Yönäytös lähestyy jatkuvasti. Tein juuri kahvilan hinnaston. Huvitin itseäni tekemällä kahvilastamme (ehkä puffetti olisi parempi sana, vaikka ei sekään kovin hyvä ole) Café Américainin Casablancan muistoksi. Moni ei tule tajuamaan vitsiä (Markkuun tosin luotan). Minua jännittää - julkiset esiintymiset, onnistumisen paine, väsymyksen pelko -, vaikka olen tehnyt melkein kaikkeni välttääkseni väsymystä iskemästä ennen Pahan kosketusta. Viimeksi, Cyborgiat-näytöksessä (kukaan ei vieläkään tunnu tajunneen, että nimi on ironinen), minua alkoi nukuttaa vasta Total Recallin aikana, mikä tietysti sopi minulle.
Mietin, että josko Monroe voisi aina syntymäpäivänään 13.2. näyttää ilmaisen elokuvan. Mitä sitten? Ilo irti, jotain neuvostolittolaista, Sukellusveneellä maapallon ympäri.. mitä ikinä keksiikään. Kahden ja puolen vuoden päästä ovat 30-vuotisjuhlat - kukahan silloin on puheenjohtaja ja osaavatkohan ne kutsua minut paikalle? Minä olen jo ominut Monroen itselleni, että en oikein uskaltaisi luopua siitä. En ole koskaan ennen joutunut luopumaan mistään (paitsi kodistani Porissa, joka luopuminen sujui yllättävän kivuttomasti - paitsi että yritin lietsoa itsessäni syksyllä 1990 opiskelun lopettamista). XXX:stäkin olen pitänyt kiinni melkein kynsin ja hampain, vaikka hän kesälläkin oli liki valmis luopumaan minusta. Olisin kuollut. En varmaankaan kuole, kun en enää ole Monroessa, mutta aivan varmasti mietin päivästä toiseen, millaisia elokuvanäytöksiä olisi hauska järjestää.
Kirjoitin graduani - nyt jo melkein valmista tekstiä tai ainakin sellaista, josta on tarkoitus joskus muokata valmista tiedettä. Kirjoittaminen sujui hiukan kankeasti: ponnistelenko tarpeettomien suorituspaineiden kimpussa? Pitäisi saada tieteelliseenkin kirjoittamiseen rentoutta ja sujuvuutta. Kerouacissa sitä jonkin verran on, tiedä sitten, miltä se näyttää kirjasta luettuna. Luenkohan minä sitä juuri koskaan? Varmasti ainakin kolme kertaa, kunnes unohdan sen pariksi vuodeksi. [Kerouac viitannee artikkeliini, joka ilmestyi miestutkimusantologiassa Aatamin puvussa. - jn]
Lopetin tänään Vernen Englantilaiset Pohjoisnavalla -kirjan (nyt tajusin, että se vaikuttaa trilogialta, koska Karisto sen todella on pilkkonut kolmeen osaan). Vaikuttava lopetus. Mistä olen lukenut, että Hatteras kävelee parantolassakin jatkuvasti pohjoista kohden? Onko se jossain Barthes'in kirjoituksessa? Mutta mikä häkellyttävämpää on, että en osaa päästä Vernesta irti: minua kyllästytti aloittaa Fredric Brownin The Far Cry -kirjaa (jonka suomenkielinen nimi on käsittämättömästi Täältä ikuisuuteen), kunnes muistin, että vielä olisi Robinson-koulu lukematta. Olen nalkissa: Verne-addiktio! Ja vielä minä, joka pidin häntä niin tylsänä! Mitähän Mikko sanoo?
Lueskelin tänään Vastapainon Mitä valistus on? -kirjaa. Ensimmäisenä valistajana esiintyi David Hume. Tuli mieleen, että nykymaailmasta puuttuvat vastaavat, henkevät kirjoittajat, jotka ilman suunnatonta käsiteapparaattia pystyisivät luomaan vaikuttavia ajatuksia. Miksi metodi on niin tarpeellinen? Dekonstruktiokin, jonka piti olla metodin kuolema, on enää vain osa kirjallisuustieteen ja filosofian työkalupakkia. Onhan meillä esseistejä (Matti Mäkelä ja Jan Blomstedt muun muassa; onko Kirsi Liehu Kirsikankukkineen esseisti?), mutta ei se oikein riitä. Miksi suurten systeemien luojat ovat kuolleet? Minua ahdistaa tekijän kuolema. Aina välillä. [Täällä editoidessani puhisen ja mutisen: "Vittu mitä paskaa!" - jn]
Dead Moon oli uskomaton. Kauniimpi kuin Beatles, miehekkäämpi kuin Johnny Cash, kovaäänisempi kuin Ted Nugent, vihaisempi kuin Sex Pistols, tehokkaampi kuin AC/DC, herkempi kuin Simon & Garfunkel. Ehkä maailman paras bändi. Tosin Beasts of Bourbon, jonka The Low Road -levyä juuri kuuntelen, vetää vertoja aika tavalla. Varsinkin "Chase the Dragon" kamppailee jonkun "Dagger Moonin" kanssa maailman parhaan rockbiisin sijasta.
Pian en enää ehdi Doomia pelaamalla nostattaa adrenaliinia. Pitäisi ottaa kone mukaan ja pelata leffojen välissä, mutta pitää varmaan myydä puffetissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti