Pidin tällaisen puheen vuonna -96 Tampereen yliopiston uusille kirjallisuudenopiskelijoille. e.e. cummingsia tulee jossain vaiheessa lisää, vaikka kukaan ei varsinaisesti pyytänytkään. (Hei, c'mon, kuka muu julkaisee blogissaan käännöksiä e.e. cummingsin runoista?! Who da man?!)
Hyvät kuulijat, en ikinä muista, oliko se Cicero vai Seneca, joka sanoi,että kirjaton huone on kuin sieluton ruumis. Tämä on minulle enemmän kuintotta: ahdistun asunnoissa, joissa ei ole kirjoja, puhumattakaankirjahyllystä. Jos kävelyllä ollessani satun näkemään sisälle asuntoon enkänäe kirjoja, minun käy sääliksi talon asukkaita. Heillä ei ole sielua.Tietenkään minun ei tarvitse olla näin ankara. Ihmiselle riittänee, että hänlukee kirjoja.
Ja näin tänä laman aikana oikeastaan tulisikin ajatella:kirjojen hankkiminen on harvojen etuoikeus - jolloin tietysti tulee ajatelleeksi, millä tavalla minä olen etuoikeutettu, vaikka en saa enempääopintotukea kuin kukaan muukaan ja maksan vieläpä kovempaa vuokraa kuin monimuu. Sillä on ilmeisesti jotain tekemistä sen kanssa, että en ole kovin täysijärkinen ihminen, mutta se ei oikeastaan kuulu tähän.
Lukeminen on jokaisen lukutaitoisen ihmisen etuoikeus. Minulla on hyvin sentimentaalinen ja mairea kirjanmerkki, joka ilmoittaa Mark Twainin sanoin: "Joka ei luehyviä kirjoja ei ole sen parempi kuin se, joka ei osaa lukea." Lause on koristeltu hivenen tympeillä koristeaiheilla, mutta muutoin kirjanmerkkini on oikeassa. On luettava. Kirjallisuudenopiskelu on lukemista kenties enemmän kuin mikään muu opinala. Tai ainakin sen pitäisi olla.
Kirjallisuudentutkimus kattaa nykyään, ainakin meidän laitoksellamme, melkein kaiken. Ehkä ainoastaan eksaktit tieteet jäävät syrjään tutkimusaiheistamme - ja tämäkin johtuu vain siitä, että suuri osa meistä humanisteista ei ymmärrä niistä mitään. Mutta tämä epäkohta olisi helposti korjattavissa.
Takaisin asiaan: kirjallisuudenopiskelija voi nykyään lukea hyvällä omallatunnolla mitä tahansa ja olla kiinnostunutkaikesta. Sanon "kaikesta" ja tarkoitan juuri sitä. Mainokset, jääkiekko-ottelut, sanomalehdet, sarjakuvat, pornoelokuvat, puhumattakaan taide-elokuvista, tietokoneen käyttöoppaat, rockvideot, pukeutuminen, käsien pesemisen historia... amerikkalaisen sanonnan mukaan: you name it.
Tämä tarkoittaa tietysti sitä, että kirjallisuudenopiskelijan on koko ajankuljettava silmät auki. Taloustieteen opiskelijan ei tarvitse lukea sanomalehdestään muuta kuin talousuutiset (ja kenties silmäillä koti- jaulkomaan uutiset), mutta kirjallisuudenopiskelijan tulee lukea kaikki, koska kaikki on pullollaan merkityksiä, jotka muodostavat kokemustamme ja käsitystämme arkipäivästä ja maailmasta.
Kirjallisuudenopiskelija on etuoikeutetussa asemassa, koska hänelle - ainakin periaatteessa - opetetaan maailman tulkitsemisen välineet. Mutta tämä ei minusta aivan riitä. Jatkuva varpaillaan olo ja piilevien merkitysten ja ideologioiden etsiminen on aikaa vievää. Lisänä tulee nykyään jokaiselle ilmeisesti pakollinen nettisurffailu tai -hölkkäily, kuten sitä jotkut kutsuvat. Vaikuttaa joskus siltä, että tietoverkon kotisivut ovatparempaa ja antoisampaa luettavaa kuin vaikkapa Dostojevski. Tämä on väärin. On edelleen luettava sitä, mistä vielä kymmenen vuosi sitten viattomasti puhuttiin maailmankirjallisuuden klassikoina.
