Paljonko eri päivien päiväkirjamerkinnät kertovat kuluneesta päivästä? Vaikka kirjoitin tuossa äsken ikäänkuin edellisestä päivästä (huomaa: ei "eilisestä", koska kuvittelen tällä olevan lukijoita), muistiinpanot olisivat voineet olla tämänkin päivän merkintöjä. Ja itse asiassa olivatkin.
Kuvittelin tänään novellin, jossa kirjallisuudentutkija saapuu vieraaseen kaupunkiin konferenssiin ja lähtee illalla konferenssin jo loputtua (illanvietto odottaa vielä) hotellista lenkille ja eksyy. Tutkija tuntee Borgesin tulkinnan jonkun Lovecraftin novellin labyrinttisokkeloista - nämä kaksi tarinaa vertautuvat toisiinsa. Lisäksi tarinassa vaikuttaa mukana tutkijakollegan teksti Borgesin esseestä (ks. Haamulinnan perilliset - en ole vieläkään sitä ostanut Kilokirjasta). Mitä tarinassa lopulta tapahtuu, on eri asia.
Ymmärrän Borgesia: novellien ja romaanien ja suunnattomien kosmogonioiden suunnittelu on paljon hauskempaa kuin niiden toteuttaminen. Borgesin ironia: kuinka voi nimetä esseensä niinkin tylsällä nimellä kuin Herbert Quainin teosten tarkastelua? Mutta niinhän tekevät tuhannet kirjallisuudentutkijat ympäri maailmaa!
Jos luen tarpeeksi Jules Vernea ja Jenö Rejtöä ja Eugene Sueta, opinko kirjoittamaan itse seikkailuromaanin? Kuinka kirjoittamista opitaan? Kuinka olen itse oppinut kirjoittamaan? Kiitos isäni? Veljeni? Äidinkielen opettajieni? Tällaisia vaikutussuhteita olisi vaikea, ellei mahdoton osoittaa.
Tuntuu siltä, kuin olisin aina kaivannut päiväkirjan kirjoittamista. Olen yrittänyt kirjoittaa runoja ja proosaa, mutta niistä ei ole juuri koskaan tullut mitään. Miltä vaikuttaisin nyt, jos saisin lukea 1988 kirjoittamiani muistiinpanoja? Olin silloin lukiossa, ilmeisesti toisella luokalla. Muistan, että keväällä 1989 olin onnellinen. Miksiköhän? En muista enää. Onnellisuus on muistia: ihminen ei voi olla onnellinen ilman muistia.
Toinen asia: kuinka paljon sitä pystyy allekirjoittamaan sitä, minkä on joskus sanonut? Tiedän hyvin, että mainittuina vuosina 88-89 olin tietämätön (kenties myös sietämätön) pikkuälykkö, jolla oli nuoret mielipiteet. Aivan kuin Jukka nykyään: hän myönsi (Markun mukaan) pitäneensä Almodovarin Kikasta, joka oli melko keskinkertainen ja pinnallinen elokuva. Olisin silti epäilemättä pitänyt siitä kuusitoistavuotiaana - samanikäisenä kuin Jukka on nyt. Nuorena en edes suostunut lukemaan klassikkoja, se oli melkein uroteko (omasta mielestäni), mutta nyt luen mieluummin Stendhalia ja Vernea kuin postmodernia uhoa. (On poikkeuksia, mutta heissäkin on modernia kertomisen uhmaa: Paul Auster muun muassa.)
Mitä olen tehnyt tänään? En tänäänkään paljon mitään. Lenkillä, voimistelin, luennolla (Muisti, uskonto ja sukupuoli antiikissa - heräsi ajatuksia; millaisia, en tiedä vielä) ja syömässä ja sitten vielä saksantunnilla. Ostin maksaa (pyysin ja sain jauhettua), mutta unohdin kananmunat, joten en voi vielä tänään tehdä pihvejä. En ole koskaan pitänyt maksasta - koska loppuu tämä kierre, jossa alan pitää ruoista, joita olen aiemmin inhonnut? Mitä niitä edes on enää jäljellä? Oliivit. Niistä en pidä vieläkään. Olut. Edelleen sietämätöntä. Kahvi. Pelkään pahoin, että tottuisin siihen kolmessa päivässä ja alkaisin pitää siitä kahdessa viikossa. Minä himoitsen teenjuojilta melkeinpä kiellettyjä kerma- ja sokerinautintoja. Sopiiko konjakki teen kanssa - Pertti Näränen (en osaa kutsua häntä Peekoksi) kertoi piristävänsä itseään kahvilla, konjakilla ja suklaapalalla. Tällöin alkoholista saatava hyöty on suurempi kuin jos sitä kittaisi suuria määriä. Tähän onkin sopiva lopettaa.
illalla, sama päivä
Nyt kun kirjoitan päiväkirjaa, mieleeni nousee kysymys, eikö se estä minua kehittymästä: miten voin olla lukematta jatkuvasti sitä, mitä olen juuri kirjoittanut? Käsilläni ovat aina loistavimmat oivallukseni ja hienoimmat lauseeni ja käsinkosketeltavimmat tuskani ja iloni - miten voisin olla lukematta niitä tunnista toiseen?
En päässyt elokuviin - Bessonin Leon oli loppuunmyyty. Liput 20 mk. Olin ajoissa elokuvateatterin edessä, mutta lähdin vielä kysymään, josko Juha tulisi mukaan - hän ei ollut kotona ja kun tulin takaisin teatteriin, liput oli kaikki loppuunmyyty. Voiko itseään soimata koskaan tarpeeksi? Liisa lupasi lähteä torstaina. Onhan sekin jo jotain. Miksi elokuvissa ei voi olla yksin? Se ei ole sosiaalinen kokemus, niin kuin sitä puolustavat sanovat, vaan se on olennaisesti privaatti kokemus - ilmeisesti siitä voisi tehdä sosiaalisen kokemuksen (puhun nyt elokuvateatterissa), mutta vain toisten häiritsemisen hinnalla. En mielelläni puhu hyvää Jim Morrisonista, mutta hän oli oikeassa sanoessaan, että ei elokuva tarvitse katsojaa, vaan katsoja elokuvaa. Pitäisi kirjoittaa lyhyt essee Morrisonista elokuvateoreetikkona. Ongelmana olisi se, että minun pitäisi tällöin viitata sellaisiin teorioihin, joiden kanssa Morrisonin muistiinpanot (en muista kirjan nimeä, olen selannut sitä Matiaksella, joka myönsi, ettei ymmärrä siitä mitään - miksi joku 14-vuotias ymmärtäisikään Morrisonin eksentrismistä mitään?) sopisivat yhteen. Kontekstia siis. Nyt iltateelle - ollapa likööriä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti