Brittiläisen pulpin historiaa

Vaihtelua e.e. cummingsin herkistä maailmoista: johdantoa tulevaan Pulpografia Britannica -kirjaan. Juttu pätkii paikoin ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeisestä mushroom jungle -ilmiöstä pitää kirjoittaa vielä lisää. Aihe on kuitenkin Suomessa huonosti tunnettu ja maailmallakin huonosti dokumentoitu, joten tässä tulee. Tämä on aika pitkä ja ilman väliotsikoita - try to hang on.

***

Englantilaisen kioskikirjallisuuden ero amerikkalaiseen on se, että sillä on vahvat kytkökset lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Vielä 1960- ja 1970-luvuilla monet kirjoittajat toimivat kummallakin alalla. Käytäntö oli alkanut jo 1800-luvun lopulla – esimerkiksi vielä 1960-luvulla ilmestynyttä Sexton Blake –sarjaa alettiin kirjoittaa jo vuonna 1883, ja sarjan avustajat kirjoittivat 1920- ja 1930-luvuilla niin ajan aikuisten jännärilehtiin kuin lapsille ja nuorille tarkoitettuihin lukemistoihin.
Yhtenä ensimmäisistä alalla toimivista lehdistä on pidetty vuonna 1777 alkanutta lehteä The Young Gentleman’s Magazine. Sitä seurasi sellaisia lehtiä kuin The Boys’ and Girls’ Penny Magazine (1832), joka oli kahdeksansivuinen.
Ensimmäinen niin sanottu penny dreadful, yhden pennyn maksanut lähinnä kauhu- ja groteskeja seikkailujuttuja sisältänyt lehti, oli Boys of England, joka alkoi ilmestyä 1866. Hyvin yksinkertaisia juttua sisältäneitä penny dreadful –lehtiä ilmestyi lopulta satoja ja ne työllistivät lukemattomia kirjoittajia aina 1800-luvun lopulle saakka, jolloin niiden tilalle tulivat ns. story papers, halvalle paperille painetut lehdet, joissa ilmestyi nuorille lukijoille suunnattuja tarinoita ja jatkokertomuksia. Lehdet ilmestyivät viikottain ja näin ne tarjosivat paljon työtilaisuuksia senttareille. Keskeisiä näistä oli yhtenä maailman tuotteliaimmista kirjailijoista pidetty kapteeni Frank T. Shaw.
Ensimmäinen story papereista oli Halfpenny Marvel, joka alkoi ilmestyä 1893. Lehden nimi muuttui Marveliksi vuonna 1904 ja vuonna 1922 se yhdistyi Sport and Adventure –lehteen. 1890-luvulla alkoivat ilmestyä myös Union Jack ja Pluck.
Tärkein story paperien julkaisija oli Amalgamated Press, joka otti alalla lähes monopolin 1920-luvulla. Sen rinnalla kamppailivat Aldine, Pearson’s ja Trapps Holmes, mutta parhaiten Amalgamatedille pani kampoihin skotlantilainen D.C. Thomson, joka julkaisi lehtiä vielä pitkälle toisen maailmansodan jälkeenkin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen oli sen verran suuri kysyntä halvalle nuortenkirjallisuudelle, että alalle mahtui enemmän kuin yksi iso kustantaja. Amalgamatedin tarina on kuitenkin yksi keskeisiä englantilaisessa kioskikirjallisuudessa, koska kustantamo julkaisi myöhemmin Sexton Blakea ja länkkärilehti Western Librarya, josta suomalaisen Lännensarjan jutut alun perin otettiin. Amalgamatedista tuli myöhemmin Fleetway, joka on tullut tunnetuksi sarjakuvien, kuten Korkeajännityksen, julkaisijana. Sittemmin suuri tanskalainen Egmont on ostanut Fleetwayn.
Mainitut Sexton Blake ja Western Library edustivat story paperien rinnalle tullutta julkaisuformaattia, niinsanottua pocket librarya. Nämä olivat story papereita pienempikokoisia, yhden tarinan sisältäneitä julkaisuja. Näihin otettiin aluksi tarinat story papereista ja niitä lyhennettiin mahtumaan 64 määrämittaiseen sivuun. Vasta toisen maailmansodan tietämillä tarinat vaihtuivat alkuperäisiksi – kaikki suomeksi ilmestyneet Sexton Blaket ovat siis alkuperäisiä eivätkä ne ole ilmestyneet aluksi story papereissa.
Lasten ja nuorten story paperien merkitystä ei voi kyllin korostaa. Yksi tärkeimmistä näistä oli Chums, joka alkoi ilmestyä jo 1892. Tuolloin siihen kirjoitti muun muassa Sir Max Pemberton. Chums jatkoi ilmestymistään aina vuoteen 1934 asti (jonka jälkeen ilmestyi vielä muutamana vuonna iso vuosijulkaisu, englantilaiselle lajityyppikirjallisuudelle tyypillinen ns. annual). Chumsin merkitystä on korostettu muun muassa sillä, että sitä ovat mainostaneet lapsena lukeneensa niinkin erilaiset ja eri sukupolvea edustavat kirjailijat kuin Pyhimyksen luoja Leslie Charteris ja uuden aallon science fictionin keskeinen tekijä J.G. Ballard.

Lapsille ja nuorille tarkoitetun kirjallisuuden rinnalla oli tietenkin lukuisia muitakin areenoita kevyehkölle viihdekirjallisuudelle. Yksi keskeisiä lehtiä oli Strand, joka tunnetaan hyvin Sherlock Holmesin areenana. Lehti perustettiin 1890 ja sillä oli sama toimittaja vuodesta 1891 vuoteen 1930, H. Greenhough Smith, joka siis osti ja toimitti kaikki Arthur Conan Doylen tarinat. Jännittävää on, että Sherlock Holmes oli aiemmin esiintynyt kahdessa romaanissa (Neljän merkki ja Punaisten kirjainten arvoitus), mutta vasta Strand-lehden novellit tekivät Holmesista suositun hahmon.
Strand oli George Newnesin perustama – Newnes oli vielä 1900-luvulla yksi keskeisiä lukemistolehtien kustantajia Englannissa. Hänen muita lehtiään olivat Tit-Bits (perustettu 1881), The Strand Magazine (1891), The Million (1892), The Westminster Gazette (1893), The Wide World Magazine (1898), The Ladies' Field (1898) ja The Captain (1899). Newnes oli brittiläisen imperialismin vakaa kannattaja, mutta hän hyödynsi lehdissään useita uusia keksintöjä ja vakiinnutti lukemistolehdille keskeisen kuvituksen käytön. Lisäksi Newnes kehitti myöhemmin Valittujen Palojen hyväksikäyttämän tavan koota lehti muiden lehtien kertomuksista: Tit-Bits oli ensimmäisiä lehtiä, joka hyödynsi tätä tapaa. The Wide World Magazine –lehteen koottiin lukijoiden (ja arvatenkin useiden ammattiavustajien) kirjoittamia kertomuksia ympäri maailmaa tapahtuneista seikkailuista. Kummatkin lehdet ilmestyivät vielä 1960-luvulla, ja esimerkiksi Tit-Bitsiin kirjoittivat tässäkin kirjassa esitellyt Graham Fisher (eli Frank Struan) sekä Peter Cave.
Strandin kanssa ilmestyi muitakin tärkeitä lehtiä. The Harmsworth London Magazine perustettiin vuonna 1898 kilpailemaan nimenomaan Strandin kanssa; 1900-luvun alussa siitä tuli The London Magazine. Sen avustajia olivat muun muassa H.G. Wells ja Arthur Morrison, mutta lehti ei saavuttanut Strandin suosiota missään vaiheessa ja se lakkasi ilmestymästä vuonna 1933. Muita vastaavia lehtiä olivat The Pall Mall Magazine, joka ilmestyi vuosina 1893—1914, ja Pearson's Magazine, joka lakkasi ilmestymästä vasta vuonna 1939. Varsinkin jälkimmäinen lehti oli tärkeä julkaistessaan sellaisia kirjailijoita kuin H.G. Wells (Maailmojen sota julkaistiin lehdessä jatkokertomuksena vuonna 1897), Sax Rohmer, Rudyard Kipling, paronitar Orczy ja Rafael Sabatini. Lehdestä ilmestyi poikkeuksellisesti myös amerikkalainen versio, jota toimitti vuosina 1916—1923 seksimuistelmistaan tunnettu Frank Harris, jolloin lehti oli kallellaan vasemmistolaisuuteen ja julkaisi muun muassa G.B. Shawin ja amerikkalaisen Upton Sinclairin kirjoituksia. Lehti joutui, ei kovin yllättävästi, vaikeuksiin.
Myös Windsor Magazine (1895—1939) julkaisi tärkeitä tekijöitä, kuten pahaenteisistä tri Nikola –tarinoistaan tunnettua Guy Boothbya ja H. Rider Haggardia, jonka Ayesha ilmestyi lehdessä jatkokertomuksena vuonna 1905. Myös Arthur Conan Doyle kirjoitti Windsor Magazineen.