Itse viihdyn kaikkein parhaiten nk. klassisen kertomuksen parissa. Haluan, että minulle kerrotaantarina alusta loppuun. Se on olemassaoloni tae, koska muutoin saattaisin luulla, että elämäni on parahultainen juuri sellaisena kuin se on.
Minut pyydettiin puhumaan tänne opiskelijana. Se on hiukkasen väärin, koskaolen jo lopettamassa opiskeluani. Enkä minä selvästikään osaa puhua opiskelijan elämästä. Minulle se nykyisellään on kirjojen lukemista ja yleisopintojen pakkopullien suorittamista. Mitäpä minä tiedän siitä, mitä opiskelijaelämä nykyisellään on? Siitä puhutaan aina hiukan salamyhkäisesti: ihan kuin se olisi muiden - tavallisten ihmisten - ulottumattomissa. Tämän myytin mukaan opiskelijaelämä on valvomista, ryyppäämistä, aatteiden parissa puuhailua, intoilua, boheemiutta. Ja mikä ettei: aikoinaan esittelin itseni proseminaariryhmässä toivomalla, että "pääsisin tästä krapulasta eroon".
Sittemmin krapulat ovat jääneet, mutta niin on jäänyt myös mainittu myyttinen opiskelijaelämä. Se kestää parhaimmillaan kolme vuotta (jos se kestää kauemmin, on jo säälittävä tapaus nimeltä "ikuinen opiskelija", joka vaihtaa gradunsa aihetta joka lukukausi) ja tarjoaa myöhemmälle iälle paljon mukavaa muisteltavaa.
Opiskelijaelämään kuuluu myös ainejärjestötoiminta. Meidän ainejärjestömmeon Teema, piskuinen, mutta pippurinen ainejärjestö, jota ilman tämäkin tilaisuus olisi tyystin opettajien arvovallan varassa. Teema julkaisee Legendaa - tosin tällä hetkellä on epävarmaa, pysyykö se lehtenä vai siirtyykö se vallan tietoverkkoon, kotisivuksi muiden joukkoon.
Kaiken tämän ja paljon muuta uudet opiskelijat perivät: vaikka ainejärjestötoimintakuulostaa kuivalta nuijan pöytään lyömiseltä ja kehitysmaiden auttamiselta, se voi parhaimmillaan olla uusien ihmissuhteiden ja entistä rikkaamman opiskelijaelämän kehto. Itse voin sanoa, että ilman Teemaa opiskelijaurani olisi ollut turhempi, tylsempi ja yksinäisempi.
Miten tämä kaikki liittyy siihen, mitä puhuin edellä lukemisesta? Ei oikein mitenkään. Lukeminen ja opiskelijaelämä tuntuvat syrjivän toisiaan. Mitä enemmän lukee, sitä vähemmän ehtii osallistua yhteisiin rientoihin, ja mitä enemmän osallistuu toimintaan, sitä vähemmän ehtii lukea. Tasapainon löytää vasta jossain kolmannen ja neljännen opiskeluvuoden paikkeilla - jos löytää.
Olen viimeisiä etuoikeutettuja, jotka nauttivat seitsemän vuodenopintotuesta (jos tässä nyt voidaan nauttimisesta puhua), nykyisten ja tulevien opiskelijoiden on tyytyminen 55 kuukauteen. Siinä ei todellakaan opiskelijaelämää vietetä. Aika kuluu tentti- ja kurssikirjojen lukemiseen.
Romaanit ja runot jäävät sivuun ja ainoastaan sarjakuvia ehtii hiukan selailla jossain välissä. Ja tietysti tietoverkkoja.Tässä on jotain huolestuttavaa. Olen aina ajatellut, että kirjallisuudenopiskelijat olisivat parhaita säilyttämään kulttuurin perintöä eteenpäin tuleville sukupolville. Tiedän käyttäväni porvarillista kielikuvaa, mutta olen tosissani. Mitä seuraava sukupolvi saa eteensä, jos nykyinen tyytyyistumaan näyttöpäätteiden äärellä ja nauramaan blondivitsien kotisivulle?
Kuva on kärjistetty. Tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat innostuneita jakiinnostuneita monista asioista tietoverkonkin ohella. Olen silti peloissani ja pyydän teitä: jos jostakusta teistä tulee kirjallisuudenopiskelija,lukekaa mahdollisuuksien mukaan niin kutsuttua kaunokirjallisuutta.
[Olipa pateettinen! Ei ihme, että tulee e.e. cummingsia. - jn]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti