Yksityisetsivä: romaanin tarina

Kansi: J.T. Lindroos.

On aina vähän noloa, kun on itse julkaissut oman kirjansa. Tietokirjat ja antologiat vielä menevät - ne eivät tunnu niin henkilökohtaisilta, mutta romaani on jo eri asia. Romaani tuntuu lajilta, jota ei välttämättä osaa arvioida itse - tietokirjan voi julkaista, jos on sitä mieltä, että sen sisältämät tiedot tuntuvat oleellisilta tai että ne voivat kiinnostaa edes jotakuta eivätkä tiedot ole muuten helposti saatavilla, antologiassa taas ei ole itse se varsinainen kirjoittaja. (En osaa sanoa runokirjasta, kun en ole vuonna 1997 lakkautetun Blinkity Blank -runolehteni jälkeen omia runojani julkaissut kuin blogissa.)

Olen toki julkaissut omia proosateoksia aiemminkin: 50 kappaleen painoksena ilmestynyt "esikoisromaanini" Outoa huminaa, Joe Novak (2009), 50-100 kappaleen painoksina ilmestyneet Mikael X. Messin romaanit (ns. Varsinais-Suomi-kvartetti, joka sittemmin ilmestyi Lempo Kustannukselta omnibus-laitoksena nimellä Kootut teokset) ja niiden esiosa, Sigfrid X. Messin paljastusteos Karjalan kalmonhässijät (2016). Nyt olen kuitenkin julkaissut ensimmäisen vakavammin otettavan proosateoksen ja olen julkaissut sen itse, oman Helmivyö-kustantamoni kautta. Romaani, jonka nimi on Yksityisetsivä, ilmestyi tarvepainatteena viime lokakuussa ja sen vaatimattomia julkkareita juhlittiin Turun kirjamessujen aikaan. Vielä kirja ei ole tehnyt suurta läpimurtoaan eikä ehkä koskaan teekään.

Kirja ei ole kuitenkaan mikään vastikään kirjoitettu (enkä tiedä, miten olisin ehtinytkään sen kirjoittaa, kun julkaisin alkuvuodesta noin kymmenen kirjaa). Jos oikein muistan (ja tekstistä pystyn päättelemään), niin se on kirjoitettu vuonna 2005 tai 2006. Todennäköisesti kirjoitin sen osallistuakseni dekkarikilpailuun, jonka loimaalainen Ooli oli julkistanut - nyt en tiedä, miksi tällaiseen edes ryhdyin (varsinkin kun jälkeenpäin selvisi, että voittaneita kirjoja painettiin sata kappaletta eikä luvattua palkkiota maksettu; kustantaja on sittemmin lakkauttanut kaiken toimintansa), mutta kirja tuli joka tapauksessa kirjoitettua. Kilpailussa käsikirjoitukseni, jonka nimi tässä vaiheessa oli melodramaattinen "Viimeinen puhelu", ei pärjännyt. Voittaneisiin kuulunut Heikki-Antero Laurilan Paketti on ihan kohtuullinen kovaksikeitettyä tyyliä tapaileva trilleri, muita en lukenut.

En kuitenkaan menettänyt uskoani käsikirjoitukseeni. Se kävi muutamissa kustantamoissa ja oli vuonna 2010 lähellä päästä läpi yhdellä keskisuurella kustantamolla, kun tuttu työntekijä siitä siellä piti. Sain sieltä tällaisen vastauksen: "Vaikka käsikirjoitus on ansiokas ja valmiin tuntuinen, aihe tuntuu kuitenkin liian vaikealta (...). Tarina kulkee kyllä." Vaikeaksi koettu aihe oli rasismi, jota käsikirjoituksessani käsiteltiin rasistin itsensä näkökulmasta. Kustantamo oli aiemmin julkaissut erään oululaisen kirjailijan dekkareita, joissa oli samanlainen näkökulma, mutta ilman minkäänlaista itsereflektiota.

Muutamia vuosia myöhemmin, kun editoin Arktiselle Banaanille lyhytikäistä dekkaripokkarisarjaa, ehdotin, että tämä oma kirjani voisi kuulua sarjaan. Silloin freelance-kustannustoimittaja sitä editoikin, mutta julkaisuun asti ei koskaan edetty. En ole varma, mitä kustantamon pomo asiasta itse ajatteli - on mahdollista, että toimimme hänen selkänsä takana.

Jossain vaiheessa luulin myös, että käsikirjoitus ilmestyisi ensiksi englanniksi Amerikassa, sillä PointBlank Pressiä pyörittänyt suomalainen J.T. Lindroos luki käsikirjoituksen ja piti siitä ja oli valmis sen käännöksenä julkaisemaan. Tästä ei tullut mitään. (Lopulta J.T. kuitenkin teki kirjaani kannen, ja se onkin hieno.)

Kun perustin Helmivyön 2016, päätin, että julkaisen romaanin itse. Sitä ennen oli kylläkin puhuttu Jukka-Pekka Kervisen kanssa, että hänen hetken aikaa vetämänsä Putki Kustannus olisi sen julkaissut, mutta sitten vedin sieltä kaikki projektini pois ja niistä tuli osa Helmivyön ensimmäistä kirjasatsia (Ässä-lehden niminovelleista koottu Ajokortti helvettiin, kirjoituskokoelma Epämiellyttäviä päähenkilöitä, Petri Hirvosen romaani Kalmankylväjä ja "Viimeinen puhelu", jonka nimeksi tuli lopulta Yksityisetsivä, kuin muistumana Johan Bargumin romaanista, jota en tosin ole lukenut). Ehdin vuoden 2016 jälkeen editoida oman käsikirjoitukseni kahteen kertaan, mikä varmasti teki sille vain hyvää. Se myös myöhästyi aika lailla joistain ilmoitetuista deadlineista, mutta kun itse julkaisen epäajankohtaisia kirjoja tarvepainatteina, niin en tiedä, mikä merkitys deadlineilla on.

J.T. Lindroosin alkuperäinen kansi
Putki Kustannusta varten.

Tai onhan Yksityisetsivä ajankohtainen! Se käsittelee, niin kuin sanoin, rasismia, ja itse asiassa ollakseen kirjoitettu vuonna 2005 tai 2006 minulla on ollut sormi kansakunnan pulssilla tai jotain. Kirjan päähenkilö on turkulainen yksityisetsivä Jorma Kulma, joka on joutunut vaikeuksiin naissuhteidensa, alkoholinkäytönsä, ruokavalionsa (ennen kaikkea ruokavalionsa), poliittisten tovereidensa ja töidensä suhteen. Häneltä ei onnistu elämässä mikään, mutta kovasti hän silti yrittää. Hän on mukana Turun Sisu -nimisessä poliittisessa liikkeessä ja on periaatteessa lähellä liikkeen johtajahahmoa, mutta häntä kyllästyttää läiskiä isänmaallisuutta toitottavia tarroja pylväisiin. Lisäksi hän inhoaa nuorempia sisulaisia, jotka puhuvat typeriä ja käyttäytyvät rivosti. Kirjassa myös vihjataan siihen, että netistä tulee äärioikeistolaisuuden koti: Jorma Kulma ei itse osaa käyttää tietokonetta (tai osaa, mutta pitää olla Windows 3.11 ja WordPerfect), mutta hän tietää, että osa sisulaisista syytää propagandaa kovaa tahtia netissä, koska siinä on tulevaisuus. Ja kuten olemme nähneet, ilman nettiä ja varsinkaan sosiaalista mediaa äärioikeistolaisuudesta ei olisi koskaan tullut niin merkittävää poliittista tekijää kuin se nykyään valitettavasti on.

Yksityisetsivä ei siis yritä olla mikään perinteinen yksityisetsivädekkari. Siinä ei murjota huonoja vitsejä baaritiskillä eikä kolkata rikollisia pimeillä kujilla. Kirjassa on rikosjuoni, mutta senkin kulku vain osoittaa, kuinka huonosti Jorma Kulma oman elämänsä on järjestänyt. Yksityisetsivän lähimmät sukulaisteokset ovat jotkut 2000-luvun alun amerikkalaiset noir-dekkarit, kuten vaikkapa Jason Starrin Fake I.D. ja Nothing Personal, joiden päähenkilöt ovat samanlaisia luusereita kuin Jorma Kulma. Samalla lukija kuitenkin huomaa ällistyksekseen pitävänsä juuri näiden epämiellyttävien luuserien puolta. Jim Thompson (alkuperäinen 50-60-luvun Jim Thompson) voi myös tulla jonkun mieleen. Olen vastaavia dekkareita lukenut kymmeniä, ja jokaisesta on vaikutteita suodattunut omaan teokseeni. Yksityisetsivä on Starrin ja Thompsonin teosten tavoin oikeaa noiria eikä mitään design-sarjamurhaajista kertovaa Nordic Noiria.

Kotimaisista kirjailijoista Veikko Ennalan ja Arto Salmisen romaanit voivat olla myös lähellä, joskin luin Ennalan 60-luvun kioskipokkarit vasta kun olin jo kirjoittanut Yksityisetsivän. Jorma Kulma on joka tapauksessa epäluotettava yksityisetsivä ja epäluotettava kertoja, jonka ajatuksenkulusta ei viime kädessä ota hän itsekään selvää.

Ennalan nosti esille Facebookissa heittämässään miniarviossa ystäväni Vesa Kataisto: "Ennen muuta Yksityisetsivä tuo mieleen Veikko Ennalan Veljeni herrassa -teoksen, joka aikoinaan ilmestyi kaksiosaiseksi jämähtäneessä PSYKO-sarjassa." Tuttavani, elokuvafriikki ja kovaksikeitettyjä dekkareita tunteva Jussi Nenonen taas sanoi: "On viety luuseritaso niin alas, että sitä on vaikea ylittää tai alittaa. Kinky Friedman on ihan lastenkamarikamaa tämän rinnalla." (Kun itse julkaisee romaanin, tällaisia arvioita on pakko nostaa. Se tuntuu vähän nololta, ainakin suomalaisena kirjailijana, joka ei hallitse amerikkalaista brändäystä.)

Jossain tilaisuudessa viittasinkin Ennalaan ja sanoin, että Timo Kukkola pitää Hornanlinnan perilliset -kirjassaan Ennalan Kyttyrää epämiellyttävimpänä suomalaisena rikosromaanina ja että toivoisin Yksityisetsivän saavan tämän sijan. Mutta eipä ole vielä tapahtunut. Odottelen Ruumiin kulttuurin arviota - se lieneekin ainoa, jonka Yksityisetsivä tulee saamaan, vaikka lähetinkin kirjan kuuteen suurimpaan sanomalehteen. Kirjaa voi tilata kätevästi täällä olevien linkkien kautta, ja lisäksi se löytyy hyvin varustetuista kirjastoista.

Suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanon

Noir on ulkomailla muotitermi. Sillä myydään vaikkapa Henning Mankellia, puhutaan Scandic Noirista (EDIT: Nordic Noir lienee kuitenkin se yleisemmin käytetty käsite). Hotelliketjuunhan monet ruotsalaisdekkarit sopivatkin. Aiemmin tällä viikolla huomasin, että Harlequinkin hakee noir-jännäreitä. Aikovat perustaa uuden linjan nimeltä Intrigue Noir. Harlequinin sivuilla sanotaan: "Hard-boiled crime and dangerous situations are foreplay for your hot, hot heroes and sophisticated heroines."

No mikä ettei. Film noir -elokuvista nimensä saanut noir liitetään usein kovaksikeitettyyn dekkariin, mutta asian ei tarvitse olla niin. Sofistikoituneet kirjoittajat aloittavat lajityypin (tai tyylilajin) Joseph Conradin Pimeyden sydämestä, jotkut jopa Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta. Pääpaino on juuri pimeydellä, mustuudella - termin lanseerauksessa merkittävästi mukana ollut surrealisti André Breton toimitti vuonna 1940 valikoiman mustaa huumoria nimellä Anthologie de l'humour noir. Mukana on sellaisia kirjoittajia kuin markiisi de Sade, Jonathan Swift ja Kafka sekä paljon unohdettuja ja tuntemattomia pimeyden kartoittajia.

