29.11.1995

Tänään tuntui siltä, että päivä menee pöydän alle. Eikös se ole oikea sanonta? Ensiksi en päässyt myöhästelyjeni takia katsomaan Polanskin uusinta - niin ja senkin takia, että yliopistolla oli niin pitkä ruokajono. (Onneksi oli hyviä jouluruokia - kuinka minä en niistä aikaisemmin ole pitänyt? Nyt niitä osaa melkein toivoa.) Sitten - minullahan oli nyt kaksi tuntia ylimääräistä aikaa - en oikein osannut tehdä mitään järkevää. Toisaalta - mitä järkevää minun sitten olisi pitänyt tehdä? Vastailin sähköpostiin, juttelin Markun kanssa niitä näitä (selaili laitoksella Mäyrän demonilisuria), sitten menin parturiin (jossa en tajunnut, että parturi jätti hiukseni liian pitkiksi: olisin halunnut aivan millisängen - seuraavaksi vetäissen kaikki pois). Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Saksan tunnilla tunsin taas kerran itseni hiukan tyhmäksi, kun pitää puhua tyttöjen kanssa asioista eikä osaa sanoa mitään: kuulostaa idiootilta, mielenkiinnottomalta typerykseltä. (Aloin sitäpaitsi hikoilla heti, kun piti alkaa keskustella. Minussa on vielä vanhoja oireita.) Ja vielä: porkkanalätyt epäonnistuivat tyystin. Niistä tuli paksuja ja hyvin vähän porkkanan makuisia. Liikaa joko maitoa tai munia, liian vähän jauhoja. Ja ne olivat liian isoja: pitäisi olla lettupannu ja tehdä pikkupikkuisia lettuja.

Kävin sitten katsomassa Punainen ruusu valkoinen ruusu -elokuvan. Erikoinen, mielenkiintoinen, hiukan liian pitkä: hillittyisyys ei aina ole elokuvalle sopiva ominaisuus. Minna osui sattumalta sisään ja tarjosinkin hänelle elokuvan. Titalle, joka tuli myöhemmin, ei kerrottu mitään. Sanoi jälkeenpäin, että tämä oli syksyn toinen elokuva hänelle. Ei hääviä elämää. Voiko televisio korvata elokuvat? (Katsooko T. televisiota?)

Oli puhetta, että tänään oltaisiin YO-talolla. Cool Sheiks kiinnostaisi kyllä: pääsisi tanssimaan. Mutta voinko olla varma, että siellä on tuttuja?

28.11.1995

Kirjoitan hirvittävän pitkiä muistiinpanoja kullekin päivälle. Päiväkirjan ihanne: sattuvia sanontoja, epätoivoisen lyhyitä, melkein mystisiä merkintöjä, pidempien, tärkeämpien ajatusten tynkiä, ei mitään loppuun asti kehiteltyä. Turhamaisuutta, joka paljastaa kirjoittajansa luonteenlaadun. Päiväkirjan tulisi olla peili, jota kirjoittaja pitää kasvojensa edessä ja joka jonkin taikatempun tavoin näkyy sellaisenaan lukijalle.

Kuulin juuri radiosta, että Biercen Saatanan sanakirja ilmestyy suomeksi. Vihdoinkin! Juuri kun ostin sen alkukielellä - toissapäivänä laitoin siihen jopa libriksen! Curses! Suomentaja Asmo Koste vieläpä julkaisee kirjan: ihailtavaa kansalaistoimintaa. Suunnitelmani Lovecraftin esseen suomentamisesta sai uutta potkua. Pitäisikö se ensiksi lukea?

Sain tänään Machereyn Verne-Defoe -esseen luettua. Miksi pitää kirjoittaa niin vaikeaselkoisesti? Tein samantien muistiinpanot Defoe-osasta ja se oli hankalaa enkä jaksa enää tarttua Tony Tanneriin, vaikka se oli alkuperäinen tarkoitukseni. [En tiedä, mihin liittyy "Tony Tanner", mutta kyse lienee jostakusta tutkijasta.]

Tälle päivälle en kirjoittanutkaan niin pitkästi.

Jokin asia käväisi mielessäni. Asioita käy mielessäni jatkuvasti. Pitääkö kaikesta kirjoittaa? Sherlock Holmes on selvimmin urbaaneja hahmoja 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa - ja kenties koko vuosisadan. Liioittelen. Pitäisi kirjoittaa artikkeli Holmesista, Burnettin Salaisesta puutarhasta ja ehkä jostain muusta kirjasta nimellä Holmes ja muita senaikuisia hahmoja. Mitä tapahtuu 1900-luvun alun englantilaisessa kirjallisuudessa? Mitäpä minun ei pitäisi kirjoittaa? [En muista enää, miksi Conan Doyle ja Burnettin lastenkirja liittyvät mielessäni yhteen. Kiehtova ajatus kylläkin.]

En ole vieläkään polttanut yhtään kynttilää, vaikka ne auttaisivat. Keittiön pöydällä on nyt pieni jalkalamppu: ehkä se korvaa kynttilät.

Esirobinsonadeja

Mainitsin edellisessä viestissä - vuodelta 1995, kun tein graduani - Robinson Crusoeta edeltävät kertomukset autiolle saarelle ajautuvista seikkailjoista. Muistin myöhemmin, että olin koonnut Yrjö Hirnin Valtameren saari -kirjan (1924, uusintapainos joskus 90-luvulla) perusteella listan Crusoen edeltäjistä. Tämä on englanninkielinen, koska tein sen eräälle sähköpostilistalle, jolla olen. Osa näistä tai niiden englanninkielisiä käännöksiä löytynee netistä - ainakin Krinke Kesmeksen teksti on saatavana.

Esi-robinsonadeja

Sofokles: Philoktetes, contains a tale of Philoktetes, who's taken on an island shore while he's sick; published in 1863 in Les vrais Robinsons. Naufrages. Solitudes. Voyages

also contained in the twelfth book of Télémaque by Fénelon; first one to show remorse over having to leave the island

Ibn Tophail (aka Abu Bacer, 1100-1185): Hai Ibn Yokdahn, from 12th century, became known in Europe in the early 18th century, received commentaries from Leibniz and Alexander Pope (in an article in The Guardian in 1713), tells about a baby who finds himself on an island where people are said to be born without parents from mud, however the island is deserted, Ibn Yokdahn lives with animals, makes clothes for himself from animal skins etc., also moral ponderings

Francis Godwin: The Man in the Moon, or Discourse of a Voyage Thither (1638); the hero gets shipwrecked on St. Helena before his voyage to the Moon; was a model for Der fliegende Wandersmann nach den Mond by Christoffel von Grimmelshausen (1659)

Baltasar Gracían: El Criticón (1651-1657); contains a lengthy episode of Critilo, who's shipwrecked and marooned, befriends a native called Andrenion (or that's what he calls him); Yrjö Hirn suspects that Gracían knew the story of Ibn Yokdahn

Grimmelshausen: Der abenteuerliche Simplicissimus (1669); Simplicissimus is marooned in the sixth part of the novel, in search for peaceful resignation in some remote part of the world; is not alone, the carpenter of the ship is with him, they also find a girl stranded on a beach, the carpenter dies later on

Wolfgang Helmhart von Hohberg: Der Hapsburgische Ottobert (1664), contains an episode of robinsonade

Marivaux: Les effets surprenants de la sympathie (1713): the hero Frédelinque is left alone on an island

Hendrik Smeeds (1708): Beschryvinge van het magtig Koningryk Krinke Kesmes

27.11.1995

Nukuin yöllä 11 tuntia ja olin silti tai siitä huolimatta väsynyt. Nukuinko liikaa? Tämä päivä oli mennä tyystin harakoille. Onneksi sain sentään luettua aamupalan jälkeen, ennen kuin menin suihkuun, Ekelöfin Trilogian viimein loppuun. Samoin tein Sarjakuvastimen kolmannelle osalle. Ilkan sarjat olivat väkinäisiä, paitsi se, missä Pesämaa näkee unta assyrialaisista tai joistain ja kuningas Esmunasar sanoo: "Let's have a Baal." Nokkela, typerä ja hykerryttävä vitsi. Suomalaiset sarjakuvanpiirtäjät (tai pikemminkin -tekijät, koska vaikea jotain Tommi Hännistä on pelkkänä piirtäjänä pitää) ovat taitavia ja graafisesti loistavia. Suomella ei ole mitään häpeämistä. Jutut vain eivät ole kovin kiinnostavia. [Tämä oli normaali valitus vielä 90-luvun lopulla. Tilanne on onneksi nyt muuttunut: Ville Ranta, Mika Lietzen, Tiitu Takalo, Marko Turunen, Kaisa Leka... En laske Fingerporia enkä Kiroilevaa siiliä tähän. Olen kyllä nähnyt Fingerporin tekijän Pertti Jarlan muita, julkaisemattomia sarjakuvia - hän on erinomainen piirtäjä!]

Tulostin yliopistolla Blinkity Blankin uuden numeron. [Runolehteni.] Meni hiukan pilalle: kopiot tulivat tietty kaksipuolisina ja sitten otin joka toisesta sivusta uuden vedoksen ja sitten niiden kanssa sumpliminen olikin vähän tyhmää. Ja yksi runo - se, jonka on pakko olla mukana omistuksen vuoksi ("Kirjoitan kahdenkymmenen runon vuosivauhtia") - pitää ottaa uusiksi. Ja vielä: huomaan ärsyttävästi nyt, että kirjoitan runoja yhdellä kaavalla: ensimmäisen rivin jälkeen tulevat kaksoispisteet ja seuraava rivi alkaa selittää edellistä paradoksilla tai järjettömyydellä. Toistuessaan se lakkaa toimimasta.

Murnaun Auringonnousu elokuva-arkistossa: upea, yksinkertainen, kaunis, mahtava. En ihmettele, että impressionistinen elokuvakirjoittelu on niin voimissaan: millä muulla tavalla tuollaisestakin elokuvasta saisi otetta? Elokuvasta, joka on niin täynnä tunnetta - iloa, surua, pelkoa -, että tutkijakin unohtaa tutkivansa. Ihmettelen XXX:ä, jonka mielestä elokuva oli tylsä.
Sitä ennen katsottiin Lumièrea. En usko, että aikalaisia on niinkään ihmetyttänyt elävä kuva - se yleisö, jolla oli varaa ja ymmärrystä mennä katsomaan Lumièren keksintöä, oli taatusti jo nähnyt kaikki panoraamat ja muut keksinnöt, jotka edeltävät varsinaista elokuvaa. Sen sijaan pitäisi selvittää, millaiseen taiteelliseen kontekstiin Lumièren työt sopivat: miten niissä näkyy 1800-luvun lopun taiteellinen maailma ja elämä? Miksi yleisö tyytyi näennäisesti tarinattomiin (näennäisesti, koska esimerkiksi Laiva lähtee merelle pitää sisällään upean tarinan, jossa miehet jättävät naiset ja lapset laiturille uhmatakseen meren vaaroja - eri asia on, että he eivät näytä pääsevän mihinkään) elokuviin ja tyytyi katsomaan tuokiokuvia, maisemia, idyllejä perhe-elämästä, kortinpeluuta (oma suosikkini)? Voisiko selitys lähteä ajan ilmapiiristä, esimerkiksi senaikuisesta kuvataiteesta ja valokuvauksesta? Väitän siis, että Lumièren yleisö tiesi, mitä katseli.

Minä olen kiinnostunut niin monesta asiasta, että se ahdistaa minua.

Kirjoitan todellakin päiväkirjaani kuin sitä lukisi joku. Ehkä se joku on "vain" minä. Jos kirjoitan tästä vuodesta, tästä syksystä aina vuoteen 2052 asti, jolloin olen 70-vuotias, käsillä on dokumentti, jonka arvoa ei kukaan kiistä.

Lumi näyttää tulleen jäädäkseen. Elämä on jo paljon parempaa: lumi antaa valoa, joka on rauhoittavampaa kuin kesäinen, paahtava aurinko (joskaan ei yhtä lämmittävää), ja pahin masennus tuntuu menneen ohitse. Talvea ja pimeyttä on jäljellä vielä neljä kuukautta.

Englannin keskustelutunnilla katseltiin tänään To Kill a Mockingbird. Kohtuullinen; opin, mistä The Boo Radleys on saanut nimensä: Robert Duvallin (ensimmäinen rooli) hahmon nimi on Boo Radley.

Tunti myöhemmin: kirjoitin Jukka Petäjälle vastineen Eco-juttuun, jossa hän väitti, että Robinson Crusoe on ensimmäinen robinsonadi. Onko Marx kehittänyt termin, kuten Machereysta tuntuu käyvän ilmi? [En muista, että vastinetta olisi julkaistu. Totuushan on, että robinsonadit olivat käypä lajityyppi jo ennen Defoen romaania, ja esim. hollantilainen kirja Krinke Kesmeksen tarinoista ilmestyi kymmenisen vuotta ennen Robinson Crusoeta. Tästä lisää Yrjö Hirnin Valtameren saaressa.]

Elokuvateksti vaihteeksi

Johtamani elokuvakerho Monroe esitti joko -95 tai -96 neuvostoklassikko Uuden Babylonin. Kirjoitin siitä esittelytekstin, josta tehtyä paperia jaettiin elokuvateatteri Niagaran kassalla. Esitys meni pieleen, koska emme onnistuneet saamaan mistään levytettynä Dmitri Shostakovitshin musiikkia, jonka hän oli elokuvaan tehnyt (myöhemmin kuulin, että levytys on lyhennelmä), ja soitimme Erik Satieta mykän kopion päälle - melkein vaikkapa Jackson 5 olisi ollut parempi valinta!

Teksti, jonka levykkeeltä löysin, jää jostain syystä kesken.

Babylonian barbariaa vai innovaatioita?

Grigori Kozintsev & Leonid Trauberg: Uusi Babylon (Novyi Babylon). NL 1929. Käsikirjoitus: Kozintsev & Trauberg. Kuvaus: Andrei Moskvin & Jevgeni Mihailov. Pääosissa: Jelena Kuzmina, Pjotr Sobolevski, D. Gutman, Sophie Magarill jne.

Kozintsevin ja Traubergin Uusi Babylon on yhtaikaa sekä poikkeuksellinen että olennainen neuvostoelokuva. Se on linkki kahden periaatteessa hyvin erilaisen taidesuuntauksen ja -ideologian välillä: avantgarden ja sosialistisen realismin. Elokuva on huima hyppäys sosialistisen realismin (joka on lopultakin ehkä romanttista) naturalismista kohti kohteiden aktiivista muokkaamista, joka saa vaikutteensa ajan kokeellisista taidemuodoista. Näin muodoin lavasteissa, kuvauksessa ja eritoten näyttelijätyöskentelyssä näkyy futurismin, konstruktivismin ja kubismin vaikutuksia. Kozintsev ja Trauberg itse tapasivat kutsua tapaansa tehdä elokuvaa "eksentriseksi" - heidän elokuvapajansa olikin nimeltään FEKS, "eksentrisen näyttelemisen koulu".

Vuodesta 1929 eteenpäin Kozintsev ja Trauberg etenivät kohti sosialistista realismia mm. Maksim-trilogiallaan (1934-38), kunnes Kozintsev yksinään vastasi muutamista 1950- ja 60-lukujen upeimmista neuvostoelokuvista, joissa otettiin askel balladimaiseen ja jopa satumaiseen suuntaan (Don Quijote (1957), Hamlet (1964)).

Uusi Babylon on kokeellinen ennen kaikkea tekotapansa puolesta. Elokuva on tietoisesti koottu erilaisista kirjallisista lähteistä. Se on muodostettu kuvatun aikakauden - Pariisin kommuuni 1871 - omista lähteistä, ennen kaikkea Emile Zolan naturalistista romaaneista ja Karl Marxin asiaa käsittelevistä teksteistä. Yhtä merkittäviä prismoja olivat impressionistien maalaukset, joista koko aikakausi sittemmin on saanut elähdyttävän kuvallisen ilmauksensa. Tältä Pariisi on varmasti näyttänyt, ajattelee elokuvan katsoja, vaikka elokuvan visuaalinen asu perustuu kuvaukseen kuvauksista, impressionististen vaikutusten muotoilemiseen. Kozintsev ja Trauberg luettivat mainittuja tekstejä näyttelijöillään ja pääosanesittäjä Jelena Kuzmina kertoo, kuinka hänen roolinsa, tavaratalon nuori myyjä Louise, on koko aikakauden henkilöitymä. Kuzmina sanoo, että rooliaan varten hänen oli tiedettävä kaikki 1870-luvun Pariisista ja että tässä tehtävässä Zolan romaanit antoivat kaikkein eniten.

Elokuva, kuten monet muutkin kokeelliset elokuvat, herätti pahaa verta eräissä neuvostokollegoissa. Nyttemmin tyystin unohtunut ohjaaja Pavel Petrov-Bitov kirjoitti elokuvan ensi-illan jälkeen, että Neuvostoliitossa ei vielä ole olemassa neuvostoelokuvaa. Sen sijaan, että talonpojille tarjottaisiin "suoraviivaisia realistisia elokuvia, joissa on yksinkertainen tarina ja juoni" ja jotka "koskettavat niitä ajatuksia ja tunteita, jotka ovat tätä talonpoikaa lähellä

Edit: Taisi tulla jonkinlainen moka. Yllä oleva teksti lieneekin tarkoitettu pieneen lehtiseen, jota jaoimme näytöksessä (siinä oli myös Rytmi-lehdestä saksittu juttu 80-luvulta, jossa käsiteltiin elokuvan erikoisnäytöksiä, joissa tuota musiikkia soitettiin livenä). Esittelyteksti on tämmöinen:

monroe, sea ja pek esittävät tampereen kaupungin kulttuuritoimiston tuella
ja sara hildenin taidemuseon kanssa yhteistyössä:

uUsi BabYLon
neuvostoavantgarden klassikkoelokuva
vuodelta 1929
niagarassa su 27.10. klo 15
liput 0 mk

grigori kozintsevin ja leonid traubergin ohjaama uusi babylon on harvoja, ellei ainoa, elokuvia, jotka kuvaavat pariisin kommuunia vuonna 1870. uusi babylon on hyvin aatteellinen, jopa propagandistinen elokuva, mutta mielenkiintoisen ja katsomisen arvoisen siitä tekee tapa, jolla propaganda nivotaan yhteen futuristisen, suprematistisen ja kubistisen estetiikan kanssa. uusi babylon on selkeää jatkoa niille teatteri- ja agitproduktioille, joita nuoren neuvostovaltion kiivaasti kuhiseva taide-elämä tuotti ennen sosialistisen realismin nousua ja taiteen stalinisoimista (ja taiteilijoiden likvidointia). uudessa babylonissa näkyvät tatlinin, el lissitzkyn, naum gabon, aleksander rodtshenkon ja kasimir malevitsin - vain muutaman tunnetuimman luetellakseni - vaikutukset. kyseessä on taideteos, jota ilman sara hildenin taidemuseon näyttely jää vajavaiseksi kokemukseksi.
juri nummelin
elokuvakerho monroe

(Öh.. tuo Sara Hilden -viittaus voi jäädä epäselväksi. Heillä oli tuolloin upea neuvosto-avantgarden katselmus museossa ja saimme heiltä julisteeseen mainoksen, sikäli teimme yhteistyötä. Jälkeenpäin minua hiukan nolotti, kun eihän tuo elokuva tosiaan ole kovin kubistinen eikä suprematistinen, vaan enemmänkin impressionistinen ja ekspressionistinen.)

26.11.1995

Viikonloppu alkaa olla jo ohi. XXX on lähtenyt Turkuun, hän oli kipeä viikonlopun eikä päässyt kanssani elokuviin. Niitä olikin paljon: musiikkielokuvapäivät. Näin seuraavat: Abba The Movie, Rock'n'roll High School, Laulavat sadepisarat, A Hard Day's Night, This is Spinal Tap, Saturday Night Fever ja Diiva. Kaikki olivat hyviä, jopa Travolta, josta pitäisi kirjoittaa enemmänkin, ja eritoten Laulavat sadepisarat oli loistava: en yhtään ihmettele, että se niin usein kärkkyy maailman parhaan elokuvan paikkaa. (Se on usein neljäs.) Ainakin energisin se on. Vielä olisi mahdollista nähdä Russellin ja The Whon Tommy, mutta en jaksa lähteä. Olen nukkunut liian vähän viime aikoina: tämä on vanhuuden merkki. Vanhuuden? Ainakin sen, ettei enää ole nuori.

Niin, Travolta tai oikeammin Lauantai-illan huumaa. Travolta pitää eräässä kohtauksessa - voitettuaan tanssikisat mielestään epäoikeudenmukaisin perustein, koska toiseksi tulleet olivat hänestä parempia - omituisen monologin, jossa hän selittää vallasta. Etniset ryhmät pitävät valtaa toisiinsa, perheessä joku aina pitää valtaa ja ennenkaikkea: "Joskus naiminenkin on valtaa." Tämän jälkeen hän yrittää raiskata tanssipartnerinsa (jonka nimeä en enää valitettavasti muista).

Mitä tämä voi merkitä elokuvassa, jonka maine on diskoelokuvan maine (jota se ei muuten ole: ellei se olisi ilmiö, sitä pidettäisiin parempana elokuvana kuin nyt tehdään)? Travolta tanssii tyttöjen kanssa, mutta ei yritä iskeä näitä: se ei selvästikään kiinnosta häntä. Hän ei ota osaa kavereittensa autossanaimisrumbaan (eikä hän myöskään juo viinaa tai käytä huumeita). Tanssi ei siis ole hänelle mitään seksuaalista, vaikka tanssiessaan hän kyllä ilmaisee ja näyttää juuri omaa seksuaalisuuttaan. Tanssi on Travoltalle elokuvassa mahdollisuus päästä kaikkien valtasuhteitten yläpuolelle: hän on kuningas lauantai-iltaisin voidessaan tanssia esteettömästi diskossa eikä häntä voi mikään määräillä eikä määrittää. Vain hän itse ja hänen ruumiinsa (joka on siis ainoa asia, jota hän itse voi määräillä). Tila valtasuhteiden yläpuolella on aseksuaalinen, koska seksuaalisuus Travoltan omien sanojen mukaan on valtaa. (Minkä foucaultin hänessä menetämmekään!) Tämä ei kuitenkaan onnistu ympäristön paineen vuoksi: kun Travolta huomaa tanssikisan jälkeen, että palkinnossa ei ole kyse hänestä itsestään, vaan tavallisista, jokapäiväisistä valtasuhteista, hän yrittää tehdä paluun niihin. Ja ainoa keino, minkä jonka hän löytää, on raiskaus. Siksi se on niin surullinen kohtaus.

Elokuva muistuttaa paljon ensimmäistä Rockya. Travoltalla on sen juliste huoneensa seinällä. Millaisia valtasuhteitten analyyseja siitä löytyisikään!

Sen kanssa, mitä sanoin elokuvasta, on ristiriidassa elokuvan alkutekstijakso, jossa Travolta tuijottelee ohikulkevien tyttöjen takapuolia ja rintoja. Ehkä tämä on ristiriita elokuvassa eikä siinä, mitä sanon.

Pitäisi voida puolustaa tällaista kirjoittelua, jota harrastan: vaistonvaraista puolitieteellistä analyysia. Tärkeät asiat jäävät piiloon, kun artikkeliin tai tutkielmaan tai kirjaan uhrataan kuukausia tai vuosia eikä uskalleta ilmoittaa asioita julki ilman suunnatonta viiteapparaattia.

Tämä ei oikein sovi päiväkirjaan: kirjoitan kuin tekstilläni olisi lukija. Milloin päiväkirjojen historiassa syntyy tietoisuus siitä, että ne voidaan julkaista? Arthur Schnitzler otatti kirjeistään kopiot ja arkistoi ne: hän selvästi tiesi, että ne julkaistaan. Onko tuhlausta kirjoittaa kirjeisiin ja päiväkirjaan niin paljon tärkeitä huomioita kuin minä teen? Ne voivat joskus löytää tiensä joihinkin foorumeihin, jotka ovat kaikkien saatavilla. Olisiko mahdollista kirjoittaa päiväkirjaansa päivittäin internetiin? Ensimmäinen reaaliaikainen päiväkirja. Voisin kuvitella, että sellainen on jo olemassa. Ainakin sen bittimäärä kasvaisi hirveästi ja kuormittaisi neljän vuoden olemassaolon jälkeen aika tavalla verkkoa. [Mitä helvettiä? Olen ennakoinut blogeja ties kuinka monella vuodella! Mutta olen olettanut, että netin kapasiteetti ei kasvaisi... Tällaista en totisesti ollut muistanutkaan. Samalla pitää mainita, että tämä vanhojen päiväkirjojen postittaminen muistuttaa ensimmäisen sukupolven blogeja, joissa selitettiin niitä näitä omasta elämästä.]

Kuuntelen YUP-yhtyettä (Yhdistyneet Urbaanit Puoskarit). Omaperäistä, mutta ei sittenkään minun makuuni. Hienoa, että tällaista tehdään.

Paljonko sinä vuonna, jolloin päiväkirjani julkaistaan, ollaan kiinnostuneita 90-luvun suomalaisesta rokista? [No, krhm, YUP:han on yksi arvostetuimpia bändejä Suomessa. {Yliarvostetuimpia, jos minulta kysytään, enkä välitä Jarkko Martikaisen sanoituksistakaan, varsinkaan äskettäin ilmestyneestä runokokoelmasta.} Mutta ehkä tarkoitin alun perin vuotta 2040.]

23.11.1995

Olen siis todellakin kirjoittanut päivät väärin. En korjaa mitään, joten elän tämän päivän kahdesti tässä päiväkirjassa. 21. päivää en ole koskaan elänytkään.

Tämä päivä oli kauhea. Ei valoa, pelkkää sokeutta, tuulta, vihmaa. Väsymystä, uupumusta, epäonnistumista, jahkailua. Olin saada pakokauhukohtauksen linja-autossa tullessani väsyneenä kotiin: en kestänyt pimeyttä, joka ympäröi minua joka puolelta ja joka ei hellittäisi enää koskaan. Puristin kahvaa vieressäni ja purin hammasta. Kun XXX sattumalta soitti (aioin soittaa hänelle ja tarkistaa, oliko hän päässyt elokuva-arkistoon), olin ruveta itkemään. (Miksen ruvennut? Olisin saanut lohdutusta ikävääni.)

Mikä auttaa? Kahvimuffinsi ja hyvä tee ja sen jälkeen Sherlock Holmesin seikkailuja ("Viisi appelsiininsiementä") ja sitten vielä päiväunet. En mene elokuviin - en yksinkertaisesti jaksa. Jään kotiin ja puuhailen jotain. Pesen pyykkiä, silitän vanhaa, ehkä imuroin, teen blinkity blankia. [Vuosina 1988-1997 julkaisemani pienlehti, jossa oli lähinnä runojani.] Nyt maistelen Calvadosia, joka sekin auttaa kestämään. (Kuulostaa pahasti alkoholismilta.) Kuuntelen levyä, josta olisin pitänyt 15-vuotiaana: French Frith Kaiser Thompsonin Invisible Means. Omituisesti rytmitettyä, etäännyttävää rokkia. Taitavasti tehtyä, mutta ei sytytä lukuunottamatta joitain kauniita kitarariffejä.

Kirjoitin Eero Lyyvuosta puolen sivun esseen. Minä olen pikakriitikko.

Kirjoitin isälleni eilen kirjeen. Toivoisin saavani isääni kirjallisen yhteyden, nopeiden, sattumanvaraisten tapaamisten oheen. Asia koski Monroeta: kysyin, saammeko käyttää hänen kirjoitustaan [Larisa] Shepitkon elokuvasta [Nousu]. Uskooko isäni, että minä tosissani suuntaudun tällaisiin asioihin? Mitä hän sanoisi, jos todella alkaisin toimittaa hänen kirjoitustensa kokoelmaa, kuten joskus haaveilen? Olisiko hän sitä mieltä, että se on turhaa? Kirjaa ei kukaan kylläkään ostaisi, se on selvä. Miten siitä saisi mielenkiintoisen? Elokuva-arkisto saisi ryhtyä julkaisemaan pienin kustannuksin suomalaisten elokuvakriitikoiden sarjaa. Miksi meillä on vain Donner ja Eriksson, kun pitäisi olla saatavilla Nummelin, Lumirae, Maskula ja niin edelleen? (Hourinko?) [Olen isän elokuvakritiikeistä sittemmin tehnyt pitkän jutun ja postittanut sen jonnekin tänne blogiin. Tapani Maskulaa en ole toistuvista yrityksistä huolimatta saanut innostumaan siitä, että hänen vanhoja tekstejään koottaisiin kirjaksi.]

Nyt lopetan: talven sokeus alkaa hellittää.

Illalla myöhään

Pelästyin. Yritin avata WordArtia muokatakseni pientä tekstiä jotenkin ja kone ilmoitti sovellusvirheestä. Sydän hypähti kurkkuun ja jäi sinne. Nyt se onkin kipeä. Minä en pidä tietokoneista, vaikka myönnänkin niiden hyödyllisyyden. Ne ovat liian haavoittuvia. [Muistaako kukaan ohjelmaa nimeltä WordArt? Sillä sai väänneltyä tekstejä hassuiksi.]

Pohdiskelen klo 23:16, että vieläkö imuroisin.

23.11.1995

Olen tänään ollut epätietoinen siitä, mikä päivä on. Olisiko sellaisella sekaannuksella merkitystä elämälle, jos pystyisi kuitenkin pitämään kiinni viikonpäivistä ja hoitaisi edelleen tyypilliset rutiininsa?

Tänään elokuvia. Power Rangers ja Species eli Peto. Edelliselle ennustan kulttimainetta 25 vuoden sisällä ("Falcon ninja mega zord!": eivätkö unelmat ole tehty tällaisesta?), jälkimmäinen oli kohtalainen Alien-kopio. Mielenkiintoista siinä oli suunnaton pelko naisen synnyttämistä kohtaan: sitä koetettiin estää hinnalla millä hyvänsä.

Minun pitäisi osallistua Pulp Fiction -kisaan: XXX haluaa minun voittavan lipun Dick Dalen konserttiin. Menisin sinne itsekin mieluusti. Mutta en keksi mitään: jonkin sloganin keksiminen väkisin tuntuu turhalta. En ole varma, voiko kisaan osallistua tarinalla - sellaisen kuitenkin kirjoitin: "Kirjailija istuutui kirjoittamaan pulp fictionia. Kirjoitettuaan kaksi päivää aseista, naisista ja nopeista autoista hän meni syömään. Purilaispaikassa hän tajusi, että hänen henkilönsä eivät olleet syöneet." Jotenkin noin. Voittaako tällaisella kamalla? Tuskin. Voisi sen silti lähettää. Kirjoitin kyllä dialoginkin. Pitänee lähettää molemmat. [Minulla ei ole mitään mielikuvaa tällaisesta kilpailusta.]

Luen edelleen Machereyta. Mistä ranskalaisille on tullut hinku kirjoittaa vaikeaselkoisesti? Pitkä esseismin perinne ei ole ollut mitenkään hyväksi. Luin myös yhden Sherlock Holmes -tarinan (kuten myös eilen illallakin): niissä päättely on aivan toisenlaisella tasolla kuin Christien arkipäiväiset havainnot. Holmes on toimiva hahmo, koska hän on niin selvästi eksentrinen, mitä Hercule Poirot ja miss Marple eivät ole (he ovat hassuja ja tätimaisia, mutta Holmes on aito dekadentti, boheemi ja vaarallinen hullu). Pekka Tammi on selvästi ottanut imagoonsa mallia Holmesilta: sama uneliaisuus, sama kattoon tuijottaminen, sama sormien ristiminen. Soittaako Pekka viulua, käyttääkö hän kokaiinia?

Luin myös Jeff Smithin viehättävän Luupäät-sarjan kakkososan. Mitä siitä sanoisin? Esipuheessa Neil Gaiman tekee linjauksia Tolkieniin ja Grimmin veljeksiin. Minun ei siis tarvitse. Joku vertasi jossain muumeihin. Vältyn siis siltäkin. Minä sanon sitten jotain tällaista: huumorin vaivattomuutta korostaa viivan vaivattomuus ja tarinankerronnan helppous. Nämä kaikki peittävät alleen syvempiä ja vakavampia tasoja. Tämänhän Gaiman juuri sanoi.

Tänään tuli postissa kutsu Lammille Kirjallisuudentutkijain Seuran seminaariin. 250 mk pitäisi maksaa siitä riemusta, että pääsee tekemään töitä muitten tutkijoitten kanssa. Siitä olisi varmasti iloa, mutta jos ei ole rahaa, voiko minua pakottaa? Ainakaan minulle ei tule siitä huonoa omaatuntoa. Markun kertomus viime vuoden juhlista ei paljon riemastuttanut: positioi itsesi. Hohhoijaa.

Saan vuoden loppuun asti Kansan Uutiset. Se odottaa minua täällä aina, kun tulen asioilta. Juon päiväteen ja luen lehden: mikäs sen mukavampaa.

Kokeilin juuri tähänkin päiväkirjaan oikolukuohjelmaa. Siitä saa paljon hupia: se tarjosi 'finnejä'-sanan tilalle sanaa 'finnjet'.

Eero Lyyvuo teki yliopistolla ihmisiin vaikutuksen tänään. [Yhden runokokoelman 1940-luvulla julkaissut kirjailija: Pieniä laulajia sisältää lintujen lauluja, joiden transkribointien sekaan Lyyvuo on sepittänyt omia säkeitään. Tai toisinpäin. Joka tapauksessa hauska dada-henkinen kirja; se esiintyy teoksessani Unohdetut kirjailijat ja aikoinaan aloitti unohdettujen runoilijoiden sarjan Kulttuurivihkoissa.]

22.11.1995

Avasin tämän, mutta nyt menen paskalle. Pieni hetki.

Paska on typerä juttu: ensiksi se on tullakseen, sitten se ei tulekaan. Vaikka mitä tekisi. Luin istuessani yhden Pälsin Arvo-jutun, mutta ei sekään auttanut. Inhottava juttu muuten: Fällesmannin Arvolle menee ongenkoukku ylähuuleen ja kun kertoja-minä (kuka hän on? en ole koskaan ennen lukenut Pälsiä) taluttaa häntä perässään, hän heilauttaa kerran onkea niin, että Arvon huuli venyy. Ja kerran Arvo kompastuu. Inhottavaa: onko tämä huumoria?

Minussakin on siis moralistin vikaa. [Hassu juttu. Suomalaisen elokuvan festivaalilla tapasin äskettäin Jari Sedergrenin eli Sediksen ja hän intoutui analysoimaan minua ja luonnettani sanottuani jotain hölmöä ja varmaan väkinäistäkin, ja hän ilmoitti, että minä olen nimenomaan moralisti. Tuon kymmenen vuoden takaisen merkinnän oli tarkoitus olla sarkasmia.]

Erkki oli lähettänyt jollekulle, ilmeisesti englantilaiselle DJ:lle postia suunnittelemastani avantgarde-elokuvien näytöksestä. Tämä kirjoitti, että olisi kiinnostunut auttamaan. Hän luuli, että kyse oli vanhoista venäläisistä propagandaelokuvista. Korjasin erehdyksen ja ilmoitin, että kaikki apu on tarpeen. Olisihan hienoa, jos voisi julisteessa mainostaa huippu-DJ:tä maailmalta! "Music chosen by the coolest motherfucker on earth, DJwhatever!" (En muista hänen nimeään.)

Tein tänään kuntosalilla jalka- ja pakaralihasliikkeitä. Tuntui ihan hyvältä, vaikka olinkin salilla vain 45 min. Nyt ovat lihakset treenatun tuntuiset. Se on hassu tunne: lihakset ovat väsyneet, mutta olo ei ole väsynyt. (Tai on, mutta se on eri juttu.)

Illalla, pian juon iltateetä

Monroe päätti neuvostoelokuvan sarjastaan. Harmillisia takaiskuja: Pudovkinin Myrsky yli Aasian jäi pois. Ja juuri sen olisin halunnut näyttää tässä yhteydessä. Miksi? Ehkä siinä olisi ollut voimaa ja vauhtia ja taattua camp-tunnelmaa. Ehkä se olisi innostanut enemmän kuin nyt Panfilovin Teema, joka ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta ei mikään klassikko. Päätettiin myös, että osallistutaan Filmihullun keskusteluun elokuvakerhoista ja klassikoiden näyttämisestä. [Näytettiin siis Teema ja on pakko sanoa, että kestäähän se paremmin katsomista kuin moni muu neuvostoelokuva. Täältä löytyy enemmän tietoa neuvostoelokuvaesityksestä.]

Kaikkein epätodennäköisimmät paikat joutuu käymään läpi, jos haluaa näyttää klassikoita: Kirkon sisälähetysseuran AV-palvelu, Ranskan kulttuuri-instituutti ja niin edelleen. Tilanne on epätoivoinen, mutta ehkä jossain mielessä haastava: miten todella näyttää klassikoita?

Sami soitti juuri: oli ostanut vanhan Husqvarnan, kuulemma hyväkuntoisen. Oli innostunut elämästä, ainakin kuulosti siltä: hyvä hänelle. Tuhlaa rahaa. Voisinpa minäkin. Olen kateellinen itselleni viikko sitten, sille Jurille, joka koetti optikkoliikkeessä kauniita silmälaseja ja näytti ihanalta.

Hedelmäjuomat - Kuuma lumous ja mitä niitä on - eivät ole kovin hyviä, mutta ne ovat ilmeisesti vatsan hyvinvoinnin kannalta olennaisia. Ja näin iltateenkin jälkeen nukuttaa. (Kuinka minä voin juoda kirjoittaessani?)

De La Soul: paremmin sovitettua musiikkia ei juuri ole.

Katselin juuri tuossa vanhoja merkintöjäni. Olen pitänyt päiväkirjaa nyt ilmeisesti kuukauden verran - teenkö tätä vielä kolmentoista vuoden kuluttua? Yksi merkintä pitää tehdä: - hassua, nyt olen unohtanut, mitä minun piti sanoa.

Tänä aamuna nostalginen olo: radiosta tuli Ultra Bran Tappakaa komissaarit, nuo hullut koirat. Voisinko elää uuden lapsuuden? Nyt pitää lopettaa tai kirjoitan höpöhöpöä koko yön. [Bändihän oli juuri voittanut Vasemmistonuorten vai silloinko vielä SDNL:n järjestämän poliittisen musiikin kilpailun ja luultiin, että heistä tulisi nimenomaan poliittinen yhtye. Jälkeenpäinhän tuo komissaarilaulu paljastui enemmän tai vähemmän vitsiksi tai pastissiksi. Tämä on jännä ilmiö: en ole koskaan ollut mitenkään kauhean innoissani Ultra Bran musiikista, mutta se on silti minulle merkittävä sukupolvi-ilmiö, ja huomaan biisejä kuullessani herkistyväni. Kokonaista levyä en silti jaksa kuunnella. Ajatus "uudesta lapsuudesta" liittyy siihen, että koin jääneeni jostain paitsi, kun en ollut osallistunut sen kummemmin poliittiseen toimintaan. Jättäydyin siitä pois 80-luvun lopulla, mutta en ollut sitä ennenkään paljon puuhaillut - koin ilmeisesti tuolloisen vasemmiston jotenkin epä-älylliseksi. Samalla kaipasin taistolaisuuden jännittävältä tuntunutta yhteishenkeä ja varmaan ajattelin Ultra Brata kuultuani, että voisi syntyä uusi henki. Sellaistahan ei enää koskaan voi nousta, vaikka nyt esimerkiksi Liberoa lukiessa ei voi välttyä huomaamasta, että nykyinen vasemmistonuoriso on myös älyllisesti virkeätä. Tämä nyt näin sekavasti selitettynä.]

20.11.1995

XXX sanoi lähtiessään tänään Turkuun, että hänellä on pöhkö olo. Hän ei kuitenkaan osannut selittää, mistä oli kyse, ja sanoinkin hänelle, ettei minua saa huolestuttaa. Sitä XXX ei nimenomaan halunnut tehdä. Suhde on joskus etäinen ja hyvin vähän sensitiivinen - miksi kestää niin kauan tottua siihen, että aina ei mene hyvin?

Elokuva-arkistossa meni tänään Hitchcockin Nainen katoaa. Hauska, jännittävä, niin vetävä, että unohdin katsovani tekstittämätöntä elokuvaa. Jukka paljasti englanninkielen osaamattomuutensa kysymällä, keitä olivat ne kaksi englantilaista vakoojaa - hän tarkoitti Basil Radfordin ja Nuanton Waynen näyttelemiä turisteja! En minäkään olisi tuon ikäisenä ymmärtänyt, mitä elokuvassa oikein tapahtuu.

Tein tänään viimein Jaakko Hämeen-Anttilan haastattelun. Hän on Väinön pojanpoika. Kysyin sitä henkilökohtaisena kysymyksenä, vaikka eihän se oikein ole. H-A vaikutti sympaattiselta tyypiltä, samaan aikaan jämerältä ja hauskalta. Onkohan hän hyvä luennoitsija? Oli iloinen, kun sanoin, että Koraani vaikuttaa hauskalta kirjalta: sitä hän oli kuulemma odottanutkin. Koraani maksaa 128 mk. Halpa verrattuna Raamatuihin, jotka maksavat nahkakantisina, kullattuine sivuineen yli 200 ja 300 markkaa. Halvin Raamattu oli pokkari - 50 mk. Mietimme XXX:n kanssa, pitäisikö ostaa sellainen yhteiseksi joululahjaksi.

Selailin jokin aika sitten Tsehovin muistikirjan suomennoksia. En saa koskaan päiväkirjaani samanlaista pidäkkeetöntä vilpittömyyttä: tiedän liian hyvin tekeväni päiväkirjaa. Päiväkirja on julkaisuun tarkoitettu kirjallinen tuote. Mikä on siis päiväkirjan kirjallisuudellisuus (literaturnost)?

Ostaisiko Bibliofilos minulta juttusarjan Lama-ajan köyhä opiskelija-kirjankeräilijä? Voisin kertoa siinä kirpputorien ja kierrätyskeskusten löydöistäni. Niitä on paljon ja hienoja. Viime viikolla (tai toissa, en enää muista) löysin LKA:lta haastattelukirjan Film Director as Superstar, jossa haastatellaan mm. Bertoluccia, Cormania ja Polanskia ja Jim McBridea (vuosia ennen Breathlessia!). 2 mk. Sitten löysin kierrätyskeskuksesta Pälsin itsensä kokooman Fällesmannin Arvo -kokoelman, pokkarin tosin. Pelastusarmeijan kirpputorilta lähti yhteensä viidellä markalla Tsehovin novellin Petroskoi-suomennos 50-luvulta (ei jää hyllyyn, koska novelli on suomennettu muualla) ja Venäjän runotar. Jälkimmäinen oli teipattu selästä, mutta onnistuin pelastamaan sen lukukuntoon liimalla ja kirjekuorella. Tunsin itseni ansioituneeksi bibliofiiliksi konservoidessani kirjaa.

Näiden vastapainoksi maksoin Henri Bromsin Alkukuvista 30 mk (Hämeenkadulla oli avattu uusi Kirjamarket, jossa oli marketiksi hävettävän vähän kirjoja) ja Matti Peltosen kirjoituskokoelmasta 29 mk. Puhetta mm. Benjaminista ja Eliaksesta.

Vielä pitäisi lukea huomisaamun tenttiin. Maltanko? Uusi Blinkity Blank on tuloillaan. Jouluksi pitäisi olla myös seuraavan mahdollinen: http://www.blinkity.uta.fi. Hah!

19.11.1995

Tänään kävimme katsomassa 101 dalmatialaista. Keskinkertainenkin Disney-piirretty jaksaa ilahduttaa, itkettää ja pelottaa. Jätimme väsyneinä jatkuvaan elokuvissa hyppäämiseen Punainen ruusu -elokuvan väliin, ehkä käyn katsomassa sen ensi viikolla.

XXX, joka on juuri menossa nukkumaan, kysyi rehellistä mielipidettäni Hesarin Nyt-liitteestä. Sanoin: "Älyköille tehtyä hömppää ja ihan hyvin tehtynä." XXX: "Ei hyvä." Ehkä lehti on vähän turha - imagoltaan korkeampi City-lehti. Hirvittävän Helsinki-keskeinen.

Tänään suunniteltiin uudelleensisustamista. Sohva pitäisi saada edes talven ajaksi pois patterin edestä (epäekologista), mutta toisaalta, tietokonetta eikä printteriä voi pitää auringon paisteessa eikä ikkunan edessä. Jäi tekemättä: ahdistuin tekemisen pakosta ja ilmoitin, etten halua muutoksia. Epäekologinen tämä asunto on jo muutenkin. Ehkä silloin juuri pitäisikin tehdä kaikkensa, että ympäristö kuormittuisi vähimmin. XXX:n sinänsä hyvässä suunnitelmassa kirjatila olisi vähentynyt oleellisesti - mikä varmaan sai minut inhoamaan koko suunnitelmaa: antaisinko jonkun koskea kirjoihini?

Pitää lukea vielä Koraania (haastattelen huomenna Hämeen-Anttilaa) ja Muisti, sukupuoli, uskonto antiikissa -tenttiin. Ja Fieldingia ja iltasatua ja Ekelöfiä. Kuinka oikeassa olikaan Ashenden wieniläisessä kirjakaupassa: "Hän katseli kirjoja, jotka olisi syytä lukea, jos elämä olisi miljoona vuotta pitkä."

18.11.1995

En ole kirjoittanut siis viiteentoista päivään. Miten se on mahdollista? Tietokone hajosi 4.11. - tai sanotaan näin: sen kovalevyllä oli vioittuneita muistipaikkoja. En ensiksi osannut tehdä asialle mitään, sitten XXX:n opastuksella (puhelimitse - ei ihme, että puhelinlaskuni on tällä hetkellä yli 200 mk) kävimme niitä läpi. Sitten Word, joka oli otettu pois mahdollisen huoltoonviennin takia, piti asentaa uudestaan: XXX unohti levykkeet Turkuun. Siksi on todellakin mennyt kaksi viikkoa siitä, kun kirjoitin.

