, joissa painottui scifi. Saattoi olla Harrin ajatus koota turkulaisten kirjoittajien rikosnovelleja. Viides testamentti syntyi kevääksi 2007. Aiheesta teki jopa Turun Sanomat jutun! Kirjassa on mukana vanhoja novelleja, muun muassa Aake Jermolta, joka oli turkulaisen Uuden Auran toimittaja 1940-luvulla, Totti Karpelalta ja Pirkko Arhipalta. Nimensä kirja sai Markku Soikkelin hämärästä rikosnovellin tapaisesta. Uusia juttuja oli muun muassa Boris Hurtalta ja kaveriltani Sami Myllymäeltä, jota pidin lupaavana kirjoittajana.

Jatkoa tuli. En muista, kumpi meistä ehdotti, että voisimme julkaista turkulaisen Harry Etelän eli Aimo Viherluodon kauhunovelleja – olin joka tapauksessa niihin törmännyt lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaisemaa Seikkailujen Maailmaa tutkiessani. Harri pystyi kertomaan paljon kiinnostavia anekdootteja Viherluodon veljeksistä, joista Pentin hän oli tuntenutkin ja kuullut häneltä juttuja jo 50-luvulla kuolleesta Aimosta. Etelän Kauhujen salakammio tuli samalla kertaa Harrin oman scifinovellikokoelman Pitkän jauntin kanssa. Julkkarit pidettiin Turun yliopiston silloin vielä pitämässä kirjakaupassa Kerttulinkadulla. Samoihin aikoihin tulivat myös Boris Hurtan ja M. G. Soikkelin novellien kokoelmat, ja Hurttaa Harri julkaisikin paljon. Ilman Harrin toimintaa Hurtan novellit olisivat ehkä jääneet scififanzineiden sivuille. (Heidän piti yhdessä kirjoittaa jokin kirja salanimellä Harri Hurtta.) 

Näin joka tapauksessa heti, että kirjoissa oli ongelmia. Harri ymmärsi taiteen ja kuvituksen päälle, ja hän osti mm. Jukka Murtosaarelta hienoja klassiseen pokkarityyliin tehtyjä kuvituksia, mutta kirjojen ulkoasusta hän ei tajunnut paljon mitään – tai ei ainakaan osannut tuoda tätä näkyville mitenkään. En tiedä, tekikö Harri kannet itse, mutta hänellä tai hänen graafikollaan oli joka tapauksessa tapana panna vain kuva laatikkoon kannen yläosaan ja kirjoittaa tekstit alle, vaikka esimerkiksi Murtosaari aina jätti kuviin tilaa teksteille. Kansien värit olivat myös karmeita. En ihmetellyt, ettei kirjoja juurikaan myyty, mistä Harri aina muisti valittaa. Vika ei ollut yksinomaan minun, vaikka jotkut kirjaideani aika epäkaupallisia olivatkin. Kirsti Ellilä ainakin oli järkyttynyt omien novelliensa valikoiman vaaleanpunaisesta kannesta. Petri Laineen scifinovellien kokoelmassa Murtosaaren piirtämä kuva on väärinpäin. Olin paikalla Turun kirjamessuilla, kun Petri Salin näki Jäätynyt Kokytos -kirjansa ensimmäisen kerran. Harri oli pannut kanteen jossain näyttelyssä ottamansa kuvan, josta ei kunnolla saanut selvää, mitä siinä oli, ei ainakaan mitään itse kirjaan liittyvää. Petri mutisi epäselvästi: "Se on tosi hieno", vaikka näki, että hän olisi halunnut vajota meren mutaan. (Tämä ei estänyt Harria ja Petriä jatkamasta yhteistyötä: ilmestyi vielä toinen novellivalikoma Kolmaskymmeneskolmas simpanssi sekä mainio rikosromaani Toinen nainen, jonka käytännössä tilasin Petriltä. Siinä on Mika Myyryn mainio EC-sarjakuvien tyylinen kansi.) 

Eivät ensimmäisten kirjojen sisäsivut olleet yleensä sen parempia. Fontit olivat rumia, yleensä Times New Romania, ja palstat mitä sattuu. Lisäksi ongelmia tuli siitä, että minulla on ollut aina tapana, etten tietokoneella kirjoittaessani käytä sisennyksiä, mutta Harrin käyttämä taittaja ei jostain syystä osannut tehdä taitossa automaattisia sisennyksiä, vaan läiski sattumanvaraisia kappalevälejä eri kohtiin ajatuksena ilmeisesti rytmittää tekstiä (jossain kohtaa rupesinkin lisäämään sisennyksiä Harrille menneisiin käsikirjoituksiin). Tapani Bagge taas käyttää sisennyksiä, ja hänen novellikokoelmansa Ammattimies näyttääkin tässä mielessä paremmalta. Turbatorin kirjoissa luki aina "Sivunvalmistus: PH-Peisti", mutta en koskaan tavannut tätä taittajaa. 

Turun Sanomien Kimmo Lilja selaili joskus Turbatorin uutuuksia kirjamessuilla ja kysyi minulta epätoivoisen näköisenä, voinko tehdä kirjojen ulkoasulle jotain. Rupesinkin jossain vaiheessa taittamaan omat kirjani, ja vaikka en tuolloin ollut millään tavalla ammattilainen (enkä ole sitä vieläkään), kirjojen luettavuus parani huomattavasti. Ongelmia aiheutti myös se, että Harri painatti Turbatorin kirjat niin että niitä on vaikea lukea, kun ne eivät aukea kunnolla, ja jos sivut vääntää reippaasti auki, liimaus pettää ja kirja hajoaa. Jos tästä huomautti Harrille, hän saattoi suutahtaa tai kuitata asian sytyttämällä tupakan ja sanomalla, ettei sillä ole mitään väliä. Aidon eksentrikon tunnistaakin siitä, että hän voi olla kokonaan pihalla joistain asioista. 

En välittänyt. Oli töitä, joista maksettiin ja joita halusin tehdä. Olin aina halunnut koota vanhoista novelleista antologioita, pelastaa unohdettuja kirjailijoita ja nostaa kiinnostavia lukemistolehtien kirjoittajien esiin. Ihailin vastaavaa työtä tekeviä englantilaisia ja amerikkalaisia tekijöitä, kuten Mike Ashleya tai Maxim Jakubowskia. 

Harri ei kylläkään maksanut paljon: muistaakseni sain Viidennestä testamentista ja Kauhujen salakammiosta 700 tai 750 e per kirja, myöhemmin kun taitoin omat kirjani, saatoin saada tuhat euroa. Muistaakseni eniten sain Tuskasta ja hurmiosta, josta nettosin peräti 1500 e, jos oikein muistan. Eipä sitäkään juuri myyty, vaikka sen idea nimenomaan oli, että sadomasoporno myisi. Typerän (itseni kirjoittaman) takakansitekstin takia SM-yhteisökin hylki kirjaa, vaikka kävimme peräti alan bileissä mainostamassa sitä eri kirjoittajien kanssa. 

Harri saattoi myös välillä tehdä kirjoihin muutoksia viime hetkillä. Kokosin melko viitseliäästi eri kirjoittajien kanssa antologian, jossa marsalkka Mannerheim seikkailee steampunkhenkisesti eri vuosikymmenillä. Nimeksi piti tulla Mannerheimin salainen elämä, mutta painoon se päätyi kuitenkin tylsällä nimellä Mannerheimin seikkailut. Voisi tietysti julkaista kirjan nyt uudestaan oikealla, enemmän spefiin ja steampunkiin viittaavalla nimellä. 

Harrin palkkioihinkin saattoi välillä liittyä jotain filunkipelin tuntua. Kerran hän maksoi jostain tekemästäni kirjasta niin että hän sanoi saaneensa juuri rahaa ja antoi minulle käteisenä jonkin summan, tyyliin 140 euroa, ja myöhemmin loput eli vaikkapa 560 euroa (mistä sitten pidätettiin verot). En aina tiennyt, mitä tällaisista tempauksista tuli ajatella. Harri valitti usein raha-asioista, mutta samalla hän oli todella höveli. Jonkin kirjan julkkarien jälkeen hän vei minut ja jonkun kolmannen syömään ja matkalla mukaan tarttunut vaimoni sai myös lounaan -- kerrankin joku sai ilmaisen lounaan! (Ellei sitten ajattele, että avioliitto minun kanssani on lounaasta langennut maksu.) 

Harrin bisnekset alkoivat yskiä 2010-luvun puoliväliä tultaessa. Olin tehnyt kirjan Kirottu kaupunki, jonka oli tarkoitus toimia oheislukemistona kirjoittamalleni suomalaisen lännenkirjallisuuden historialle (Wild West Finlandin julkaisi Avain 2016), mutta sain siitä Harrin lupaamat 500 e (toimitustyö plus taitto) vasta kuukausia jälkeenpäin. Tuo vuosi 2016 olikin masentava ja ahdistava vuosi, kun en saanut apurahoja eikä ollut maksavia työkeikkoja, ja vaikutti siltä, että Turbatorinkin vauhti hidastuu, pelkäsin itse asiassa, että Harrin firma menee konkurssiin. Kirottu kaupunki jäikin viimeiseksi m-sarjan kirjaksi. Harri kyllä julkaisi joitain satunnaisia kirjoja senkin jälkeen, mutta harvakseltaan eikä osa niistä ollut itsestäni millään lailla kiinnostavia. Tosin Harrin itsensä kirjoittamat kirjat Kalle, joka on muistelmatyyppinen essee kirjailija Kaarlo Isotalosta, ja Pieni tyttökirja, jossa Harri muistelee lapsuutensa Kärsämäen ihastuksiaan, olivat sympaattisia, vaikka jälkimmäinen hiukan liikkuikin lähellä kiusallista. Joka tapauksessa Kärsämäen sodanjälkeisen historian voi melkein rekonstruoida Harrin kirjoitusten perusteella, hän myös toimitti aiheeseen liittyviä tietopuolisempia opuksia. 

Kärsämäkeen (ja Harrin itseensä) liittyy myös mainio "spekulatiivinen faktio" Mahdollinen elämä, jossa Harri kuvittelee Sulo "Runkku" Rundgrenin elämäntarinan. Runkku on löytynyt vauvana Kärsämäen kansakoulun tyttöjenvessasta. Tarina kertonee paljon Harrista itsestään, sillä sekä hän että Runkku halusivat väkisin olla marginaalissa ja kirjoittaa kioskiviihdettä ja iskelmäsanoituksia salanimellä. Kerran Harri kertoi minulle tarjonneensa tekstejä Karistolle, jossa oli tuolloin ollut Erno Paasilinna kustannuspäällikkönä. Tämä oli hylännyt Harrin tekstit. En tiedä, minkälaisia tekstejä Harri oli Karistolle lähettänyt, mutta ehkä tässä on kyse jostain avainkokemuksesta, jonka jälkeen on ollut helppoa – tai välttämätöntä – sanoa hyvästit kirjalliselle eliitille ja tehdä vain sitä, mitä itse haluaa. (Jännää että hylkääjänä oli juuri Paasilinna, joka itse halusi aina esiintyä eliitinvastaisena.)  

Harri oli joka tapauksessa parhaimmillaan erinomainen kirjoittaja, jonka teksteissä oli yllättäviä havaintoja ja kytköksiä, ja esimerkiksi hänen Turku-pakinansa, joita ilmestyi pikkuruisina kirjoina Kui mul kukki? ja Trumppurumpetti, ovat oikeasti todella hauskoja. Nauran harvoin ääneen kirjaa lukiessani (ja lähtökohtaisesti inhoan murrepakinoita), mutta näitä lukiessani nauroin – samalla tavalla kuin Harrin juttuja kuunnellessani. Muistelen aina välillä yhtä hänen vanhaa tarinaansa, jonka mukaan hän oli joidenkin ystäviensä kanssa veneilemässä. Viinaa kului, ja miehet sammuivat kannelle paatin jatkaessa menoaan – ja heräsivät seuraavan kerran Tukholman saaristossa! Veneilyjuttuja on Harrin mainiossa pikkukirjassa Meri kutsuu (2011), jossa on myös hänen itsensä tekemä piirros kannessa, mainio sekin. 

Harri oli kuitenkin laiska editoimaan tekstiä (taas tapaamme aidon eksentrikon). Muistan joitain käsikirjoituksia, joita hän lähetti minulle, joko omiin lehtiini tai antologioihin, joita toimitin muille kustantajille, ja ihmettelen edelleen, miksi ne olivat niin sotkuisia. Jossain tekstissä saattoi olla yhtäkkiä ilman syytä kymmenen kappaleenvaihtoa. Sama sotkuisuus vaivaa myös yhtä Harrin viimeisistä kirjoista, Harri Erkin nimellä julkaistua esseekokoelmaa Scifistä (2021), jonka oikoluku jättää kevyesti sanottuna toivomisen varaa. Scifikriitikkona Harri oli kuitenkin työteliäs ja kriittinen, ja hän vaati muiden kirjoilta laatua. Ehkä voisi koota hänen kritiikkiensä valikoiman? 

Jollain tavalla tekisi mieli vielä tehdä kunniaa merkittävälle miehelle. Olimme niin läheisiä, että saatoimme jopa riidellä. Olin tehnyt jonkin virheen yhden kirjan taitossa eikä Harri saanut minua juuri sillä hetkellä kiinni, kun kirjan piti mennä painoon. Kun soitin hänelle takaisin, sanoin että kyse on pienestä mokasta, jonka korjaan parissa minuutissa, jahka vain pääsen kotiin, mutta tämä ei tietenkään kelvannut hänelle, vaan hän oli jo pyytänyt jotakuta muuta tekemään korjauksen. Puhelu kävelykadulla meni aikamoiseksi puolin ja toisin huutamiseksi. Kaikesta huolimatta tuntuu, että joitain kirjojani Harri julkaisi jonkinlaisen kiitollisuuden velassa, kuten pienoisromaanini Haamun (2013). En usko että sitä paljon myytiin, mutta Harri maksoi minulle siitä jopa 200 euron ennakon! Itse tein jollain kierolla tavalla kunniaa julkaistessani Helmivyön kautta uudestaan Harrin viikonlopun aikana kirjoittaman seksidekkarin Seksikoulun. Hän halusi, että se julkaistaan nimellä Harri B. Erkki, jotta lukijalle käy selväksi, että kyse on B-luokan kamasta.  

Somejakoja varten sensuroitu kansi. Timo Ronkainen suunnitteli uusintapainoksen ulkoasun vanhaa Cocktail-sarjaa mukaillen, kuva löytyi Cocktail-lehdestä. 

Oli miten oli: ilman Harria en olisi sitä mitä olen. Olen ikuisesti kiitollinen niistä töistä, joita sain hänelle tehdä. Ilman niitä en olisi päässyt toimittamaan antologioita isommille kustantajille. Ne hommat kuivuivat lopulta kasaan, mutta niillä eli kuitenkin joidenkin vuosien tai kuukausien ajan, ja sen takia kai töitä tehdään. Oman kustantamoni Helmivyön voi nähdä osittain Turbatorin jatkeena, ja jotkut Helmivyön kautta julkaisemani omat hankkeet ovat sellaisia, joita en ehtinyt Harrille tehdä tai jotka Harri hylkäsi (hän piti esimerkiksi ajatusta Matti Kid Hytösen Formula-tarinoista tylsänä). 

Palautinkin Harrille osan kunniasta myöntämällä hänelle vuonna 2024 yhden ensimmäisistä nimeäni kantavista palkinnoista. Kun vein plakaattia hänelle, hänen ensimmäinen kommenttinsa oli: "Mitä vittua nyt taas?" Tämä kertoo myös jotain Harrista ihmisenä. 

Yhtä ihmistä ei saa yhteen kirjoitukseen. Toisaalta, kuten Nietzsche käsittääkseni sanoi, jos ihmisestä kuulee kaksi tai kolme anekdoottia, voi jo kertoa, millainen hän on. Harrin kohdalla anekdooteista ei ole pulaa. Viimeinen asia, jonka kuulin hänen sanovan (tai oikeastaan asia selostettiin minulle Harrin poistuttua), oli kesällä Lounais-Suomen kirjailijoiden (jossa Harri oli pitkään puheenjohtajana [tästäkin olisi paljon kirjoitettavaa]) kesätapaamisessa, josta hän lähti katsomaan Ranskan ympäriajoa ja sanoi lähtiessään: "Suomessa pitäisi järjestää suomalaisille sopiva kisa, ämpärin ympäriajo." Tämän jälkeen vaihdoin Harrin kanssa enää vain pari satunnaista sähköpostia. Kuulin Harrin kuolemasta yöllä kahdelta, kun tulin baarista ja sain vielä päähäni tsekata viestit. 

Olin jo ennen Harrin kuolinuutista miettinyt, että kirjoittaisin hänestä samanlaisen omakohtaisen esseen kuin hän oli tehnyt Kaarlo Isotalosta. Olisiko kirjan nimi KUMPULAINEN? Ehkä sellaiseen saisi merkittävästä miehestä enemmän kuin yhteen blogikirjoitukseen mahtuu. (Ja ehkä siinä voisi kertoa niitä juttuja, joita tässä ei voinut mainita.) 

Turbatorin m-sarja

Taitan toisinaan omat kirjani, varsinkin jos kustantaja on pieni. Ylimääräinen työ näkyy palkkiossa, ei isosti mutta kuitenkin. Taittaminen on minusta myös ihan kivaa hommaa, vaikka en alalla mikään ammattilainen olekaan.

Eilen illalla myöhään lähetin kustantajalle valmiin taiton uudesta kirjastani eli koosteen Reino Helismaan vanhoja jännitys- ja seikkailunovelleja. Kirjan nimeksi tulee Kolme luurankoa, ja se ilmestyy Sastamalan vanhan kirjallisuuden päiviin mennessä ja on siellä myynnissä. Kirjan hienon kansikuvan teki Timo Ronkainen, sama velho, joka teki myös oman Pakastetun poliisin tapaukseni kannen.

Kirja on osa turkulaisen kustantajansa Turbatorin jo vuonna 2007 aloittamaa novelleihin keskittyvää m-sarjaa, jonka 31. osa se on (riippuen tosin siitä, mikä kirja lasketaan m-sarjaan ja mikä ei; ks. jälempänä). Naputtelin kirjan loppusivuille m-sarjan koko listauksen ja ajattelin postata sen tännekin (myösjotta blogissa olisi edes jotain liikennettä). Mukana myös tarkemmat julkaisutiedot vuosineen ja alaotsikoineen, perässä sarjaan liittyvää historiaa ja perinnetietoa.

Turbatorin m-novellisarja

1. Juri Nummelin (toim.): Viides testamentti. Turun seudun kirjoittajien jännitysnovelleja 1939-2007. 2007.
2. M. G. Soikkeli: Marsin ikävä ja muita kertomuksia. 2007.
3. Harry Etelä (Aimo Viherluoto): Kauhujen salakammio. Kauhukertomukset 1937-1940. Toim. Juri Nummelin. 2007.
4. Harri Erkki: Pitkä jauntti. Kertomuksia 1967-2007. 2007.
5. Boris Hurtta: Vuoden pimein päivä. Yön ja hämärän tarinoita. 2007.
6. Juri Nummelin (toim.): Asentoja. Kirjailijoiden seksinovelleja 1965-2008. 2008.
7. Kirsti Ellilä: Outoa rakkautta. 2008.
8. Tapani Bagge: Ammattimies. 2008.
9. Joni Skiftesvik ja Totti Karpela: Töitä arkkunikkarille. Suomalaisia länkkärinovelleja vv. 1959-2008. Toim. Juri Nummelin. 2008.
10. Petri Laine: Taivaan kaikki värit. 2008.
11. Veikko Hannuniemi: Suuri jano. Merinovelleja 1930-1970-luvuilta. Toim. Juri Nummelin. 2009.
12. Timo Surkka: Paha tulee parvissa. 14 outoa tarinaa. 2009.
13. Petri Salin: Jäätynyt Kokytos. 2009.
14. Juri Nummelin (toim.): Tankki palaa! Sotanovelleja vuosilta 1940-1944. 2009.
15. Petri Laine: Surunkorento. Kauhunovelleja. 2009.
16. Boris Hurtta: Noidan nahka. 2010.
17. J. K. Miettinen: Häiriötekijä. Novelleja. 2010.
18. Juri Nummelin (toim.): Sherlock Holmes Suomessa. 2010.
19. Petri Salin: Kolmaskymmeneskolmas simpanssi. 2010.
20. Heikki Nevala: Arvet. 2010.
21. Juri Nummelin (toim.): Outoja jälkiä ja muita erätarinoita. 2011.
22. Harri Kumpulainen (toim.): Åbsurdistiska berättelser. Översattning av Ann-Christine Snickars. 2011.
23. Henry Parland: Khimaira. Suom. Petri Salin. 2011.
24. Marton Taiga: Osiriksen sormus. Kaksi aikamatkakertomusta. Toim. Juri Nummelin. 2011.
25. Juri Nummelin (toim.): Tuska ja hurmio. Eroottisia novelleja. 2011.
26. Kyllikki Tukiainen: Kilpikonnanainen. Novelleja. 2012.
27. Juri Nummelin (toim.): Mannerheimin seikkailuja. 2012.
28. Juri Nummelin: Pakastetun poliisin tapaus ja muita Joe Novak -tarinoita. 2012.
29. Juri Nummelin (toim.): Hauskaa joulua. Vanhoja joulukertomuksia. 2012.
30. Harri Erkki (toim.): Aukkoja ajassa. Suomalaisia aikamatkanovelleja. 2013.
31. Reino Helismaa: Kolme luurankoa. Toim. Juri Nummelin. 2013.

Niistä epäselvyyksistä: Kansalliskirjaston tiedoissa esimerkiksi Henry Parlandin Khimaira on m-sarjan numero 22, ei 23, kuten tässä. Kustantajan mukaan kaikkia m-sarjan kirjoja ei ole ilmoitettu sarjaan kuuluvaksi, mikä varmasti aiheuttaa tuleville keräilijöille (jos sellaisia on) päänvaivaa. (Tätä kirjoittaessani muuten huomasin, että pois Helismaa-kirjasta jäi kokonaan tässä numeron 27 saanut Mannerheimin seikkailuja, steampunk-henkinen vaihtoehtohistoria-antologia.)

Kuten huomataan, olen tehnyt sarjaan aika monta kirjaa. Sarjan aloittaminen oli osittain minun syytänikin, kun kustantaja Harri Kumpulainen bongasi toimittamani ja julkaisemani Isku-lehden, jossa ilmestyi uusia ja vanhoja kotimaisia ja käännettyjä rikosnovelleja. Sen innoittamana tehtiin sarjan ensimmäinen osa, Viides testamentti, jota ei tosin ostanut kukaan. Sama kohtalo on kohdannut monia muitakin sarjan kirjoja, esimerkiksi erinomaiset Outoja jälkiä ja Sherlock Holmes Suomessa olisivat voineet jäädä ilmestymättäkin, sen verran olematon niiden näkyvyys on ollut. Tunnetut tekijät, kuten Hurtta ja Tapani Bagge, ovat tietysti myyneet kohtuullisesti, mutta menneellä maineella ei paljon ratsasteta, minkä näkee esimerkiksi Marton Taigan aikamatkakirjasta. Toivottavasti Reino Helismaan maine on kantanut vielä 2010-luvulle asti ja ostava yleisö kiinnostuu!

Osa sarjan kirjoista on myös jotenkin matkaansaattelemiani. Tällaisia ovat esimerkiksi Kirsti Ellilän ja Tapani Baggen novellikokoelmat. Samoin Henry Parlandin Khimairassa näppeni olivat jotenkin mukana, vaikka Parland oli ollut kustantaja Kumpulaisen mielessä jo aiemmin. Haluaisin myös ajatella, että osasta tekemiäni kirjoja on syntynyt enemmänkin tuttavuuksia kustantajan ja kirjailijan välillä - tänään ilmestyi esimerkiksi Totti Karpelan uusi rikosromaani, Naantaliin 1980-luvulle sijoittuva Syyttäjän murhapäiväkirja. Mutta toki on totta, että se olisi voinut ilmestyä joltakulta muultakin kustantajalta tai päätyä Turbatorille muuta kautta.

En ole kaikkiin Turbatorille tekemiini kirjoihin täysin tyytyväinen. Osa on rumia ja rumasti sekä epäselvästi taitettuja, osassa on outoja toimituksellisia ratkaisuja (mitä esimerkiksi tarkoittaa "Kirjailijoiden seksinovelleja vv. 1965-2008"? Totta kai ne ovat kirjailijoiden tekemiä! Kenen sitten? Ja kuka enää käyttää outoa muotoa "vv.", kun tarkoittaa "vuosina"? Samoin Skiftesvikin ja Totti Karpelan lännentarinoiden kooste vaikuttaa enemmänkin siltä, että he ovat yhdessä kirjoittaneet lännenromaanin!). Osa on kuitenkin kirjoja, joita en olisi päässyt tekemään kenellekään muulle kustantajalle, ja olen eritoten ylpeä sellaisista kirjoista kuin Tankki palaa! ja Outoja jälkiä, joissa koskin lajityyppeihin, joille olin aiemmin kaukaa katsellen nauranut: sotakirjallisuus ja erätarinat.

Ja kuten huomataan, olen tehnyt sarjaan kirjoja samaan aikaan, esimerkiksi Marton Taigan Osiriksen sormus ja sadomasokistista erotiikkaa sisältävä Tuska ja hurmio ilmestyivät samoille kirjamessuille. Kummassakin olisi ollut vielä editoitavaa ja tarkisteltavaa. Mutta seison kyllä kummankin takana lujasti enkä häpeä hetkeäkään. (Ongelmallisin lienee ollut tuskallisesti valmistunut Hauskaa joulua, jota kyllä juuri eräs sukulaistäti kovasti kiitteli. No, siinä on hänen appiukkonsa vanha novelli, jonka olemassaolon suku oli autuaasti unohtanut.)

Antologiat, monen kirjoittajan yhteiskokoelmat, ovat pitkään olleet kustannusmaailman murheenkryyni: potentiaalisesti hienoja kirjoja, joita yleensä kukaan ei osta. Poikkeuksia tietysti on, mutta Turbatorin kohdalla näin ei ole (ehkä valtion ostotukilistalle päässyttä Tankki palaa! -kirjaa lukuun ottamatta). Antologioiden aika ei ole kuitenkaan kohdaltani ohi: kohta ilmestyy Jalavan julkaisema ihmissusiantologia Kuun pimeä puoli, jossa on noin kaksikymmentä toinen toistaan kovempaa kotimaista ihmissusinovellia, kirjoittajina muun muassa Tiina Raevaara, Johanna Sinisalo ja Juha-Pekka Koskinen. (Mukana myös yksi vanha tarina, Matti Kurikan "Vironsusi" 1880-luvulta.)

Lisäksi olen sopinut aloittelevan mikrokustantajan kanssa, että kokoaisin talkootyönä pienen valikoiman vanhaa kotimaista kauhua, Faroksen julkaiseman Hallusinatsionien tyyliin. Siitä sitten myöhemmin.

Olavi Karjaliinin kootut kirjoitukset eli uusin kirjani

Tai no, ei uusin. Uusin on se joulukirja, josta kirjoitin viimeksi - se joka epäonnistui pahasti. Tämä on vaatimattomampi nide ja painoskin on pikkuruinen.

Olavi Karjaliinin teos Matin kolminkertainen kuolema ilmestyi juuri ennen Helsingin kirjamessuja lokakuun lopussa. Kyse on pienestä vihosta, johon kokosin ja taitoin alun perin huvikseni Olavi Karjaliini -nimisen 1800-luvun alkupuolella eläneen kansanmiehen kirjoittamia tarinoita. Minun piti itse julkaista teos pienenä painoksena omaan laskuuni, mutta sitten kysyin Turbatorin Harri Kumpulaiselta, olisiko hän kiinnostunut kirjasesta. Arvasin kyllä oikein: Kumpulainen piti ideaa outona ja juttuja kiinnostavina, joten hän julkaisi kirjan. Matin kolminkertaista kuolemaa painettiin sata kappaletta, osaa Kumpulainen ilmeisesti käyttää Turbatorin liikelahjoina. Kätevimmin sitä saa ostaa suoraan minulta, hinta ei ole suurensuuri!

Alla kirjaan kirjoittamani pieni esipuhe. Sitä on voitu taittovaiheessa hiukan rukata, joten se ei välttämättä ole aivan sama kuin itse kirjassa. Kirjan kansikuva on Mies Mikkosen tekemä. Kuten takakannessa sanotaan, tämä on ensimmäinen kerta, kun Karjaliinin oudot tarinat julkaistaan antiikvalla painettuna - Mehiläisestä 1980-luvulla tehdyssä faksimile-laitoksessahan ne on painettu fraktuuralla. Jonkin verran muokkasin Karjaliinin käyttämää arkaaista kieltä, mutta en paljon - ja se voi olla monille hiukan vaikealukuista edelleenkin. Kirjan nimi on minun keksimäni.

Ja tässä se esipuhe:

Olavi Karjaliinin groteskit rikostarinat

Olavi Karjaliini eli oikealta nimeltään Olli Karjalainen (1805-1855) oli Kerimäellä syntynyt liperiläinen räätäli, joka avusti muutamilla tarinoilla Elias Lönnrotin legendaarista Mehiläinen-lehteä 1830-luvun lopulla. Karjaliini kirjoitti lehteen myös runoja, joita julkaistiin myöhemmin Kustavi Grotenfeltin kokoamassa kansanrunoilijoiden kokoelmassa Kahdeksantoista runoniekkaa (1889). Grotenfelt kirjoittaa saatesanoissaan, että Karjaliini kuoli varakkaana miehenä työskennellessään Siikakosken sahan lastauspaikalla vartijana.
Tarinat lehteen lähetti Liperin kirkkoherranapulainen Carl Gustaf Wargentin (1811-1865) ja Lönnrot mieltyi niihin erityisesti. Erään tekstin perässä luki, että Mehiläinen ottaa mielellään lisää tällaisia tekstejä julkaistavaksi. Lönnrot osoitti tässä rohkeutta, koska Karjaliinin tarinat herättivät paheksuntaa. Nimimerkki "Siveyden harjoittaja" pyysi nimittäin Helsingfors Morgonbladissa, että Karjaliinin tarinoiden kaltaisia hävyttömiä juttuja ei lehteen lähetettäisi. Myös rovasti ja raittiusmies Johan Fredrik Berghin (1795-1866) tiedetään julkisesti kommentoineen asiaa paheksuvaan sävyyn.
Tässä pienessä kirjasessa on kaikki Karjaliinin proosaksi laskettavat tekstit Mehiläinen-lehdestä. Osa ei ole rikosaiheisia, mutta ne, jotka ovat, osoittavat, että on sitä ennenkin osattu. Karjaliinin tarinoissa lyödään surutta päähän, tapetaan pienimmästäkin syystä, rietastellaan ja juopotellaan. Suomalaisen rikoskirjallisuuden - tai ainakin rikoksen - suuret linjat ovat olleet olemassa jo 170 vuotta sitten! Karjaliinin tarinat laajennettuna ja uudelleen kirjoitettuna voisivat hyvinkin toimia nykyaikaisen mustan komedian, jossa ihmisten väliset intohimot purkautuvat törkeinä rikoksina ja huijauksina.

