Sellukuvitelmia

Esikoisteokseni oli vuonna 2000 ilmestynyt Pulpografia, joka miltei käännynnäisen raivolla esitteli amerikkalaisia kioskidekkaristeja. Sen esiaste olivat Sellukuvitelmia-nimellä Ruumiin kulttuurissa julkaistut kirjailijaesittelyt. Sarjan esipuhetta ei käytetty kirjassa sellaisenaan - se on alla, mutta pari huomatusta vielä. Jos tekisin sarjan nyt uudestaan, valitsisin aivan eri kirjailijoita. Norman Daniels ei pärjää millään mittarilla mitattuna esimerkiksi Floyd Mahannahille tai James McKimmeylle, paitsi ehkä uran pituudella. Carl Dekker, joka lopussa mainitaan, on australialainen, ei amerikkalainen kirjailija. Remolle ja Mack Bolanille on taatusti ymmärtäjiä, varsinkin kun jälkimmäistä ovat tehneet monet haamukirjoittajat, jotka ovat ammatissaan parempia kuin alkuperäinen kirjoittaja Don Pendleton.

Selluloosakuvitelmat
Esipuhe

Pulp fictionista tuli melkein yhdessä yössä arkikielinen fraasi, kun Quentin Tarantinon elokuva tuli ensi-iltaan vuonna 1994. Termistä, jota aiemmin olivat käyttäneet lähinnä innokkaat alanharrastajat, tuli melkein puheenparsi. Se on sittemmin löytänyt tiensä jopa metsäteollisuusaiheisiin uutisiin - Helsingin Sanomissa puhuttiin vuoden 1998 alkusyksyllä joidenkin yrityskauppojen yhteydessä "selluloosafiktiosta". Ja sitähän pulp fiction on: huonolle, kuitupitoiselle paperille painettua kaunokirjallisuutta. Termistä on tullut jo metonymia: puhutaan pelkästä pulpista.
Mitä pulp fiction sitten on? Yleensä sillä tarkoitetaan Yhdysvalloissa 1920-, 30- ja 40-luvuilla ilmestyneitä, huonolle paperille painettuja lehtiä, joissa ilmestyi mitä tahansa, mikä myi: rikosnovelleja, kauhua, länkkäreitä, lentotarinoita, sirkustarinoita, meritarinoita, kevyen sarjan erotiikkaa. Suurin osa alkuperäisestä pulp fictionista ansaitsee unohduksensa, mutta sellaisista lehdistä kuin Black Mask ja Dime Detective nousi esiin sellaisia nimiä kuin Raymond Chandler ja Dashiell Hammett. Termi alkoi tarkoittaa melkein pelkästään amerikkalaista kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta ja silloinkin pääosassa piti yleensä olla yksityisetsivä. Toinen nimitys lajille on 'hard boiled', mutta sekin on oikeastaan pulp fictionin alalaji.
Pulp fiction ei ole kuitenkaan kovinkaan kattava termi, jos sillä halutaan puhua myös toisen maailmansodan jälkeisestä amerikkalaisesta rikoskirjallisuudesta. Varsinaiset pulp-lehdet nimittäin katosivat viimeistään 1950-luvulla. Aiempien vuosikymmenten pulp fiction oli ollut parhaimmillaan 30-50 sivun pienoisromaaneissa, mutta tilanne muuttui toisen maailmansodan jälkeen, jolloin syntyi laajamittainen pokkariteollisuus. Pulp-nimen alla kulkevat kirjailijat julkaisivat siitämisin teoksensa romaaneina (jotka tosin olivat yleensä alle 150-sivuisia). Lisäksi alkoi ilmestyä sellaisia digest-kokoisia lehtiä kuin Alfred Hitchcock's Mystery Magazine, Ellery Queen's Mystery Magazine, Manhunt ja Accused, joissa ihanteina olivat lyhyys ja tiiviys. Novellit lyhenivät ja tiivistyivät, ja monet ovat sitä mieltä, että juuri tämän ajan tuotanto on parasta amerikkalaista rikoskirjallisuutta.
Toisen maailmansodan jälkeinen kovaksikeitetty rikoskirjallisuus on realistisempaa kuin sotaa ennen kirjoitettu, vaikka juuri jotain Hammettia on pidetty hyvinkin realistisena. Siinä missä alkuperäinen kovaksikeitetty rikoskirjallisuus merkitsi "vain" epätodennäköisiä juonia romanttinen sankari pääosassa, suuri osa sodanjälkeisestä pulp fictionista kuvaa ihmisiä ja heidän motiivejaan tavalla, joka olisi ollut aiemmin mahdotonta. Pääosassa eivät enää olleetkaan satyyrimaiset ja eksistentialistisesti ahdistuneet yksityisetsivät, vaan tavalliset ihmiset ongelmineen.
