Isän tekstejä

Tässä muutama isäni vanha elokuva-arvostelu. Eka on Forssan Lehdestä 60-luvulta eikä nyt ole kovin kummoinen, muut ovat jo rajumpia juttuja 70-80-lukujen vaihteesta Satakunnan Työstä. Varsinkin viimeinen Uuno-arvostelu on hieno, kun ottaa huomioon, että moisia elokuvia ei Suomessa yleensä arvosteltu.

Matti Nummelin:

Antoisa elokuvaviikko alkamassa (Forssan Lehti, kevät 1967)

Juuri alkava elokuvaviikko on kahdellakin tavalla antoisa: Tänään lähtee pyörimään Arthur Pennin väkivaltainen, realistinen ja sosiaalisesti hyvinkin voimakkaasti kantaaottava "Armottomat" sekä loppuviikolla koko maata käsittävä tshekkoslovakialainen filmiviikko. Muissa viikon elokuvissa saamme kosketuksen englantilaiseen huumoriin, idän timanttihelvettiin ja Elvikseen.

Arthur Penn on mielenkiintoinen kaveri hollywoodilaiseksi. Hänen käyttämänsä keinot ovat perin juuri amerikkalaisia, mutta mitä hän esittää onkin jo toinen asia. "Armottomissa" Pennin kuvaama amerikkalainen pikkukaupunki mätänee ja löyhkää. Tämän nurkkayhteiskunnan viheiliäiset, ylevämieliset ja väkivaltaiset massayksilöt ova teräiden kieroon kasvaneiden kansalaisten johdettavissa. Tarinana tämä on kylläkin tuttua ja nähtyä useissakin lännenkuvissa, mutta rajuna ja nyky-yhteisöön sijoitettuna sen teho on aivan toinen. Kamerankäyttö on selväpiirteistä, värit tarkkoja ja yksilökuvaukset viimeisteltyjä, joista varsinkin Marlon Brandolla on vahva ote pikkukaupungin sheriffin osasuorituksessa. "Armottomat" alkaa pyöriä Bio-Kaaressa tänään ja viimeisen kerran se nähdään torstaina.

(...)

Kuka tarvitsee heitä (Satakunnan Työ, 27.4.1978)

50-luvulla oli James Dean, 60-luvulla West Side Story ja tänään näitä asemia tavoittelee John Travolta ja Lauantai-illan huumaa (KINO). James Dean syntyi yhteiskunnallisessa tilanteessa länsimaiden nuoriston rehellisestä pyrkimyksestä irtautua holhouksesta ja vanhoista kaavoista. Hänen maineensa valjastettiin sittemmin amerikkalaisuuden ja liike-elämän palvelukseen. West Side Story syntyi aivan päinvastoin. Se oli paluu romantiikkaan aikana, jolloin maailman nuoriso oli nousemassa tiedostamaan yhteiskunnallisen asemansa. Lauantai-illan huumaa on jonkinlainen sekasikiö, jonka ainoana tavoitteena on yhdysvaltalaisen rihkamakulttuurin levittäminen.

Elokuva on naturalismissaan kuitenkin paljastava. Sen suomalainen katsoja ei voi hätkähtämättä seurata yhdysvaltalaisen suurkaupungin slummien nuorison henkistä tyhjyyttä, välinpitämättömyyttä kanssaihmisistään ja ympäristöstään. Heidän sanavarastonsa on supistunut ilmaisemaan vain mieltymyksiä tai inhontunteita. He suhtautuvat toisiinsa kuin tavaraan. He elävät omissa surkeissa pilvilinnoissaan. Heidän taiteellisen tajunsa korkein saavutus on disco-musiikki.

Tällaisen naturalismin vastapainoksi ei lauantai-illassa tarjota realismia, ilmiöiden olemuksen, syiden ja seurausten paljastamista, vaan arkiromantiikkaa. Lauantai-illan huumaa on rakenteeltaan aivan samanlainen kuin Rocky: slummin kaveri hylkää "elämänsä mahdollisuuden" ja tyytyy sovinnaiseen elämään.

Rockyssa tyydytään elämän tyhjänpäiväiseen arkirealistiseen kuvaukseen, Lauantai-illassa mässäillään nykyajan nuorison vieraantuneisuudella. Molempi pahempi.