Tämä pitäisi saattaa ajan tasalle. Miten helvetissä? En enää muista, mitä on tapahtunut. Luen Fieldingin Tom Jonesia ja Machereyn Verne-analyysia, XXX toi minulle Tallinnasta Calvados-pullon, olen ollut väsynyt ja masentunut ajoittain, olen aloittanut jälleen kuntosaliharjoittelun (XXX sanoo, ettei hän halua poikaystävällään olevan mitään "superlautavatsaa", vaikka myöntääkin, että pyykinpesu voisi vatsalihaksilla olla hyvä homma). Ilmoitin Hesarin mielipidekyselyssä mieliromaanikseni Econ Foucaultin heilurin - merkittävin romaani oli tietysti Robinson Crusoe. Iggy and the Stoogesin "Search and destroy" oli merkittävin popkappale. Mitä väliä sillä on, mitä minä sanon Hesarin toimittajille, semminkin kuin nimeäni ei heillä ole? Nimettömiä mielipiteitä. Mahtaa toimittajilla olla hauskaa.

Ensi kerralla jo enemmän ja tarkemmin. Tänään on Pegasoksen palkintojenjako. Eilen näimme Rozeman Kun yö saapuu -elokuvan: kaunis. Ai niin, olen työtön: Pirkanmaan Yhteistyö lopetti ilmestymisensä. Tämä ei ole yksinomaan paha asia. [Käsittämätön kommentti. Muistan olleeni ihan paskana tuon takia. Sain sieltä kuukaudessa 400 mk (mikä on kyllä tajuttoman pieni raha), mikä lisäsi opiskelijabudjettiin suunnitteluvaraa kummasti. Ehkä tuossa on joku syvempi tarkoitus, jota en enää muista. Tai sitten olin vain väsynyt juoksemaan ennakkonäytöksissä.]

3.11.1995

Mietinkin tässä jokin aika sitten, koska ilmestyi ensimmäinen Hesarin Nyt.

Porissa. En mennyt Night Galleryyn: en saanut vapaalippua. Tai sanotaanko näin: en viitsinyt kinua sitä. Televisiosta tulee sitäpaitsi parempia elokuvia: lauantai-iltana Polonskyn Tell Them Willie Boy is Here. Tapan sinut, Willie Boy - miten kerron XXX:lle, että haluan katsoa sennimisen elokuvan?

Lukuvinkki: Ruohonen: Purjeet kohti Guineaa. Löytöretkien mentaliteetista.

Tänään en ole ajatellut mitään. Ensimmäinen Nyt-liite ilmestyi: sopivaa lukemista automatkalle Tampere-Pori. Luen ohimennen Bertaux'n kirjaa keisarin Saksasta.

2.11.

Kuvittelin tänään mykän luennoitsijan. Hän selviytyisi pelkillä kalvoilla, diakuvilla, liitutaululla ja eleillä. Mikä hiljaisuus: kaikki kuuntelevat, kun mykkä assistentti luennoi.

Kuuntelen surf-kokoelmaa. Nyt soi Jim Messinan The Jester: aika hurja meno. Miksiköhän pidän musiikista, jossa ei lauleta ja jossa kitaran ääni ei kuitenkaan korvaa laulua (vrt. Hendrix, josta en pidä läheskään yhtä paljon kuin Jim Messinasta).

Pegasoksen kirjoituskilpailun voittaja päätettiin tänään, liikuttavan yksimielisesti: Mika Terho, nimimerkillä Sukupuolisissi. Millermaista kerrontaa: silkkaa pornografiaa ja oman pornografisuutensa kustannuksella pilailua. Ei aivan täysosuma, mutta provosoiva valinta kuitenkin. Eino Kotola, oma suosikkini, nimimerkillä Herra 64 osallistunut vanha mies, tuli toiseksi. Sihteerin roolini oli vaatimaton: tänään avasin kuohuviinipullon ja tiskasin astiat. Jälkeenpäin kävimme Eilan [Rantonen] ja Päivin kanssa lasillisella. Haisin sen jälkeen luennolle mennessäni tupakalle: mikä tuska! Päivi sanoi, ettei hän ole narsisti, silti hän pystyi koko ajan puhumaan itsestään. En ihmettele, että monet pitävät häntä naurettavana ihmisenä. Minä: Peittää epävarmuuttaan suunnattomalla puhetulvalla ja etäännyttää itseään käyttämällä typerää kieltä, joka vilisee muunnoksia englannin kielestä ja väärin valittuja slangisanoja ("piuha" tarkoittaa videonauhaa). Väitti, että Hosis oli ehdottanut hänelle Tristram Shandyn ja Finnegans Waken suomentamista. Ohimennen ehkä. [En ole aivan varma, kenestä on kyse. Näin muisti menee. En kuitenkaan halua laittaa tähän mitään kirjainkoodia.]

Vein Louhimiehelle kirjoja rahapulassa. Sain neljästä kirjasta 40 mk. Joita en sitten käyttänyt - minulta ei mennyt rahaa tänään muuhun kuin yliopistolla ateriaan (14 mk 50 p). Amisin Time´s Arrow, Lao Tse Koskikallion käännöksenä (hankin jokin aika sitten Niemisen käännöksen, joka on sekin melko luotaantyöntävän näköinen kirja geishamaisine typografioineen), Macdonaldin Huuleton hymy (joka on muistaakseni erinomainen, mutta minulla oli se jo) ja kirja Coca Colan ja Pepsin taistelusta. Louhimies oli aika tyrmistyneen näköinen: haha.

Minä en miellä surf-musiikkia rantamusiikiksi. Enemmänkin lännenelokuvien huonosti valituksi teemamusiikiksi. Huonossa Demon Knight -elokuvassa oli Danny Elfmanin säveltämä sarjateema (Tales from the Crypt).

Tekee mieli kirjoittaa, mutta ei tiedä, miten tätä pitäisi vääntää. Ei kai päiväkirjaansa ole mikään pakko kirjoittaa. Tapahtuuko joka päivä sellaista, josta pitää kirjoittaa? Ei kai. Tuleeko jokaiselle päivälle sitten merkintä? Ei kai. Pitäisi gradua jotenkin väsätä. Jos sen kerran olen luvannut valmistuvan ensi keväänä. Melkein naurattaa.

1.11.1995

Tänään kaksi elokuvaa eikä edes häävejä - The Net (liekö Verkko kiristyy) ja Demon Knight.

Päivän aurinkosaalis vähäinen: ajattelin kirjoittaa runon siitä, kuinka yrittää lämmitellä laskevan auringon viimeisissä säteissä. Ajatus kuulostaa lyyrisemmältä kuin mitä olisi siitä saanut aikaan.
Suunnittelin uutta Blinkitya. [Runolehti jota tein vuosina 1988-1997.] Raskasta puuhaa. En ole ennen tajunnut, että lehden kannalta on hankala täyttää koko ajan vain tiedostosta runoja.doc - miten ne saa sieltä kätevästi käsille ja kirjoitettavaksi uuteen muotoon? Tulostaminen tuntuu tuhlaukselta, käsinkään ei viitsisi kirjoittaa.

En ole aina mitenkään kovin hyvä runoilija. Mutta joskus sitä ylpistyy: Noinko sitä todellakin on tullut kirjoitettua! Ajatus, jonka löysin vanhasta tulostetusta liuskasta (joka on varmaan kirjoitettu yliopistolla): "Tietokoneella kirjoittamisen huonot puolet: ei voi jättää lauseenpätkiä roikkumaan paperille - tai voisi, mutta ei tule jätettyä: näin mahdolliset myöhemmin hyödynnettävät ajatukset ja kuvat unohtuvat. Mitähän merkittävää olen jo ehtinyt tuhota tämän 12 min aikana? (Olenko tosiaan kirjoittanut niin kauan?)" Suluissa oleva lause on hassu. Luulisi, että sitä haluaisi kirjoittaa inspiraation vallassa vaikka koko yön. Minusta ei koskaan tule kirjailijaa.

Simo ja Päivi kutsuivat käymään. En olekaan käynyt heillä pitkään aikaan. On asiaa: olen selvittänyt noitavainokirjan arvoituksen. Sen on kirjoittanut Juuso Hedberg. Nenonen ei sitä tuntenut, mutta haluaisi nähdä koko teoksen. Mitenköhän se onnistuu?

Porissa on viikonloppuna Night Gallery, suureellisesti International Festival of Horror & Fantastic Films". Jäntin esittelykirjoituksessa on hirvittäviä kielioppivirheitä ("shokki efektit") ja huonoa tyyliä. Vai mitä sanotte: "Erikoisefektit ovat hyvin tärkeä elementti niin kauhu kuin fantastisessa elokuvassa unohtamatta lempilastamme Science-Fiction elokuvaa, jolle pyhitämme koko ensi vuoden." Varmasti asiastaan innostuneita, vilpittömiä tyyppejä. Paljonkohan niillä on omaa rahaa kiinni? Pitänee mennä katsomaan pari kolme leffaa. Minä en lakkaa näkemästä elokuvia. Jos olen himolukija, niin olen yhtä lailla myös himokatsoja.

Vanhan seikkailukirjallisuuden tutkimusmatkani jatkuu: Sherlock Holmes on seuraavana vuorossa. Koska lopetan ja suuntaudun taas korkeakirjallisuuteen? (Kysymyksessä on ironiaa.)

Tänään oli huonoa omaatuntoa: ostan mitä banaaneja sattuu. Luin Opiskelijan ympäristöoppaasta, että Chiquitoja ainakaan ei pitäisi ostaa eikä Del Montea. Kaiken muun teen oikein, paitsi banaanien oston.

Loppuilta on pyhitetty Norfolkille. Toivoisin häneltäkin tiivistämistä. Monet farssimaiset kohtaukset eivät toimi. Mutta hyvät yöunet siitä saa. Haha.

31.10.1995

Ensimmäinen pakkaspäivä. Pyöräily melkein epämiellyttävää. Kestänkö tätä enää? Vai laitanko pyörän jo pois talveksi? XXX löysi avaimen "parempaan" pyörääni - kiitos hänelle. Naisen intuitio on käytännöllisempää kuin miehen järki: minä en suostunut uskomaan, että siinä takissa ei ole taskussa reikää - oli kuitenkin ja sieltä avainkin löytyi. Soimasin itseäni: XXX näytti jo siltä, että soimaan itseäni liikaa. Miten voi olla soimaamatta, jos murehtii yli kaksi viikkoa asiaa, joka ei millään lailla ole epäkunnossa? Naurettavaahan se on.

Tänään olin (pitkästä aikaa) kahdentoista tunnin työpäivällä: luento, saksan tunti, elokuva (Ammattitappajat), PEK:n kokous, Monroen kokous ja lopulta kymmenen jälkeen illalla kotiin. Joskus kestin tällaisia päiviä viikoittain. En enää.

Monroe näyttää neuvostoelokuvia. Mahtaako toimia? Uskaltaisinko sanoa, jos olisin peloissani? En kuitenkaan ole. Pitää olla rohkeutta. Naurattaa vain, että alamme tehdä tätä heti sen jälkeen, kun Peter von Bagh kirjoitti Filmihullussa, että neuvostoelokuvia pitäisi näyttää. Nyt meitä tietysti luullaan Baghin käskyläisiksi.

Elokuvien valinta oli pitkällistä ja vaikeaakin: miten puhua neuvostoelokuvista sellaisten kanssa, jotka eivät niitä selvästikään tunne? Eisensteinilta ja Dovzhenkolta otettiin pakkopullia (Potemkin, Maa), Shepitko ja Kozintsev & Traubergin Uusi Babylon jotenkin rikkovat harmaata yleisilmettä. Miten yleisö sitten suhtautuu johonkin Donskoin Gorki-elokuvaan? Ja ennen kaikkea: miten voimme mainostaa tilaisuutta turvautumatta postmoderniin ironiaan?

Mitä on romanttinen ironia? En ole koskaan päässyt perille termin merkityksestä.

Suunnittelimme Monroessa myös lehden tekemistä teemana Mitä neuvostoelokuva minulle merkitsee? Mikko lupasi kirjoittaa: "Ei mitään." Idea oli minun ja Mikko piti siitä. Suunnittelimme kirjoittajia: Silius, Noukka, Frangén & Heikura, Asko Alanen, isäni (mahtaako suostua?).. minä kirjoitan pääkirjoituksen. Mitä neuvostoelokuva minulle todella merkitsee? Saisinko nyt tehtyä sen ammoin suunnittelemani Poststalinistin uskontunnustuksen? Näkyykö neuvostoelokuvissa 70-luvun hurmos, jota huomaan joskus kaipaavani? (Tai pikemminkin surevani, koska en ollut siinä osallinen, paitsi kenties viattomana sivullisena, liian pienenä tekemään mitään kansojen välisen ystävyyden puolesta. Naamiaisissa olin kerran.)

Kuvittelen eläväni rahapulassa, vaikka minulla on pikkukolikkoina yli 50 mk ja toisella tilillä (leijonakantisella) 450. Köyhyyden romantiikka on aina väliaikaisen köyhyyden romantiikkaa.

Söimme tänään Ramin kanssa Hesburgerilla välipalan. Yllätyin, kuinka paljon pidin hampurilais-ranskalais-kokis-ateriastani. Mitähän XXX sanoo? [Viittaus siihen, että meille tuli joskus riita, kun kävimme syömässä Hesburgerilla. Nykyään käyn siellä lasten kanssa säännöllisesti. Periaatteiden menettämistä kutsutaan myös vanhenemiseksi.]

Taidan vielä tänään kirjoittaa kerjuukirjeen niille, jotka voisivat kirjoittaa Monroen lehteen. Jaksankohan: kello on jo 23:03.

Myöhäinen (koska luin kyseisen novellin jo viikonloppuna) kommentti Jack Londonin novellista "Midaksen käskyläiset": sehän on esikuva kaikille kertomuksille, joissa terroristi ottaa viranomaisiin yhteyttä juuri ennen tekoaan (Die Hard with a Vengeance, Tulilinjalla, Speed &c.).

Luen Lawrence Norfolkin Kabaalin kultaa. Ei ihme, että alkukielinen versio jäi kesken, kun suomennettunakin N:n kieli on vaikeaselkoista. Miksi kirjaa on lyhennetty? En ymmärrä.

Kirjailijoita, joita haluaisin lukea: Grant Allen, James Branch Cabell, A. Merritt, John Meade Falkner. Sitten on joku merirosvokirjailija, joka oli jonkun toisen kirjailijan hyvä ystävä ja kirjoitti kauhunsekaisia kirjoja. Miksi kirjoittaa tällaista? Jos joka päivä kuudenkymmenen vuoden ajan kirjoitan yhtä paljon samanlaista soopaa kuin nyt, päiväkirjani (julkaistuna) tulee olemaan seitsenosainen nidesarja, jossa jokainen osa on 500-sivuinen. Sitten siihen tarvitaankin nahkaselät.

Huvittelin ajatuksella suomentaa Lovecraftin essee. Julkaisisikohan sen joku? Vastapaino? Menee vähän ohi.

William Morrisilla on romaani, jonka sanotaan aloittaneen sword and sorcery -genren. Sekin pitäisi lukea.

Mimsy were the borogoves.

30.10.1995

Vähän nolottaakin tämä päiväkirjan julkaisu. Mutta katsotaan nyt vielä ainakin parin postauksen ajan.

XXX sanoi eilen illalla, että hän sotkee kaikki systeemini: kun en pysty kirjoittamaan päiväkirjaanikaan, kun hän on paikalla. (Tämä ei ole aivan totta: kaksi edellistä merkintäähän kirjoitin XXX:n ollessa täällä. Onnistuin vain tekemään sen salaa.) Sanoin, että hän tuo muassaan jotain muita systeemejä. En pidä välttämättä pahana sitä, että XXX tuo elämääni jotain erilaista. Vaikka en pystyisikään pitämään kiinni rutiineista (joita joskus huoman haluavani), se ei haittaa eikä ainakaan tee suhteestamme huonompaa.

Päiväkirjan kirjoittamisen keinot ovat meillä veressä. Kaikki päiväkirjat ovat samanlaisia.

Näkymätön mies parani loppua kohden. Kirja oli keskivaiheillaan silkkaa farssia (hieman niin kuin Varastettu basilli, joka on verrattomasti pakottomampi suoritus), mutta syveni lopulta. Näkymätön mies on tietysti absoluuttinen vetäytyjä, joka ei keksi yksinäisyydelleen muuta purkautumiskeinoa kuin tyrannia. Tai sitten kirja on vieraantumisen kuvaus. Kuinka tylsää tällainen kahden pennin analyysi on? Onko liian helppoa sanoa jotain tuollaista? Turun Sanomissa joku Pirkka (kotimaan toimituksen esimies tai vastaava) kirjoitti, että ajankohtaisten tapahtumien redusoiminen sukupuolisuhteisiin on liian helppoa ja liian yleistä. [Varmaan Pirkka Kivenheimo.]

Törmäsin Mikkoon [Lehtonen] tänään kadulla. Hän sanoi lukeneensa Kerouac-juttuni viimeisen, jo painoon menevän version ja olevansa tyytyväinen. Kirja [miestutkimusantologia Aatamin puvussa] julkistetaan 12.12. Pikkujoulujen paikka? Kirjan kanteen tulee Michelangelon Daavid, jolla on kännykkä kädessä. Totesin heti: "Kuivaa huumoria." Mikko: "Akateeminen julkaisu." Minusta tuollainen huumori on melkein barbariaa: aivan kuin Michelangelo olisi syyllinen johonkin. Hyvä on - Mikon kirjan [Kyklooppi ja kojootti] kansi oli hauska, mutta se ei sitten ollutkaan mauton ja se sopi teemaan paremmin kuin tämä. Toisaalta hyvä, että kirjasta tulee vetävän ja kiinnostavan (?) näköinen - sitä saattaa katsella sellainenkin, joka ei muuten välittäisi. Myydäänköhän kirjaa Akateemisessa? Olisi hauska katsella kirjakaupassa omaa nimeään.

[Marko] Nenoselta tuli kirje, jossa hän toteaa, ettei tunne kirjaa Taikausko Suomessa 1600-luvulla. Haluaa nähdä kirjan. Mitähän Simo sanoo? [Ystäväni oli jostain löytänyt tuon nimisen, ilmeisesti hyvin harvinaisen kirjan.] Pitää kirjoittaa hänelle. ZZZ:ltäkin tuli kirje, jossa hän kirjoittaa pitkään ja innoittuneesti anaaliyhdynnän iloista. Olen kuulemma ainoa, jolle hän voi kirjoittaa (tai puhua) näistä asioista. Olen otettu. Olen aina ihmeissäni, kun ZZZ kertoo siitä, kuinka himokkaita hänen naisensa ovat. ZZZ:ssä on taikaa, se on ainoa selitys: mitä libidinaalisempaa elämää hän elää, sitä libidinaalisempia hänen naisensa ovat.

Pullotimme Chianti-tyyppisen punaviinimme eilen. En olisi uskonut itsestäni: aikoinani inhosin ajatusta kotiviinistä, nyt olen innoissani ja tyytyväinen, kun sitä on 28 pulloa (joista kaksi on niin pientä, ettei niistä tule yhtä 75 cl pulloa). Nyt minulla on mahdollisuus kohtuukäyttämiseen. Hyvä on: ei vielä nyt, kuukauden kahden kuluttua, viimeistään joulun jälkeen. Yhden pullon sain luvan avata, koska haluan: korkki vuotaa.

Arkistossa Cul-de-Sac. Olen nähnyt sen, mutta munakaskohtaus on niin vetävä, että taidan mennä. Pyöräily on tosin jo epämiellyttävää, että sitä miettii kahdesti, haluaako lähteä enää ulos.
Kuuntelen Violent Femmesia (New Times). Omaperäinen yhtye, omaperäinen levy. Onnistuisinko sanomaan siitä jotain omaperäistä? Pienempänä kirjoitin kuvitteellisia musiikkiarvosteluja. Kerran arvostelin monta kokoelmaa afrikkalaista autotallirokkia. Absurdi idea, mutta kerrataan: kitaravetoista garagea avitetaan afrikkalaisella rytmiikalla ja soittimilla. Mahtaisiko toimia? Lainasin kirjastosta myös klassista (Glass, Schönberg, Webern, Bach, Berg). Lakkaanko joskus kuuntelemasta rokkia kokonaan?

Huomenna Monroen kokous. Tuleeko minulle soittanut ujo tyttö paikalle? Tulisipa vain. Olisi kiva, jos joku voittaisi ujoutensa.

Illalla, klo 23:03

Cul-de-Sac suorastaan tarjosi tulkintaa seksuaalisesta frustraatiosta. Myös: melkein kuin sisarteos Loseyn Palvelijalle (elokuva, josta puhun, vaikka en ole nähnyt kuin osittain) - palvelijan ja palvellun, isännän ja orjan roolit vaihtelevat rajusti. Mutta mistä elokuvassa lopulta on kyse? En tiedä. Kuvailu riittänee: Eugene Ionesco meets Jean-Pierre Melville (tai toisinpäin).

Kerroin äidille, että aion ostaa uudet silmälasit. "Taas! Mieti vielä kerran. Säästä rahat pahan päivän varalle. Minäkin haluaisin kaikkea, mutta en saa." Mistä tässä on kyse? Yrittääkö äiti säästää minut samanlaisilta ajoilta kuin olivat hänen työttömyysaikansa? Millaista oli Mäntässä, kun hän oli nuori? Puutetta? Olisiko äiti minulle kateellinen, jos saisin jotain uutta ja hienoa? Miten äiti voi olla lapselleen kateellinen?

28.10.1995

Päiväkirjaa taas:

Nopeasti: En osaa käyttää tietokonetta. XXX kehoitti rauhallisuuteen ja sanoi, että hermostun liian nopeasti. En juurikaan pidä teknologiasta enkä ihmettele, että olen sitä - varsinkin tietokoneita - niin inhonnut aiemmin.

Viini pullotetaan huomenna. Tuleekohan minusta juoppo?

Mitä muuta? Luen H.G. Wellsin Tuntematonta miestä. Vanha suomennos paikoitellen sietämätön, varsinkin fraasien kohdalla. Eilen elokuvissa, tänään elokuviin. Hohhoijaa. Syömme punajuuria ja ihmettelemme, miksi syömme niin hyvin.

Kolumni jota ei julkaistu

Pitkästä aikaa kunnollista tekstiä: Hesarin kuluttajasivulle tarjottu kolumni, johon ei vastattu millään tavalla. Oletan että sitä ei julkaista nyt eikä koskaan. Joulusta alkaa olla jo sen verran aikaa, että kaivan tämän esiin uudestaan tammikuussa 2009...

Sukupolvien kohtaaminen

Pitäisi lähteä mummun syntymäpäiville. 90 vuotta tulee täyteen eikä ole takeita siitä, että synttäreitä tulisi enempää.
Soitin isälle ja kyselin yksityiskohtia. Puhelusta tulikin todellinen sukupolvien kohtaaminen.
Ensiksi selitin joitain ongelmia tulemisessamme: tytär pitäisi palauttaa äidilleen kuudelta sunnuntai-iltana, ehkä kolmevuotias poikamme ei jaksa istua kiltisti bussissa ja muutenkin pitää katsoa vielä aikatauluja.
Isä sanoi: "Niin, olisihan se paljon helpompaa jos olisi oma auto."

Olen elänyt kohta 20 vuotta aikuisikää ilman ajokorttia, mutta vasta perheenlisäykset ovat saaneet vakavammin pohtimaan, että sen voisi ehkä ajaa. Ehkä auton voisi sitten aina vuokrata, ei tarvitsisi ostaa omaa ja vatvoa sen huoltoja ja veroja ja muuta.
Nyt sanoin joka tapauksessa isälle, että olen päättänyt, etten hankikaan korttia. En rupea vapaaehtoisesti lisäämään ilmansaasteita.
Isä, jonka ajatukset kulkevat usein vähän matkaa edellä, sanoi, että jos ajattelee aina noin, huomaa kohta, ettei kannata elää ollenkaan.
Sanoin, että meillä onkin puhuttu lihansyönnin lopettamisesta. Olemme pitkään tienneet lihankasvatuksen ilmastosynnit, mutta ennen joulua julkisuuteen tulleet kuvat sikaloista ja kanaloista olivat lisänneet pohdintaa.
"Ei sillä ole mitään merkitystä", isä sanoi. Ei kuulemma silläkään, ajammeko me autoa vai emme, pitäisi saada autoteollisuus kehittämään vähäpäästöisiä autoja. "Olisivat tehneet sen jo ajat sitten, jos uskaltaisivat."
Yritin sanoa, ettei kai se ole mikään syy olla jättämättä ajaa autolla, autoteollisuuteen on aika vaikea vaikuttaa.
"Vaikka kaikki lakkaisivat ajamasta autoa nyt, niin sillä olisi vähemmän vaikutusta kuin sillä että Brasilian sademetsän hakkaaminen lopetetaan", isä jatkoi.
"Ei sekään ole kuin tekosyy", yritin. "Miten minä voin muka vaikuttaa asiaan? Kyllä minulle riittää, etten lennä lentokoneella lomareissuille enkä aja autoa."
Isä, vanha vasemmistolainen, muistutti, että asioihin on paljon vaikutettu mielenosoituksilla.
"Vaikutanko minä siltä, että minä menen osoittamaan mieltäni johonkin Brasiliaan?"
"Voi vaikuttaa vaikka Suomen hallitukseen, että se yrittäisi vaikuttaa asiaan." Siihen en osannut oikein sanoa mitään.
Isän vastapointti oli myös, että hän ei ainakaan rupea hankaloittamaan omaa elämäänsä rupeamalla kävelemään joka paikkaan. Jälkeenpäin mietin, että hän voisi laihtua nopeastikin.

Keskustelu alkoi lopulta kiihtyä. Lihan syöminen on keskelle sodan jälkeistä pula-aikaa syntyneelle isälle selvästi tärkeä juttu.
"Joulunakin syötiin todella keskinkertaista kinkkua", yritin sanoa. Muistan vaahdonneeni vaimolle jouluna, että tämänkö takia joku sika piti tappaa.
"Kyllä minä olen syönyt niin hyviä liharuokia", isä väitti vastaan.
"Minulle maistuisi paremmin oikein hyvin tehty kasvisruoka kuin keskinkertainen liha", jatkoin.
Isä jatkoi muistavansa jonkun urheilijan, joka päätti ruveta kasvissyöjäksi. Tulokset olivat kuulemma katastrofaaliset.
Pitääkö isä minua jonain idioottina, joka yrittää elää porkkanaraasteella?
Rupesin jo miettimään, millaisen kasvismenun tarjoan isälle, kun hän tulee käymään. Tervetuloa vain - tarjolla on ainakin kookosmaidossa uivia curryvihanneksia, kikhernepihvejä ja pinaattilasagnea. Luulisi maistuvan.

Jotain kaunista isän ajatuksissa kuitenkin oli. Hän sanoi jossain vaiheessa, että ei ihminen voi olla mikään kone, joka pohtii koko ajan vain sitä, miten voisi elää mahdollisimman säästäväisesti.
Varmasti joku välimuoto olisi mahdollista löytää. Samalla kun luopuu jostain, voi saada jotain tilalle.

26.10.1995

XXX tuli.

Mitä ehtisin kirjoittaa ennen kuin aloitamme yöpuillemenon? En oikein mitään. Oikein mitään ei ole tapahtunut. Elokuvissa (kaksi suomalaista dokumenttia, Lotat ja Vampira) ja yliopistolla. Ruokalassa kävi kuhina: mihin tahansa käänsi päänsä, joutui tervehtimään jotakuta.

Londonin "Pihvi" on upea novelli. Luin sen eileniltana.

Ei tänään enempää.

25.10.1995

En ollut saada unta viime yönä, vaikka menin nukkumaan vasta kahden aikoihin. Luulin olevani kovinkin väsynyt, mutta ilmeisesti en sitten ollutkaan, koska nousin viidentoista minuutin kuluttua ylös, tein täyden venyttelyohjelman (menisikö siihen tuollaiset kymmenen minuuttia) ja aloitin Harry Harrisonin Bill-sarjan kirjaa (jonka lopetin tänään kesken: en pidä tuollaisista väkinäisen hauskoista kirjoista). Sitten taisin nukahtaa, mutta en ilmeisesti kovin nopeasti. Nukkuminen on joskus vaikeaa. Unettomuus on jopa pelottavaa: menee peläten nukkumaan.

Pegasoksen kokouksessa katseltiin runoja. Jotkut olivat hyviä, useimmat eivät. Voittajaksi veikkaan nimimerkkiä Herra 64. Tai itse ainakin häntä pitäisin voittajana. [Olin Sanasato-kustantamon runokilpailussa sihteerinä. En muista, voittiko Herra 64. Mielikuva on, että Mika Terho voitti tai sitten Juha Siro.]

Mikä tässä nyt sitten on tärkeää minun kannaltani on, että mietin, miten itse pärjäisin runojeni kanssa tuollaisessa seurassa. Toisaalta tiedän, etten ole valmis voittamaan mitään kilpailua, toisaalta haluaisin tietää, miten kokeneet kriitikot ottaisivat minun runoni vastaan. Pelottaisiko minua osallistua kilpailuun - varsinkin, jos raati olisi tuttu?

Yliopistolla eroottista kuhinaa. Olin onnellinen. Tytöt hymyilevät. Huomenna asian pitäisi kohota potenssiin, kun olen melkein kalju käytyäni parturissa: liki paljas päänahka on eroottinen. Jarmo on oikeassa, kun sanoi, että lyhyt tukka tuo ihmisen lähemmäksi eläintä. Jos eläin on eroottinen. Ainakin se on ruumiillinen.

Unohdin sanoa, miksi minua ei - ilmeisesti - nukuttanut: kirjoitin myöhään yöllä Jumalten tuhoa ja olin innoissani. Olisi pitänyt kirjoittaa se samantien loppuun. Jotenkin tuossa vaiheessa minä aina peräännyn: en uskalla antautua inspiraatiolle. Miksiköhän? Ajattelin koettaa tänä iltana novellia loppuun. Ei sen pitäisi enää olla pitkä. Neitsyt Mariakin saatiin mukaan. En vain ymmärrä, miksi Jerrman julkaisisi niin pitkän novellin. Varsinkin, kun siihen on tulossa jatkoa. [Jumalten tuho oli novelli, joka ilmestyi vuonna -88 Tähtivaeltajassa ja kirjoitin siihen jatkoa, josta Toni Jerrman oli itse asiassa innoissaan, mutta se oli melkein pienoisromaanin mittainen eikä sitä voitu julkaista. Olen koettanut työstää sitä eteenpäin, mutta usko ja aika ovat menneet ja tulleet. Katsotaan nyt.]

XXX tulee huomenna iltapäivällä. Eristyminen loppuu.

24.10.1995

En muistanut tai jaksanut eilen kirjoittaa. Mitä olisin kirjoittanut? Olin masentunut ja väsynyt. Illalla näin Demyn Enkelten lahden (1963), joka oli hieno elokuva, mutta jonka olin mielikuvissani sekoittanut yhtä hienoon Lolaan. Joku ujo tyttö soitti minulle ja kysyi elokuvakerhosta - kerroin, mitä tiesin, ja tajusin olleeni pelottava ja vakava. Kokous 31. päivä, toivottavasti tyttö tulee. En saanut tietää hänen nimeään. En uskaltanut kysyä, olisi voinut luulla, että joutuu johonkin kammottavaan rekisteriin.

Tänään: masennus jo ohi. En käynyt aamulla lenkillä, koska kurkku oli arka ja polvi oli kipeä. Mikähän sitä vaivaa? Perjantaina lääkärille.

Yritin miettiä naissarjakuvan tekijöitä - en keksi ainuttakaan. Olen luvannut Mikolle, että toimittaisin ehdotuksen opintovaatimuksiin uudeksi sarjakuva-kohdaksi. Olen muistanut vasta Annie Goetzingerin ja Claire Bretecherin - sellaisista, joita kehtaa tenttiä. Missä tosin raja? Onko Miguelanxo Prado nainen? Jos ei, niin pois vain. Keneltä kysyn? Pitää kysyä Juhalta, tekeekö hän kohtaan teoreettisten kirjojen ehdotuksen. Olen ehdottamassa Frank Millerin Dark Knightia - kenties paras (ellei muisteta Alan Mooren Watchmenia, jonka vika on siinä, ettei sitä ole suomeksi) supersankarimuunnos, sitä vain ei varmaan saa kokonaisena suomeksi. Semic saisi julkaista sen albumina: myisi varmasti. Ei oikein kehtaa ehdottaa Millerin härskimpiä juttuja (Hard Boiled, Sin City), kun ei niitä kukaan tentaattori kuitenkaan enää ymmärtäisi. Markkukin myönsi, että Millerin sarjakuva on paras Batman-tulkinta, mitä on. Pohdimme, kuka siitä voisi ohjata elokuvan. Tarantino? Tekisi siitä jauhavan dialogin juhlan, jossa olisi veristä väkivaltaa. Coppola? Lopputulos olisi liian teatraalinen. Dark Knightin tulisi olla sekä kevyt että rankka: kosketus populaarikulttuurin viattomuuteen tulisi törmätä millerilaiseen synkkyyteen ja tuskaan jollain muulla tavalla kuin mitä ehdottamani ohjaajat tekisivät.

Söin liikaa. Tein haudutettua punakaalia ja söin sitä riisin kanssa. Se on selvästi lisäkeruoka. Pitääkö ostaa lihaa huomenna? Söin myös pullavanukkaan pois - epäilin, onko se enää hyvää toisen kerran lämmitettynä. Olisi voinut olla. Kananmuna maistui siinä liikaa.

Ylensyömisen jälkeen tulee aina luvattua mennä seuraavana aamuna lenkille: onko lupaus kuin rukous, joka poistaa huonon omantunnon ja kolkutuksen? Ei kuulosta hyvältä. Kävelylle voisi tosin mennä, että saisi paremmin nukuttua. Ja vähän energiaa tuhlattua. Paljonkohan kirjoittamiseen kuluu energiaa?

Puhuin isäni kanssa puhelimessa. Olen yrittänyt saada häntä soittamaan minulle - nyt minä soitin ja puhelu kesti puoli tuntia. Koska saisin isäni ymmärtämään, että hän on isäni ja että hänellä on vastuu soittaa minulle, koska hänellä on rahaa, minulla ei. Asia ei ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteissään kyllä. Saattaa joutua työttömäksi koska tahansa. Lehdessä on enää kolme työntekijää ja isoveljeni apuna. Hänellä oli kuulemma seitsemän kuvaa ja saman verran juttuja tämän päivän lehdessä. Mikähän Akin veroprosentti on? Elääkö hän onnellista elämää?

Päiväkirjaansa tulee kirjoitettua liikaa. Kaikki menee läpi.

Luin tänään Hannele Koivusen Madonnan ja huoran. Nopeasti luettava kirja - aloitin eilen -, jossa on paljon asiaa hiukan sattumanvaraisesti esiteltynä. Olisin lukenut gnostilaisista enemmänkin. Sekoankohan minä joskus lahkoihin, kun ne ovat niin kiehtovia?

Nyt iltakävelylle.

Ja sen jälkeen klo 21:26. Tyydytin voyeristisia halujani tirkistelemällä ihmisten ikkunoista. Moni ei vielä pidä verhojaan kiinni tai alhaalla ja valojen palaessa näki melkein yhtä hyvin kuin olisi asunut ihmisten luona. Mitä näin? Asuntoja, joissa ei juurikaan ole kirjoja. Mauttomasti sisustettuja, kelvollisesti sisustettuja, hyvin sisustettuja asuntoja. Mutta: jos asunnossa ei ole kirjoja, se on jotenkin kalsea. Oliko se Cicero vai Seneca, joka sanoi, että kirjaton asunto on kuin sieluton sydän (tai sydämetön sielu)? Olen samaa mieltä: vasta kun asunnossa on kirjoja, sillä on kosketusta inhimilliseen, kulttuuriin, elämään ja kuolemaan. Muuten se on irrallaan omasta ajastaan ja historiastaan. Se ei tiedä muuta kuin itsensä ja on siksi vanki. Kirjaton asunto on vanki. Se on pelokas asunto, koska sen täytyy käpertyä itseensä, koska se ei uskalla ottaa sisälleen mitään, mikä on sen ulkopuolelta: kirjat edustavat sille pelottavaa ulkomaailmaa. Ja koska ulkomaailma ei ole pelottava, kirjat on otettava vastaan.

Toimiiko televisio tai radio kirjattomuuden vastapainona? Ei. Televisio ja radio eivät ole ajattelevia olentoja, kirjat sen sijaan ovat. Kirja on hyvä ystävä, kuten lapsillekin joskus sanotaan, kun nämä eivät keksi mitään yksinleikittävää leikkiä, mutta televisio ja radio ovat korkeintaan renkejä.

Ruoka ei millään asetu. Olen raskas. Raskaana.

Ostin tänäänkin kaksi kirjaa, yliopiston kirjaston poistomyynnistä, Kauko Kyyrön Viipurin Suomalaisen kirjallisuuden seuran historiikin ja Matti Luoman kirjan Edvard Westermarckista. 2 mk/kpl. Olisi voinut ainakin Kyyröä ostaa kaksi tai kolmekin, myyntikappaletta. Olisi siitä voinut kympin tai viisitoista saada. Matti Savolaisen Faulkner-gradun jätin. Se oli liian iso enkä minä sitä koskaan olisi lukenut. Miksi en? Miksi sitten lukisin joittenkin intoilijoitten intoilevan ja ihannoivan historiikin? Minua vaivaa jokin. En ole vielä saanut tietää Louhimiehen huutokaupasta: olenko saanut taakakseni Verlainen Runoja? Ottaakohan Louhimies vaihdossa joitain kirjoja? Tuskin. Nyt Fredric Brownin kimppuun loppuillaksi.

Ja luettuani Fredric Brownin Täältä ikuisuuteen -kirjan (mikä järjetön suomenkielinen nimi! onko tällä nyt sitten muka jotain tekemistä Zinnemannin elokuvan kanssa?) - kello oli 23:43, kun laskin kirjan kädestäni - minun on pakko kirjoittaa siitä jotain, että saan rauhan.

En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin järkyttävää ja jännittävää. Kuin olisi lukenut kauhuromaania. Juttu oli jossain määrin epäuskottava, mutta mitä sitten: kun kyseessä on miehen kohtalo, miehen elämä ja ainoa rakkaus, ei kysellä uskottavuuden perään. Harvoin lukee kirjoja, joita ei voi laskea kädestään. Vernen kirjat esimerkiksi eivät ole sietämättömän jännittäviä, niitä lukee tunnista toiseen vain, koska ne tarjoavat hyvän tekosyyn olla tekemättä mitään muuta (tämä ei kuulosta kovin hyvältä: keksin joskus toiste jotain hienompaa). King, Barker - pöh! Tähän ei ole moni pystynyt. Fredric Brownia pitää saada lisää! (Ihan kuin kirjoittaisin kirja-arvostelua. Päiväkirjani onkin kirjallinen päiväkirja. Tässä on siis enemmän kirjallisuudellisuutta kuin monissa päiväkirjoissa.)

22.10.1995

Yönäytös onnistui odotettua paremmin: jäseniä - siis maksaneita, lippuja lunastettiin enemmän, koska osa jäsenistä sai vapaaliput, osa maksoi puolikkaan - oli 102. Elokuvat olivat hyviä, Miller's Crossing ja Pahan kosketus odotetusti parhaat. Pulp Fictioniin olin jo hiukan kyllästynyt, vaikkakin olen tänään yrittänyt muodostaa kaavioita sen kerronnasta. Mikä on sen salaisuus? Se on samalla hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin mutkikas. Onko se päättymätön kehä vai ei? Päivin mielestä Willis ja tämän nainen ainakin pääsevät ulos kehästä - elokuvan loputtua tosin alkaisi kohtaus, jossa Ving Rhames antaa Willisille rahaa ja tämä ja Travolta vittuilevat toisilleen baaritiskillä, minkä jälkeen Willis menee otteluunsa. Donald's Crime oli yllätys, koska se ei suinkaan ollut opettavainen, kuten luulin. El Mariachin nukuin.

Olen ollut uskomattoman uupunut tänään. Onko ihmekään? Kävin pitkällä kävelyllä "aamiaisen" syötyäni (klo 15), ilma oli kirpeä: ensimmäiset pakkasyöt. Talvi on jo tosiasia. Tuleeko aina olemaan tällaista: kesä menee pelätessä syksyn hiipivää pimeyttä ja syksy pelätessä talven pimeyttä ja talvi kylmyydessä ja pimeydessä? Koko loppuikäni?

Luen Vernen Robinson-koulua. Ei kovin kummoinen teos, mieleeni tuli ajatus, että siitä voisi käyttää sitaatteja gradun (ja vaikka lisurin ja väitöskirjankin!) Crusoe-lukujen alussa. Vernen kirja ei juuri poikkea Defoesta, jopa niin vähän, että en oikeastaan ymmärrä, mitä Verne ajaa takaa.

Kello on 21:22 ja taidan pian mennä nukkumaan. Soitan ensiksi XXX:lle häntä ilahduttaakseni.

21.10.1995

Yönäytös lähestyy jatkuvasti. Tein juuri kahvilan hinnaston. Huvitin itseäni tekemällä kahvilastamme (ehkä puffetti olisi parempi sana, vaikka ei sekään kovin hyvä ole) Café Américainin Casablancan muistoksi. Moni ei tule tajuamaan vitsiä (Markkuun tosin luotan). Minua jännittää - julkiset esiintymiset, onnistumisen paine, väsymyksen pelko -, vaikka olen tehnyt melkein kaikkeni välttääkseni väsymystä iskemästä ennen Pahan kosketusta. Viimeksi, Cyborgiat-näytöksessä (kukaan ei vieläkään tunnu tajunneen, että nimi on ironinen), minua alkoi nukuttaa vasta Total Recallin aikana, mikä tietysti sopi minulle.

Mietin, että josko Monroe voisi aina syntymäpäivänään 13.2. näyttää ilmaisen elokuvan. Mitä sitten? Ilo irti, jotain neuvostolittolaista, Sukellusveneellä maapallon ympäri.. mitä ikinä keksiikään. Kahden ja puolen vuoden päästä ovat 30-vuotisjuhlat - kukahan silloin on puheenjohtaja ja osaavatkohan ne kutsua minut paikalle? Minä olen jo ominut Monroen itselleni, että en oikein uskaltaisi luopua siitä. En ole koskaan ennen joutunut luopumaan mistään (paitsi kodistani Porissa, joka luopuminen sujui yllättävän kivuttomasti - paitsi että yritin lietsoa itsessäni syksyllä 1990 opiskelun lopettamista). XXX:stäkin olen pitänyt kiinni melkein kynsin ja hampain, vaikka hän kesälläkin oli liki valmis luopumaan minusta. Olisin kuollut. En varmaankaan kuole, kun en enää ole Monroessa, mutta aivan varmasti mietin päivästä toiseen, millaisia elokuvanäytöksiä olisi hauska järjestää.

Kirjoitin graduani - nyt jo melkein valmista tekstiä tai ainakin sellaista, josta on tarkoitus joskus muokata valmista tiedettä. Kirjoittaminen sujui hiukan kankeasti: ponnistelenko tarpeettomien suorituspaineiden kimpussa? Pitäisi saada tieteelliseenkin kirjoittamiseen rentoutta ja sujuvuutta. Kerouacissa sitä jonkin verran on, tiedä sitten, miltä se näyttää kirjasta luettuna. Luenkohan minä sitä juuri koskaan? Varmasti ainakin kolme kertaa, kunnes unohdan sen pariksi vuodeksi. [Kerouac viitannee artikkeliini, joka ilmestyi miestutkimusantologiassa Aatamin puvussa. - jn]

Lopetin tänään Vernen Englantilaiset Pohjoisnavalla -kirjan (nyt tajusin, että se vaikuttaa trilogialta, koska Karisto sen todella on pilkkonut kolmeen osaan). Vaikuttava lopetus. Mistä olen lukenut, että Hatteras kävelee parantolassakin jatkuvasti pohjoista kohden? Onko se jossain Barthes'in kirjoituksessa? Mutta mikä häkellyttävämpää on, että en osaa päästä Vernesta irti: minua kyllästytti aloittaa Fredric Brownin The Far Cry -kirjaa (jonka suomenkielinen nimi on käsittämättömästi Täältä ikuisuuteen), kunnes muistin, että vielä olisi Robinson-koulu lukematta. Olen nalkissa: Verne-addiktio! Ja vielä minä, joka pidin häntä niin tylsänä! Mitähän Mikko sanoo?

Lueskelin tänään Vastapainon Mitä valistus on? -kirjaa. Ensimmäisenä valistajana esiintyi David Hume. Tuli mieleen, että nykymaailmasta puuttuvat vastaavat, henkevät kirjoittajat, jotka ilman suunnatonta käsiteapparaattia pystyisivät luomaan vaikuttavia ajatuksia. Miksi metodi on niin tarpeellinen? Dekonstruktiokin, jonka piti olla metodin kuolema, on enää vain osa kirjallisuustieteen ja filosofian työkalupakkia. Onhan meillä esseistejä (Matti Mäkelä ja Jan Blomstedt muun muassa; onko Kirsi Liehu Kirsikankukkineen esseisti?), mutta ei se oikein riitä. Miksi suurten systeemien luojat ovat kuolleet? Minua ahdistaa tekijän kuolema. Aina välillä. [Täällä editoidessani puhisen ja mutisen: "Vittu mitä paskaa!" - jn]

Dead Moon oli uskomaton. Kauniimpi kuin Beatles, miehekkäämpi kuin Johnny Cash, kovaäänisempi kuin Ted Nugent, vihaisempi kuin Sex Pistols, tehokkaampi kuin AC/DC, herkempi kuin Simon & Garfunkel. Ehkä maailman paras bändi. Tosin Beasts of Bourbon, jonka The Low Road -levyä juuri kuuntelen, vetää vertoja aika tavalla. Varsinkin "Chase the Dragon" kamppailee jonkun "Dagger Moonin" kanssa maailman parhaan rockbiisin sijasta.

Pian en enää ehdi Doomia pelaamalla nostattaa adrenaliinia. Pitäisi ottaa kone mukaan ja pelata leffojen välissä, mutta pitää varmaan myydä puffetissa.

20.10.

Kirjoitan ennen kuin lähden Dead Moonin konserttiin - kommentit tulevat perässä. Ehkä rockin kommentoimista ei oikein suvaittaisi päiväkirjassa, joka joitain poikkeuksia lukuunottamtta on korkeakulttuurinen ilmiö: päiväkirja ei ole tarpeellinen, ellei sitä ole kirjoittanut joku, joka on vaikuttanut kulttuurin ylimmissä kerroksissa. Tämä tarkoittaa sitä, että päiväkirjassa pitää kertoa klassisesta musiikista, runoudesta ja maalaustaiteesta - sanalla sanoen kaunotaiteista -, jotta se olisi kunnollinen päiväkirja. Siksi vanhemmalta ajalta tunnetaan enemmän päiväkirjan pitäjiä: mikä silloin oli käyttö- tai populaarikulttuuria, on nyt korkeakulttuurista (Mozart). Saattoi kirjoittaa mistä tahansa. Dead Moonin kommentoiminen ei varmaankaan kiinnosta tulevia editoijiani. Tai sitten sekin on jo muuttunut Mozartin tavoin osaksi länsimaista kulttuuriperinnettä.

Toinen asia, mistä päiväkirjassa kuuluu kirjoittaa, on politiikka. Minä en ymmärrä siitä mitään. Voin ehkä satunnaisesti viitata vihreiden paikalliseen nokkahahmoon Kai Ovaskaiseen, koska hän on elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja, mutta en oikein muuten.

Tein tänään jo kauan haaveilemaani taatelipastaa. Ohje on yksinkertainen: Kuumenna pientä määrä taatelia vesitilkassa, niin että taateli pehmenee ja sulaa. Lisää hitunen sokeria. Laita jollekin alustalle tai käytä toista pannua, johon pilkot sipulin ja yhden omenan. Kuumennat, kuullotat, laitat hiukan vettä. Sekoitat tämän taatelisoseen kanssa ja maustat (mustapippuria, neilikkaa, suolaa (jonka itse unohdin)). Tässä välissä oletkin jo keittänyt annoksen pastaa. Sekoita kastike kuumaan pastaan, joka on tietysti al dente, ja kaada sekaan hitunen kermaa. Kuumenna ja nauti. Maku: hyvä, pehmeä, makea (tehdäänhän makaronivelliäkin), mutta ehkä hivenen kyllästyttävä. Viiniä ja hyvää leipää. Itse söin nälissäni ruisleipää, mutta eiköhän vaalea leipä sopisi paremmin.

Suomessa on aivan oma makaronikulttuurinsa, jota ehkä ei tulisi väheksyä, vaikka se poikkeaakin italialaisesta standardeista. Meillä on munamaitoon tehty, valkopippurilla maustettu lihamakaronilaatikko ja makea makaronivelli (jota varmaan ei juuri kukaan enää syö: minun pitää pelkästä uteliaisuudesta sitä joskus tehdä). Lasagnemme on erilaista. Me keitämme makaroneja liian kauan ja teemme kardinaalivirheen: emme sekoita kastiketta makaroniin, vaan kaadamme sen makaronin päälle. Mitä sitten? Nämä ovat omaleimaisia piirteitä. En tiedä makaronilaatikosta ja -vellistä, mutta kaksi viimeistä piirrettä ovat syntyisin huonosta matkimisesta. Monet ihmiset, jotka eivät muuten pidä makaronista, pitävät lasagnesta: miksi?

Syysmasennus on jo selviö. Tänään tuijotin seinää monta minuuttia väsyneenä, uupuneena, haluttomana, vaikka en ollut tehnyt juuri mitään. Ehkä juuri siksi. Kävin lenkillä, mikä kyllä auttoi, mutta minua pelottaa silti: pitääkö minun koko syksyn ja talven puurtaa niin paljon, etten huomaa pimeyden ahdistavan? Minua pelottaa myös se, että kuukauden parin kuluttua syön hirvittävästi suklaata: ihoni menee huonoon kuntoon ja naamaani tulee finnejä.

Montakohan kertaa minä tulen kirjoittamaan tässä päiväkirjassa finneistä? Ulostamisesta en ole vielä kirjoittanut kertaakaan.

19.10.

Näin Bessonin Leonin toista kertaa. Pidin siitä enemmän nyt kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka en edelleenkään ymmärrä, miksi Gary Oldmanin suoritusta huumekyttänä niin ylistetään: ylinäyttelemistähän se on. Tajusin, että elokuva on puhdas, klassinen tragedia: Tyhmä ja yksinkertainen päähenkilö, joka joutuu toisen samanlaisen pauloihin. Rakkaus tähän toiseen tuhoaa päähenkilön. Olisiko Aristoteles ollut tyytyväinen Bessoniin? Ehkä. Kuitenkin: Leonin loppu, jossa kuoleva Jean Reno räjäyttää Oldmanin taivaan tuuliin, on kaunis ja koskettava, paljon koskettavampi kuin sentimentaalinen kasvinistuttamiskohtaus, joka sen jälkeen tulee. Keskustelimme Liisan (jolle tarjosin illan) kanssa siitä, miksi elokuva oli kielletty alle 18-vuotiailta - ei ehkä väkivaltansa vuoksi (Liisan mielestä siinä ei ollut väkivaltaa), vaan, kuten ehdotin, sen vuoksi, että siinä kuvataan yli 40-vuotiaan miehen ja 12-vuotiaan tytön suhdetta. Sensuurin tiet ovat tutkimattomat.

Join juuri lasillisen appelsiinimehua maidolla. Paras suhde ei suinkaan ole puolet ja puolet, vaan kolme neljännestä mehua ja neljännes maitoa. Näin kummankin maut tulevat paremmin esiin ja maidon pehmeys korostaa appelsiinin kirpeyttä. Pitäisikö siihen laittaa vaniljaa mausteeksi?

Osallistuin tänään huutokauppaan. Ilmoitin Louhimiehelle, että tarjoan Verlainen runoista 60 markkaa - pohjahinta. Mietin myös Hölderlinin Vaeltajaa, mutta en sitten viitsinyt: vanhempia suomennoksia. (Ehkä Elina Vaara olisi kuitenkin parempi runoilija kuin Yrjö Kaijärvi - jos muistan suomentajat oikein.) Olisin joskus voinut ostaa Hölderlinin kympillä (kirjaston poistokappale), mutta en sitten ostanut. Tekemättä jääneitä tekoja katuu aina jonkin verran. Kierrätyskeskuksesta sain taas kirjoja, jotka menivät takahuoneeseen: Johan von Bonsdorffin toimittama Black power, Longmanin business-englannin sanakirja ja Bertrand Russellin pieni kirja suhteellisuusteoriasta, joka on alunperin ilmestynyt vuonna 1925. Käytännöllisesti katsoen en tee yhdelläkään kirjalla yhtään mitään, mutta en voinut jättää niitä sinne hyllyynkään. En olisi maksanut yhdestäkään mitään, mutta sain ne vaihtokaupassa alumiiniseen siivilään.

Luen edelleen Jules Vernen Hatteras-trilogiaa. (Onko se trilogia vai vain suomalaisen kustantajan kolmeen osaan pilkkoma pitkä romaani?) Alan pitää Vernesta, mitä enemmän häntä luen. Toivoisin, että saisin romaanini Tanner-osuuteen vernelaista kerrontaa - minusta vaikuttaa, että se on ihanne myös sellaisilla kirjailijoilla kuin Borges ja Calvino. Luin eilen Paulo Coelhon juuri suomennetun kirjan O Alquimista eli Santiagon unelmat. Se oli aika pinnistettyä askeettisuutta kiedottuna jonkinlaiseen elämänkatsomukselliseen mystiikkaan. Mikä on ero tällaisella mystiikalla ja borgeslaisella mystiikalla? Edellinen ottaa itsensä vakavasti, pitää itseään elämänohjeiden arvoisena, jälkimmäinen nauraa itselleen ja suhtautuu itseensä korkeintaan älyllisen mielenkiinnon (tai mahdollisen hupailun) kohteena. Borges ei ehkä ole sellainen humoristi kuin Matti Rossi antaa ymmärtää, mutta ei hän tosissaankaan ole.

Vielä Vernestä. Kun hänen käsikirjoituksensa löydettiin vuosi sitten - se on jo suomennettu enkä muista kirjan nimeä -, ihmeteltiin, miten kirjailija, joka teoksissaan ylisti teknologiaa, saattoi luoda teknologisen dystopian. Ei se ole vaikeaa: sellaisessakin kirjassa kuin Begumin miljoonat (joka on suosikkini) teknologiaa kritisoidaan (tietysti vain sen ankarassa preussilaisessa mielessä), Hatteras-sarjassa on henkilöitä, jotka vastustavat Hatterasin eteenpäinkulkemisen vimmaa ja jotka kuvataan toisinaan järkevämpinä hahmoina kuin Hatteras, Matka kuuhun alkaa satiirilla, joka on Vernen kirjoittamaksi suorastaan herkullista, amerikkalaisista tykinvalmistajista ja asianharrastajista. Robur Valloittajankin päähenkilö on ristiriitainen eikä mitenkään ihanteellinen. Mistä siis on kyse? Verne kirjoittaa proosaa, joka ei aseta ihanteita. Tämä on yllättävä väite sen jälkeen, mitä hänestä yleensä on sanottu, mutta luettuani kuusi tai seitsemän hänen kirjaansa tämä tuntuu minusta oikealta.

Yönäytös tuntuu menevän nappiin. Lippuja myyty ainakin 50, mikä on ennakkomyyntinä erinomaista. Pelkään vain, että yleisö nauraa Pahan kosketukselle. [Kyse elokuvakerho Monroen yönäytöksestä. Olin tuolloin kerhon puheenjohtaja.]

Koska teen sarjakuvaopintosuorituslistan Mikolle? Katselin Kukunorissa kirjaa, joka voisi käydä tenttikirjaksi: Rubinin Adult Comics. Naisia pitäisi saada varsinaiseen listaan. Annie Goetzingerin jo keksin, alunperin siellä oli Miguelanxo Prado (onko hän nainen?), keitä muita? Kati Kovacs? Riitta Uusitalo? On paljon feminiinistä sarjakuvaa, jonka tekijä on mies: Cabanes, Didier Comes. (Itse asiassa, minä en tiedä, onko Cabanes mies. Todennäköisesti.)

Nyt ryhdyn iltalukupuuhiin - edelleen Vernea. Kapteeni Hatteras on liikkeellä reellä. Kammottavantuntuista puuhaa.

18.10.1995

Tässä on jo enemmän sitä mainostamaani metakirjallisuutta - aika rasittavaa koketeerausta esiintyy muuallakin. Kohdat, joissa kommentoin kirjoittamiani romaanipätkiä, käsittelevät käsikirjoitusta, joka ei ikinä valmistunut. Nyt hanke tuntuu aika kaukaiselta.

Tein tänään maksapihvejä ja söin niitä hyvällä ruokahalulla. Mitä niissä oli? Maksaa (naudan) noin 150 g, sitten viisi pientä perunaa raastettuna, hiukan pekonia, yksi sipuli, mausteita (valkosipulia, meiramia, pippureita, suolaa) ja porkkana-omena-appelsiinisotkua (en oikein tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua: mehun tekemisestä jäänyttä, tyystin nesteetöntä raastetta: ei se paljon maistunut). Paistettu pannulla aika kauan. Söin karpalohillon kanssa: melkein erinomaista. Lienee siis todella aihetta pelätä, että alan pitää maksasta. Millaista olisi maksakastike? Siihen pitäisi laittaa rajusti rasvaista lihaa lisäksi - olin tänään onnellinen pekonista. Jälkiruoaksi tarpeettoman paljon jäätelöä omenahillon ja kanelin kanssa. Ruoka yksin riittää tekemään ihmisestä onnellisen. Luin Vernen Kohti pohjoista -kirjaa. Miksi äidit haluavat kieltää ruokapöydässä lukemisen? Miksi juuri näitä kahta pidetään vastakkaisina toisilleen? Pitäisikö äitien mielestä ruokapöydässä vain seurustella, toisin sanoen, onko ruokapöydän tarkoitus sosiaalinen? En tässä tapauksessa ole enää varma, onko lukemisen kieltäminen ruokapöydässä niinkään huono asia. Yksinään en voisi kuvitella syöväni ilman lukemista. Oli se sitten vaikka mainoksia.

Lukeminen on taistelua aikaa vastaan - siksi sitä pitää tehdä ruumiillistenkin toimintojen äärellä: syömisen ja ulostamisen. (Jos XXX:n toivomusten mukaisesti alkaisin pissata istualtani, voisin lukea silloinkin. Se vaatisi jo kirjahyllyn vessassa, koska toimitus olisi niin lyhyt, ettei sen vuoksi kannattaisi etsiä mitään luettavaa.) Tätäkö ajattelin silloin neitsyenä, että lausun runoja rakastellessani? (Absurdi ajatus! Itse asiassa olen melkein tyystin hiljaa.)

Näin tänään kolme elokuvaa - melkein kulta-aikojen veroinen suoritus, jonka jälkeen olin kyllä aika puhki. (Vasta mainitut maksapihvit palauttivat minut päiväjärjestykseen.) Puumiehen morsian ja Smoke olivat erinomaisia (jälkimmäisen jälkeen halusin lukea Paul Austeria - Invention of Solitude on lukematta, samoin Mr. Vertigo), Kummelistories ei niinkään. Mitä siitä sanoisin? Minusta tuntui, että se oli sarjaan verrattuna huonoa keskitasoa: vitsit eivät menneet tarpeeksi yli, niin kuin sarjassa ajoittain. (Sokeakin kana löytää jyvän -periaatteella.) Minusta tuntui myös, että ihmiset eivät nauraneet niin paljon kuin olisivat halunneet tai kuin olivat odottaneet nauravansa. Elokuvan aikana mielessä kävi ajatus vedonlyönnistä, jossa arvattaisiin elokuvan katsojamäärä. Minun veikkaukseni olisi 50-60 000, mikä tietystikään ei olisi huono, mutta ei se yli satatuhatta, jota jotkut hassut ovat ehdottaneet.

Pieni tauko - iltatee ja hiukan Jules Vernea.

Kuvittelin tänään, että kun minun päiväkirjani joskus julkaistaan, siitä sanotaan, että se on "päiväkirjan mahdollisuuksia ja narratiivisia keinoja koetteleva päiväkirja". Tämä tuleekin olemaan - ainakin osittain - metapäiväkirja, toisin sanoen, se on päiväkirjan päiväkirjan pitämisestä.

Kun näin Smoken tänään, halusin olla kirjailija.

Kaija vertasi minua tänään Buranaan - sanoi, että vien pois päänsäryn ja kuukautiskivut. (Kun ihmettelin, viekö Burana muka kuukautiskivut pois, Kaija sanoi, ettei hän tarvitse mitään.) Mikä vertaus: pitää huomata, että nykyaikana (puhutaanko postmodernista) romanttiset metaforat ovat tällaisia, ne ottavat aiheensa ja kuvansa sellaisesta arkipäivästä, jollaista ei aiemmin ole ollut. Olen turhan monisanainen: mitä tarkoitan sanoa on, että aiemmin Kaija olisi verrannut minua vaikkapa kukkaan tai iltatähteen (vielä 20 vuotta sitten hän ei olisi sanallakaan vihjannut kuukautisiin). Kun kosmetiikka, lääkkeet, teknologia &c. astuvat arkipäivään, niitä aletaan käyttää myös metaforissa. (Tietysti se oli kaunis kohteliaisuus - Kaija tarjosi minulle myös ihanan kermavaahtotäytteisen leivoksen.) Tämä on jo hiukan sitä, mitä Simo kaipasi ihmetellessään, koska tulee sellaisia nykyaikaisia sukunimiä kuin Sähköjärvi.
Mistä vielä kirjoittaisin? Onko kirjoitettava vain silloin, kun on jotain sanottavaa? Mistä tietää, milloin on jotain sanottavaa?

Vielä illalla myöhemmin:

Lueskelin äsken romaanini Tanner-osuutta. Aiemmin päivällä olin miettinyt, miten sitä tulisi muuttaa. Joskus aiemmin mietin, että eri osien välillä olisi hiukan epäsuhtaa - ainakin Tanner- ja Anna-osuuksien välillä, niin että näiden kertomukset eivät paljon sotkeutuisi toisiinsa, toisin sanoen, että Anna ei paljonkaan esiintyisi Tannerin kertomuksessa. (Eipä hän toisaalta paljon esiinnykään, jos olen vasta 40. sivulla ja katoaa pian.) Mutta miten tehdä "uskottavaksi" Tannerin lähtö Nordenskiöldin perään, elleivät Anna ja Julia (tulevatkohan henkilöni minulle rakkaiksi?) ensiksi käy siellä Taivalkoskella peräämässä totuutta. Onko se muutenkaan epäuskottavaa? Pitäisikö Tannerin pysyä kaupungissa niin kauan kuin Garfunkel joukkoineen tulee? Ei kai.

Toinen asia: Haluaisin liittää ainakin Tanner-osuuteen (Anna-osuus tulee olemaan sellainen melkein kokonaisuudessaan) enemmän aatehistoriallisia keskusteluja, à la Eco ja Bouvard et Pécouchet. Miten niitä pitäisi integroida? Raa'asti vain? Mistä sitten puhuttaisiin ja miten se sopisi alun kanssa? (Pitäisikö se siinä tapauksessa muuttaa?) Eihän ole järkeenkäypää, että kertoja ensiksi selittää, miksi aloittaa niin tylsästi (jotta pääsisi pian asiaan) vain aloittaakseen pitkät ja turhat filosofiat muitten henkilöitten kanssa. Mutta näin tekevät monet. Ja ehkä se antaisi aihetta puhua epäluotettavasta kertojasta, mikä sitten taas tekisi oloni hienoksi: sentään epäluotettava kertoja!

17.10.1995

Paljonko eri päivien päiväkirjamerkinnät kertovat kuluneesta päivästä? Vaikka kirjoitin tuossa äsken ikäänkuin edellisestä päivästä (huomaa: ei "eilisestä", koska kuvittelen tällä olevan lukijoita), muistiinpanot olisivat voineet olla tämänkin päivän merkintöjä. Ja itse asiassa olivatkin.

Kuvittelin tänään novellin, jossa kirjallisuudentutkija saapuu vieraaseen kaupunkiin konferenssiin ja lähtee illalla konferenssin jo loputtua (illanvietto odottaa vielä) hotellista lenkille ja eksyy. Tutkija tuntee Borgesin tulkinnan jonkun Lovecraftin novellin labyrinttisokkeloista - nämä kaksi tarinaa vertautuvat toisiinsa. Lisäksi tarinassa vaikuttaa mukana tutkijakollegan teksti Borgesin esseestä (ks. Haamulinnan perilliset - en ole vieläkään sitä ostanut Kilokirjasta). Mitä tarinassa lopulta tapahtuu, on eri asia.

Ymmärrän Borgesia: novellien ja romaanien ja suunnattomien kosmogonioiden suunnittelu on paljon hauskempaa kuin niiden toteuttaminen. Borgesin ironia: kuinka voi nimetä esseensä niinkin tylsällä nimellä kuin Herbert Quainin teosten tarkastelua? Mutta niinhän tekevät tuhannet kirjallisuudentutkijat ympäri maailmaa!

Jos luen tarpeeksi Jules Vernea ja Jenö Rejtöä ja Eugene Sueta, opinko kirjoittamaan itse seikkailuromaanin? Kuinka kirjoittamista opitaan? Kuinka olen itse oppinut kirjoittamaan? Kiitos isäni? Veljeni? Äidinkielen opettajieni? Tällaisia vaikutussuhteita olisi vaikea, ellei mahdoton osoittaa.

Tuntuu siltä, kuin olisin aina kaivannut päiväkirjan kirjoittamista. Olen yrittänyt kirjoittaa runoja ja proosaa, mutta niistä ei ole juuri koskaan tullut mitään. Miltä vaikuttaisin nyt, jos saisin lukea 1988 kirjoittamiani muistiinpanoja? Olin silloin lukiossa, ilmeisesti toisella luokalla. Muistan, että keväällä 1989 olin onnellinen. Miksiköhän? En muista enää. Onnellisuus on muistia: ihminen ei voi olla onnellinen ilman muistia.

Toinen asia: kuinka paljon sitä pystyy allekirjoittamaan sitä, minkä on joskus sanonut? Tiedän hyvin, että mainittuina vuosina 88-89 olin tietämätön (kenties myös sietämätön) pikkuälykkö, jolla oli nuoret mielipiteet. Aivan kuin Jukka nykyään: hän myönsi (Markun mukaan) pitäneensä Almodovarin Kikasta, joka oli melko keskinkertainen ja pinnallinen elokuva. Olisin silti epäilemättä pitänyt siitä kuusitoistavuotiaana - samanikäisenä kuin Jukka on nyt. Nuorena en edes suostunut lukemaan klassikkoja, se oli melkein uroteko (omasta mielestäni), mutta nyt luen mieluummin Stendhalia ja Vernea kuin postmodernia uhoa. (On poikkeuksia, mutta heissäkin on modernia kertomisen uhmaa: Paul Auster muun muassa.)

Mitä olen tehnyt tänään? En tänäänkään paljon mitään. Lenkillä, voimistelin, luennolla (Muisti, uskonto ja sukupuoli antiikissa - heräsi ajatuksia; millaisia, en tiedä vielä) ja syömässä ja sitten vielä saksantunnilla. Ostin maksaa (pyysin ja sain jauhettua), mutta unohdin kananmunat, joten en voi vielä tänään tehdä pihvejä. En ole koskaan pitänyt maksasta - koska loppuu tämä kierre, jossa alan pitää ruoista, joita olen aiemmin inhonnut? Mitä niitä edes on enää jäljellä? Oliivit. Niistä en pidä vieläkään. Olut. Edelleen sietämätöntä. Kahvi. Pelkään pahoin, että tottuisin siihen kolmessa päivässä ja alkaisin pitää siitä kahdessa viikossa. Minä himoitsen teenjuojilta melkeinpä kiellettyjä kerma- ja sokerinautintoja. Sopiiko konjakki teen kanssa - Pertti Näränen (en osaa kutsua häntä Peekoksi) kertoi piristävänsä itseään kahvilla, konjakilla ja suklaapalalla. Tällöin alkoholista saatava hyöty on suurempi kuin jos sitä kittaisi suuria määriä. Tähän onkin sopiva lopettaa.

illalla, sama päivä

Nyt kun kirjoitan päiväkirjaa, mieleeni nousee kysymys, eikö se estä minua kehittymästä: miten voin olla lukematta jatkuvasti sitä, mitä olen juuri kirjoittanut? Käsilläni ovat aina loistavimmat oivallukseni ja hienoimmat lauseeni ja käsinkosketeltavimmat tuskani ja iloni - miten voisin olla lukematta niitä tunnista toiseen?

En päässyt elokuviin - Bessonin Leon oli loppuunmyyty. Liput 20 mk. Olin ajoissa elokuvateatterin edessä, mutta lähdin vielä kysymään, josko Juha tulisi mukaan - hän ei ollut kotona ja kun tulin takaisin teatteriin, liput oli kaikki loppuunmyyty. Voiko itseään soimata koskaan tarpeeksi? Liisa lupasi lähteä torstaina. Onhan sekin jo jotain. Miksi elokuvissa ei voi olla yksin? Se ei ole sosiaalinen kokemus, niin kuin sitä puolustavat sanovat, vaan se on olennaisesti privaatti kokemus - ilmeisesti siitä voisi tehdä sosiaalisen kokemuksen (puhun nyt elokuvateatterissa), mutta vain toisten häiritsemisen hinnalla. En mielelläni puhu hyvää Jim Morrisonista, mutta hän oli oikeassa sanoessaan, että ei elokuva tarvitse katsojaa, vaan katsoja elokuvaa. Pitäisi kirjoittaa lyhyt essee Morrisonista elokuvateoreetikkona. Ongelmana olisi se, että minun pitäisi tällöin viitata sellaisiin teorioihin, joiden kanssa Morrisonin muistiinpanot (en muista kirjan nimeä, olen selannut sitä Matiaksella, joka myönsi, ettei ymmärrä siitä mitään - miksi joku 14-vuotias ymmärtäisikään Morrisonin eksentrismistä mitään?) sopisivat yhteen. Kontekstia siis. Nyt iltateelle - ollapa likööriä.

Päiväkirjaa sittenkin

Löytyi sittenkin levyke, jolta päiväkirjatiedosto aukesi. Rutisten, mutta kuitenkin. Tässä ensimmäinen, varmaan vähän mälsästi metakirjallisuutta tavoitteleva merkintä. Niin ja vuosi oli sittenkin 1995, ei 1994, kuten edellisessä merkinnässä sanoin.

Päiväkirjani,
jollaista aiemmin ei ole ollut

16.10.1995[1]

Masennusta - kenties syys- tai talvi-. Kuinka minä aikoinani kuvittelinkaan ja kerskuinkin sillä, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani. Se oli hybris ja minulle on kostettu - mitä muuta on se, kun ei pääse sängystä ylös ja haluaa vain jäädä pimeään makaamaan? Huomasin tosin - minä siis nousin -, että hyvä seura auttaa. Tai ei välttämättä hyväkään: seura auttaa. Yliopistolla englannin tunti auttoi typerine vitseineen ja triviaaleine (melkein järjettömine) keskusteluineen. Hemmottelin itseäni herkkumunkilla ja banaanilla yliopiston kuppilassa - ei uusia finnejä.

Pitääkö päiväkirjassaan kirjoittaa kaikkein mitättömimmistä asioista? En ole vielä koskaan pitänyt päiväkirjaa - olen ilmeisesti luullut, etten tarvitse sitä -, joten en täysin tunne kaikkia vaadittavia narratiivisia keinoja. Mitä voi sanoa ja mitä pitää sanoa? Opinko kirjoittaessani? Mistä tunnistaa päiväkirjan? Ja ennen kaikkea: miten erottaa oikean päiväkirjan keksitystä - en voisi kuvitella helpompaa kuin keksiä joku henkilö, jonka päiväkirjaa kirjoittaa. Tällaisia romaaneja on tehty paljon - eroavatko ne oikeista päiväkirjoista?

Pitäisikö minun kirjoittaa siitä, mitä olen tehnyt? En ole tehnyt paljon mitään. Englannin keskustelutunnilla päädyimme produktioon (opettaja oli antanut meille tehtäväksi jakaa kolme miljoonaa markkaa tuhlattavaksi elokuvaan), jossa Renny Harlin, Hollywoodista poispotkittuna, kutsutaan tekemään elokuvaa Born American II - Jäätävä polte II, jossa Mike Norris, Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen menevät Ruotsiin ja törmäävät siellä vaikeuksiin. Mukana myös Brigitte Nielsen. Mautonta huumoria, mutta olihan hauskaa. Masennus ei ilmeisesti ole koko ajan "päällä".

Kuinkahan usein kirjoitan tätä päiväkirjaa? Kuinka paljon se korvaa kirjeidenvaihtoa - sähköposti toisaalta trivialisoi kirjeenvaihdon, toisaalta se lisää sitä, koska siten kirjoitan ihmisille, joiden kanssa en muutoin vaihtaisi kirjallisesti sanaakaan - ja runojen kirjoittamista ja astuuko se niiden varpaille, niin sanoakseni? Miksi halusin yhtäkkiä kirjoittaa päiväkirjaa? Masennusko se minut sai avaamaan koneen: kenties kuvittelen, että voin näin vastustaa masennusta (ja ikävää: XXX on poissa kaksi viikkoa - miten Rami kestää sen, että Katja on Ranskassa vuoden?).

Olen jo kirjoittanut toiselle sivulle. Jörn Donner sanoi jossain, että jos kirjoittaa kaksi sivua päivässä, saa vuodessa kirjoitettua kahden romaanin verran tekstiä. Jos tämä vain olisi jotain muuta kuin päiväkirjaa.

[1] Kirjoitettu itse asiassa 17.10., mutta katsoin tällaisen menettelyn oikeaksi, koska tiesin jo eilen suurin piirtein, mitä haluan kirjoittaa. Tästä eteenpäin, paitsi milloin toisin mainitaan, kunkin päivän tekstit on kirjoitettu juuri sinä päivänä.

Päiväkirjani minä vuosimallia 1994

Kuten uhkasin, rupean postittamaan tänne pätkiä päiväkirjastani yli kymmenen vuoden takaa. (Jos vain saan levykkeeltä tiedoston auki, ruksuttaa aika uhkaavasti...) Päiväkirjamerkinnät ovat varmasti ylinokkelan jälkimurrosikäisen intellektuellinalun näsäviisautta, mutta uskon, että niissä on myös jotain yleisesti kiinnostavaa. Aika oli monin tavoin vaikeaa ja olen usein miettinyt, että minun olisi pitänyt tehdä joitain toisia ratkaisuja ihmissuhteissani - mutta toisaalta niiden ratkaisujen vuoksi olen nykyisessä suhteessani ja minulla on kohtuullisen onnellinen elämä ja kaksi näköistäni lasta (hyvässä ja pahassa). Todennäköisesti jätän henkilökohtaisten asioiden vatvomiset väliin blogissa, tai ainakin poistan ko. ihmisten nimet.

En tiedä, miksi jätin päiväkirjan pitämisen vajaan vuoden kuluttua. Enkä tiedä, miksi en ole muulloin juuri koskaan pitänyt varsinaista päiväkirjaa - näistä blogeista ei sellaisiksi juuri taida olla. Erotessani seitsemän vuotta sitten pitkästä suhteesta tosin pidin päiväkirjaa, mutta senkin lopetin kun asiat alkoivat olla selvillä.

No, tiedosto ei auennut tältä levykkeeltä, mutta tiedän, että se on jollain muulla - pitää vain tonkia. Palataan asiaan! (Minua itse asiassa pelottaa, kuinka paljon tekstejä ja tietoa häviää sähköisten tiedostomuotojen epävarmuuden takia seuraavan 20-30 vuoden aikana. Jos 90 % kaikista maailmassa tehdyistä elokuvista on kadonnut, jossain vaiheessa voi arvata, että saman verran kirjoitetusta sanastakin katoaa.)

C. Auguste Dupin

Eipä meinaa oikein löytyä uusia tekstejä tänne laitettavaksi, ellen sitten rupea postittamaan pätkissä päiväkirjaa vuodelta 1994... Tässä pikku pätkä, jonka otin pois Ruumiin kulttuuriin kirjoittamastani arviosta Edgar Allan Poen novellien suomennoksesta.

C. Auguste Dupin on myös tylsä hahmo. Hän on niin tylsä, että häntä on käytetty pastissikirjallisuudessa vain muutamaan otteeseen, vaikka hänen oppipoikansa Sherlock Holmes on elänyt sadoissa novelleissa ja romaaneissa Arthur Conan Doylen kuoleman jälkeenkin.
Amerikkalainen Michael Harrison on tosin kirjoittanut Dupinista sarjan novelleja 1960-1970-luvuilla ja niistä on koottu kirjakin. Toinen amerikkalainen kirjailija, Richar Lupoff, taas on kirjoittanut novellin "The Adventure of the Impecunious Chevalier", jossa nuori Holmes matkustaa Dupinin luokse Pariisiin oppiakseen olennaisen päättelytaidosta. Lupoff on laittanut Dupinin ja Holmesin etsimään - Maltan haukkaa! Lupoffin tarina on ilmestynyt Michael Kurlandin toimittamassa antologiassa My Sherlock Holmes (2003).