Päätin soittaa lähimmästä puhelinkopista Macaroni Macintoshille, vaikka olinkin etuajassa. Hän vastasi puhelimeen ja kuulosti erittäin tyytyväiseltä. Hän oli saanut selvitettyä jo aika määrän asioita.
"Honey White eli Honey Davies on oikealta nimeltään Ruth Johnson. Tylsä nimi vaihtui Honey Daviesiksi, kun typykkä lähti Hollywoodiin Little Rockista joskus vuonna -51, mutta sieltä ei tippunut mitään ja tyttö lähti Mary Goodweatherin matkaan. Hyvää rahaa oli tiedossa: tyttö iski miehiä ja Goodweather kiristi sitten ukkomiehiltä rahat. Tyypillistä touhua. St. Louisissa homma kusi ja tytöt jäivät kiinni. Puoli vuotta paikallisessa vankilassa ja sitten vapaaksi ja takaisin Hollywoodiin. Honey Davies, nyt jo Honey White, oli valkaissut hiuksensa ja yritti uudestaan. Häntä onnisti ja hän pääsi pariin viidakkoleffaan. Olen nähnyt niistä toisen, se oli aivan kauhea." Macintosh nauroi paksua nauruaan. "Mutta siihen minun tietoni jäävät. Honey Whitesta ei ole kukaan kuullut pariin vuoteen mitään. Se James Breed -juttu on kaikkein uusin kupru, jossa se tyttö on ollut mukana. Tyttöä voisi pitää jopa kadonneena. Tai sitten hän on siirtynyt jollain nimellä asumaan kunniallista elämää. Selvää on vain se, että hän ei ole enää Honey White eikä Honey Davies."
"Entä Sarah Chadwick?"
"Tuossahan sitä tuli jo kerrottua. Kokenut huijari, joka vaihtaa ulkonäköä ja nimeä kuin toiset aluspaitaa."
Kerroin Macintoshille, mitä olin kuullut Confidentialin toimistossa. Macintosh kertoi tuntevansa John Francon. "Mutta en ole nähnyt häntä moneen kuukauteen. Hän oli jossain vaiheessa yhdessä mainostoimistossa töissä, mutta potkittiin sieltä ulos, kun hän oli keksinyt väittää mainoksessa, että jokin tuote tekee jotain, mitä se ei todellisuudessa tee." Macintosh nauroi taas. Hän piti kunnon huijauksista.
"Voisitko kysellä kavereiltasi, mistä Francon voisi löytää?"
"No toki. Onko muuta?"
Mietin hetken aikaa, mutten keksinyt mitään. Ennen kuin suljimme luurit, ehätin sanomaan: "Muistatko sen antikvariaattimurhan, joka tapahtui pari vuotta sitten?"
"Kirjanaisen? Totta kai muistan! Kaikki ratkaisemattomat murhat ovat minun tavaraani."
"Sarah Chadwick väitti minulle voivansa ratkaista sen, mutta hänhän ei ole oikeasti selvänäkijä, joten vähän epäilen sitäkin juttua."
"Mitä haluat minun tekevän?"
"Kysele vähän. Liittyvätkö sen antikvaariatin omistaja ja Chadwick ja Breed ja Honey White jotenkin yhteen? Tuntuu ihmeelliseltä, että joku nainen löytyy tapettuna jostain kirjakaupasta, varsinkin niin arvokkaasta kuin kyseessä oleva kauppa. Menisin itse paikalle kyselemään, mutta tuntuu siltä, että jos kyselen suoraan, minulle ei kerrota mitään. Sinulla on sujuvammat metodit ja paremmat tiedonlähteet."
"Okei, pomo."
"Älä sano minua pomoksi. Sinä teet minulle vain palveluksen."
"Okei, pomo." Macintosh nauroi ja sulki luurin. Katsoin puhelinluettelosta Boulevard-lehden osoitteen ja astuin ulos puhelinkopista ja vinkkasin itselleni taksin ja ajoin toiseen toimitukseen.
Boulevard oli arvokkaampi kuin Confidential tai ainakin rakennus oli paremmassa kunnossa ja se oli lähempänä keskustaa. Boulevardilla oli jopa vastaanottotiski. Pimupäivä oli kuitenkin väistämättä ohi: tiskin takana istui vanhahko ja vähän kuivunut neiti-ihmisen näköinen hahmo. Selitin hänelle, että halusin keskustella Sarah Chadwickin St. Louisin -ajoista uutisoineen toimittajan kanssa. Näytin vastaanottohahmolle kopiota jutusta. Hän luki kopiosta toimittajan nimen: Simon Hollyday.
"Simon Hollyday ei enää työskentele palveluksessamme", hahmo sanoi.
"Mitä hän tekee nykyään?"
”Hän on töissä eräässä mainostoimistossa."
"Missä?"
Hahmo sanoi jonkin toimiston nimen, joka ei sanonut minulle mitään. Kysyin, kuka toimittaja oli töissä silloin, kun Breedin juttua käsitellyt juttu julkaistiin. Hahmo vastasi: "Pieni hetki" ja alkoi puhua sisäiseen puhelimeen. Kun hän lopetti, hän sanoi minulle: "Uutispäällikkö McGilly tulee aivan heti. Odottakaa, olkaa hyvä."
Vai oikein uutispäällikkö? Boulevard oli aivan eri luokkaa kuin Confidential - tämän lehden jutut olivat mahdollisesti jopa tosia.
Uutispäällikkö McGilly vahvisti mielikuvaani asiallisesta lehdestä. Lisäksi hän palautti pimupäivän järjestykseen. Hän oli noin 30-vuotias nainen, jolla oli asiallinen, tumma jakkupuku, jonka hame ulottui juuri ja juuri polviin alapuolelle. Asiallisuudestaan huolimatta puku oli riittävän tiukka paljastamaan kaiken sen, mikä naisissa on ihaninta. Hänellä oli melko rohkean korkeat korot ja hänen säärensä olivat näkemisen arvoiset. Hän ojensi huolitellun kätensä, jonka kynnet olivat murhaavan punaiset, ja esittäytyi - hänen etunimensä oli Anna. Hänen äänensä oli kehräävä, mutta asiallinen. Hän sai varmasti myytyä mitä tahansa mihin tahansa. Minä ainakin olin myyty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti