Seuraavalla kerralla saadaankin varmaan viimeinen osa tätä...
Toimituksen ulkopuolella tajusin, että minulla ei ollut rahaa maksaa taksia. En kehdannut takaisinkaan mennä, joten lähdin kävelemään. Vähän ajan päästä nappasin linja-auton - sen pystyin sentään maksamaan. Pääsin muutaman kilometrin lähemmäksi määränpäätäni.
Bedezkianin liike oli arvokkaan näköinen, mutta nuhruisella tavalla, joka sai ajattelemaan pölyisiä ja risoja muinaisia käsikirjoituksia. Liikkeen näyteikkunassa olikin muutama ilmeisesti 1600-luvulta peräisin oleva kirja sekä sirkusjuliste 1800-luvun alusta. Mielenkiintoisempi oli - ainakin minun mielestäni - nippu vanhoja etsintäkuulutuksia. Wanted dead or alive 10 000 $. Ja julma kuva julmannäköisestä miehestä, jonka nimi oli Mack Fenneman. Kuulutukset olisivat hienoja toimistossani, mietin mennessäni ovesta sisään.
Ulkokuoren antama mielikuva oli kutakuinkin oikea. Liikkeen lattiat olivat täynnä kaatuvia kirjapinoja. Hyllyt oli ängetty täyteen kirjoja ja rullia. Liikkeen keskellä oli jonkinlaista tyhjää tilaa ja sen keskellä seisoi pieni vanha mies, jolla oli hiukan likainen villatakki yllään. Olin kävellyt keskelle kliseetä. Mitä joku nuori hyvännäköinen nainen oli tehnyt tällaisessa liikkeessä? Bedezkian tuskin maksoi kovinkaan hyviä palkkioita.
Mies huomasi minut ja laittoi lasit silmilleen. Hänen käsissään oli pari kääröä ja yksi kirja. "Voinko auttaa?"
"Herra Bedezkian?"
"Minä olen."
"Joe Novak." Harppasin parin kirjapinon ylitse ja kättelin miestä. Hänen kätensä oli kuiva, mutta ei ollenkaan hauras. Hänen nenänsä oli suuri ja kotkankyömyinen ja hän oli oikeastaan aika komea mies, mutta ikä oli verottanut hänen viehätysvoimaansa. Hänen oli vähän hankala kätellä minua, koska hän joutui siirtämään kääröt kädestä toiseen ja pitämään niitä kainalossaan. Hän joutui vääntelehtimään omituisessa asentossa, mutta hän kätteli silti lujasti.
"Miten voin auttaa?"
Vilautin Bedezkianille lupakorttiani ja sanoin olevani yksityisetsivä. Sanoin, että Kirjanaisen tapauksessa on saatu uusia todisteita ja että minut oli palkattu tutkimaan tapausta. Se oli suuri valhe, mutta eihän Bedezkian sitä tiennyt. Bedezkian ei sanonut siihen mitään, joten jatkoin: "Haluaisin teidän katsovan yhtä sittemmin sanomalehdessä julkaistua valokuvaa." Kaivoin Confidentialissa olleen jutun esiin taskustani ja näytin Beth Ortonin ja Honey Daviesin valokuvaa Bedezkianille.
Hän laski kääröt ja kirjan jonkin pinon päälle, otti kuvan käteensä, tihrusti sitä ensiksi läheltä, sitten vähän kauempaa ja sitten taas jo hyvin alhaalta. Hän piti kuvaa niin kaukana silmistään kuin pystyi. Hän oli hämmästyneen näköinen.
"Ilmeisesti tunnette ainakin toisen naisista?"
Bedezkian nyökkäsi. Kaivoin Boulevardin kuvan Honey Whitesta ja näytin sitä kirjakauppiaalle. Senkin hän tunnisti.
"Kuka kuvassa on?" kysyin.
Bedezkian ojensi kopiot takaisin. "Vaalea nainen on minun entinen apulaiseni Sarah Davies. Hän oli minulla töissä puolen vuoden ajan, kunnes hän omasta tahdostaan lopetti."
"Miksi hän lopetti?"
"Maksoin hänelle aika huonoa palkkaa", Bedezkian sanoi. Hän oli jotenkin muistoihinsa vaipuneen näköinen. Ehkä hän muisteli Honey White/Davies/Sarah Daviesin kanssa vietettyjä aikoja. Ehkä hän muisteli menetettyjä mahdollisuuksia. Kukapa mies ei muistelisi Honey Whitea. "Hän ei kertonut minulle mitään syytä. Hän vain sanoi, että hän etsii toisia töitä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti