Amerikkalaisten pokkarien yhteiskuntakritiikki

Pidin esitelmän kirjallisuudentutkijoiden seminaarissa neljä tai viisi vuotta sitten. Puhuin amerikkalaisten kioskidekkarien yhteiskuntakritiikistä ja käytin esimerkkeinä paria kirjaa, joista on tehty elokuvat: Lionel Whiten Clean Break ja Richard Starkin (= Donald Westlake) Pistäkää Parker lautoihin!

Tästä aiheesta on pitänyt tulla väitöskirjani, mutta muut projektit ovat aina kiilanneet sen edelle.

***

Puhun tänä myöhäisenä iltapäivänä kioskikirjallisuudesta. Kävin pari viikkoa sitten puhumassa samasta aiheesta Raision ammattikorkeakoulussa informatiikan opiskelijoille. Hämmästykseni oli suuri, kun juuri kenellekään ei tullut sanasta mitään mieleen. Yksi ihminen tosin sanoi ostaneensa junamatkalle luettavaa R-kioskista ja sanoi, että sen perusteella kioskikirjallisuus on roskaa. Hän ei tosin yhtään muistanut, oliko hän ostanut Harlekiini-sarjan kirjan vai kenties jonkin Seven- tai Loisto-sarjan uusintapokkarin.

Jännittävää oli kuitenkin huomata, että termi kioskikirjallisuus ei enää sano ns. tavallisille lukijoille mitään, mutta että se sittenkin konnotoituu roskaan.

60-, 70- ja vielä 80-luvuilla kioskikirjallisuus oli kirosana. Nyt sitä on oikeastaan vaikea enää ajatella, mutta tuolloin kioskikirjallisuus oli kirjallisuuden alin muoto, jossa ei voinut olla mitään hyvää. Se kertoi vain väkivallasta ja seksistä, oli ulkopoliittisesti epäilyttävää, ja lisäksi se pyrki häivyttämään kaikki ristiriidat, joita oikeiden ihmisten elämässä esiintyy.

Todennäköisesti raisiolainen kuulijani ajatteli suurin piirtein samoin, ainakin mitä tulee viimeiseen kohtaan – kioskikirjallisuus häivyttää todellisessa elämässä esiintyvät ristiriidat. Se ei ole realistista eikä siinä ole psykologista syvyyttä.

Nythän me tiedämme, että mistään populaarikulttuurisesta tekstistä ei pitäisi sanoa mitään noin tuomitsevaa. Kysymys on käyttötarkoituksesta ja lukemisprosessista eikä niinkään itse tekstin tai jopa teoksen valmiina olevista ominaisuuksista.

Kioskikirjallisuus on kuitenkin jo valmiina tekstinä hyvin ristiriitainen. Suuri osa kioskikirjallisuutta on juuri sitä, mistä sitä on aina syytetty – yksioikoista, hiukan typerää ja tylsää, pelkkää seksiä ja väkivaltaa. Suuri osa on kuitenkin kiinnostavaa, ajankohtaista ja ennen kaikkea kriittistä kirjallisuutta. Näin varsinkin Amerikassa 1950- ja 1960-luvuilla.

Kioskikirjallisuuksia on tietenkin monia ja niissä on paikallisia eroja. On eroa sillä, onko Jerry Cotton kirjoitettu Saksassa vai Suomessa ja on eroa sillä, onko jokin toimintajännäri kirjoitettu Yhdysvalloissa vai Australiassa, jossa 50- ja 60-luvut olivat hurjan pokkaribuumin kausia. On myös eroa formaatilla – kioskikirjallisuuden voi katsoa syntyneen 1900-luvun alussa ns. pulp-lehdissä, tietyn kokoisissa, huonolle paperille painetuissa lukemistolehdissä, joita ilmestyi tuhansia nimikkeitä Yhdysvalloissa ja Englannissa. Näissä jo vakiintuivat kioskikirjallisuuden lajityypit: rikos, romantiikka, tieteiskirjallisuus, länkkäri, eksoottinen seikkailu, kauhu ja urheilu. Myös ns. true crime –kirjallisuus syntyi samaan aikaan, mutta sitä alaa en tunne juuri lainkaan.

Mutta yhtä tärkeä ilmiö ovat Amerikassa alun perin syntyneet varsinaiset kioskikirjat. Näiden voi katsoa syntyneen toisen maailmansodan aikana, mutta vasta vuonna 1950 syntyi ilmiö, josta nyt on kyse: paperback original eli kirja, joka on alun perinkin ilmestynyt vain pehmeäkantisena kioskikirjana eikä ole uusintapainos, kuten melkein kaikki 1940-luvulla ilmestyneet kioskikirjat olivat. Ensimmäinen ns. PBO oli true crime –kirjoittaja Alan Hyndin kirjoituskokoelma We Are the Public Enemies.

Ilmiö laajeni nopeasti. 1950-luku on täynnä amerikkalaista kioskikirjallisuutta. Englanti ja Australia seurasivat perässä, Ranska ja Saksa tulivat vähän myöhemmin, joskin Saksassa erikoistuttiin enemmän vihkomaisiin sarjajulkaisuihin, kuten Jerry Cottoniin ja Teräshermo John Cameroniin.

Amerikassa lajityypit pysyivät samoina: rikos, scifi, länkkärit ja romantiikka olivat vahvoja. Varsinkin kovaksikeitetty rikoskirjallisuus ja tieteiskirjallisuus kiinnostavat lukijoita ja keräilijöitä edelleen.

Itse pitäisin amerikkalaisen kioskikirjallisuuden kultakautena 1950- ja 1960-luvun vaihdetta. Juuri tällöin kioskikirjallisuus saavutti sen ristiriitaisuuden ja kriittisyyden, josta sanoin aiemmin.

Itseäni tässä ajassa kiinnostaa kaksi asiaa: sekä yhteiskuntakriittisyys että ns. noir-vaikutteisuus. Noir-termi on peräisin elokuvakeskustelusta, jossa sillä tarkoitetaan, niin kuin monet tietävät, tietyn tyyppisiä 40- ja 50-luvun alkupuolen amerikkalaisia rikoselokuvia, joissa on synkkä ja kohtalonomainen sävy ja jyrkät valaistuserot ja oudot kuvakulmat.

Termistä on taitettu peistä: onko kyse oikeasta lajityypistä vai vain keinotekoisesta luokittelusta, onko termi vain jälkeenpäin keksitty vai tehtiinkö noir-elokuvia tarkoituksella ja niin edelleen. Termihän liitettiin alun perin ranskalaisiin 30-luvun romanttisiin jännäreihin, sellaisiin kuin Sumujen laituri (1938).

Oli miten oli, minusta on kiinnostava havaita, että amerikkalaisen kioskikirjallisuuden kulta-aika alkaa samaan aikaan kun noir-elokuvan sykli loppuu. Monet pitävät Orson Wellesin vuonna 1958 valmistunutta Pahan kosketusta, mutta monet lopettavat käsittelyn jo vuoteen 1955, jolloin Robert Aldrichin röyhkeä Kiss Me Deadly tuntui tekevän tyhjäksi kaikki synkeät kehittelyt.

Tällöin joka tapauksessa alkoi kioskikirjallisuuden kultakausi, jossa vasta päästiin sellaiseen kriittisyyteen ja ristiriitaisuuteen, joka minua kiinnostaa. Noir-elokuvistahan on löydetty yhteiskuntakritiikkiä, yleensä peiteltyä ja pehmeätä, mutta yhtäkaikki on sanottu, että noir-elokuva oli poikkeus amerikkalaisessa valtavirran elokuvassa, jossa kriittisiä äänenpainoja ei juurikaan ollut. Amerikkalaisesta näkökulmasta se, että elokuvassa ei ole onnellista loppua, voi tietysti vaikuttaa erityisen kriittiseltä.

Monet tutkijat ovat kuitenkin sanoneet, että kriittisyyttä ei ajan muussa kirjallisuudessa, elokuvasta puhumattakaan, juuri ollut. David Cochran, joka on kirjoittanut kiinnostavan kirjan America Noir eli Musta Amerikka, on sitä mieltä, että ainoastaan sellaisissa populaariviihteen muodoissa kuin kioskikirjoissa, sarjakuvissa, B-elokuvissa ja tv-sarjoissa pystyttiin 50- ja 60-luvun vaihteessa esittämään yhteiskuntakritiikkiä. Tämä on vähän liioiteltua, mutta Cochranin puheissa on järkeä. Hän sanoo, että siinä missä esimerkiksi elokuvat keskittyivät 60-luvun alussa tylsään liennytykseen vaikkapa roturistiriitoja käsitellessään, niin kioskikirjoissa ja joissain B-elokuvissa asiaa käsiteltiin rohkeasti ja ristiriitoja peittelemättä. Cochran on sitä mieltä, että tämä oli mahdollista, koska kioskikirjallisuus ja B-elokuva olivat villejä viihteen alueita, ts. niitä ei valvottu eivätkä kustantajat ja tuottajat pelänneet taloudellisia riskejä, koska kustannukset olivat niin pieniä. Usein tosin Cochranin suitsuttamat ohjaajat, kuten Roger Corman, toimivat omina tuottajinaan.

Mutta tätä kriittisyyttä ja ristiriitaisuutta on ajan muussakin kioskikirjallisuudessa paljon ja on tulevan tutkimuksen tehtävä selvittää, paljonko sitä on esimerkiksi lännenkirjallisuudessa (nyt jo voin sanoa, että paljon), tieteiskirjallisuudessa, ehkä jopa romantiikassa ja ajan pehmopornossa. Sarjakuvissakin on samaa vaikutusta: muistetaan vaikka EC Comicsin kauhusarjikset tai Carl Barksin synkeimmät Aku Ankat, joissa ihmiset – tai siis ankat – ovat toisilleen pahoja ja ovat vain rahan perässä. Melkein kaikissa ajan pokkareissa on synkkiä ja lohduttomia sävyjä ja 60-luvun alussa kritiikin kohde terävöityi, kuten tullaan huomaamaan.

Millaista tämä yhteiskuntakritiikki sitten on? Tarkastelen seuraavassa lyhyesti – kyse on vain alustavista huomioista – kahta kioskipokkaria. Toinen on 1955 ilmestynyt Lionel Whiten Yksi tuhannesta eli Clean Break, toinen on Richard Starkin eli Donald Westlaken Pankaa Parker lautoihin! eli The Hunter. Kummatkin edustavat ns. keikkakirjoja, ts. niissä joku joukko ammattirikollisia tai yksi ammattirikollinen suorittaa ison keikan, ryöstää pankin tai kasinon tai vastaavan. Lionel Whiten kirjassa ryöstetään raviradan kassa, saalis on kaksi miljoonaa dollaria. Starkin kirjassa kova ammattirikollinen nimeltään Parker kostaa mafialle ja tämän yhdelle työntekijälle, joka on huijannut häntä keikassa ja yrittänyt tappaa tämän. Pankaa Parker lautoihin! ei ole sinänsä keikkakirja, mutta sarjan seuraavissa yli kymmenessä osassa Parker suunnittelee ja toteuttaa juuri isoja keikkoja.

Lionel White on tärkeimpiä keikkaromaanien kirjoittajia. Suurin osa hänen tuotannostaan käsittelee juuri ammattirikollisia, jotka kokoontuvat suunnittelemaan rikosta, tai ns. tavallisia ihmisiä, jotka ajautuvat keikan suunnitteluun. Jälkimmäisiä hahmoja kuvatessaan White tulee hyvin lähelle sosiaalista realismia näyttäessään, miten yhteiskunnalliset vaikeudet ja eriarvoisuus voivat ajaa ihmisiä rikokseen ja väkivaltaan.

Tämä pointti tehdään selväksi myös kirjassa Yksi tuhannesta. Kirjassa on oikeastaan vain pari ammattirikollista – heitä avustamassa on poliisi, raviradan säälittävä ja hekumallisen vaimonsa pauloissa oleva kassamies ja raviradan baarimikko. He ovat kaikki ajautuneet rikokseen, koska ovat kokeneet, että heidän nykyinen tulotasonsa ei riitä siihen elämään, jota heiltä oletetaan. Yhdysvalloissa vallitsi 50- ja 60-luvuilla

Kiinnostavaa Whiten kaikissa kirjoissa on varsinaisen työn poissaolo. Ainoa työ, jota niissä kuvataan, on rikollisten työ. Whitesta pitkään kirjoittanut Woody Haut toteaa kirjassaan Pulp Culture, että White ironisoi 50-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan asetelmaa, jossa ihmisen asema työmarkkinoilla määrää hänen yhteiskunnallisen asemansa. Mitä korkeammalla työssä, sitä korkeammalla elämässä. Rikollisten työn tarkka kuvaaminen on travestia, käänteinen pilakuva yhteiskunnan hierarkiasta. Korkeimmalla onkin matalimmalla askeleella oleva, vankilasta juuri päässyt pienen luokan ammattirikollinen.

Kiinnostavaa tässä on – ja nyt paljastan kirjan lopun, korvat kiinni, jos ette halua kuulla -, että keikka menee pieleen. Ulkopuoliset saavat keikasta vihiä ja käyvät saaliinjaolle aseiden kanssa. Melkein kaikki kuolevat. Yksi rikollisista on sitä mieltä, että keikan suunnittelija Johnny Clay on pettänyt häntä ja ampuu tätä vatsaan. Rahat jäävät lentokentälle lojumaan. White tuntuu sanovan, että jos ainoa yhteiskunnassa suoritettava merkityksellinen työ on rikollisuus ja isot keikat ja nekin menevät pieleen, niin silloin koko kapitalistinen järjestelmä epäonnistuu väistämättä, koska se ajaa ihmiset pettämään ja tappamaan toisiaan. Whiten sävy on kova ja hän tuntuukin sanovan, että mikään ei voi onnistua.

Kiinnostavaa on tämän jälkeen lukea toinen kioskikirja, Al Conroyn Turmion tiellä eli Devil in Dungarees vuodelta 1960, koska siinä keikka tehdään heti kirjan alussa. Ja se menee pieleen välittömästi. Erittäin väkivaltainen kirja kuvaa sitten – jos muistetaan edellinen analyysi – kapitalismin kuolinkoristuksia, kun henkiin jääneet jengin jäsenet jahtaavat toisiaan.

Lionel Whiten romaanista tehtiin tuoreeltaan elokuva. The Killing eli Peli on menetetty tehtiin jo 1956 ja sen toinen käsikirjoittaja oli synkeistä ja paranoidista kioskikirjoistaan tunnettu Jim Thompson. Tämä todistaa ainakin osittain sen, että kioskikirjallisuudella oli jotain sanottavaa ajan yhteiskunnasta. Katsotaan elokuvasta lyhyt pätkä, jossa Kubrickin tai Thompsonin mielikuvitus on lisännyt kirjaan kutkuttavan groteskin lisän: naamarin.

(katsotaan)

Siirrytään ajassa kuusi vuotta eteenpäin. Donald Westlake, nykyään yksi arvostetuimpia amerikkalaisia jännityskirjailijoita, päätti, että hänellä on kovakantisten kirjojensa lisäksi aikaa kirjoittaa vielä pokkareita. Westlake oli julkaissut aiemmin lukemattomilla salanimillä kymmeniä seksi- ja pornopokkareita, mutta ilmeisesti niiden kirjoittaminen ei pitänyt häntä kovin tyytyväisenä. Hän loi salanimen Richard Stark ja kirjoitti 1962 kirjan The Hunter, joka suomennettiin reilu kymmenen vuotta myöhemmin nimellä Pankaa Parker lautoihin. Kirjan piti olla vain yksittäinen teos, mutta se oli niin suosittu, että kustantaja Pocket Books pyysi Westlakea jatkamaan sarjaa. Melkein kaksikymmentä kirjaa sisältänyt ja 80-luvulle jatkunut sarja on melkein kokonaan käännetty. Jokaisen kirjan kuvio on suurin piirtein sama: Parker suunnittelee rikoksen, hankkii rikostoverit, tekee keikan, menettää rahat ja hankkii rahat takaisin.

Ensimmäinen kirja on kuitenkin hiukan erilainen: siinä Parker osallistuu hiukan epämääräiseen keikkaan, tulee huijatuksi ja melkein tapetaan. Hänen vaimonsa näyttää olleen huijauksessa mukana. Parker kostaa ja haluaa takaisin keikassa menettämänsä 90 000 dollaria, mutta hän huomaa joutuvansa vastakkain mafian kanssa. Kirjassa sitä sanotaan organisaatioksi tai syndikaatiksi – tämähän oli aikaa, jolloin FBI:n johtajaa J. Edgar Hooveria uskottiin ja oltiin sitä mieltä, että mafiaa ei ole olemassa.

Mutta juuri mafian kuvaus kirjassa onkin kiinnostavinta. Se on järjestäytynyt, melkein kuin suuri yhtiö, jolla on yhteyksiä joka puolelle Yhdysvaltoja – tässä mielessä syndikaatti onkin oivaltava termi, siitähän tulee mieleen esimerkiksi sarjakuvia tai tv-sarjoja levittävä syndikaatti. Mafian toimistot ovat tyylikkäitä, hiukan nimettömiä, ne ovat pilvenpiirtäjissä ja rikollispomoilla on sihteerit ja tyylikkäät työpöydät. Mitä korkeammalla hierarkiassa joku on, sitä tyylikkäämmät vaatteet tällä on.

Mutta ennen kaikkea rikollisuus on anonyymia. Se on joka paikassa ja samalla kukaan ei näytä tietävän, kuka todella on pomo. Kukaan ei ole varsinaisesti johdossa, ja Parkerille sanotaan moneen kertaan, että hänen vaatimuksensa rahojen takaisin saamisesta on absurdi, koska mafialla ei ole käteisvaroja. Shekinkö hän haluaa? Kuka muka kirjoittaa shekkejä?

[tämä tuntuu jäävän vähän kesken, olen varmaan paikan päällä improvisoinut jonkun loppulauseen - jn]