Edgar Allan Poe ja elokuva

Tampereen elokuvafestivaalit lähestyi minua taannoin ja kysyi, haluaisinko tehdä festivaalikirjaan jutun Edgar Allan Poen tarinoihin perustuvista elokuvista. Tein ja siitä tuli liian pitkä. Tarjosin juttua ainakin Hesariin, johon se oli liian "sanakirjamainen". Jutusta ilmestyi lyhennetty versio Aviisissa. Kokonaan se ilmestyi ystäväni pHinnin nettisivuilla. Sieltä sitä tuskin kovin moni löytää, joten pistän sen vielä kerran tähän.

***

Edgar Allan Poe ja elokuva

Amerikkalaista kauhukirjailijaa, esseistiä ja runoilijaa Edgar Allan Poeta (1809-1849) käänsi ranskaksi runoilija Charles Baudelaire. Baudelaire oli ensimmäisiä, jotka kirjoittivat suurkaupungin pelottavasta ja katkelmallisesta elämästä ja hyväksyivät sen. Baudelaire kirjoitti päiväkirjassaan: "Poe on opettanut minut käyttämään järkeäni."

Baudelairea analysoi sittemmin Walter Benjamin, yksi 1900-luvun tärkeimpiä ajattelijoita. Benjamin kehitteli Baudelairen suurkaupunkikuvausten perusteella teoriansa shokeista, jotka kohtaavat suurkaupungeissa asuvia ja olevia. Benjaminin teoriat ovat sittemmin vaikuttaneet ns. modernisaatioteoriaan hyvinkin syvällisesti. Edgar Allan Poe oli näin ollen ensimmäisiä todella moderneja kirjailijoita ja hänen vaikutuksensa moderniin filosofiaan ja ajatteluun on yllättävänkin suuri. Poe kuvasi urbaania maailmaa ja ihmistä ennen kuin urbaanius tuli jokapäiväistä tavaraa ja ennen kuin tuntemamme kaltaiset suurkaupungit ovat syntyneet.

Poen vaikutus

Näin onkin hiukan omituista, että Poeta ei ole elokuvattu paljoakaan tai pikemminkin niin, että Poe-filmatisoinnit eivät ole olleet mitään virstanpylväitä. Hänen romaaninsa, novellinsa ja runonsa ovat täynnä visuaalista materiaalia, joka suorastaan tuntuisi vaativan elokuvallistamista. Tästä materiaalista on elokuvaan asti päätynyt yllättävän vähän, vaikka Internet Movie Database tunteekin yhteensä 59 erilaista Poe-filmatisointia.

Poen ihailija ja hänen perillisistään yksi taitavimmista, H.P. Lovecraft, taas kirjoitti, että Poen suuruuden yksi lähde on "mestarin visio kauhusta, joka hiipii ympärillämme ja sisällämme". Lovecraftin mukaan Poen kieli vihjailee "käsittämättömistä epänormaaliuksista". Lovecraft hiukan liioittelee oman kirjailijanlaatunsa mukaisesti, mutta osuu silti oikeaan: parhaimmillaan Poe pystyy synnyttämään suurempaa kauhua kuin mitä hänen kertomustensa tapahtumat sinänsä edellyttäisivät. Onko tämä juuri se, mihin elokuvantekijät eivät ole pystyneet?

Kirjailijana Poe on kuitenkin vedonnut tuleviin sukupolviin. Häntä pidetään nykyaikaisen rikoskirjallisuuden isänä - hän esitteli kenties ensimmäisen rationaaliseen päätöksentekoon keskittyvän yli-ihmisetsivän, C. Auguste Dupinin. Sellaiset novellit kuin "Rue Morguen murhat" ja "Varastettu kirje" ovat rikoskirjallisuuden standardihistorioiden vakiokamaa. Poessa on lisäksi jotain dekadenttia, rappioitunutta, mikä on vedonnut moniin kirjailijoihin vuosia hänen kuolemansa jälkeen.

Suomessakin tämä vaikutus on näkynyt. Mika Waltarin esikoisteos, Kristian Korpin nimellä julkaistu Kuolleen silmät (1926; huippuharvinaisen teoksen novelleja voi lueskella teoksesta Lukittu laatikko ja muita kertomuksia, 1978), on täynnään selkeitä Poe-pastisseja. Waltarin myöhemmästä, kanonisoidusta tuotannosta ainakin Fine van Brooklyn on hyvin Poe-vaikutteinen rakkaustarina, jossa viaton päähenkilö siirtyy hullun rakkauden myötä hämärän rajamaille.

Pienoisromaani muistuttaa jopa Lovecraftin tuotantoa, koska siinä maaseutu kirvoittaa pelon ja kauhun tunteita samalla vanhoihin uskomuksiin viittaavalla tavalla kuin Lovecraftinkin tarinoissa. Lovecraftin johtama amerikkalaisen kauhukirjallisuuden kukoistuskausi 1920- ja 1930-lukujen kioskilukemistoissa on hyvin Poe-vaikutteinen. Niin Lovecraftin kuin Robert E. Howardin ja Clark Ashton Smithin työ pohjaavat Poen perinteelle enemmän kuin esimerkiksi 1800-luvun eurooppalaiselle kauhuromantiikalle.

Lovecraftin kehittelemän Cthulhu-mytologian kautta Poen perintö elää alakulttuureissa vielä nykyäänkin - Cthulhu-tarusto vaikuttaa roolipeleissä, heavy metal -sanoituksissa ja sarjakuvissa. Ympäri maailmaa, myös Suomessa, julkaistaan Cthulhu-aiheisia novellikokoelmia. Onpa jopa nähty vaalilause "Cthulhu for president!"

Poella ei vastaavaa mytologiaa ole, mutta jos Lovecraft on oikeassa puhuessaan siitä, että Poen kieli vihjailee "käsittämättömistä epänormaaliuksista", niin voidaan ajatella, että sellainen ohjasi Poen työskentelyä. Kauhukulttuurin piirissä Poe on vakionimi. Robert Blochin kuuluisa novelli "Mies, joka keräsi Poeta" on hyvä esimerkki groteskista huumorista, jollaiseen Poe yhä edelleen antaa yllykkeitä. (Novellin filmatisointi on elokuvassa Torture Garden, jonka Freddie Francis ohjasi 1967.) Korkeakirjallisissakin piireissä Poe on vakionimi, vaikka on vaikea sanoa, kuinka paljon häntä enää luetaan.

Rue Morgue -kadulla tapahtuu

Kuten sanottu, Poeta on filmattu yllättävän vähän hänen tunnettuisuuteensa nähden. Poeta halveksittiin varsinkin Amerikassa 1900-luvun alkupuolella - Henry James sanoi, että sitä, joka ottaa Poen vakavasti, ei voi ottaa vakavasti - ja varhaisia Poe-filmatisointeja pitää hakea enemmänkin kokeellisen ja eurooppalaisen elokuvan puolelta eikä niinkään Hollywoodista.

David Wark Griffith tosin ohjasi ainakin kaksi Poe-aiheista elokuvaa, joista pidempää, The Avenging Consciencea (1914), pidetään ensimmäisenä kauhuelokuvan mestariteoksena.

Muutoin Hollywood vaikeni Poesta melkein tyystin. Ensimmäinen laajamittainen Hollywood-Poe on Robert Floreyn Murders in the Rue Morgue (1932) perustuu Poen groteskiin tarinaan neiti-ihmisiä murhaavasta orangutangista hyvin löyhästi. Elokuvaa ei yleensä pidetä kovin muistettavana, vaikka se lainaileekin rohkeasti eurooppalaisesta ekspressionismista. Sama tarina on itse asiassa Poen useimmin filmattu tarina.

Kaikki filmatisoinnit eivät ole kiinnostavia - esimerkiksi Roy Del Ruthin 50-luvun kolmiulotteinen elokuva pilaa mahdollisuutensa sijoittamalla tarinan 1900-luvun alkuun, jotta päähenkilö Dupinista on voitu tehdä psykoanalyysia tunteva viisastelija. Jotkut arvostelijat ovat tosin nähneet elokuvassa surrealistisia elementtejä, joiden vaikutus näkyisi Luis Buñuelin 1960-luvulla ohjaamissa elokuvissa.

Vuonna 1971 Gordon Hesslerin ohjaamaa Morgue-kadun murhia on sanottu hyväksi Poe-elokuvaksi, mutta siinä novellin tarina on vain lähtökohtana elokuvassa nähtäville teatteriesityksille. Muita amerikkalaisia Poe-elokuvia ei oikein olekaan. Louis Friedlanderin (sittemmin Lew Landers) ohjaama Korppi (1935) on kyllä sikäli mielenkiintoinen, että siinä Bela Lugosin esittämä hahmo on Poen tuotannon suuri ystävä. Lugosi aikoo elokuvassa toteuttaa Poen novellien tuskat. Edgar G. Ulmerin kuuluisa The Black Cat (1934) ei nimestään huolimatta ole Poe-filmatisointi.

Avantgardea ja surrealismia

Eurooppalaiset sen sijaan ymmärsivät Poeta paremmin, mikä tietysti oli sopivaa muistaen Baudelairen innostuksen. Jean Epsteinin Usherin talon häviö vuodelta 1928 on ranskalaisen avantgarde-elokuvan mestariteoksia, jossa elokuvan teoreetikkonakin tunnettu Epstein käyttää hyväkseen päällekkäisiä kuvia ja muita tuolloin harvinaisia kikkoja. Tuloksena on hieno tutkielma elokuvan ilmaisukeinoista. Poe-elokuvana Usherin talon häviö sen sijaan on ongelmallinen, koska siinä Poen novellin insestinen sisko-veli -suhde on muutettu mielenkiinnottomammaksi vaimo-mies -suhteeksi ja ajatus insestistä muuttuu merkityksettömäksi. Aurum Film Encyclopedia kutsuukin elokuvaa "tyhjäksi tyylikokeiluksi".

Epsteinin elokuva poiki silti työtilaisuuksia: sen apulaisohjaajana toimi Luis Buñuel, jonka Andalusialainen koira (1929) ja varsinkin Kulta-aika (1930) ovat nekin Poen vaikutuksen alaisia. Buñuel nimittäin piti Fritz Langin poelaista Väsynyttä kuolemaa (1920) sysäyksenä tekemään itse elokuvia. Kulta-ajan kuvaus hullusta rakkaudesta muistuttaa monia Poen novelleja, Gaston Modotin raivoaminen elokuvan lopussa tuo mieleen "Berenicen" hullun rakastajan, joka kaivaa kuolleen haudasta repiäkseen tältä hampaat. (Fritz Lang oli käsikirjoittanut vuonna 1919 Otto Rippertin ohjaaman Poe-elokuvan Die Pest in Florenze.)

Surrealismi arvosti Poeta muutenkin, André Breton kirjoitti ensimmäisessä Surrealismin manifestissa, että "Poe on surrealisti seikkailussa". Sittemmin Buñuelin ja poemaisen maailman tiet kohtasivat uudestaan: Buñuel ohjasi yhden kohtauksen Murders in the Rue Morguen ohjaajan Robert Floreyn elokuvaan Beast with Five Fingers (1946), jossa kuolleen pianistin käsi kuristaa ihmisiä.

Toinen merkittävä varhainen eurooppalainen Poe-kuvittaja oli saksalainen Richard Oswald, joka teki kaksi keskenään erilaista ja erinomaista Unheimliche Geschichten -nimistä elokuvaa Poen tarinoista "Musta kissa" ja "Tohtori Tarrin ja professori Featherin menetelmä". Ensimmäinen versio vuodelta 1919 on ekspressionistinen tyyliharjoitelma, jälkimmäinen (1932) musta komedia.

Poesta tulee pop

Poe kelpasi Hollywoodille oikeastaan vasta 1960-luvulla, jolloin amerikkalainen B-elokuvien tehtailija Roger Corman aloitti pitkän ja osin taiteellisesti kunnianhimoisen Poe-sarjansa. Sarjan ensimmäinen elokuva oli Vieraana kauhujen talossa (House of Usher, 1960; elokuva tunnetaan suomalaisena käännösvideona myös nimellä Kirous); kaikkiaan Poe-elokuvia valmistui kuusi. Poemaisilla nimillä kulkevat The Haunted Palace ja Korppi (The Raven, 1962) eivät perustu Poen teksteihin - huomionarvoista on, että edellinen perustuu H.P. Lovecraftin parikin kertaa filmattuun pienoisromaaniin Charles Dexter Wardin tapaus (kirjoitettu 1928, julkaistu 1943). Sittemmin Corman tuotti lavastajansa Daniel Hallerin ohjaamat Lovecraft-filmatisoinnit Monster of Terror (1965) ja The Dunwich Horror (1970).

Cormanin viimeinen Poe-elokuva oli Punaisen surman naamio (1964). Elokuvan monet ideat ovat peräisin Ingmar Bergmanin elokuvasta Seitsemäs sinetti (1957); Corman epäilee, että Bergmanin elokuva perustuu osittain Poen "Punaisen surman naamioon".

Cormanin Poe-filmatisoinnit tarkoitettiin elokuvissa käyvälle nuorisolle. Ne eivät silti ole mitään Kuvitettuja klassikkoja, vaan pikemminkin pop-sukupolvelle tehtyjä helppoja, visuaalisesti näyttäviä, rationaaliset selitykset sivuuttavia ja nopeasti katsottavia paloja. Ilmeisesti tämä on osaselitys Cormanin elokuvien onnistumiselle: ohjaaja ei ole yrittänyt tosikkomaisesti siirtää Poen maailmoja sellaisenaan valkokankaalle.

Corman itse mainostaa omaelämäkerrassaan, että hänen Poe-elokuviensa onnistuminen on kiinni myös siitä, että hän tunsi psykoanalyysia ja kävi ahkerasti psykoterapiassa. Corman kirjoittaa uskovansa, että elokuvien menestys johtui "tarinoiden symboliikasta ja siitä, miten liukuvan, syöksyilevän kameran ja kierojen kuvakulmien yhdistelmä kärjisti jännityksen ja pelon äärimmilleen." Osa tehokeinoista on kuitenkin muuttunut tahattomasti koomisiksi, näin on käynyt esimerkiksi joka paikasta nousevalle kuivajääsavulle.

Cormanin elokuvilla on kuitenkin dokumentinomaista selitysvoimaa aikansa psykedeelisyydestä. Antti Alanen huomauttaa, että Cormanin näkemyksessä on synkkyyttä. Alanen kirjoittaa kauhuelokuvan historiassa, Mustassa peilissä: "Cormanin Poe-tulkinnassa painottuu sukupolvien vastakohta. Vanha sukupolvi on väsynyttä, rappeutunutta ja toivottomasti järjettömiin pakkomielteisiin fiksoitunutta. Pinnalliset, pahvinukkemaiset nuoret ihmiset jäävät eloon vanhojen syöksyessä tuhoon aaveidensa ja pakkomielteidensä perässä." Tämä on Poenkin monien novellien teemoja ja Cormanin pop-käsittely antaa sille uutta voimaa.

Klassikoista tulee pop

Klassiset kauhukirjailijat näyttävät päässeen 1960-luvulla muutenkin esille. Nathaniel Hawthornen Twice Told Talesiin perustui samanniminen Sidney Salkowin ohjaama elokuva (1963), Guy de Maupassantin kauhunovelleista tehtiin vuonna 1961 Murhaajan päiväkirja (Diary of a Madman, ohj. Reginald LeBorg). Kumpaakin elokuvaa yhdistää pääosassa nariseva Vincent Price, Cormanin Poe-filmatisointien mieleenpainuva tähti. Pricen hahmon hienostuneisuus ja dekadenttius Cormanin elokuvissa antaa Antti Alaselle tilaisuuden puhua Theodore Adornon termistä "kuulon taantuminen": "Mies, joka kuulee pienimmätkin liikahdukset hautakammiosta, voisi tuskin tietää mitään pahempaa kuin popmusiikki." Roderick Usher ansaitsee siis tuhonsa 1960-luvulla.

Muoti, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, eteni Italiaan ja Japaniin asti. Mario Bava ohjasi episodielokuvan Black Sabbath (1963), jossa hän filmasi mm. Anton Tsehovia, Antonio Margeriti teki Poen novellin pohjalta elokuvan La danza macabra (1963), Masaki Kobayashin upea Kwaidan perustuu alun perin amerikkalaisen, sittemmin japanilaistuneen Lafcadio Hearnin 1900-luvun alussa kirjoittamiin kummitustarinoihin.

Englantilainen Hammer-yhtiö filmasi niin Bram Stokeria, J. Sheridan Le Fanua, Guy Endorea kuin Sax Rohmeria. Yksi parhaista Poe-filmatisoinneista on Hammerille paljon ohjanneen John Gillingin Kissan varjo (1960), joka perustuu tarinaan "Musta kissa".

Kun klassisiin lähteisiin perustuva kauhuelokuva hetkeksi tuli takaisin Francis Ford Coppolan Draculan (1992) myötä, yhtään suurisuuntaista Poe-filmatisointia ei tehty. Sen sijaan halparäkän kruunaamattomat kuninkaat Fred Olen Ray (The Mummy Lives, 1993) ja Jim Wynorski (Haunting Fear, 1990) ovat ohjanneet Poeta. Jatkuvasti mainstreamin ovella kolkutteleva Stuart Gordon on puolestaan tehnyt elokuvan The Pit and the Pendulum (1990).

Eurooppalaista rappiota Eurooppalaisista Poe-filmatisoinneista tunnetuin, joskaan ei millään muotoa paras lienee kuitenkin Kolme askelta yöhön (1968), jossa Roger Vadim, Louis Malle ja Federico Fellini käyvät Poen eri novellien kimppuun. Episodit tuovat aiheeseen eurooppalaistyyppistä rappion kuvausta, jota amerikkalaisissa pop-filmatisoinneissa ei ole. Vadimin ja Mallen episodeissa vihjataan suoraan eroottiseen sadismiin, joka esimerkiksi Cormanin elokuvissa on hyvin peiteltyä. Elokuvalle on varhainen esikuva, Jean Faurezin vuonna 1949 ohjaama melko maineeton Histoires extraordinaires, johon on Thomas De Quinceyn esseen "Murder Considered as One of the Fine Arts" lisäksi filmattu Poen novellit "Kielivä sydän" ja "Amontillado-tynnyri".

Poe-elokuvien määrä viime vuosina on ollut vähäinen. George Romeron ja Dario Argenton episodielokuva Two Evil Eyesia (1989) ei yleisesti pidetä onnistuneena ja Romeron tuotannossa se on selvä esimerkki Night of the Living Deadin tekijän pahasta väsähtämisestä. Yksi parhaista Poe-elokuvista on asiantuntijoiden mukaan meksikolaisen Juan Lopez Moctezuman vuonna 1972 tekemä La Mansión de La Locura, joka perustuu tohtorien Tarr ja Feather tarinaan. Elokuvaa ei Suomessa arvattavasti moni ole nähnyt.

Mikä Poessa vikana?

Vaikka elokuvia on tullut lueteltua paljonkin, harva niistä on autenttinen Poe-filmatisointi. Lyhytelokuvan puolella Poeta sen sijaan on kuvitettu - jopa Suomessa -, mutta lyhyt pituus antaa enemmän mahdollisuutta Poen kielen visualisointiin, joka tuntuisi vaativan enemmän tunnelmointia kuin tiukkaa tarinankerrontaa. Paras lyhyt Poe-elokuva on varmasti Jan Svankmajerin Usherin talon häviö (1980). Myös monia hyviä film noir -jännäreitä ohjannut Jules Dassin on kokeillut Poeta - hän ohjasi vuonna 1941 kymmenen minuutin filmin "Kielivästä sydämestä". Mr. Magoosta muistettu animaatiostudio UPA tuotti vuonna 1953 mainion piirretyn samasta novellista.

Pitkien elokuvien puolella Poen suosiota on vähentänyt se, että hän ei kehittänyt hahmoa, jonka ympärille voisi kehittää samanlaisen päättymättömän sarjan, niin kuin esimerkiksi Bram Stokerin ja Sheridan Le Fanun vampyyrit. "Rue Morguen murhien" Dupinkin on siihen liian kuivakka hahmo, vaikka novelli onkin Poen tuotannosta filmatuin, ja niinpä Dupinia tai tarinaa on pitänyt muokata. Sen veriset murhat ovat sinänsä antaneet pontta monellekin splatter-lätistelylle ja Internet Movie Databasen 59:stä Poe-elokuvasta moni onkin tällainen verellä mässäily.