Kirjoitimme yhdessä ystäväni Markku Lehtimäen kanssa kiistakirjoituksen elokuvakerhojen huonosta tilasta Filmihulluun joskus -95 tai -96. Se julkaistiin ja Peter von Bagh kommentoi sitä pääkirjoituksessa. Kirjoitimme vielä Baghille kommentin, jota ei enää julkaistu.
Me vaadimme elokuvia!
On mukavaa, kun tulee nimeltä mainituksi maan johtavan elokuvalehden pääkirjoituksessa. Peter von Bagh kirjoittaa sympaattisesti, että meidän - siis elokuvakerho Monroen - tulisi jatkossakin ottaa riskejä ja ajatella Henri Langloisin tapaan, että ensimmäiseen Dreyer-näytökseen tulee kymmenen ihmistä ja seuraavaan jo 35.
Katsojamäärät siis kolminkertaistuvat. Pieni laskutoimitus: viime kevään neuvostoelokuvaviikonloppua oli katsomassa 36 maksanutta jäsentä. Ensi vuonna meillä siis olisi liki satakymmenen katsojaa! Tuntuu mahdottomalta, semminkin kuin käytössämme olevaan elokuvateatteriin ei mahdu kuin 104 ihmistä.
Mitä riskejä me voimme ottaa, kun yksinkertaisesti ei ole mitään, mitä näyttää? Itse tulisimme henkisesti toimeen sillä, että näyttäisimme joka vuosi kaksikymmentä neuvostoelokuvaa. Mutta Monroen talous (joka on hyvin riippuvainen Pirkanmaan elokuvakeskuksen taloudesta ja näin Tampereen kaupungin kulttuuritoimistosta) ei tule sillä toimeen. Meidän on oltava tulosvastuullisia: mitä ei kukaan kuitenkaan tule katsomaan, sitä ei näytetä. Saadaksemme jotain mielenkiintoista aikaan olemme kolunneet kaikenmaailman systeemit läpi: olemme koonneet jo kaksi näytöstä muun muassa Ranskan suurlähetystön, Viihdekuvan ja Kirkon Sisälähetysseuran AV-palvelun valikoimista. Näiden kokoelmat on likipitäen käytetty loppuun ja pian on edessä kysymys: Mitä nyt? Takaisin Total Recalliin?
Riskit, joita meidän tulisi ottaa voidaksemme pitää päämme pystyssä, olisivat lopultakin niin suuria, että niihin kaatuisi minkä tahansa suomalaisen elokuvakerhon talous. Voisimme esimerkiksi tuoda elokuvia Suomen ulkopuolelta. Mahdoton tehtävä ihmisille, joilla on jotain muutakin tekemistä (esimerkiksi gradu, puhumattakaan lisurista) kuin istua puhelimen ja faksin ääressä ja jotka eivät saa touhusta minkäänlaista palkkaa.
Hätähuutomme olisi alunperinkin pitänyt olla kovempi. Me emme kaipaa sympatiaa emmekä kannustuksia, me kaipaamme - tarvitsemme, vaadimme - elokuvia. Elokuvan satavuotisjuhlan myötä maahan tuotiin kaksi klassikkoa, Godardin Viimeiseen hengenvetoon ja Bergmanin Syyssonaatti (jonka klassikkoarvoa voi perustellusti epäillä). Näiden varassako pyöritämme kerhoa vuoteen 1999? Sitten me kaipaammekin jo haudankaivajaa.
Juri Nummelin
Markku Lehtimäki
Elokuvakerho Monroe
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti