Underground-sarjakuvaa

Aito julkaisematon teksti - erääseen viikkolehteen sovittu, mutta julkaisematta jäänyt kirja-arvostelu.

***

Vallankumous ja sarjakuvat

Päivi Arffman: ”Comics go underground!” Underground-sarjakuva vastakulttuurina vuosien 1967-1974 Yhdysvalloissa. 460 s. k & h 2004.

Underground on termi, jonka voi liittää moneen: elokuviin, kirjoihin, musiikkiin, seksuaaliseen käytökseen. Täsmällisesti käytettynä underground viittaa kuitenkin amerikkalaiseen 60-luvun vastakulttuuriin, joka syntyi melkein samaan aikaan kuin uus- ja äärivasemmistolainen liikehdintä Euroopassa. Undergroundiin kuuluivat muun muassa hipit ja jipit, opiskelijaliike sekä sarjakuvat ja elokuvat.
Erotuksena poliittisesti tiedostavasta eurooppalaisesta liikehdinnästä amerikkalainen underground oli selkeästi dogmien ja poliittisten oppien vastaista – kaikkea elävää, kuollutta, liikkuvaa ja liikkumatonta pilkattiin.
Parhaiten epäpoliittisuus näkyy sarjakuvassa, josta ilmestyi viime vuonna turkulaisen Päivi Arffmanin väitöskirja ”Comics go underground!” Amerikkalaiset alamaailman sarjakuvat ovat usein silkkaa sekoilua seksin ja väkivallan täyttämässä maailmassa eivätkä niinkään poliittisia julistuksia. Huumeet olivat useassa sarjakuvassa pääosassa, ja realistisia kuvauksia tavallisen ihmisen elämästä oli turha hakea.
Arffman selvittää underground-ilmiötä monelta kantilta: tekijöiden ja kustantamoiden sekä vastaanottajien historiana. Arffman käsittelee myös ympäröivän yhteiskunnan vaikutusta sarjakuviin ja sitä, miten historialliset tapahtumat näkyivät sarjakuvissa ja miten ne kommentoivat niitä.
Underground-sarjakuvan suurin merkitys oli siinä, että se hajoitti aiemman sukupolven asettamat tabut. 50-luvulla amerikkalainen sarjakuva oli törmännyt ongelmiin, kun kasvattajat ja muut auktoriteetit halusivat siivota sarjiksista väkivallan ja seksin pois. Sensuuri jähmetti amerikkalaisen sarjakuvan pitkäksi aikaa, kunnes 60-luvulla Crumb ja kumppanit alkoivat kapinoida sitä vastaan. Seurauksena oli tietenkin aluksi usean sarjakuvan kieltäminen ja ratsioiden tekeminen kustantajien toimistoihin, mutta lopulta myös se, että Amerikassakin nähtiin, että sarjakuvia voi tehdä myös aikuisille.
Eri asia sitten on, onko vaikutus yltänyt näihin päiviin saakka. Amerikassa vakavat sarjakuvaromaanit ovat edelleen yllättävän harvinaisia, ainakin jos vertaa Euroopan tilanteeseen.
Kirjan viimeiset sivut ovat surullista luettavaa. Vallankumous Amerikassa kilpistyi dogmiriitoihin sekä yhteiskunnan koventuneeseen otteeseen. Undergroundia näivetti myös hippiaatteen kaupallistuminen. Ihanteet murtuivat ja vallankumouksen veteraanit vain ihmettelivät vierestä, mitä heidän ideaaleilleen oikein tapahtuu. Osa loikkasi takaisin yhteiskuntaan, osa muutti vielä kauemmaksi yhteiskunnasta, osa luhistui. Keskeiset nimet, kuten Robert Crumb ja Gilbert Shelton, tosin jatkoivat sarjakuvien tekemistä ja ovat edelleen ärhäköitä yhteiskuntakriitikoita.
Arffmanilla on otetta asiaan. Hän ei kesytä undergroundia liikaa eikä myöskään teoretisoi sitä kuoliiaksi.
Välillä kuitenkin tuntuu, että Arffman vääntää tikusta asiaa. Robert Crumbin mustien hahmojen kuvauksesta puhutaan monta sivua ja pohdiskellaan, ovatko ne rasistisia vai eivät, vaikka yksi ainoa kuvanäyte riittää paljastamaan, että kyse on parodiasta: turpeahuulinen musta nainen, jonka hiukset on koottu pienelle letille päälaelle, huutaa ”Mugga uga booga!”
Pahin vika kirjassa on kuitenkin se, että se on liian pitkä ja siinä toistetaan asioita. Monet kohdat olisi voinut ilmaista selkeämmin. Eestaas pyörittely tuntuu siltä, että Arffman ei ole halunnut lyödä merkityksiä lukkoon. Lukija sitä kuitenkin usein usein toivoisi.