Irmari Rantamala: Martva 3

HUPSISTA! Tämän postauksen piti tietenkin mennä Kustantamo Helmivyön sivuille, mutta se on kerännyt täällä enemmän lukijoita kuin siellä (latasin sen sinnekin, mutta unohdin poistaa tämän), joten antaa tämän olla tässäkin. Pitäisikö tällaista kaksoisviestintää harjoittaa enemmänkin? 

Martva 3 päättää Helmivyön sarjan, jossa on julkaistu uudelleenladottuina ja painettuna Irmari Rantamalan laaja Harhama-sarja. Sarjan kolmannessa osassa päähenkilö Oolavi harhautuu rikoksen teille ja osallistuu pankkiryöstöön Harhaman kirjoittaman kirjan ja Paholaisen houkuttelemana. Osa teoksesta on kirjoitettu runomuotoon, ja Martvaa voikin pitää yhtenä ensimmäisistä suomalaisista säeromaaneista.

Martva on ollut unohdettu teos, vaikka sitä edeltäneestä Harhamasta on kirjoitettu tutkimuksia sivutolkulla. Romaanisarja on ollut saatavana sähkökirjana, mutta Helmivyön laitos on ensimmäinen painettu uusintajulkaisu. Teoksessa on Juri Nummelinin lyhyt esipuhe.

Irmari Rantamala (1868-1918) tunnetaan paremmin nimellä Maiju Lassila, mutta hänen oikea nimensä oli Algoth (tai Algot) Untola, alun perin Tietäväinen. Kameleonttimainen hahmo aloitti kokeellisena symbolistina, mutta hänen tunnetuimmat teoksensa edustavat hirtehistä maalais- ja köyhälistökuvausta. Työmies-lehden päätoimittajana työskennellyt Untola ammuttiin sisällissodan jälkeen epäselvissä olosuhteissa.

Pehmeäkantinen, 262 sivua, ISBN 9789527469699. Kansi: Timo Ronkainen. BoD:n verkkokaupassa 23,90 € (plus postikulut). Saatavana myös mm. Adlibriksen verkkokaupoissa. 

Tekstini Shimo Suntilan 50-vuotisjuhlakirjaan

Juhlakirjoja tehdään nykyään entistä nuoremmille. Vajaa viikko sitten sellaisen sai 50 vuotta täyttänyt Shimo Suntila, turkulainen spefikirjallisuuden voimahahmo. En päässyt juhliin (jotka vaikuttavat olleen ikimuistoiset), mutta sain kutsun osallistua Shimon juhlakirjaan. Matti Järvisen toimittama teos ilmestyi Nysalorin kustantamana Petri Hiltusen hienolla kansikuvalla varustettuna. Suurin osa kirjan teksteistä on proosaa (lisäksi siinä on yksi, selvästi huolellisesti suunniteltu roolipeli, mutta en valitettavasti ymmärrä roolipeleistä juuri mitään), mutta oman kirjoitukseni hahmottelin pienenä esseenä, joka käsittelee Shimon toimintaa kirjankeräilijänä, kirjankeräilyä ylipäätään ja yhtä pientä osasta suomalaisen fantastisen kirjallisuuden historiassa. Ajattelin julkaista tekstin myös blogissa, ja kuten usein käy, huomasin muutamia ongelmia tekstissä vasta, kun luin sen painettuna; nämä ongelmat on alla olevaan korjattu. En ole kirjoittanut kaikkia viittauksia auki, ja tarjoankin vapaavalintaisen drinkin sille, joka tunnistaa, mihin viittaa maininta Jeesuksesta nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. 

Raimo S. Wallinin kafkalainen fantasia

Kuten hyvin tiedetään, Shimo Suntila on suurkollektöörien sukua. Oppinsa hän on saanut ennen kaikkea Boris Hurtalta, mutta myös Harri Haarikolta. Hurtalta Shimo on oppinut sen, että mitä yllättävimmissäkin kirjoissa voi olla jotain scifi-, fantasia- ja kauhukeräilijää kiinnostavaa. On tietysti keräilijän etu, jos tietää, että kokoelmaa ei koskaan saa täyteen --  aina voi löytyä jokin aiemmin tuntematon kirja, jossa on jotain näihin lajityyppeihin kuuluvaa, aina voi tulla vastaan jokin antologia, jonka yhdessä novellissa esiintyy ihmissusi tai aave tai Jeesus nykyajassa pikkukylän lippakioskilla. 

Aina ei tietenkään onnistu. En tunne tarinan yksityiskohtia, mutta kerran Shimo luopui kasasta kirjoja, joista yhden hän oli arvatenkin ottanut talteen juuri tällä periaatteella: ei voi ikinä tietää, onko kirjan jokin luokiteltavissa scifiksi tai fantasiaksi. Shimo lähetti viestiä ja kysyi, halusinko tulla katsomaan poistokirjoja. Minun tiedetään kieltäytyneen ilmaisista kirjoista, mutta tässä kohtaa tähdet olivat oikein, joten polkaisin Shimon luo ylioppilaskylään. En enää muista, mitä muut kirjat olivat (olisiko seassa ollut jokin Wittgenstein), mutta jäin lukemaan Raimo S. Wallinin kirjan Matkan loppu (1967) takakansitekstiä. Kirja itse on ruma, julkaisijalleen Karistolle tyypillisesti, mutta vuosien etäisyys on tietysti tehnyt kannesta myös kiehtovan ja jopa kodikkaan. Tästä on suomalaisen kirjallisuuden marginalia tehty. 

Risingshadowin mukaan teos sisältää scifinovellin "Insinööri". Siinä insinööri joutuu, ehkä jonkinlaisessa lähitulevaisuudessa, jumiin laboratorion yhteen huoneeseen eikä saa yhteyttä ulkopuolelle. Mies alkaa pelätä, että muun maailman on tuhonnut ydinsota tai vastaava katastrofi. Lopetus on monimielinen. Novellissa näkyy myös yksi Wallinin mahdollinen vaikutteenantaja, yksi henkilöistä on nimittäin nimeltään Nabokov. Jostain syystä Matkan loppua ei kuitenkaan löydy Jussi Vainikaisen ylläpitämästä mittavasta suomenkielisen scifin bibliografaista, mutta se saattaisi toimia pienenä lisänä suomalaisen scifin historiallisessa antologiassa. (Jo pelkkä uuden teoksen idea voi olla syy hankkia jokin kirja.) 

Itseäni takakannessa kiinnitti kuitenkin huomiota lause: "Kokoelman päätyöksi kohoaa novelli Matkan loppu, jonka kafkamainen tunnelma saa aikaan tiheän, jäntevän muodon." Tämä on tietysti vanhentunutta kritiikin kieltä (puhuuko joku vielä "jäntevästä muodosta"?), jossa on omat ongelmansa (voiko tunnelma saada muodon aikaan? eikö muoto edellä tunnelmaa?), mutta jonka taitava kaappari (käyttääkseni Hurtan lanseeraamaa sanaa) tunnistaa mahdollisuudeksi fantasiaan. Tietysti pitää kysyä, tarkoittaako "kafkamainen" aina fantasiaa. Jotkut Kafkan tekstit ovat fantasiaa, mutta esimerkiksi Oikeusjuttu ei ole fantasiaa, vaikka romaanissa on fantastisia aineksia. (Toisaalta voi pohtia, muuttuvatko Kafkan teokset fantasiaksi, jos hänen jälkeensä tulleita ja häneen verrattuja kirjailijoita lukee fantasiana.) 

Matkan loppu -kirjan niminovelli ei mielestäni kuitenkaan ole erityisen jäntevä tai voimakas. Sen alussa syntyy vaikutelma jäntevyydestä, ylipäätään hyvästä lauseesta ja paikan tunnusta, mutta lopulta tarina kuitenkin haarautuu (käyttääkseni borgeslaista termiä) liikaa. Wallin upottaa novellinsa juoneen muistumia miehen ja vaimon käymistä keskusteluista sekä miehen työpaikallaan kohtaamista vaikeuksista. Vaikuttaa siltä kuin nämä olisivat vaikuttaneet siihen, miten mies hankalassa tilanteessa käyttäytyy. 

Mikä tämä hankala tilanne siis on? Tarina alkaa, kun mies myöhästyy vieraalla paikkakunnalla junasta. Asemarakennus on auki, mutta junanlähettäjä sanoo, että juna vain sattui lähtemään minuuttia ilmoitettua aiemmin. Samana päivänä ei myöskään enää lähde junia. Miksi junanlähettäjä antoi junan lähteä minuuttia aiemmin? Koska kukaan ei ole koskaan aiemmin noussut asemalta junaan eikä tuntunut järkevältä odottaa kauempaa. 

Minäkertojana toimivan miehen on pakko ehtiä seuraavana aamuna kokoukseen eikä paikkakunnalta pääse pois kuin junalla, joten hän keksii ratkaisuksi, että lähtee kävelemään kiskoja pitkin. Hän on kuitenkin harrastanut kiskokävelyä lapsena, vaikka ei ollut siinä koskaan erityisen hyvä. 

Ideahan nimenomaan on kafkalainen: päähenkilön elämää hankaloittaa jokin absurdi asia, jollaista hän -- tai kukaan muukaan -- ei olisi osannut odottaa. 

Tässä kohtaa tarinaa alkaa jo tulla muistumia miehen muusta elämästä; ne on sisennetty omiksi kappaleikseen. Ne tuntuvat turhilta, mutta ilmeisesti Wallinilla on ollut mielessä ajatus siitä, miten junasta myöhästyminen ja kiskoilla käveleminen ovat metaforia suomalaisen miehen surkeasta elämästä ja siitä, miten hän tuntee itsensä tarpeettomaksi. Katkelmissa käydään läpi muun muassa sitä, miten äiti kohteli miestä lapsena, tai pelleilyä koulun uskontotunnilla. Osan katkelmista olisi voinut upottaa suoraan kerrontaan, kuten maininnan miehen äidin keinutuolista, jonka mies on tuonut kotiin vaimon vastusteluista huolimatta. Paljastuu myös, että mies on ollut sodassa. 