Vietnam - moraalin vai vallankäytön ongelma? (Satakunnan Työ, 18.12.1979)

Minusta Vietnamin sota on aina ilmentänyt luokkajaosta syntyvää maailmanlaajuista vallankäytön ongelmaa. Sitä käsitystä vahvisti pitkään Porissakin esitetty Kauriinmetsästäjä. Elokuva nimittäin asetti kysymyksen Vietnamin sodasta tai yleensäkin sodasta niin kuin valtaapitävät sen asettavat: kuka kestää sodan ja tappionkin? Ja vastasi itse: sankari! Perjantaina Adamsissa ensi-iltansa saanut Francis Ford Coppolan pitkän työn tulos, yli 100 miljoonaa markkaa maksanut Ilmestyskirja. Nyt. asettaa kysymyksen filosofisesti, hyvän ja pahan välisenä taisteluna. Onpa Coppola päätynyt näkemyksissään sellaiseenkin arvioon, että "Vietnam on meissä kaikissa", huh!

Coppola oivaltaa elokuvansa alussa kysymyksen moraalista ja vallankäytöstä. Kun kapteeni Willard komennetaan tappamaan mielipuolista valtakuntaansa hallitsevaa ja omaa sotaansa käyvä eversti Kurtz, on se käsky tappaa Vietnamin sodasta moraalinen näköala, se pahuus Yhdysvallat tunsi itsessään ja joke ilmeni kaikkien jenkkisotilaiden käsissä - Ne olivat veressä, eikä kukaan tiennyt siitä mitään. Tunkeutuessaan yhä syvemmälle Vietnamin häpeään ja epätoivoon, ja samalla moraalin synkkiin syövereihin elokuva ajautuu virran mukana. Se tyytyy moraalisiin ratkaisuihin, vallankäyttö häipyy näköpiiristä. Juuri näin on käynyt Coppolalle, joka on avomielisesti kertonut Ilmestyskirjansa teon helvetillisyydestä.

Ilmestyskirja on "moraalistaan" huolimatta mahtava elokuva. Se on kuin läpileikkaus kaikesta, mitä on Vietnamin sota. Amerikkalainen rihkamakulttuuri on siinä siirretty kaikkineen Vietnamin helvettiin. Irvokkuus saa huippunsa, kun se USA:n ratsuväki, joka John Fordin Keltaisessa nauhassa loi alun kansakunnan [suuruudelle], "ratsastaa" helikopterilla tuhoamaan rauhallista kyllä voidakseen ajaa lainelaudoilla Vietnamin parhaissa tyrskyissä. Fordin elokuvassa ratsuväki puolusti maan yhtenäisyyttä ja suuruutta, Vietnamin sodassa puolustettiin amerikkalaista rihkamakulttuuria. Willard on juuri se amerikkalaisen kulttuurin sankari, joka mielellään eristäytyy, seuraa tilannetta tyynenä ja tarpeen vaatiessa tapaa tehokkaasti. Hän on se sama, joka on aiemmin esittäytynyt jenkkien romaaneissa, lännenfilmeissä ja viimeksi Kauriinmetsästäjissä. Elokuvan venematka on kuin [muunneltu] painos Jean-Luc Godardin Viikonlopusta, joen rannat ovat täynnä tuhoa, ruumiita, tuskaa ja epätoivoa. Jenkkisotilaat haluaisivat vetäytyä irti tästä kaikesta, mutta he eivät voi, heillä on jäljellä vain huumeet ja tarkoitukseton tappaminen. Ihmissielun moraalisiin kerroksiin eli siis syvälle viidakkoon tunkeutuessaan Coppola ottaa avukseen primitiiviset uskomukset ja arvelee sitä kautta pääsevänsä lähemmäksi ihmisen sielullista olemusta. Tukenaan Coppolalla on myös T.S. Eliotin ja Joseph Conradin teksti ja loppukohtauksen filosofinen keskustelu vaikuttaa tunnelmaltaan Jack Londonin pohdiskelevilta jaksoilta vaikkapa Merisudesta tai Salamurhatoimistosta.

Ilmestyskirja on saanut muotonsa tuhansista eri lähteistä ja siksi siitä löytää kaiken aikaa jotain uutta, kunhan ensin on selvinnyt katsomisesta. Se on kuin hullunmylly joka sinkoaa Vietnamin sodan suoraan yleisönsä silmille suodattamatta sitä millään lailla.

Pintajännitystä Palman tapaan (Satakunnan Työ 13.8.1981)

Yhdysvaltalainen Brian de Palma esittäytyy Porissa jo toistamiseen parin viikon aikana. Ensin nähtiin tämän kauhuohjaajan mitätön komedia "Kotileffat" ja nyt esitetään vielä viikon ajan Adamsissa hänen seksuaalista partaveitsitarinaansa "Tappava tunnustus". Se on pääasiassa pinnallinen ja kaupallinen filmi, mutta toki siinä on sen verran ristiriitaisiakin aineksia, että siitä kannattaa keskustella.