Mannerheimin salainen elämä julki 4.6.!

Kevät on ollut vähäkirjainen: vain yksi vaivainen romaani ilmestynyt! Painossa on tosin joitain teoksia, kuten - viimeinkin! - vanhojen kotimaisten kauhunovellien valikoima Hallusinatsioneja (postaan sen esipuheen sitten kun kirja on ilmestynyt) sekä tämä Turbatorille tehty antologia, joka perustuu omaan ideaani: Mannerheim esiintyy siinä pulp-henkisenä sankarina, joka sekä on että ei ole tuntemamme Mannerheim. Mukana ovat niin Väinämöinen, Hitler ja tämän klooni, Stalin, marsilaiset, tri Jekyll kuin Amon-Ran palvojatkin sekä paljon, paljon muuta. Kirja on erittäin hauska ja Anssi Rauhalan kansikuva on upea (sääli vain että kannen taitto ei ole kannen tasolla). Mitään varsinaisesti rienaavaa tässä ei ole (yksi kirjoittaja jättäytyi pois, kun hänelle paljastui, etten halua tästä mitään Marski-ivailua).

Tässä sisällysluettelo:

Heikki Nevala: Kaksoisolento
Harri Istvan Mäki: Vielä parempi
Tuomas Saloranta: Tunguskan musta jumala
Markus Harju: Kuninkaiden sauva
Vesa Sisättö: Keskiyön vieras Matovuorella
Jussi K. Niemelä: Operaatio Äijäkupittaa
Jussi Katajala: Valkea varpunen
Anne Leinonen: Sotamarsalkan syntymäpäivä
Samuli Antila: Viimeinen haastattelu

Kirja julkistetaan Turussa Mannerheimin patsaalla Mannerheiminpuistossa 4.6. eli puolustusvoimien lippupäivänä!

Sotanovelliprojekti: Pohjolan Sankarit

Olen ruvennut kasaamaan turkulaisen Turbator-kustantamon m-sarjaan kirjaa sotanovelleista. Ideana on kerätä yhteen suurelta osin alkuperäisiä, lähinnä viihdelehdissä ilmestyneitä tarinoita, joita ei ole aikaisemmin julkaistu uudestaan tai edes käsitelty kirjallisuushistorioissa. Kyse on siis sodan viihteellisestä puolesta, ja kirja tullee käsittämään niin rintamatarinoita kuin kertomuksia lomalla käymisestäkin. Toivon mukaan saan kirjaan myös sodan jälkeen ilmestyneitä vasemmistolaisia, kriittisiä näkemyksiä, kuten Pentti Lahden "Rotat"-katkelman, joka ilmestyi muistaakseni 40-luku -lehdessä.

Aloitin selaamalla kaikenlaisia lehtiä yliopistolla. Ensimmäisenä käteen osui Pohjolan Sankarit, josta en tiennyt mitään etukäteen. Se paljastui sotainvalidien lehdeksi, jolla kerättiin varoja kuntoutukseen. Päätoimittaja oli E. Kymäläinen, ja lehti ilmestyi vuosina 1940-1943, tai kaikitenkin 1941-1943, koska Fennica ilmoittaa, että vuonna 1940 tuli näytenumero. Lehti oli aika vaatimaton ja vaatimattoman näköinen, mustavalkoinen lehti, jossa oli vähän sivuja. Jonkin verran lehdessä oli novelleja ja runoja. Jälkimmäisiä kirjoittivat ainakin Unto Karri, Oiva Paloheimo ja Ruupertti Kainulainen, joka tunnetaan parhaiten viihdenäytelmien tekijänä.

Lehden lähes joka numerossa mainostettiin Eero Sotanuotion (eli Eero Tuomola, 1900-1992) runokokoelmaa Pohjolan sankarit (1940; omakustanne). Tuomola on julkaissut myös salanimellä Erkki Tuomioja! Vuonna 2007 Loimaa-seura on julkaissut häneltä muisteloita nimellä Isoisän juttuja. (Fennica ainakin olettaa, että kyse on samasta Tuomolasta.)

Yksi kiinnostava teksti lehdestä löytyi: joulunumerossa 1943 oli nuortenkirjailijana tunnetun Joni Raution scifi-novelli "SR 38", joka kertoo vuoden 1960 sodasta. Suomalaisilla on uusi sädease käytössä, joka räjäyttää kaikki lentokoneet vielä kun ne ovat ilmassa. Novelli paljastuu lopussa rintamamiehen uneksi. Tarina ilmestyi salanimellä T. Jaurio, jota Rautio käytti muissakin ajan lehdissä.