Nuortenkirjallisuuden ja suurikokoisten laatulehtien rinnalla Englannissa julkaistiin kuitenkin myös halpaa viihdekirjallisuutta aikuisille. Rikoskirjallisuuden kannalta tärkein lehti oli varmasti The Thriller, joka sisältönsä puolesta muistutti eniten amerikkalaisia pulp-lehtiä kaikista brittijulkaisuista, mutta joka oli kuitenkin tabloidikokoinen sanomalehtipaperille painettu. The Thrillerin joka numerossa ilmestyi pitkä novelli ja jatkokertomuksen osa. Lehden keskeisimpiä kirjoittajia olivat Edgar Wallace, Sydney Horler, Leslie Charteris, Edwy Searles Brooks, Hugh Clevely, John Creasey, Peter Cheney ja Barry Perowne. Esimerkiksi Wallace esiintyi lehdessä heti ensimmäisestä numerosta alkaen vuonna 1929. Lehti ilmestyi vuoteen 1940 asti, jolloin sen tappoi sodanaikainen paperinsäännöstely. Kokonsa ja kahden tarinan standardinsa lehti säilytti loppuun asti.
Yhdysvalloissa perustettiin samaan aikaan pulp-lehdet, halvalle paperille painetut ja pelkkää fiktiota sisältävät lukemistolehdet. Pulpit ottivat tulta myös Englannissa, mutta suuressa mittakaavassa vasta toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Toinen maailmansota oli ollut kuolinisku monille lehdille ja kustantajille. Paperin säännöstely oli tietysti suurin syy, mutta lehtien häviöön vaikutti myös se, että osa kirjoittajista ja toimistohenkilökunnasta lähti rintamalle. Sodan jälkeen Englantiin tulivatkin jo televisio ja amerikkalaiset sarjakuvalehdet eikä kotoperäiselle halvalle nuortenviihteelle ollut enää yhtä suurta tarvetta kuin ennen sotaa. Kokeiluja kuitenkin oli – sellaisia lehtiä kuin Eagle, Boy’s World ja Ranger perustettiin vielä sodan jälkeenkin.
Kustantajat toimivat paperipulassa monin eri tavoin. Clifford Lewis, joka piti yllä Curzon-nimistä kustantamoa, on kertonut haastattelussa, että joitain kirjojaan ja lehtiään hän painatti paperille, jota hän oli saanut kauppiaalta, jonka margariinikiintiöt olivat pienentyneet radikaalisti – paperi oli alun perin tarkoitettu margariinin käärimiseen!
Pulp-lehdet tai niitä vastaavat julkaisut kuitenkin pärjäsivät sodanjälkeisessä sekavassa tilanteessa. Tästä ajasta on usein käytetty nimitystä ”mushroom jungle”, joka on myös Steve Hollandin aikakautta käsittelevän teoksen nimi. Termi viittaa siihen, että englantilaiset kustantajat olivat kuin sienet: kasvoivat nopeasti, melkein yhdessä yössä, ja hävisivät sitten nopeasti.
Tärkeä englantilainen pulp-kustantaja oli Gerald G. Swan (1902-1981). Tämä oli aavistellut sodan tuloa jo 1930-luvun alusta saakka ja kerännyt paperia varastoon. Kun sota tuli ja paperia alettiin säännöstellä, Swanilla ei ollut vaikeuksia. Kun Swan esimerkiksi lanseerasi amerikkalaisen kauhulehden Weird Talesin brittiversion, lehdet olivat 64-sivuisia, mikä oli iso etu verrattuna puolet pienempiin tai vielä ohuempiin brittilehtiin.
Englantilaisten pulp-lehtien ero amerikkalaisiin näkyi muun muassa siinä, että kansissa ei ilmoitettu lehden numeroa, jolloin yhtä numeroa pystyttiin pitämään myynnissä rajattoman ajan.
Vuonna 1941 Swan alkoi julkaista myös englantilaisten kirjoittajien tarinoita: amerikkalaiset lehdet ja niiden tarinat olivat loppuneet.
Swanin ensimmäinen pulp-lehti oli romanttinen lukemisto Affinity, joka alkoi ilmestyä vuonna 1947. Sen keskeinen avustaja oli papin poika Richard Goyne, joka kirjoitti tuhansittain romanttisia juttuja Swanille ja muille kustantamoille, kuten D.C. Thomsonille. Swanin lehdet esittivät olevansa amerikkalaisia, sillä Swan oli antanut niille houkuttelevan alanimikkeen ”Yankee Magazines”. Swanin vakiokirjoittajia olivat muun muassa Edwy Searles Brooks, joka oli kirjoittanut Sexton Blakeja ja Norman Nokkela –kirjoja, Trevor Dudley Smith, joka myöhemmin tultiin tuntemaan Elleston Trevorin nimellä, ja Norman Firth, joka tunnettiin ”pulp-senttarien prinssinä”. Firth julkaisi viiden aktiivisen vuotensa aikana yli viisi miljoonaa sanaa keskittyen kovaksikeitettyyn gangsterityyliin. Jo hänen ensimmäinen tarinansa vuodelta 1945 kertoi amerikkalaisesta palkkatappajasta Merrick Lawrencesta, joka oli työskennellyt muun muassa Baby Face Nelsonille (päähenkilön nimi kylläkin paljastaa nopeasti sen, että kirjoittaja oli britti). Firth kuoli tuberkuloosiin vain 29-vuotiaana ja voi ainoastaan arvailla, kuinka paljon hän olisi julkaissut, jos hän olisi voinut jatkaa uraansa.
Swanin lisäksi muita tärkeitä pulp-kustantajia olivat Modern Fiction, joka lanseerasi Griffin, kovaotteisten gangsteritarinoiden kirjoittajan, jonka oikea nimi oli Ernest McKeag, ja Utopian Publications, joka keskittyi aluksi julkaisemaan amerikkalaista science fictionia halpoina uusintapainoksina. Lehtien keskeiset lukijat olivat amerikkalaisat sotilaat, ja sensuurimääräyksiäkin pystyttiin kiertämään, kun kustantaja ilmoitti alastomien naisten kuvilla varustettujen lehtien olevan vain ”kevyttä viihdettä” sotilaille. Utopianin toimitusjohtaja Benson Herbert oli ollut pitkään amerikkalaisen tieteiskirjallisuuden ystävä, mutta paremmin tehtyjen kilpailevien lehtien tulo markkinoille 1940-luvun lopulla pakotti Herbertin luopumaan scifistä ja keskittymään rikos- ja länkkärilehtiin.

Yhdysvalloissa pulp-lehdet olivat jo korvautuneet taskukokoisilla kioskipokkareilla, mutta Englannissa vallankumous kulki hitaammin.
Sexton Blake ilmestyi aina vuoteen 1970 asti, jolloin se oli vaihtunut pokkarimuotoiseksi.


Lastenkirjallisuuskytkösten lisäksi englantilaisen kioskikirjallisuuden erottaa amerikkalaisesta myös se, että pokkarikustantamoita tärkeämpiä ovat olleet ns. lending library –kustantamot. Ne ovat julkaisseet pääsääntöisesti kovakantisia kirjoja yksityisille maksullisille kirjastoille, joista kirjoja on saanut lainata pientä korvausta vastaan. 1700-luvun lopulla perustettua kirjastosysteemiä on toisinaan kuvattu myös sanalla circulating libraries, ja ne ovat saattaneet sijaita esimerkiksi kylpylöiden yhteydessä. Suomessa vastaavaa systeemiä ei ole juurikaan ollut.
Lending library –käyttöön kirjoja ovat tehneet muun muassa Robert Hale, joka on julkaissut melkein kaikki Barbara Cartlandin teokset, sekä D.C. Thomson, joka on sekin erikoistunut naisille tarkoitettuun romantiikkaan. Robert Hale perustettiin vuonna 1936, ja se julkaisee edelleenkin halpaa lajityyppikirjallisuutta, kuten länkkäreitä Black Horse Western –nimikkeen alla. Sarjassa on vielä 1990- ja 2000-luvuilla julkaistu uusintapainoksina esimerkiksi scifi-kirjailija John Russell Fearnin salanimellä 1940-luvulla kirjoittamia länkkäreitä. (Huomautettakoon, että Yhdysvalloissakin toimi useita lending library –kustantamoita, kuten Avalon ja Phoenix Press, mutta näiden merkitys ei ole ollut läheskään niin suuri kuin Robert Halen Englannissa.)


Englantilaisen pokkariteollisuuden toinen buumi koettiin 1970-luvun alussa, kun alalle tuli uusia ammattitaitoisia kirjoittajia, jotka toivat uutta verta muun muassa sellaiseen lajityyppiin kuin länkkärit. Englantilaisia lännenkirjailijoita kutsuttiin tuohon aikaan Piccadilly Cowboysiksi, koska he eivät olleet käyneet Piccadilly Squarea kauempana lännessä. Näitä kirjailijoita olivat muun muassa sittemmin tärkeäksi rikoskirjailijaksi noussut John Harvey, Terry Harknett, Angus Wells ja paljon myös tieteiskirjallisuutta tehnyt Laurence James. Melkein kaikki pokkarikirjailijat tuohon aikaan tekivät länkkäreitä, ja esimerkiksi arvostetuksi fantasiakirjailijaksi myöhemmin noussut Robert Holdstock oli toisena kirjoittajana, kun elokuvasta Mies hevosena osa 2 (1976) tehtiin romanisointi.
Samaan aikaan Englannissa kukoistivat myös muunlaiset pokkarit ja myös sellaisissa lajityypeissä, jotka eivät ole juuri eläneet maan rajojen ulkopuolella. Hank Jasoneitakin tehtaillut James Moffatt kirjoitti 1970-luvulla punk-tyylin innoittamia skinhead-kirjoja, joissa kuvailtiin rajuun, mutta välinpitämättömään sävyyn alakulttuurin kauhuja ja intohimoja. Ensimmäinen Richard Allen –salanimellä ilmestynyt sarjan teos oli ytimekkäästi Skinhead (1971). Skinhead-kirjat innoittivat sittemmin situationisti Stewart Homea omassa skinhead-sarjassaan 1990-luvulla, muun muassa kirjoissa Uhoan voimaa (1991) ja Oppi tulee idästä (1997).
Myös moottoripyörä- eli tuttavallisemmin prätkäkirjat kukoistivat. Niitä tekivät muiden muassa Laurence James ja Peter Cave. John Harveykin kirjoitti pari prätkäromaania salanimellä Thom Ryder. Näiden rinnalla 70-luvun brittipokkariteollisuus tuotti lukuisia seksipokkareita sekä paljon kauhua. Keskeiset nimet olivat Suomessa melko vähän luetut James Herbert ja Guy N. Smith. Jälkimmäisen rapukauhukirjat ovat olleet erikoinen ilmiö maan kirjallisuudessa.
Erikoisia pokkareita olivat myös New English Libraryn tilaamat romanisoinnit klassisista Disney-elokuvista. Pinokkion (1940) ja Dumbon (1941) tarinat pisti kirjoiksi Derry Moffatt vuonna 1975 ja Lumikin ja seitsemän kääpiötä (1937) ja Prinsessa Ruususen (1959) Guy N. Smith samana vuonna, jolloin hän vielä lisäksi väsäili seksipokkareita. Yksi syy 70-luvun pokkaribuumiin olikin se, että Guy N. Smithin ja James Herbertin kaltaiset robustit ja hienouksista piittamattomat kauhusenttarit olivat niin suosittuja kuin olivat.
Keskeisin brittipokkarikustantaja 70-luvulla oli New English Library eli NEL, joka oli vastuussa esimerkiksi Richard Allenin skinhead-kirjoista. New English Library aloitti 1960-luvulla, silloin vielä nimellä Ace, ja vaihtoi nimensä vasta vuonna 1967. 1980-luvun alussa sen osti Times Mirror –yhtiöltä iso kustannusyhtiö Hodder & Stoughton ja se on edelleen olemassa. James Moffatt kirjoitti NEL:lle muitakin kirjoja – esimerkiksi salanimellä Trudi Maxwell ilmestyneen teoksen Diary of a Female Wrestler (1976). Pariin otteeseen mainittu Laurence James oli New English Libraryn kustannustoimittaja 1970-luvun alussa, ja on kiinnostavaa, että hän oli aloittanut kirjailijana 1960-luvulla kokeelliseen science fictioniin kallellaan olevassa New Worlds –lehdessä.
Brittiläisen pokkariteollisuuden ja science fictionin yhtymäkohdat ovatkin yllättävän tiiviit. Monet tässä mainituista kirjailijoista olivat ennen kaikkea tieteiskirjailijoita, joille kokeellisuus ja modernistisuus olivat tärkeitä arvoja ja jotka tehtailivat erityyppisiä kirjoja ammatikseen. Osan pokkariteollisuus söi, osa nousi siitä arvostukseen – tällainen on vaikkapa jo mainittu Robert Holdstock, erinomaisen Alkumetsän (1984) kirjoittaja.
Muita ajan tärkeitä pokkarikustantajia olivat muun muassa Orbit, joka perustettiin vuonna 1973 ja joka julkaisi paljon science fictionia, ja Panther sekä Sphere. Jälkimmäisten kohdalla näkyy hyvin se, miten 1980- ja 1990-lukujen taloudelliset muutokset kohtelivat kustantamoita. Pantherin osti [...].