Tämäkään ei tietty ole koko totuus. Sellaiset kirjailijat kuin Richard S. Prather ja Stephen Marlowe edustavat enemmänkin jonkinlaista vastuuttomuuden koulukuntaa, jossa tärkeintä on kuvata yksityisetsivien kohelluksia naisten ja kovaotteisten gangstereiden parissa. Tällaiset kirjat raivasivat tietä James Bondia brutaalimmalle vakooja- ja väkivaltakirjallisuudelle. Pulp fictionin looginen päätepiste lienevätkin sellaiset loppumattoman tuntuiset kirjasarjat kuin Remo ja Mack Bolan. Tulee olemaan jännittävää nähdä, löytyykö tämänkin tyyppisille kirjoille tulevaisuudessa ymmärtäjiä.
Pulp fiction elää edelleen. Pehmeäkantisia kioskikirjoja kirjoitetaan Yhdysvalloissa paljon ja niiden markkinat ovat valtavat, vaikka niitä ei suomennetakaan enää niin paljon kuin ennen. Laji on saanut myös arvostusta: monet 50- ja 60-luvuilla uransa aloittaneet pokkarikirjailijat on nostettu kirjalliseen eliittiin (Elmore Leonard, Lawrence Block, Charles Willeford) eivätkä monetkaan alan kirjailijat joudu enää aloittamaan kioskikirjojen parista (James Ellroy, Walter Mosley, Marcia Muller). Aika tulee näyttämään, keistä tämän hetken pulp-kirjailijoista tulee klassikoita.
*
Tässä lehdessä alkavassa sarjassa käsitellään suomalaisissa kioskikirjasarjoissa ilmestyneitä pulp-kirjailijoita, ts. amerikkalaisia rikoskirjailijoita, jotka ovat julkaisseet romaaninsa, pienoisromaaninsa ja novellinsa joko alkuperäisissä pulp-lehdissä tai 50- ja 60-luvun digest-kokoisissa lehdissä tai pokkareina. Paino on nimenomaan kirjoissa, vaikka joitain kirjailijoita, joilta on suomennettu pelkkiä novelleja, onkin otettu tarkasteluun mukaan (esim. John K. Butler). Paino on niinikään rikoskirjoilla, jolloin vakoilukirjat on pyritty jättämään tarkastelun ulkopuolelle. Jos kirjailijalla kuitenkin on ollut pitkä historia pulpin alalla, hänet on otettu mukaan (esim. Norman Daniels). Sellaiset sarjat kuten Hank Jason ja Mack Bolan on nekin jätetty tarkastelun ulkopuolelle sekä sellaiset kirjailijat, joista on julkaistu lähiaikoina artikkeleita (Fredric Brown ja Richard Stark) tai jotka on muuten kanonisoitu, kuten Mickey Spillane ja Elmore Leonard.
Sarjoja, joissa näitä kirjoja on suomennettu, ovat mm. Ilves, Puuma, Tiikeri, Lukki, Manhattan ja Lepohetki. Ilves-sarja on näistä ehdottomasti paras, koska sen melkein kaikilla kirjailijoilla on jonkinlainen klassikkoasema. Puuma-sarjassa on niinikään hyviä kirjailijoita, joita ei tule väheksyä. Myös vanhimmissa sarjoissa, sellaisissa kuten Tiikeri ja Lukki, on ilmestynyt jo tuoreeltaan monia alan klassikoita, kuten Wade Milleria ja W.T. Ballardia. Melkein sarjassa kuin sarjassa on paljon löytämisen arvoista.
Koska keskityn sellaisiin kirjailijoihin, jotka mainitaan hakuteoksissa tai joista muuten löytyy mainintoja, olen joutunut jättämään täysin vaille huomiota sellaisia kirjailijoita kuin I.G. Edmonds, Zekial Marko, Aylwin Lee Martin ja Carl Dekker. Ongelmia kriittisen lukijan kannalta aiheuttaa se, että suuri osa suomennoksista on kelvottomia ja osa lyhenneltyjä - tätä on monen kirjan kohdalla ollut mahdotonta todentaa, koska alkukielisiä teoksia ei ole ollut saatavilla kuin satunnaisesti.