Palma on sisäistänyt täysin nyky-yhdysvaltalaisen elokuvan ihmiskäsityksen. Ihmiset ovat vieraantuneet ympäristöstään ja toisistaan. He yrittävät hakea itseään, mutta löytävät vain uusia "epänormaaleja" käyttäytymistapoja. Ihmisten seksuaalisuus saa yhä monimutkaisempia piirteitä, he löytävät tyydytyksen yhä useammin vain äärimmäisissä olosuhteissa ja mm. väkivaltaisuus lisääntyy.

Palma käsittelee tätä ilmiötä puhtaasti kaupallisena. Se jopa antaa vahingollisen väärän kuvan seksuaalisesti poikkeavista. Ne vanhat jo pölyttyneeksi luulemani elokuvajännityksen keinot, hiipivät askeleet, pimeät sokkelot, pälyilevät silmät ja viiltoaseet ovat löytäneet uudelleen tiensä valkokankaalle, nyt ihmisen sisäisiä sokkeloita ja sairaita ihmissuhteita kuvaamaan. Palmaa on verrattu Hitchcockiin, mutta täysin virheellisesti.

Näkemyksetön ei Palmankaan elokuva toki ole. Hän tunnistaa vieraantuneisuuden ja siitä johtuvan yhä epätoivoisemman käyttäytymisen. Sen seurauksena "käsittämätön" väkivalta lisääntyy. Se on meidän kaikkien nähtävissä, mutta mitään ei voida tehdä, sillä tämän ilmiön ja meidän välillämme on paksu lasikupu.

Fellinin huikea kuvaus miehistä (Satakunnan Työ, 22.10.1981)

Vanhalla italialaisella mestarilla Federico Fellinillä on hämmästyttävä kyky lähestyä aikamme ilmiöitä ja ongelmia. Toisaalta hän saattaa käsitellä "arkaluontoisiakin" aiheita täysin häpeilemättömästi, ja kuitenkin hänen työnsä tulos on ennen kaikkea älykäs. Toisaalta taas hänellä on pettämätön ammattitaito luoda tilanteita ja kohtauksia, jotka pystyvät muutamassa hetkessä ilmentämään aikakautensa sisäistä luonnetta. Fellini on rituaalien mestari.

Kumpikin puoli Felliniä on mukana parhaillaan Jaarlissa nähtävässä ohjaajansa uusimmassa elokuvassa "Naisten kaupunki". Se on täynnä huikeaa ja älykästä piruilua ajasta, jolloin roolien valtasuhteet ovat muutosten kapinoinnin kohteena. Lapsuuden hetket, jolloin naiset olivat salaperäisiä ja kiihottavan katseltavia, ovat jo kaukana takana. Nykyisyys on painajaista, jossa nainen on muuttunut vastakohdakseen, alistajaksi, halveksijaksi, raiskaajaksi, tuomitsijaksi... Vain syrjäisestä kolkasta löytää jäänteen menneiltä sovinistisilta ajoilta, jolloin nainen oli pelkkä luku naissankarin tilastoissa.

Fellinin elokuva kertoo uusista ilmentymistä, feminismistä, terrorismista, huumeista, punkista ja monista muista asioista. Ne herättävät pelkoa miehissä, koska he eivät ymmärrä niistä mitään. Heille nainen on aina ollut pelkkä salaperäinen esine. Uudet ilmiöt ovat heille käsittämättömiä ja pelottavia.

Samalla "Naisten kaupunki" on kertomus ikääntyvästä ja seksuaalisesta kyvyttömyydestä kärsivästä hurmurista. Hän kokee kykenemättömyytensä naisten halveksuntana, vihamielisyytenä ja vastustuksena. Hän löytää heissä uusia piirteitä, jotka eivät suinkaan ole miellyttäviä. Naisten lähentelyt ovat kuin raiskausyrityksiä. Tyydytyksen hän saa enää muistoista, joista arjen yksityispiirteet ovat jo kaikonneet.

Aikoinaan Fellinin "Casanova" sai nihkeä vastaanoton. Se kuitenkin mursi jään tällaisia aiheita vieroksuvilta näkemyksiltä. "Naisten kaupungin" vastaanotto on ollut hyvä. Silti se jää harjoitelmaksi "Casanovan" rinnalla, johon on kerääntynyt ihmiskunnan seksuaalimyyttien vuosisatainen tuska.

Nyt Speden pilkanteon kohteena on rauhanliike (Satakunnan Työ, 5.10.1982)

Tällaisena aikana, jolloin miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ovat monin tavoin osoittaneet huolestumisensa kylmän sodan ilmapiirin ja ydinasevarustelun kasvamisesta, vain äärioikeistolaiset voimat uskaltavat avoimesti asettautua rauhantoimintaa vastaan. Eräs heistä on suomalainen "koomikko, keksijä ja elokuvamies" Spede Pasanen. Uusimmassa elokuvassaan "Uuno Turhapuro menettää muistinsa" (Adams) hän pilkkaa rauhanliikettä avoimesti ja kummallista kyllä - jo kaksi viikkoa täysille katsomoille.

[Koko] elokuvan terävin kärki on suunnattu rauhantoimintaa kohtaan. Siinä erityisesti työväenliikettä lähellä oleva rauhantyö saa väkivaltaisen ja vastenmielisen luonteen. Elokuvassa rauhantoimintaa jopa verrataan Hitlerin natsien menetelmiin. Normaalistikin Pasasen pilkan kohteena on monia edistyksellisiä asioita, mutta tämä hänen uusimpansa lienee törkein.

Spede lienee tällä hetkellä ainoa suomalainen elokuvantekijä, joka pystyy itse rahoittamaan tuotantonsa. Näin siitäkin huolimatta, että julkinen ja yksityinen kritiikki on selväsanaisesti tyrmännyt hänen elokuvansa.

- Ne ovat ajatuksiltaan, toteutuksiltaan ja näyttelijäsuorituksiltaan ensisijassa vain säälittäviä, sanovat arvostelijat. Spedefilmit onkin luokiteltu lähinnä lapsille tarkoitetuiksi.

Kummallista tässä on se, että "huonoudestaan" huolimatta ne vetävät parissa viikossa sellaiset katsojaluvut, joihin muilla kotimaisilla kuluu kokonainen vuosi. Miten Spede pystyy tällaiseen petkutukseen?

Tätäkin ilmiötä on pohdittu paljon, muttei mitään lopullista johtopäätöstä ole edes tehtävissä, sillä Spede lienee aikansa tuote.

Eräs tyypillinen ominaisuus tämän monipuolisuusmiehen tuotannosa kuitenkin on. Hän on julistautunut niin elokuvissaan kuin kaikissa lausunnoissaankin hienostelun ja pyrkyryyden vastustajaksi, ja ennakkoluulojen lietsojaksi. Tämä tällainenhan on kautta aikojen ollut taattu konsti saada kannattajia.

Spede ja hänen kaartinsa huolehtii yksityiskohtaisesti myös siitä, että elokuva tulee ymmärretyksi. Tarina, vitsit ja tilannekomiikka ovat mahdollisimman yksinkertaisi, jotta lapsetkin viihtyvät sen parissa. Niissä [sic] on huolehdittu myös siitä, että jokainen ilme ja ele tulkitaan oikein. Liiallisen "näyttelemisen" vuoksi monet kohtaukset tuntuvatkin lähinnä säälittäviltä. Toisaalta hänen [sic] tuotteissaan on aina sellaisiakin aineksia, että aikuiset saattavat kuvitella niiden ymmärtämisen yksinoikeudekseen.

Uuno Turhapuron maailma on hämmästyttävän tuttu ja yksinkertainen. Se on paljolti samanlainen, kuin porvarilehdet antavat ymmärtää. Yhteiskunnan huippukerrokset kuvataan lepsuiksi, pehmeäluontoisiksi pyrkyreiksi. Työnantajat saattavat näytellä säälimätöntä orjapiiskuria, mutta kovan paikan tullen he ovat herkkäuskoisia ja helposti jujutettavia. Tavalliset työläiset ovat yksinkertaisia ja helposti johdettavia, harhaankin. Kovuutta Speden filmeissä edustavat lähinnä ns. työväenjohtajat ja virkakoneisto ja työläisille yleensä on tyypillistä työn vieroksunta.

Uuno Turhapuro on jonkinlainen sarjakuvasankari Lätsän karkea suomalaisversio. Hän on täydellisen sopeutumaton yhteisönsä vaatimuksiin ja elää vain "alkukantaisten" vaistojen perusteella. Ehkä hänen hahmoonsa on yritetty mahduttaa suomalaisen miehen tyypillisiä, aina silloin tällöin esiin putkahtavia piirteitä.

Turhapuro-elokuvien asetelmat syntyvät siitä, kun Uuno itse sotkeutuu asioihin, jotka eivät hänelle kuulu ja pilaa ne viattomalla rahvaanomaisuudellaan. Ehkä Turhapuro-elokuvien opetuksena on se, että ihmisessä on vielä pikkuisen sitä aitoutta, joka pystyy kaatamaan kaikki keinotekoiset kulissit.

Mitään tällaista ei Pasaselta ja hänen joukoltaan kuitenkaan saattaisi odottaa.