Kiinnostavampaa olisi ollut vain seurata miehen kulkua pitkin rataa. Fantasia-ainekset lisääntyvät, kun mies tulee esimerkiksi kohtaan, jossa kiskot muodostavat yllättäen harjanteen, jota junan ei kuuluisi pystyä ylittämään. Mies yrittää siloittaa harjannetta, mutta ei tietenkään onnistu, ja jatkaa matkaansa. Myöhemmin rata kaartaa jyrkemmin kuin olisi periaatteessa mahdollista. Kohta mies löytääkin radan varrelta suistuneen junan ja sen kuolleet matkustajat. Hän lähtee eteenpäin arvellen, että pelastusjuna tulee kohta. Lopetus on ehkä ennalta-arvattava, mutta siinä on jotain samaa kuin "Insinööri"-novellissa, kuin Wallin ei olisi halunnut antaa miespäähenkilöilleen mahdollisuutta vapahdukseen. 

Ilmeisesti Shimo ei pitänyt "Insinööriä" riittävän scifistisenä tai "Matkan loppua" riittävän fantastisena, koska luopui kirjasta (mielestäni kyse ei ollut kaksoiskappaleesta, jotka ovat tietysti suurkollektöörille ikuinen ongelma). Tai sitten kirja vain ei ollut hänelle riittävän hyvä (mikä ei toisaalta ole todelliselle keräilijälle kriteeri). Hannu Mäkelä kirjoittikin kirjasta tylyn arvion Arvostelevaan kirjaluetteloon: "Wallin kirjoittaa sovinnaisen perinteellisesti, vaikka kokeekin käyttää 'modernistisia' aiheita. Vaikutelma on laimea, tavallinen." Ei kuulosta fantasialta, mutta toisaalta suomalainen fantasia ei olekaan aina ollut hurjaa tai epätavallista. Laimea ja tavallinen voi hyvinkin kuvata kotimaisen fantasiakirjallisuuden suurta traditiota, ja sikäli Wallinilla olisi siinä paikka, mahdollista historiateosta ajatellen. 

Nyt pitäisi vielä päättää, pidänkö Wallinin Matkan lopun itse. En noin 10 000 kirjan kokoelmasta huolimatta pidä itseäni keräilijänä Shimon mielessä, mutta, kuten huomataan, määritelmät ovat liukuvia. En ole keräilijä, mutta en pysty kovin helposti luopumaan jo hankituista kirjoista; Shimo on keräilijä, mutta pystyy luopumaan hankkimistaan kirjoista. Nyt pitäisi enää tietää, oliko Hurtalla Raimo S. Wallinin Matkan loppua hyllyssään. 

Lisää uusia kirjoja: Titaanien kosto

Kirjoitin aiemmin Pulpografia Eroticasta, joka ilmestyi touko-kesäkuun vaihteessa. Kesällä ilmestyi kaksi muutakin tekemääni tai kirjoittamaani kirjaa (nämä eivät ole sama asia), joista kirjoitan nyt ja seuraavassa postauksessa. 

Ensiksi kirja nimeltä Titaanien kosto, koska saan sitä käsittelevän tekstin helpommin alta pois. Sen julkaisi Ntamo, jota nykyään pyörittää Jarkko S. Tuusvuori. Tuotantoani tunteva lukija tajuaa nopeasti, että kirjalla on jotain tekemistä vuonna 2014 ilmestyneen Titaanien laulun kanssa - se onkin sen jatko-osa, toinen täyslaidallinen sellaista kertovaa runoutta, joka menee tavalla tai toisella seikkailukirjallisuuden nimikkeen alle, toisin sanoen historiallisia runoja, kauhurunoja, runoja, jotka sijoittuvat merelle, Raamattu-aiheisia runoja ja vielä runoja, joissa on fantasian, sadun maustetta. Tällaiset runot ovat aina olleet vähemmistössä suomalaisen runouden kentällä, siksi ne ovat minua kiinnostaneet - nämäkin kaksi teosta ovat omalla tavallaan kotimaisen kirjallisuuden vaihtoehtohistoriaa. 

Kirjoitin kirjaan esipuheen, jonka julkaisen alla. Ntamon Tuusvuori oli sitä mieltä, että alun kuvaukset edellisen kirjan tekoprosessista ovat lukijan kannalta turhia (eikä hän halunnut tulla itse mainituksi), ja lisäksi tekstiä editoitiin sen verran, että kyseessä ovat melkein kaksi eri tekstiä! Itsestäni prosessien kuvaukset ovat kuitenkin usein kiinnostavia, ja siksi mainitsen tässä myös, että kirjan nimi tosiaan vaihtui kirjaa tehtäessä Titaanien laulu II:sta Titaanien kostoksi, jossa säilyy tietty elokuvamaisuus, mutta joka ei kuitenkaan ole ehkä yhtä pöljä. (Yhden Tuusvuoren ehdottaman editoinnin tässä toteutin.)

Tässä välissä on ilmestynyt muutakin kauhurunoutta, lähinnä Matti Järvisen Nysalor-kustantamolta. Matti on toimittanut kirjoiksi mm. antologian Korppi, joka on sekalainen kokoelma erilaisia kauhurunoja, sekä Unto Koskelan synkeitä merirunoja nimellä Kuollut laiva. Titaanien kostossakin on Koskelaa. Lisäksi itse valikoin kirjaksi Uuno Kailaan kauhurunoja ja -novelleja.  

Tuleeko "Titaanien laulu III:a"? En tiedä, mutta mahdollisia tekstejä on kyllä, työpöydälläni on ainakin kopioina mukaan ottamista odottavat runot "Tornin tyttö ja musta Tuomas" ja "Meren tuomio" (valitettavasti en vain ole kirjoittanut kopioihin, kuka runot on kirjoittanut). Larin-Kyöstin kertovien runojen laajempi projekti ei valitettavasti ole vielä toteutunut, ja lisäksi kiinnostaisi tehdä myös kooste Larin-Kyöstin fantastisesta proosasta. (Näitä miettiessäni pelkään aina, että joku muu ehtii ensin.) 

Kirjan sisällysluettelo tulee esipuheen perässä. Se on aika tymäkkää kamaa, mutta minähän tunnetusti nautin bibliografioista ja niiden silmäilystä. (Huom! En ole täysin varma, onko koneellani oleva tekstiluettelo sama kuin kirjan lopullinen.) Titaanien kostoa saa muun muassa täältä, Ntamon verkkokaupasta. Tässä vielä linkki Titaanien lauluun Ntamon verkkokaupassa sekä tekstiin, jossa kerron Titaanien laulun tekemisestä (tekstit ovat näköjään hiukan päällekkäisiä). 

Lukijalle

 

Lähetin Titaanien laulu -nimisen käsikirjoituksen Ntamon Leevi Lehdolle jouluaatonaattona 2013. Olin koonnut käsikirjoitukseen runoja, joita vaikealla alaotsikolla luonnehdin "historiallisiksi, eksoottisiksi ja kauhurunoiksi".

Hanke oli ollut melko pitkä, sillä se oli aluksi elänyt ideana tehdä pieni lehti, jonka nimi voisi olla Seikkailurunoja (tällä nimellä käsikirjoituksen tiedosto koneellani edelleenkin on). Olin törmännyt joihinkin kiinnostaviin kertoviin runoihin, joissa oli minuun vetoavaa fantastista sisältöä, vaikka olin aiemmin enemmänkin lukenut modernistista 1900-luvun runoutta. Kun puhuin ideasta sosiaalisessa mediassa, Mike Pohjola lähetti minulle joitain runoja käytettäväksi lehdessä. Ne olivat osa hänen runokokoelmaansa, jossa oli sankariaiheisia, mutta parodisia runoja.

En kuitenkaan koskaan saanut aikaiseksi tehdä Seikkailurunoja-lehteä. Jossain vaiheessa aihetta riittävästi pyöriteltyäni mietin, että pienilevikkisen lehden sijasta saisin tehtyä aineistosta kokonaisen kirjan. Kirjan tekeminen oli laiskaa ja satunnaista (pidän sellaisesta puuhastelusta), mutta otin aina sopivia runoja ylös, kun sellaisiin törmäsin. Heitin idean kirjamessuilla Leevi  Lehdolle, joka innostui tapansa mukaan ideasta välittömästi. Kasasin kirjan loppuun nopeasti ja se ilmestyi seuraavana vuonna. Kirja syntyi ilman apurahaa, mutta minulle oli jostain jäänyt ylimääräistä rahaa eikä käsillä ollut akuutteja kirjaprojekteja, joten homma oli mukavaa ja leppoisaa. Olisipa työnteko useammin sellaista!

En usko, että Titaanien laulu on myynyt kovin montaakaan kappaletta, eikä se taatusti ole aihettanut laineita Suomen runopiireissä, mutta kirjan tekeminen oli sen verran hauskaa, että päätin tehdä sille jatko-osan. Leevi Lehdon sairastuttua Ntamoa alkoi vuonna 2019 vetää Jaakko S. Tuusvuori, joka näytti idealle vihreää valoa. Olimme molemmat sitä mieltä, että teoksen nimi olisi "Titaanien laulu II". On hauskaa käyttää tällaista elokuvista ja muusta populaarikulttuurista nimityyppiä jonkin näin jylhän ja korkeakulttuurisen yhteydessä – se on oiva muistutus siitä, että oikeasti massakulttuuri ei aina ole kovin kaukana korkeakulttuurista.

Osa tämän kirjan teksteistä on koottu samanlaisella tavalla kuin aiemmankin opuksen: laiskasti ja silmäilemällä. Olen naputellut runoja puhtaaksi aina sellaisen tavatessani, samoin olen löytänyt runoja valmiiksi digitoituna Wikiaineistoista tai muualta netistä. Kiitos kaikille runoja skannanneille tai puhtaaksi kirjoittaneille!

Olen myös ottanut opikseni saamasta kritiikistä ja ollut tarkempi sen suhteen, että uuden teoksen runot olisivat selvemmin kertovia. Erityinen kiitos Juha-Pekka Kilpiölle, jonka arvostelu Tuli & Savu -lehdessä on ehkä oivaltavin, minkä olen ikinä mistään tekemästäni saanut. Jo arvion otsikko on mainio: "Genrerunon graal". Sillä juuri tästä on kyse: voimme tulkita vanhat korkeakulttuuriset tekstit genrerunoina ja lähestyä niitä vapaana nationalistista tai muista historiallisista rasitteista. Toki on muistettava, että tällaiset runot tapaavat esittää rasistisia ja seksistisiä näkemyksiä. Samalla kannattaa huomata, että kertova runo voi toimia vastapainona 1900-luvun runouden suurelle keskeislyyriselle kertomukselle: se ei kerro nimenomaisesti runoilijasta, tekijästä itsestään, vaan tarjoaa mahdollisuuden muille äänille. Esimerkiksi Leevi Lehto ja Teemu Manninen ovat tahoillaan olleet kiinnostuneita kertovan runouden mahdollisuuksista.

Erona edelliseen teokseen on myös se, että tämä on tarkemmin teemoiteltu, vaikka teemoiteltu oli aiempikin Titaanien laulu, sitä vain ei sisällysluettelon perusteella pystynyt päättelemään.

Edellisen teoksen tapaan lopussa on kirjailijaesittelyt. Osa kirjailijoista on tunnettuja, osa unohdettuja; mukana on myös vanhoja suomennoksia niin maamme ruotsinkielisiltä runoilijoilta kuin ulkomaisilta kirjailijoiltakin. Olen onnistunut myös selvittämään, missä ilmestyi alun perin Uuno Kailaan hermeettinen "Mysterio", jonka olisin halunnut jo edelliseen kirjaan. Huomautettakoon, että tässä välissä ilmestyi tekemäni valikoima Kailaan kauhurunoja ja -novelleja nimellä Hauta meren alla; "Mysterio"-runoa siinä ei kuitenkaan ole.

Edellisessä teoksessa ei ollut tekijänoikeussyistä yhtään Larin-Kyöstin runoa, tässä niitä on useita. Ehkä vielä saamme kokonaisen teoksen Larin-Kyöstin eksoottisia seikkailu- ja kauhurunoja!

Ja kirjan sisällysluettelo: 

I Historiallista seikkailua

 

Eino Leino: Temppeliherra (teoksesta Kangastuksia. Otava 1902)

Yrjö Weijola: Nuor' Roland (Nuori Suomi 1895)

Kössi Kaatra: Gamelyn (Rynnäkköön 1924)

Klaus U. Suomela: Ferenike (teoksesta Teoksesta Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)

Juhani Suur-Juhola: Aleksanteri Suuri (teoksesta Talven tullessa. Weilin 1911)

Väinö (Kaarle Krohn): Ferencz Renyi (teoksesta Kokoelma suomalaista runoutta. Koonnut A. V. Forsman. Yrjö Weilin 1905)

Kustavi Lounasheimo: Bēda Venerābilis (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922)

Henrik Wrede: Karl Wilhelm Törnegren (suom. Osku Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Gustaf Lönnbeck: Sotavanhus pidoissa (teoksesta Kertovaisia runoelmia. Koonnut Kaarle Leopold Krohn. Kansanvalistus-seura 1890; julkaistu nimellä G. Lbk.)

August Strindberg: Eri asein (teoksesta Eri asein. Valikoima runoja. Suom. Aarni Kouta. Otava 1914)

Aino Rännäri: Kuninkaan kartanon lilja (Juttu-Tupa 19/1924)

Oksanen: Koskenlaskijan morsiamet (teoksesta Säkeniä I–II. Edlund 1860, 1868)

Hjalmar Procopé: Kondottieri (suom. Osku Velho, teoksesta ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Larin-Kyösti: Viimeinen mauri (teoksesta Ballaadeja. Otava 1913)

Klaus U. Suomela: Mardonios (teoksesta Olympia. Urheilijan säkeitä. Edistysseurojen kustannus 1920)

Aleksis Kivi: Atalantta (kirjoitettu 1860-luvulla, julkaistu ensimmäisen Kiven kootuissa teoksissa 1916)

 

II Raamatun henkilöitä

 

Pontus Artti: Eedenin ulkopuolla (Nuori Suomi 1903)

Larin-Kyösti: Elämänpuun neste (teoksesta Ballaadeja ja muita runoja. Otava 1913)

Simo Korpela: Johannes Kastajan Messiasnäky (teoksesta Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)

Verneri Liinamaa: Pyhän Hubertin tarina (Joulupukki 1953)

Joh. Edv. Leppäkoski: Marttyyrit (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922. Alkuperäinen julkaisuaika ei tiedossa)

Juhani Suur-Juhola: Simsonin uhka (teoksesta Talven tullessa)

A. Oksanen: Jodokon leipä (teoksesta Säkeniä)

III Sadun mailla

 

Uuno Kailas: Sumurun prinssi (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Aino Rännäri: Tarina yökehrääjästä (Juttu-tupa 1922; tarkempi numero ei tiedossa)

Larin-Kyösti: Prinsessa Tähtisilmä (Juttu-tupa 1922; tarkempi numero ei tiedossa)

Uuno Kailas: Mestari Amedée (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Jussi (Juhani Aho): Hovin herra (julkaistu teoksessa Suomen ylioppilaskunnan albumi Elias Lönnrotin kunniaksi, hänen täyttäessään kahdeksankymmentä vuotta 9.4.1882; tähän kirjaan otettu teoksesta Kertovaisia runoelmia, Kansanvalistusseura 1890)

Oskar Uotila: Kaarinan veri (teoksessa Oskar Uotilan kootut runoteokset I. Lauluja ja tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Kansa 1911) 

Suonio: Karkuri (teoksesta Suonion runoelmia. Clouberg ja K. 1869)

Henry Wadsworth Longfellow: Excelsior (teoksesta Uskonnollisia lausuntorunoja. Julkaissut Ilmari Salonen. Otava 1922. Suom. Kai.)

Larin-Kyösti: Kiinalainen uni (Nuori Suomi 1905)

Hjalmar Procopé: Galilealainen yö (suom. Osku Velho, teoksessa Osku Velho: "Umpimähkään": O. Velhon elämäntyön pirstaleita. WSOY 1922)

Lauri Soini: Kullervo hirsimetsässä (Nuori Suomi 1905)

Vilppu Kaukonen: Imatra (Nuori Suomi 1895)

Eino Leino: Kimmon kosto (teoksesta Kangastuksia. Otava 1902)

Larin-Kyösti: Lalmantin kotiintulo (teoksesta Ajan käänteessä. Isänmaallisia runoja sekä ballaadeja. Söderström 1899)

Johan Ludvig Runeberg: Epigrammi 24 (suom. Kaarlo Forsman, teoksessa Johan Ludvig Runebergin lyyrillisiä runoelmia, Söderström 1885)

 

IV Merellisiä maisemia

 

Uuno Kailas: Hauta meren alla (teoksesta Uni ja kuolema, WSOY 1931)

Pekka Punnus: Zanzibarin pirut (Tulenkantajat, no. 3, 1926)

Unto Koskela: Kuollut laiva (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

Mihail Lermontov: Laiva (suom. Knut Karmanne, Hakkapeliitan joulu 1929)

Unto Koskela: Laulu "Amphionista" (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

 

V Kauhua

 

Unto Koskela: Laiva odottaa (teoksesta Purjeet sumussa. Otava 1930)

J. G. Dahlman: Huuto kalmistosta (Sanomia Turusta 12.5.1865)

anonyymi: Selma kuoltuansa kummittelee (Joukahainen no. 9 / 1883)

Matthew G. Lewis: Uljas Alonzo, eli Kuinka uskoton morsian sai ansaitun palkkansa (julkaistu arkkiveisuna vuonna 1889)

Karl A. Tavaststjerna: "Reqviem supremam..." (Nuori Voima 6–7/1916)

Uuno Kailas: Mysterio (Ruusu-Risti 10/1921)

Larin-Kyösti: Kyöpelin yö (teoksesta Korpinäkyjä. Kertomarunoja. WSOY 1915)

Aino Rännäri: Kummitushäät (Juttu-Tupa 6.9.1924)

Simo Korpela: Ajanhengen mies (teoksesta Elämän keskeltä. Uskonnollisia runoja. Gummerus 1914)

Kosti Koskisen hieno näyttely Rauman taidemuseossa

Kuten tiedetään, vetämäni pienkustantamo on juuri julkaissut raumalaisen kuvataiteilijan Kosti Koskisen (1905-1983) ainoaksi jääneen proosateoksen Ihmeellinen kuherruskuukausi. Se ilmestyi alun perin WSOY:n kustantamana vuonna 1930 ja oli yksi viimeisiä 1920-luvun kauhubuumin teoksia (sen jälkeen isoilta kustantamoilta tuli käytännössä vain Samuli Paulaharjun Tunturien yöpuolta, 1934). Koskisen kirja on ollut täysin unohdettu, osittain siksi, että se näyttää ja kuulostaa harmittomalta romanttiselta hupailulta eikä mikään itse teoksessa viittaa siihen, että se olisi kauhua tai edes jännitystä. Lisäksi arvelen, että teoksen painoksesta suuri osa on makuloitu, koska kirjaa ei ole myyty; siitä ei löydy edes yhtään aikalaisarvostelua Arvostelevan kirjaluettelon lyhyen tekstin lisäksi. Uudemmistakin arvioista yksi harvoja on bloggaaja Mikael Luovan kirjoitus täällä.  

Alkuperäinen kansi,
jossa on mahdollisesti 
Koskisen oma maalaus. 

Ilman Boris Hurttaa (jonka liian varhainen kuolema on ollut tämän kevään surullisimpia uutisia) kukaan ei tietäisi Kosti Koskisen ainoasta kirjasta mitään. (Tosin olisin itse todennäköisesti hänet nostanut esille kauhukirjallisuuden historiassani, koska aikeissani oli joka tapauksessa käydä läpi Arvostelevat kirjaluettelot.) Hurtta osti kirjan sattumalta, tietämättä siitä etukäteen mitään, ja ällistyttyään sen vahvoista ja absurdeista kauhujutuista kirjoitti siitä Porttiin artikkelin vuonna 2007. Sen ansiosta moni alan keräilijä on herännyt etsimään teosta, usein sitä kuitenkaan löytämättä (Planeetta-divarit on näköjään myynyt kirjan kahdellatoista eurolla saatuaan sen ns. Wernerin helmistä eli WSOY:n varaston inventaariotyhjennyksistä; tämän kuultuaan Hurtta sanoi, että hän olisi maksanut kirjasta epäröimättä sata euroa). 

Mutta kuten sanottu, teoksen uusi laitos helposti saatavilla mistä tahansa verkkokaupasta, esimerkiksi täältä. Books on Demandin verkkokaupan sivu löytyy täältä (jos haluaa tukea pienkustantajaa, ostaa BoD:sta, koska sitä kautta kustantaja saa enemmän provikkaa). Lisäksi uusintalaitoksessa on ylimääräisiä novelleja, neljä eri lehdissä 1920-luvulla julkaistua sekä yksi aiemmin julkaisematon. Juuri tällä tavalla tehtynä uusintalaitokset ovat yksi hienoimpia kustantamisen muotoja, ja olen todella onnellinen, että sain tehdä tämän juuri näin. Pari detaljia: uuden kannen on tehnyt raumalainen taiteilija Susanna Liikala ja kirja on vanhan mustaselkäisen Sapo-sarjan kirjan kokoinen. Harmillisesti tajusin vasta jälkeenpäin, että selänkin olisi voinut tehdä niin kuin vanhat mustaselkäiset: kirjailijan sukunimi kursivoidulla gemenalla ja teoksen nimi kursivoidulla versaalilla, kummatkin haalealla keltaisella. Toivottavasti idea välittyy näinkin! Kirjalle otettiin alaotsikko Koskisen arkistosta, alkuperäisellä teoksella kun ei ole selittävää otsikointia. 

Kosti Koskisen arkistosta, jota Rauman taidemuseo hallinnoi, löytyy tieto, että Koskinen lähetti Ihmeellisen kuherruskuukauden kustantaneelle WSOY:lle toisenkin novellikokoelman, nimeltään "Salaperäinen vainooja". Käsikirjoitus kävi WSOY:lla kaksi kertaa, mutta kummallakin kerralla se hylättiin. Mielessäni väijyy ajatus, että toisen novellikokoelman voisi rekonstruoida Koskisen arkistosta löytyvien tekstien perusteella. Olen aivan varma, että Koskinen olisi saanut kirjansa julkaistua, jos hän olisi lähettänyt sen jollekin muulle kustantajalle ja ehkä madaltanut omaa kynnystään. Varsinkin 1940-luvun lopulla Suomessa toimi toistakymmentä viihdekustantamoa, jotka julkaisivat kaiken, minkä käsiinsä saivat. (Lisäksi kaikki, mitä julkaistiin, myös meni kaupaksi - kansan tarve lukea viihdettä, unohtaa juuri loppunut toinen maailmansota, oli suuri.)  On sääli, että Koskinen ei syystä tai toisesta tullut tällaista ajatelleeksi. Tietysti edelleenkin on olemassa sitä ajattelua, että kun kerran on yhden kustantamon kirjailija, on pakko saada aina olla juuri sen kustantamon kirjailija (kustantamojen vaihtaminenhan on suosittujen kirjailijoiden kohdalla aiemmin ollut iso uutinen). 

Koskisen myöhäinen omakuva.

Koskinen oli kuitenkin tunnetuin nimenomaan kuvataiteilijana. Tiesin kyllä hänen nimensä jo ennen kuin Hurtta alkoi Ihmeellisestä kuherruskuukaudesta puhua, ja viittaan lyhyesti hänen kuvataiteeseensa Kuoleman usvaa ja pimeyttä -kirjassani. Lisäksi olin lukenut Henna Paunun noin 15 vuotta sitten tekemän näyttelyn oheiskirjasen Väri elää varjossa ja käyttänyt sitä lähteenä. Siinä on monia kuvia Koskisen mainioista maalauksista ja muista töistä. (Paunun kirjanen löytyy ainakin täältä.)

Mutta en olisi arvannut, että Koskinen oli näin hieno ja kiinnostava taiteilija kuin mitä paljastuu Rauman taidemuseossa olevasta näyttelystä! Näyttely on tällä hetkellä koronan takia tietenkin kiinni, ja itsekin näin sen hiihtolomaviikolla viimeisenä mahdollisena aukiolopäivänä niin että olin varannut ajan etukäteen ja olin museon ainoa kävijä vanhahkon pariskunnan lisäksi (ja kiersimme myös näyttelyä eri aikaan). 

Koskiselle tyypillinen
Pohjankadun katunäkymä.

Näyttely on tehty huolellisesti ja ajatuksella, ja se piirtää hienon ja varmasti mahdollisimman täyden kuvan Koskisesta taiteilijana ja ihmisenä ja läpi käydään hänen kaikki tyylivaiheensa impressionimista, jälki-impressionismista ja ekspressionismista aina pop- ja dadahenkiseen kollaasiin. Museon intendentti Heta Kaisto ja muut museon työntekijät ovat tehneet suuren työn. 

Näyttelyssä ei nähdä pelkästään Koskisen töitä, vaan niitä kommentoivat tai täydentävät usean nykytaiteilijan tekemät uudet teokset - ja nekään eivät ole "pelkkää" kuvataidetta, vaan myös äänitaidetta (esimerkiksi raumalaisten taiteilijoiden yhdessä lukema "Kadunmiehen päiväkirja", jota Koskinen piti 1970-luvulla, tai Taavi Heikkilän kirjoittama uusi runo, joka on saanut innoitusta Koskisen tekemistä sana- ja asialistauksista). On todella sääli, jos museota ei voida maaliskuun jälkeen avata ja näyttely jää näkemättä - toukokuussa on kuitenkin varattu alkavaksi uusi näyttely. 

Koskisen kuvataide on näyttelyssä ryhmitelty eri osioihin ja sitä on rytmitetty otteilla Koskisen muusta toiminnasta. Hänen laajasta arkistostaan on nostettu esille kaikenlaista efemeraa: ostoskuitteja, todistuksia, pieniä nopeasti tehtyjä luonnoksia. Otteissa näkyy se, että Koskinen kamppaili elantonsa eteen: sen lisäksi, että hän teki kuvataidetta, hän toimi elokuvateatteri- ja ravintolamuusikkona ja kirjoitti lehtijuttuja, vielä myöhäisellä iällään (ilmeisesti saamatta julki mitään). Lisäksi hän toimi kuvataiteen opettajana. Koskinen myös maalasi sodan jälkeen kymmenittäin versioita Rauman Pohjankadun katumaisemasta: niitä oli helppo myydä paikallisille. 

Todella hieno olikin huone, johon oli koottu Koskisen tekemiä Rauma-aiheita, näkymiä kaupungilta, satamasta ja tehtaista. Värikylläisten ja impressionististen taulujen taustalla oli vahvalla sinisellä maalattu seinä, joka korosti maalauksia upeasti. Koskisen muotokuvia oli myös yksi seinällinen, ja niissäkin on oma kiinnostava tunnelmansa, vaikka ne eivät selvästikään olleet parasta Koskista (ja häntä ilmeisesti kritisoitiinkin siitä, etteivät hänen muotokuvansa ole kovin näköisiä). 

Varhainen värikokeilu. 

Pidin tavattomasti myös museon yläkerrassa olevista suurista, värikylläisistä töistä. Näistä esimerkiksi 1960-luvun alussa seurakunnalle tehty, mutta lunastamatta jäänyt "Exodus" oli erityisen hieno. (Tässä Instagramissa postaamani kuvasarja siitä.) Harmi, että Rauman kaupunginkirjastolle samoihin aikoihin tehtyä seinämaalausta ei saatu näyttelyyn; se on kuulemma jossain kaupungin varastossa. 

Erityisen kiinnostavia olivat 1960- ja 1970-luvuilla tehdyt kollaasit, jotka lievästä 1920-lukulaisuudestaan huolimatta osoittivat, että Koskinen oli vielä vanhoillakin päivillään halukas uudistumaan. Työt sykkivät synkkää tunnelmaa ja kertovat, että taiteilija oli kiinnostunut makaabereista aiheista koko ikänsä. Esimerkiksi "Kummitustalo" (1970) olisi hyvin voinut toimia Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen kansikuvana! 

Kummitustalo (1970).

Jännittävän hetken koin, kun kävin näyttelyn jälkeen Vanhan Rauman läheisellä Torin Kymppi -kirppiksellä ja siellä oli myytävänä yksi Koskisen kollaasi! Se oli tosin jo varattu jollekulle, ja ehkä sen hinta olisi omalle budjettille ollut liian korkea, joskin teos oli melko huonossa kunnossa. (Kuva ohessa.) Satun muuten tietämään, että taidemuseon näyttelyssä on yksi työ, joka ostettiin museolle kirppikseltä viime syksynä, mikä kertoo siitä, että paljon kiinnostavaa taidehistoriaa on edelleen piilossa ihmisten kodeissa ja varastoissa ja päätyy myyntiin jos on päätyäkseen. 

Minut luonnollisesti mainittiin näyttelyn kiitoksissa, kun toimitin ja julkaisin Ihmeellisen kuherruskuukauden uusintalaitoksen (sitä on myynnissä museossa), mutta erittäin kaunis teko oli omistaa näyttely Boris Hurtalle, jonka tapaturminen kuolema tapahtui vain vähän ennen näyttelyn aukeamista helmikuussa.

Kestävintä suomalaista modernismia: Elmer Diktonius, Henry Parland

Kirjoitin Tampereen ylioppilaslehti Aviisiin paljon kirja- ja elokuvajuttuja 1990-luvulla, joitain olen todennäköisesti julkaissut tässä blogissa jo aiemminkin. Tässä kirja-arvostelu, joka edelleen kestää lukemista - aloitus on kyllä vähän jähmeä. Lopetuksessa on jotain samaa kuin Juha Hurmeen "opetelkaa ruotsia, juntit" -lausahduksessa, mutta häpeäkseni on todettava, etten itse osaa ruotsia kummoisestikaan. 

Suomenruotsalainen kirjallisuus ei nykykulttuurin julkisuudessa näy vielä 1990-luvulla paljoakaan, vaikka se on jo 1910-luvulta (ja Euterpe-ryhmän toiminnan asiosta ehkä kauemminkin) asti ollut suomalaisen modernin kirjallisuuden kärkeä. Sellaiset kirjailijat kuin Edith Södergran ja Gunnar Björling ovat nykymittapuidenkin mukaan rohkeampia kuin suomeksi kirjoittavat kollegansa. Pakkoruotsia vihaavassa maassa asiat voisivat olla paremmin, jos tiedostettaisiin ne merkittävät saavutukset, joita täällä on vihatulla kielellä tehty.

Elmer Diktoniuksella (1896-1961) oli selkeä käsitys kieliriidoista: turhaa kiistelyä turhanaikaisista asioista. Diktonius, merkittävä runoilija ja prosaisti, kirjoitti sujuvasti, toisinaan häkellyttävästi, molemmilla kotimaisilla kielillä. Tästä on todistuksena viime vuoden lopulla julkaistu kokoomateos Kirjeitä ja katkelmia, johon on koottu Diktoniuksen suoraan suomeksi kirjoittamia kirjeitä ja joitain poliittisia (Diktonius oli vakaumuksellinen sosialidemokraatti) ja taidetta käsitteleviä kirjoituksia. Jälkimmäiset ovat mielenkiintoisia - varsinkin silloin, kun Diktonius panee romanttisia Tulenkantajia halvalla -, mutta vasta kirjeissä Diktoniuksen kynänjälki pääsee oikeuksiinsa.

Esimerkki kirjeestä F.E. Sillanpäälle vuodelta 1935: "Täällä Herran kukkarossa - tai liekö sillä; joskus tuntuu koko maailmanmööpeli niin juupelin nitistetyltä - jo toista kuukautta jessussentään luonnonhelmassa jumalauta Kymin varrella, ja ihmisiä noin riittämiin ja kaukana kavala kapakka. Linnut pitävät eri mökää, mikä rakkaudeksi kutsuttakoon, ja porsaita salvetaan ja tänään tuodaan viaton lehmykäinen julman veturikokoisen sonnin luo että hirvittää ja on Luonnon Laki." Merkittävintä Diktoniuksen kirjeenvaihdossa on juuri tyyli, koska se paremmin kuin ohjelmanjulistukset paljastaa sen, miten Diktonius maailmaan suhtautuu. Tyylissään Diktonius astuu lähelle sellaisia modernismin klassikoita kuin James Joyce ja Volter Kilpi eikä ole ihme, että Aviisinkin sivuilta tuttu pilapiirtäjä Ilkka Pesämaa on armoitettu Diktonius-fani.

Henry Parland (1908-1930) oli taiteilijana toista luokkaa kuin sosialisti Diktonius. Parland on maailmaan urbaanin sivustakatselijan tavoin kyynisesti ja huvittuneesti suhtautuva teoreetikko. Hänet tunnetaan ironisten runojensa lisäksi myös neuvostoelokuvan varhaisia saavutuksia esitelleenä kirjoittajana. Hänen ainut proosakokeilunsa, osittain keskenjäänyt romaani Rikki (Sönder), on rakkausromaani 1920-luvun Helsingistä. Rikki paljastaa heti kättelyssä, että Parland on saanut kestävämmän otteen metropolien kiihkeänväsyneestä elämästä kuin joku Waltari samanaikaisessa Suuressa Illusionissaan. Romaanissa on samaa sävyä kuin Parlandin runoissa: juhlahumun alta paljastuvat karmeina ne hetket, jolloin ei tapahdu mitään. Kirjan kaltaisia romaaneja kirjoitettiin suomeksi vasta 1950-luvulla eikä aina yhtä kestävin tuloksin.

Diktoniukseen ja Parlandiin tutustuminen kannattaa ehkä kuitenkin aloittaa jo aiemmista suomennoksista. Diktoniuksen itsensä suomentamat runot valikoimassa Kirjaimia ja kirjavia (1956) ja Arvo Turtiaisen suomentama esikoiskokoelma Runoni (1921) ovat erinomaisia. Vielä erinomaisempia ovat Diktoniuksen suomennetut proosateokset, juuri näköispainoksena ilmestynyt romaani Janne Kuutio (1932, Diktoniuksen itsensä suomeksi tulkitsemana 1946) ja novellikokoelma Suomen tasavallan kansalaisia (1935/40, suomeksi 1972). Parlandin tärkein runotuotanto on saatavilla kokoelmassa Hamlet sanoi sen kauniimmin. Kirjastoon siitä! Ja kipin kapin ruotsinkurssille: Enckellin, Björlingin ja monen muun suomentamaton ja jo klassinen kirjallisuus odottaa lukijoitaan!

Elmer Diktonius: Kirjeitä ja katkelmia. Toim. Jörn Donner ja Marit Lindqvist. Otava 1995.

Henry Parland: Rikki. Suom. Hannu Nieminen. Tamara Press 1996.

Pari huomiota Markku Eskelisen teoksesta Raukoilla rajoilla

Kansi: Markus Pyörälä

Arvostelin Kiiltomato-verkkolehteen Markku Eskelisen keskustelua (ja vähän raivoakin) herättäneen kirjan Raukoilla rajoilla, jossa Eskelinen käsittelee Suomen kirjallisuuden historiaa railakkaasti, vanhentuneita näkemyksiä tuulettaen ja unohdettuja kirjailijoita tai virtauksia esille nostaen. Pidin kirjasta enkä ollut siitä ollenkaan niin tuohtunut kuin enemmän vakiintuneita näkemyksiä edustavat historioitsijat ja kriitikot (lehdissä kirjasta ovat kirjoittaneet nimenomaan tutkijat: Jyrki Nummi Helsingin Sanomissa, Juhani Sipilä Parnassossa). Ymmärrän ylipäätään vastarinta-asennetta, sitä että ei ajattele ja toimi niin kuin muut, ja vaikka Eskelisessä omat vaikeasti nieltävät piirteensä onkin, tervehdin Raukoilla rajoilla -teoksen julkaisua ilolla. Eskelinen ilmeisesti hyväksyi arvioni, koska mainitsi sen myönteisesti blogissaan, jossa on myös jatkanut teoksensa teemoja.

Olen itsekin ollut kiinnostunut unohdetuista kirjailijoista ja sellaisista virtauksista kirjallisuudessa, jotka eivät ole olleet tutkimuksen kiintopisteinä. Kuten olen tässä blogissa moneen kertaan mainostanut, tein 2009 teosparin nimeltä Unohdetut kirjailijat 1-2, joita seurasi vuotta myöhemmin Unohdettu Waltari, jossa koetin nostaa esille Waltaria nimenomaan kauhu- ja seikkailukirjailijana (olen edelleen sitä mieltä, että Sinuhe egyptiläinen on parhaimmillaan seikkailukirjana, loppupuolen filosofinen sepustus on minusta vähän tylsää ja ennalta-arvattavaa).

Kaarlo Bergbom

Eskelisen kirjaa lukiessani huomasin useaan otteeseen, että hän kirjoittaa samoista kirjailijoista ja teoksista kuin minäkin. Ensimmäinen, joka silmiini osui, oli Kaarlo Bergbom, jonka Raamattu-aiheisen novellin - jonka voi hyvin lukea myös eksoottisena fantasiatarinana - "Belsazar" olen julkaissut Seikkailukertomuksia-lehdessä vuonna 2007. Novelli on ollut kaiken aikaa mukana suunnitelmassa koota suomalaisia Raamattu-aiheisia tarinoita yksiin kansiin, mutta siinä menee vielä tovi.

Olen joskus laajempaa Bergbom-uudelleenjulkaisua jollekin kustantajalle ehdottanutkin, mutta nyt Eskelisen kirjan innoittamana rupesin työstämään omalle kustantamolleni Helmivyölle kokoelmaa Bergbomin proosatuotannosta - novelleja on vain neljä, joten mitään isoa opusta siitä ei tule. Eskelisen kehaisema "Julian" on tosiaan selväpiirteinen psykologinen taidenovelli, joka voisi hyvin olla mannereurooppalaisen kirjailijan tekemä. Sikäli tuntuu oudolta, että Bergbomin proosatuotantoa ei ole yli sataan vuoteen julkaistu uudestaan (kootut kirjoitukset ilmestyi kaksiosaisena laitoksena vuonna 1907) - Eskelistä seuraten voisi väittää, että Bergbomin novellit on haluttu pimittää, jotta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kanonisoitu asema voidaan säilyttää.

Mika Waltarin Kuolleen silmien (josta ehkä myöhemmin lisää) kohdalla Eskelinen mainitsee myös H. Ahtelan eli Einar Reuterin omakustanteena ilmestyneen novellikokoelman Dégénéré (1918), jossa kuvataan sielullisesti järkkyneitä ihmisiä heidän omasta näkökulmastaan. Kirja on umpiharvinainen ja itse olen lukenut sen Turun yliopiston kirjaston lukusalissa, ja olen kirjoittanut siitä pienen artikkelin - ehkä Eskelinenkin on lukenut sen. Dégénéréstä on ollut parin vuoden ajan tekeillä uusintalaitos, johon on alustava lupakin H. Ahtelan perikunnalta - toivottavasti hanke vielä toteutuu! Waltari ja Ahtela ovat Eskelisellä osa suomalaisen kauhukirjallisuuden ohutta ja katkonaista historiaa, jota olen itsekin hahmotellut hiukan laajemmin Hallusinatsioneja-novellikokoelmassa; sille on ollut tekeillä jatko-osa, mutta tovi siinäkin vielä kestää.

H. Ahtelan novellikokoelma.
Tuntuu uskomattomalta, että
kuvataiteilija Ahtela on
tehnyt omalle kirjalleen näin
ruman kannen.  

Toisen maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden kohdalla Eskelinen käsittelee Ville Paakonmaan romaania Taivas kuvastuu veteen (1956) esimerkkinä teoksesta, joka ei sovi aikansa kirjallisiin virtauksiin, sillä se tuntuisi keskustelevan enemmänkin Pietari Päivärinnan ja muiden kansankirjailijoiden kanssa. Romaanin ankara kuvaus huutolaispojan kokemasta seksuaalisesta häirinnästä ei toki olisi voinut ilmestyä 1800-luvun lopulla. Paakonmaa on mukana teoksessani Unohdetut kirjailijat 2, mutta sitä tehdessäni en tiennyt, että Paakonmaa oli jatkuvasti yrittänyt saada tekemiään romaanikäsikirjoituksia julki siinä onnistumatta. Vuonna 2013 kävin Kesälahdella - Paakonmaan synnyinseudulla - puhumassa kirjailijasta ja sain käsiini Kesälahden kulttuuriseuran julkaiseman teoksen Häät kahdelle, joka oli yksi näistä julkaisemattomista romaanikäsikirjoituksista. Omaelämäkerrallisessa, epätoivoisen kirjailijan elämästä kertovassa teoksessa paljastuu, että Taivas kuvastuu veteen ei tosiaankaan ollut omaelämäkerrallinen, vaan "ainoastaan" kuviteltu. Se ei vähennä romaanin arvoa. Paakonmaan 49 julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta asettavat hänet jossain määrin samaan asemaan kuin Maiju Lassila ja Hans Selo, joiden hylättyjä tekstejä Eskelinen teoksessaan käsittelee. Paakonmaan omakustanneromaani Bileamin aasi (1972) on muuten yksi 1960- ja 1970-luvun vaihteen kollaasiromaaneja - ei onnistunut ehkä millään muotoa, mutta kiinnostava yhtäkaikki.

1960-luvun romaaneista Eskelinen mainitsee Erkki Wessmanin Odotuksen (1966), jota myös käsittelin Unohdetuissa kirjailijoissa. Se on raju ja lukijaa hämäävä teos miehestä, joka odottaa vaimoaan, jotta voisi tappaa tämän. Kirjassa on mahdollisesti useita eri kertojia ja joka tapauksessa kaikki, mitä siinä sanotaan, voi olla valetta tai kuvitelmaa. Ei ihme, että tällainen kirja on vedonnut kirjallisista peleistä nauttivaan Eskeliseen. Odotuskin on kirja, jonka uudelleenjulkaisua olen pohtinut - ja yhden pienkustantajan kanssa siitä jopa keskustellut -, mutta teos ilmestyi nyt uudestaan osana Eskelisen tekemää valikoimaa unohdettuja romaaneja, jonka Ntamo on julkaissut. Odotus löytyy Ntamon verkkokaupasta täältä.

Jos oikein muistan, Eskelinen mainitsee ohimennen myös Arto Merenheimon huumeromaanin Mike vaan only yhtenä Hans Selon linjan jatkajana, mutta koska kirjassa ei ole hakemistoa (pohdin tätä puutetta arvostelussani), en jaksa etsiä, muistanko oikein. Merenheimostakin on oma artikkelinsa Unohdetut kirjailijat 2:ssa. Jotta teokseeni sai romaanista sitaatteja, ne piti skannata, koska Merenheimo ei välitä perinteisestä romaanitaitosta.

Teoksiani ei ole Raukoilla rajoilla -teoksen lähdeluettelossa. Jossain vaiheessa ihmettelin, miten on mahdollista, että Eskelinen on onnistunut löytämään niin monta samaa kirjaa kuin minäkin eikä viittaa missään vaiheessa minun teksteihini, mutta uskomattomammalta tuntuu, että hän olisi jättänyt tahallaan viittaukset tekemättä. Mainitut ovat kuitenkin teoksia, joita ei standardihistorioissa mainita. Toki eri lukijat voivat löytää samat kirjat toisistaan riippumatta enkä oleta, että tässä on kyse mistään plagioinnista, mutta lukija ei voine syyttää minua siitä, että yhteensattuma on silmiini osunut ja jäänyt jollain tasolla vaivaamaan.

PS. Olen täällä blogissa pariin kertaan mainostanut, että loppuunmyydyt Unohdetut kirjailijat 1-2 sekä Unohdettu Waltari ilmestyisivät uusintapainoksina Ntamolta. Leevi Lehdon sairastelun myötä hanke siirtyy omalle Helmivyölleni; lupaan ilmoittaa, jahka teokset ovat saatavilla. On itse asiassa jännä huomata, että teoksille olisi nykyään enemmän kysyntää kuin vajaa kymmenen vuotta sitten, jolloin ne ilmestyivät.

Suomalaisesta lännenkirjallisuudesta

Kansi: Timo Numminen.

Olen kesän takia viettänyt hiukan hiljaiseloa blogissa, mutta huomaan myös, etten ole juuri mainostanut keväällä ja kesällä ilmestynyttä kirjatuplaani, Wild West Finlandia ja Kirottua kaupunkia. Wild West Finland on näkynyt ihan kiitettävästi mediassa, jopa Helsingin Sanomia myöten. Suomen Kuvalehdessä ilmestyi aiheesta pieni haastattelu, Etelä-Saimaassa kriittisempi arvostelu, joka osui sikäli oikeaan, että kirjassa tosiaan on kohtia, joihin en ole tyytyväinen.

Wild West Finland syntyi sen tajuamisesta, että Suomessa on mittava lännenkirjallisuuden perinne ja että se on selvästi merkinnyt suomalaisille lukijoille jotakin. Kyselin jo yli kymmenen vuotta sitten kirjallisuudentutkijoiden seuran (tai vastaavan, en muista enää tarkkaan) sähköpostilistalla, osaisiko kukaan sanoa, mikä oli ensimmäinen suomalainen länkkäri - Yrjö Varpio mainitsi Arvid Lydeckenin kirjan Intiaaneja ja merirosvoja, joka ilmestyi vuonna 1916. Löysin kuitenkin vuosien varrella jatkuvasti varhaisempia kirjoja ja varsinkin yksittäisiä novelleja, joista kirjoitin välillä Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen. Samassa lehdessä ilmestyi, joskin hyvin epäsäännöllisesti, Wild West Finland -niminen palsta, johon kirjoitin muutaman muun kanssa suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Sarja antoi sitten nimen kirjallekin.

Tein kirjaa monta vuotta parin apurahan turvin, mutta lopulta tuli kiire, valitettavasti. Vieläkin pohdin, millä tavalla materiaalin olisi voinut järjestää toisin. Viimeksi mietin, että kirjan olisi voinut tehdä hakuteoksenakin aiemmin ilmestyneiden Kuudestilaukeavien ja Pohjoisamerikkalaisten lännenkirjailijoiden tapaan. Ehkä kuka tahansa yleisesityksen kirjoittaja kamppailee samojen ajatusten kanssa. Mutta kuten sanon kirjan esipuheessa, luonteeni kompletistisuuden takia halusin käsitellä kaiken, mitä lajityypissä on Suomessa kirjoitettu - tai ainakin kaiken tietämäni, joitain kirjoja on jäänyt epähuomiossa tai unohduksessa pois. (Näistä ehkä Facebookin kirjailijasivullani myöhemmin lisää.)

Mitä lännenkirjallisuus - tai Villi länsi - sitten on suomalaisille lukijoille ja kirjailijoille merkinnyt? Amerikka on ollut vapauden ja eksotiikan manner, johon on paettu kotimaan huonoja oloja. Siirtolaisuus on ylipäätään ollut suomalaisen lännenkirjallisuuden primus motor: kirjat ja tarinat ovat joko kertoneet siirtolaisista tai olleet siirtolaisten kirjoittamia. Suomalaiset siirtolaiset on kirjoissa esitetty neuvokkaina pärjääjinä, jotka tulevat muita valkoihoisia paremmin toimeen Amerikan alkuperäisväestön kanssa. Suomalaisten luontosuhde näyttäytyy näissä kirjoissa ehkä läheisempänä kuin muissa, "oikeissa" länkkäreissä, joissa luonto pyritään väkisin valloittamaan (mikäli se on tarinan teema, monissa toimintalänkkäreissä asiaa ei juuri sivuta).

Erikoisia poikkeuksia ovat ne kirjat, joissa siirtolaisia ei esiinny. Tällaisia on suomalaisten länkkärien joukossa käytännössä vain muutamia, ja esimerkiksi ehkä tunnetuimassa suomalaisessa länkkärisarjassa, Simo Penttilän Punavyö-sarjassakin esiintyy suomalaisia. Päähenkilön apurit, Pete Menken ja Dick Hill, ovat nimittäin siirtolaisia hekin. Poikkeuksia ovat ainakin Erik Dahlbergin Oregon-Mike-kirjat (joissa Dahlberg tosin toistaa aiempien, selvemmin siirtolaisaiheisten lännenkirjojensa tarinoita vain vaihtamalla päähenkilön nimen) sekä kioskilänkkärit, joita varsinkin ennen sotaa ja sittemmin 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyi lukemistolehdissä. Tapio Vilpposen El Zorro -sarjassa, jota julkaistiin salanimellä Juan Batiste Montauban, suomalaisia piirteitä ei ole lainkaan, ja niinpä esimerkiksi Juhani Niemi klassikkotutkimuksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa näyttää pitäneen El Zorroa ulkomaisena sarjana! Tunnetuimmissa kioskisarjoissa, FinnWestissä ja Hulkkosessa, suomalaisuus oli jälleen kerran merkittävässä asemassa, niin kuin sarjojen nimistäkin huomaa. Sarjoissa on huomattavia spagettiwestern-vaikutteita, mutta silti niissä näkyy sama asetelma kuin varhaisemmissakin suomalaisissa länkkäreissä: Härmän jätkä pärjää aina.

Halusin Wild West Finlandissa myös laajentaa lännenkirjallisuuden kenttää. Yleensähän ajatellaan, että vain cowboyt ja intiaanit - näin kärjistäen - kelpaavat länkkärien päähenkilöiksi ja että vain tietyn ikonografian avulla voidaan tehdä "oikeita" länkkäreitä. Lisäksi niiden pitää sijoittua tiettyyn aikakauteen, yleensä 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle.

Kansi: Kari A. Sihvonen.

Halusin ottaa mukaan kuitenkin myös sellaisia tekstejä, joissa ei nähdä länkkärien ikonografiaa, mutta jotka sijoittuvat samoille seuduille suurin piirtein samaan aikaan ja joissa esimerkiksi suhde luontoon tai historiaan on samantyyppinen. Näin esimerkiksi Antti Tuurin Kanadaan ja osittain Yhdysvaltoihin sijoittuvat siirtolaisromaanit ovat mukana, vaikka ne eivät sijoitukaan Pohjois-Amerikan länsiosiin. Yritän kirjassa hahmotella (Western Writers of America -yhdistyksen Spur-palkinnon eri kategorioiden mukaan) erityistä "novel of the West" -kategoriaa, johon kuuluisivat Tuurin romaanien lisäksi myös monet vanhan työväenkirjallisuuden Amerikkaan sijoittuvista teoksista. Niissä keskeiseksi teemaksi nousee myös taistelu suurpääomaa ja riistäjää vastaan, esimerkiksi kaivosalueilla tapahtuvissa tarinoissa. Amerikkalaisessa länkkärissä tällaista kuviota nähdään hyvin harvoin, jos koskaan (huomattavana poikkeuksena Michael Ciminon Heaven's Gate). Merkittävin Amerikkaan sijoittuvista työväenliikkeen siirtolaistarinoista on Eemeli Parraksen Villit vuoret (1911), joka on samalla myös länkkärimäisin niistä, sen maisemana ovat nimittäin Yhdysvaltain lounaisosien aavikot.

Kuten sanottu, kirjan kanssa tuli kiire. Välillä tuntui, että tielleni asetettiin esteitä. Turun yliopiston kirjasto, johon olen tottunut luottamaan, meni ensiksi remonttiin eikä kaikki aineisto ollut käytössä. Kun remontti viimein valmistui, kirjaston varastossa tuli vesivahinko ja suuri osa aineistosta, jota olisin tarvinnut, meni käyttökieltoon! Jouduin tekemään ylimääräisiä matkoja Helsingin Kansalliskirjastoon, ja osan aineistosta kävin läpi vain pintapuolisesti. Jos olisi ollut vielä jokin apuraha käytössä, olisin varmasti lykännyt kirjan ilmestymistä tulevaan syksyyn, mutta kustantajan kanssa tehty sopimuskin pakotti tekemään opuksen valmiiksi. Siinäkin on puolensa, että kirjat valmistuvat, voi suuntautua uuteen.

Wild West Finlandiin kuului alun alkaenkin suunnitelma toisesta kirjasta, joka tukisi tietopuolista opusta. Kirottu kaupunki -nimellä kesän alussa ilmestyneeseen antologiaan keräsin länkkärinovelleja, jotka mainitaan Wild West Finlandissa. Kirjan julkaisi Turbator, mutta kirjojen välissä ehti kulua melkein pari kuukautta eikä niiden välillä juuri syntynyt synergiaetua. Tämän antologiankin kanssa kävi viime vaiheissa niin, etten jaksanut ruveta jahtaamaan parempia tekstejä, esimerkiksi Konni Zilliacukselta sai kelvata näytteeksi netistä löytynyt reportaasin tapainen juttu. Olen vuosia suunnitellut uusintapainosta Zilliacuksen siirtolaistarinoista, ehkä sellainenkin vielä joskus nähdään. Kirotussa kaupungissa tulee joka tapauksessa melkein koko lajityyppi esitellyksi varhaisimmista romanttisista intiaanitarinoista aina uusiin steampunk-henkisiin tarinoihin. Alan vanhempi taituri, Reino Helismaa, esiintyy kahdella novellilla, nimen kirjalle antoi humoristi Veikko Karumon kevyt parodia 1940-luvun korsulehdestä.

Tällaisia kirjatuplia ei varmaan kauhean usein ole tehty, mutta Suomesta löytyy aiempi esimerkki: Jukka Kemppisen ja Heikki Kaukorannan Sarjakuvat sekä siihen (oikeastaan sen toiseen, täydennettyyn painokseen) liittyvä antologia Sarjakuvan maailmat. Mike Ashley on tehnyt myös scifi-lehtien historian sekä koonnut siihen liittyviä antologioita, mutta käsittääkseni mitään niistä ei ole tehty tarkoituksella samaan aikaan. En tiedä, löytääkö suomalainen lukijakunta Kirottua kaupunkia, mutta sellainen joka tapauksessa on saatavilla. Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Kriitikko Harri Römpötti arvioi pari vuotta sitten artikkelikokoelmani Sotaa, sutinaa, seikkailuja Helsingin Sanomissa ja sanoi, etten ole vielä tyhjentänyt "pulp-pajatsoani", sillä suunnitteilla oli teos suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Wild West Finland ei tyhjennä sitä pajatsoa vieläkään, mutta suomalaiseen lännenkirjallisuuteen en enää palaa, paitsi ehkä lyhyiden täydennysten muodossa. Jokin uudempien tarinoiden antologia voisi myös kiinnostaa, mutta se on sen ajan murhe. "Oikea" amerikkalainen lännenkirjallisuus sen sijaan houkuttaa, ja kohtapuoliin ilmestyvässä Parnassossa onkin aihetta käsittelevä artikkelini, jonka haluaisin joskus laajentaa juttusarjaksi tai teokseksi.

L. Onervan satukirja Uponnut maailma

 
Kokosin muutamia vuosia sitten pienen kirjan nimeltä Vuoripeikot (Savukeidas). Kirja oli tilaustyö, mutta omasta aiheesta: olin pohdiskellut, voisiko koota kirjan, jossa on satuja sellaisilta kirjailijoilta, joilta ei satuja tai muuta lastenkirjallisuutta tunneta, ja Savukeitaan Ville Hytönen innostui sen verran aiheesta, että tilasi kirjan.

Vuoripeikoissa on Aleksis Kiveä (nimitarina), Heikki Turusta, Jarno Pennasta ja muutamia muita. Siinä on myös L. Onervan kiehtova ja julmakin tarina "Janina ja Nanina eli punainen ja sininen prinsessa", joka sisältyy Onervan ainoaan satukirjaan Uponnut maailma (Otava 1925). Sitä ei ole koskaan julkaistu uudestaan, vaikka ehdottomasti pitäisi: sen lisäksi, että se on tunnetun ja edelleen kiehtovan kirjailijansa ainoa lastenkirja, se ei aikoinaan saanut arvoistaan ulkoasua, toisin sanoen jonkun pätevän kuvittajan pitäisi se kuvittaa. Kirja todistaa myös, että 1920-luku oli suomalaisen fantasian huippukausia (olen aiemminkin kirjoittanut aiheesta, hiukan sekava ja ehkä pintapuolinenkin artikkeli löytyy kirjastani Sotaa, sutinaa, seikkailuja).

Törmäsin äskettäin vanhaa konetta selaillessani kirjasta tekemiini muistiinpanoihin. Ne ovat vähän fragmentaarisia, mutta laitan ne kuitenkin tähän epätäydellisinäkin, koska muuta kirjallista materiaalia Uponneesta maailmasta ei netissä taida juuri olla. Esimerkiksi tässä tekstissään Onervasta elämäkertaromaanin kirjoittanut Hannu Mäkelä ei kirjaa mainitse sanallakaan.

- Janina ja Nanina eli punainen ja sininen prinsessa: identiteettitematiikkaa sisältävä perinteinen satu, jossa kauhuaineksia
- Purppuratoukat ja kultaperhoset: satiiri vallanhimosta ja vallasta, ympäristönä eksoottiset eläimet
- Eläinten tuomioistuin: satiiri, jossa ihminen eläinten tuomiolla
- Kirottu kirkkoherra: kertomus epäuskoisesta papista
- Taikayrtit eli kolme joululahjaa: idealistinen joulukertomus
- Patmes pahantekijä: Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemiin sijoittuva moraliteetti, jonkin verran eksotiikkaa
- Miekka, raha ja rukousnauha: allegoria ahneudesta yms.
- Uponnut maailma: taas Tuhannen ja yhden yön tarinoiden maisemia; Ammurabi kertoo tuhoutuneen maailman tarinan, paljastuu lopussa Atlantikseksi; moraliteetti, mutta myös eksotiikkaa ja fantasiaa, Ammurabi esittää ensiksi että uponnut maailma olisi toisella planeetalla
- Suitsuttajat: viisi sivua elämän kuvakirjasta: viisi lyhyttä proosarunon tapaista moraliteettia tai julistusta, erikoisin on Pääkallonpyytäjät, jossa eksotiikan sävyistä kauhua

Suomalaisen eroottisen kirjallisuuden lyhyistä kukoistuskausista

Viime kevät oli huonoa aikaa kirjaprojekteille. Yksi käytännössä valmis kirja lykkääntyi syksyyn, kaksi pienempää projektia taas ovat olleet hiukan limbossa, kaksi kirjaa tuli hiukan myöhässä. Viimeksi mainitulla tarkoitan kahta Turbatorille tekemääni toimitustyötä, uutta valikoimaa Reino Helismaan pulp-kaudelta eli hänen neljän jatkokertomuksensa yhteisnidettä Kuoleman peili sekä Larin-Kyöstin pientä novellia Ilotyttö.

Jälkimmäinen ilmestyi alun perin vuonna 1919 Minerva-nimisen kustantamon eroottisten kirjojen lyhytikäisessä sarjassa. Se oli sarjan toinen alkuperäinen suomalainen kirja, muut olivat käännöksiä lähinnä ranskasta ja muista länsieurooppalaisen kielialueen kielistä. Sarjan kirjat ovat nykyään harvinaisia, mutta eipä niitä juuri kukaan taida keräilläkään. Ilotyttö on pieni novelli, joka saatiin taittokikoilla ja vinjettien käytöllä hiukan yli 50-sivuiseksi (mukana on myös esipuhe sekä Minervan eroottisten kirjojen bibliografia). Alun perin kirja oli venytetty peräti 89 sivuun.

Ilotytön päähenkilö on Miili (parissa kohdassa latoja on kirjoittanut nimen muotoon Milli), nuori kotiapulainen, joka tekee jonkin virheen ja potkitaan pois työstään. Hän ajautuu töihin ilotaloon ja tutustuu siellä lääppivien miesten joskus perversseihinkin mielitekoihin. Mistään eksplisiittisestä erotiikasta, saati pornografiasta kirjasessa ei tietenkään ole kyse, mutta tekstistä löytyy tällainenkin kohtaus:

”Miili katseli seinän kuvia. Ne olivat enimmäkseen alastomien naisten eri asentoja esittäviä kuvia. Mutta erikoisesti sattui hänen silmiinsä nuoren naisen kuva, joka oli polvillaan maassa, kädet selän taa sidottuina. Miili tunsi jonkinlaista yhteyttä tämän kuvan kanssa. Hänkin oli kuin sidottu, oli onnettomuutensa orjatar, kukapa avaisi sietämättömän elämän solmun? Olikohan Mirtsakin miettinyt samaa ripustaessaan oudon kuvan muiden, miesten mieliä kiihoittavien kuvien rinnalle.”

Enemmän actionia on toisessa Minervan julkaisemassa eroottisessa romaanissa, Antero Ojanteen Heinäkuun auringossa, joka niin ikään ilmestyi vuonna 1919 alaotsikolla ”rakkausromaani taiteilijaelämästä”. Kirjassa kuvanveistäjä Eino Jaakkola tuskailee avioliittoaan tunnekylmän naisen kanssa ja kokee lyhyen kesän aikana kolme kiihkeää romanssia, yhden oopperan esiintyjän, toisen huvilansa kotiapulaisen kanssa. Kaikki naiset ovat jollain tavalla petollisia tai jopa liian erootillisia. Kirjassa Jaakkola muun muassa miettii, että nainen, jonka hän juuri on maannut, on ”liian raaka”. Tässäkään kirjassa erotiikka ei ole kovin rajua ja moni pitäisi sitä pikemminkin romanttisena viihteenä, mutta toisaalta kirjassa on esimerkiksi kohtaus orgioista (”Illan kuluessa tanssivat he hurjia tansseja”) sekä alastomuutta (”Aurinkokylvyissä olivat he jo paahtaneet nahkansa ruskeiksi. Einokin jo kerran ollut heidän mukanaan pintaansa paistattamassa. Se oli luonnonmukaista ja moitteetonta”). Usein kirjan erotiikka on kuitenkin tämän tyyppistä:

”Eino tunsi tytön lämpimän värähtelevän vartalon käsissään, notkeana ja kimmoisena.

– Oletko sinä minun? sopersi hän tytön korvaan.

– Olen, aivan kokonaan.

Sitten vierivät hetket punertavassa hämärässä.”

Sen verran Antero Ojanteen erotiikka puri, että Fennica-tietokanta tietää kertoa kirjasta otetun kaksi painosta. Ojanne oli salanimi, jonka todellista kantajaa ei tiedetä. Kirjasta itsestään voi arvella, että kirjoittajia oli kaksi, sillä puolivälin jälkeen teksti muuttuu päähenkilönsä päiväkirjaksi ja tyyli tuntuu hiukan erilaiselta kuin alkupuolella.

En ole löytänyt asiasta mitään dokumentaatiota, mutta voisin kuvitella, että Minerva joutui luopumaan eroottisten kirjojen sarjastaan julkisen painostuksen vuoksi, koska sarja lopetettiin melkein saman tien kun se oli aloitettu. Myöhemmin he julkaisivat joitain sensaationhakuisia romaaneja, joissa sheikit varastivat valkoisia naisia orjikseen, mutta varsinaista erotiikkaa Minervalta ei enää tullut. Kustantamoa joka tapauksessa paheksuttiin halvan ulkomaisen viihteen julkaisusta, joten sopii olettaa, että tämä koski myös erotiikkaa. Ehkä vuodet itsenäistymisen jälkeen olivat vielä vapaampaa aikaa tässä mielessä.

Seuraavaksi erotiikkaa saatiin Suomessa laajamittaisemmin Ilmarisen kustannusliikkeen Kiki-lehdessä, joka ilmestyi vuosina 1929-1937. Siinä oli niin sanottuja taidekuvia eli kuvia vähäpukeisista nuorista naisista sekä joitain novelleja, joiden eroottisuus oli vähäisempää kuin Larin-Kyöstin ja Antero Ojanteen teksteissä. Suomi oli tässä vaiheessa liian innostunut isänmaallisuudesta, jotta sille olisi liiennyt aikaa erotiikkaan.

Toisen maailmansodan jälkeenkin kesti pitkään ennen kuin alkoi tapahtua. Miestenlehdet, kuten Kalle, tulivat markkinoille 1950-luvulla, mutta pin up -henkisiä kuvia lukuun ottamatta niissä ei juuri erotiikkaa ollut. Kirjallinen erotiikka murtautui läpi 1960-luvulla, sekä kioskierotiikassa että valtavirtakirjallisuudessa. Vuonna 1965 ilmestyi kaksi kirjaa, joita voi pitää ensimmäisinä varsinaisina eroottisina kirjoina Suomessa: Lehmus-nimisen kustantamon antologia Rakastaa ja salanimellä E. A. Garbad ilmestynyt romaani Kielletty hedelmä. Edellinen oli vielä korkeakirjallisempi tapaus, mutta Garbadin – oikealta nimeltään Aulis Wilkman – omakustanneromaani oli jo silkkaa jyystöä. Kirja on käytännössä yksi pitkä seksikohtaus. Nuori mies Kari Airola viettää ensimmäistä lomapäiväänsä ja törmää käveleskellessään alastomaan nuoreen naiseen, jonka vartaloa ihailee. Hän riisuutuu ja menee makaamaan nukkuvan tytön viereen. Kun tyttö herää, hän ihailee Karin varustusta. Sitten Karikin jo herää ja alkaa herkeämätön paneskelu, jota eväiden syöminen rytmittää. Tekstissä on otettu haltuun pornografian kliseet: ”Kari on vahva ja hän työntelee väsymättä nuoruutensa voimakkalla halullaan kyntäen Orvokin vakoa innolla ja antaumuksella.” ”Kari katselee ihanaa ’kohoutumaa’ tuntien vastustamatonta halua upottaa hampaansa siihen, mutta hän tyytyy vain puristamaan niitä yhä voimakkaammin, laskeutuen viimein maailman ihanimmalle ’tyynylle’, jonka täytteenä on kauniin, nuoren naisen kiimaista lihaa.”

Pornografiaan oleellisesti kuuluvaa tahatonta huumoriakin on:

He jatkavat kumpikin pukeutumistaan omalla tahollaan ja päästyään valmiiksi Orvokki katselee veitikkamaisesti Karia kysyen:

– Missä minun ”Kikkelini” nyt on?

– Se on täällä! vastaa Kari taputtaen vasenta housunpunttiaan. – Ellet usko niin koita!

Kari siirtyy Orvokin viereen ja ohjaa tämän käden vasemmalle kupeelleen. Orvokki tuntee sen ja puristaa sitä kuiskaten:

– Siinä se on – minun Kikkelini!

Kirja päättyy mainintaan, että Kari ja Orvokki menevät naimisiin kahden viikon kuluttua ja saavat paljon lapsia. Kiellettyä hedelmää maustaa uuden ajan toive, että vanha ahdas moraali väistyisi ja nuoret saisivat harrastaa seksiä vanhempiensa valvonnasta vapaana.

Aulis Wilkman julkaisi vuonna 1966 toisenkin romaanin, Kaunis Leena, mutta sitä en ole onnistunut saamaan käsiini. Samana vuonna ilmestyi lisääkin erotiikkaa, kirjakauppias Eino Viljanteen tekemä ja julkaisema Lemmen oppitunnit, joka sisältää eroottista aineistoa. 1960-luvulla julkaistiin myös Veikko Ennalan romaanit Kyttyrä, Veljeni herrassa ja Vaimo jonka minulle annoit, joissa on kaikissa seksuaalista sisältöä, eniten viimeksi mainitussa. Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin jo paljon rajumpi seksilehtien esiinmarssi, isot lehtitalot julkaisivat muun muassa Jallua ja Kallea, turkulainen Cocktail julkaisi sekä samannimistä lehteä että suttuisten pokkarien kirjasarjaa.

Seksilehdet julkaisivat kotimaisten kirjailijoiden novelleja, näitä tekivät muun muassa Jorma Ojaharju, Hannu Salama ja Hans Selo. Myös muut viihteentekijät olivat asialla, kuten laulunikkari Juha Watt Vainio, elokuvaohjaaja Aarne Tarkas ja humoristi Martti Huuhaa Innanen. Lehdet maksoivat niin hyvin, että seksijutuilla pystyi paikkailemaan repalaista elantoa, vaikka Jorma Ojaharju sanoikin, että ne olivat nopeasti kirjoitettua ”hätäpaskaa”. Kaukana kuitenkin oltiin Playboysta, joka maksoi novelleista satoja, jopa tuhansia dollareita.

Vuonna 1975 Hymy julkaisi kuuden novellin sarjan, jonka tekstit olivat johtavien tekijöiden käsialaa. Hannu Salaman hävyttömän hauska ”Sovinistisika” ilmestyi tässä sarjassa. 1980-luvulla sellaiset kirjailijat kuin Erkki Hyeena Hämäläinen ja Harri Sirola sekä Kolmiokirjan romanttisia lehtiä avustanut Matti Kid Hytönen kirjoittivat seksinovelleja Jalluun, Kalleen ja Rattoon; Hyeena Hämäläinen oli jossain vaiheessa myös Jallun päätoimittaja. Seksipokkareita ilmestyi paljon, mutta usein nimettä. Myös seksilehtien lukijakirjeitä koottiin kirjoiksi – nämä ovat ehkä hämmentävintä suomalaista pornografiaa koskaan, juttujen sävy vaihtelee nostalgisista vasikanpanemismuistoista mälsiin fantasioihin hyvännäköisen naapurintädin naimisesta 14-vuotiaana. Osa jutuista on selvästi kirjoitettu läpällä ja kännissä, ja kaikki näyttää menneen lehtiin läpi. Oli miten oli, lukijankirjekoosteet ovat ehkä suomalaisen kioskierotiikan viimeinen kukoistuskausi.

Seksilehdet ovat julkaisseet lukijankirjeitä viime vuosiin asti. Nykyisistä kirjailijoistamme ainakin Riku Korhonen, Tuomas Kyrö ja Mikko Kalajoki ovat paljastaneet kirjeitä tehneensä, samoin toimittaja ja kolumnisti Tero Kartastenpää. Hän tosin kertoi, ettei ikinä saanut tietää, missä lehdessä juttu ilmestyi, eikä ole sitä painettuna koskaan nähnyt, postissa tuli pelkkä shekki. Monet kirjailijat ovat kertoneet kirjoittaneensa tekstejä 90-luvun ilmiölle, seksipuhelinlinjoille. Regina muuttui 1990-luvun alussa seksipitoisemmaksi lehdeksi aiemman nuortenlehden sijaan (vaikka näiden lajityyppien välinen suhde onkin aina monimielinen), ja siinä alettiin julkaista naisten suorasukaisia seksifantasioita. Näihinkin monet ammattikirjoittajat ovat kontribuoineet.

2000-luvun alussa netin seksinovellipalstat, joille kuka tahansa saattoi kirjoittaa, korvasivat suurelta osin painetun kirjallisen erotiikan. Tein tuolloin, ehkä 2005, Aamulehden Valoon jutun, jossa haastattelin paria asiaan vakavasti suhtautuvaa seksikirjoittajaa, toisen novellista muistan hyvin kuvatun nolostuksen, joka ryhmäseksin aloittamiseen liittyy. Samaan aikaan kirjallinen erotiikka on Suomessa siirtynyt lähes kokonaan pois kioskeista. Hyvä esimerkki uusien kustantajien ennakkoluulottomuudesta kotimaisen uuden pornografian julkaisemisesta kovissa kansissa on nimimerkkipariskunnan Suvi Hurmelinnan ja Stan Strömin sadomasokistinen Kipukynnys-sarja, jota julkaisee Into. Se peittoaa Fifty Shades of Greyn koska tahansa.