Pimeyttä on kartoitettu myös Suomessa, jopa rikosromaaneissa, joissa täällä yleensä tyydytään kauhistelemaan pintapuolisesti ihmisten rikoksia. Noir-kirjallisuuteen kuuluu ajatus synkkyydestä vielä kirjan päätyttyäkin. Ei ole mitään syytä, miksi loppuratkaisu olisi onnellinen. Parempi jos ei ole. Henkilöiden ei tarvitse - tai edes tule - olla miellyttäviä. Noir-romaani tarjoaa yhden ratkaisun siihen ongelmaan, joka syntyy, kun dekkareissa pahat ihmiset ovat melkein aina läpeensä pahoja ja hyvät ihmiset, epäonnistuneina luusereinakin, hyviä. Noir-romaanissa päähenkilö ei ole rikoksen ratkaisija, vaan sen tekijä tai uhri, joskus kumpaakin samaan aikaan. (Joissain kaikkea kolmea, kuten vaikkapa Dave Zeltsermanin Fast Lane -romaanissa, jota yritin 5-6 vuotta sitten hommata suomeksikin.) Noir on pessimististä, kertomuksia ihmisistä, joita heidän omat tiedostamattomat viettinsä vievät kohti tuhoa. (Tietysti on aste-eroja eikä kaikki, minkä voi laskea noiriksi, ole näin pessimististä ja synkkää. Väkivalta ja perversiot auttavat yleensä määrittelyssä, eikä kyse ole mistään sarjamurhaajajännärien tarkoin laskelmoidusta yli-ihmisten tekemästä väkivallasta, vaan enemmänkin keskiössä ovat random acts of violence.) Ehkä noir ei ole tyylilaji, vaan sisältölaji - tyyliin termi kuitenkin usein yhdistetään, sekä kirjoitus- että visuaaliseen tyyliin.

Ehdotin ystävilleni ja kirjailijakollegoilleni Tapani Baggelle ja Antti Tuomaiselle (kummatkin noir-kirjailijoita par excellence), että kokoaisimme suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanonin. Pääpaino on tietenkin alla olevassa listassa rikosromaaneilla, mutta laajensimme termin kattamaan myös monenlaista kaunokirjallisuutta. Mukana on 40-luvun lukemistoviihdettä, 60-luvun nouveau romania, 80-luvun ankaruutta, 2000-luvun pastissinomaista dekkaria. Halusimme listoja tehdessämme välttää helppoja suosituksia - pelkkä kovaksikeitetty tyyli tai juonirakentelu ei riitä! Se että kirjan päähenkilönä on yksityisetsivä - alkoholisoituneesta komisariosta puhumattakaan! - ei tee kirjasta noiria. Teokset identiteetin hajoamisesta ovat olennaista noiria, mutta Suomesta sellaisia ei taida juuri löytyä, varsinkaan niin että mukana olisi edes jonkinlainen rikos. Rikos muodossa tai toisessa on kuitenkin oleellinen seuraavassa listassa.

Omat teoksemme listassa ovat toisten listantekijöiden hyväksymiä. Odotan kommenteissa lisäehdotuksia - itse en tunne esimerkiksi Jari Tervon tuotantoa niin että osaisin häntä liittää tyylilajiin, vaikka ehkäpä Myyrä voisi hyvinkin siihen kuulua. Varsinkin naiskirjailijoiden osuutta uskoisin voitavan lisätä.

Suomalaisen noir-kirjallisuuden kaanon

Juha Seppälä: Hyppynaru (1990; myös Super Market, 1991, käy, sen monet lyhyet jutut muistuttavat 2000-luvun ultraväkivaltaista flash fictionia, jota löytyy netistä)
Arto Salminen: Ei-kuori (2003)
Jorma Napola: Ruuvikierre (1962)
Antti Tuomainen: Veljeni vartija (2009)
Tapani Bagge: Musta taivas (2006)
Veikko Ennala: Veljeni herrassa (1965)
Marko Tapio: Kolmetoista mehiläistä (1964)
Pentti Kirstilä: Jäähyväiset rakkaimmalle (1977)
Harri Nykänen: Raid ja mustempi lammas (2000)
Markku Ropponen: Mies katoaa sateeseen (1992)
Tauno Kaukonen: Klaani (1963)
Petri Salin: Toinen nainen (2009)
J-P Koskinen: Eilispäivän sankarit (2011)
Martti Laine: Kuilu (1937)
Erkki Wessman: Odotus (1965)
Mika Waltari: Jokin ihmisessä (1944)
Hugo Nousiainen: Yöpäivystäjät (1949)
Reino Helismaa: ...ja Reikärauta-Brown (2001, novellit 1930- ja 1940-luvuilta)
Timo Pusa: Onnen ruuma (1992)
Hannu Vuorio: Nyman (1995)
Alpo Ruuth: Viimeinen syksy (1980)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Arto Melleri: Tuomiopäivän sävärit (1987)
Hannu Salama: Minä, Olli ja Orvokki (1967)
Mikael X. Messi: Lausteen himokämppä (2010)

Mahdollisesti mukaan seuraavat:

Helvi Hämäläinen: Tuhopolttaja (1949)
Maria Jotuni: Jouluyö korvessa (1946, kirjoitettu 1930)
Väinö Linna: Musta rakkaus (1948; nimensäkin puolesta noiria! Edvin Laineen elokuva on huomattavan noir-vaikutteinen, löperöä lopetustaan lukuun ottamatta)
Tero Liukkonen: Dark Lady (1998; voi olla liian kirjallinen ja älyllinen pastissi todella toimiakseen noirina, mutta ehkäpä joku osaa paremmin kommentoida)

PS. Jo postattuani mieleen tuli yksi runoteos, joka saattaisi tässä listauksessa puolustaa paikkaansa: Teemu Helteen kovaksikeitetystä dekkarista vauhtia ottava Mustat lehdet.

PS2. Muualta tulleita lisäehdotuksia:

Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset; Imelda (listassa nyt oleva teos on "Hanhivaaroineen ja proseduureineen myös perinteinen juonidekkari")
Pentti Pesä: Muurahaisen varjo (1990)
Martti Linna: Ahventen valtakunta (2007)
Kalervo Lindström: Tuntomerkit (1965)
Esa Sariola: "tuotannossa on useakin noir-sateenvarjon alla mahtuva"
Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu ("vasta 90-luvulla julkaistu esikoisteos, jossa nainen sekoaa ja päästää poikaystävänsä päiviltä")
Jussi Kylätasku: Runar ja Kyllikki
Onni Halla: Oudot virrat (joka perustuu samaan tositapaukseen kuin Aarne Tarkaksen elokuva Olemme kaikki syyllisiä)
Arto Schroderus: Äpärät (omakustanne vuodelta 1996, jonka lähes koko painos on tuhottu)
Veikko Ennala: Nainen, jonka minulle annoit
Jouko Turkka: Selvitys oikeuskanslerille
Marko Kari: Verikaste ("hieman hämärä kirja josta jää ristiriitainen olo (oliko se taitavasti kirjoitettu vai sekavaa paskaa?), mutta lopputulos on saatanan synkkä joka tapauksessa")
Matti Mäkelä: Rakkausromaani (2006)
Vuokko Tolonen: Salainen keittokirja (1998)
Tuula-Liina Varis: Vaimoni (2005)
Elmer Diktonius: Janne Kuutio (1932/1946)
Juha Numminen: Viimeiseen pisaraan (1987)

PS3. Huomautettiin myös, että "roman noir" olisi vanhempi termi kuin "film noir". Se on ihan totta, mutta ei käsittääkseni tässä yhteydessä, vaan sillä tarkoitettiin esimerkiksi 1800-luvun englantilaisia kauhuromaaneja. Ja jos olen mitään James Naremoren hienosta kirjasta More Than Night: Film Noir In Its Contexts käsittänyt, niin sen, että tässä mielessä termiä ruvettiin käyttämään aikaisintaan 1930-luvun Ranskassa ja silloin se ei tarkoittanut mitään positiivista, vaan oli enemmänkin kriitikoiden käyttämä leimakirves lohduttomia  ja poliittiseen apatiaan johdattelevia elokuvia vastaan. Ranskalainen Série Noire -kirjasarja aloitettiin vuonna 1945 ja se auttoi termin lanseerauksessa. Mutta termihän on hyvin subjektiivinen eikä sitä ehkä pysty koskaan täydellisesti määrittelemään niin että kaikki termin hyväksyisivät. Ehkä myöhemmin tämän tekstin pohjalle syntyy jokin laajempi artikkeli perusteluineen.

PS4. Tätä Facebookissa kommentoinut ystävä naureskeli, että termi pitäisi suomentaa. Kävisikö Ilmarisen muinaisten dekkarien tapaan "mustanurkkainen romaani"?