En muistanut tai jaksanut eilen kirjoittaa. Mitä olisin kirjoittanut? Olin masentunut ja väsynyt. Illalla näin Demyn Enkelten lahden (1963), joka oli hieno elokuva, mutta jonka olin mielikuvissani sekoittanut yhtä hienoon Lolaan. Joku ujo tyttö soitti minulle ja kysyi elokuvakerhosta - kerroin, mitä tiesin, ja tajusin olleeni pelottava ja vakava. Kokous 31. päivä, toivottavasti tyttö tulee. En saanut tietää hänen nimeään. En uskaltanut kysyä, olisi voinut luulla, että joutuu johonkin kammottavaan rekisteriin.
Tänään: masennus jo ohi. En käynyt aamulla lenkillä, koska kurkku oli arka ja polvi oli kipeä. Mikähän sitä vaivaa? Perjantaina lääkärille.
Yritin miettiä naissarjakuvan tekijöitä - en keksi ainuttakaan. Olen luvannut Mikolle, että toimittaisin ehdotuksen opintovaatimuksiin uudeksi sarjakuva-kohdaksi. Olen muistanut vasta Annie Goetzingerin ja Claire Bretecherin - sellaisista, joita kehtaa tenttiä. Missä tosin raja? Onko Miguelanxo Prado nainen? Jos ei, niin pois vain. Keneltä kysyn? Pitää kysyä Juhalta, tekeekö hän kohtaan teoreettisten kirjojen ehdotuksen. Olen ehdottamassa Frank Millerin Dark Knightia - kenties paras (ellei muisteta Alan Mooren Watchmenia, jonka vika on siinä, ettei sitä ole suomeksi) supersankarimuunnos, sitä vain ei varmaan saa kokonaisena suomeksi. Semic saisi julkaista sen albumina: myisi varmasti. Ei oikein kehtaa ehdottaa Millerin härskimpiä juttuja (Hard Boiled, Sin City), kun ei niitä kukaan tentaattori kuitenkaan enää ymmärtäisi. Markkukin myönsi, että Millerin sarjakuva on paras Batman-tulkinta, mitä on. Pohdimme, kuka siitä voisi ohjata elokuvan. Tarantino? Tekisi siitä jauhavan dialogin juhlan, jossa olisi veristä väkivaltaa. Coppola? Lopputulos olisi liian teatraalinen. Dark Knightin tulisi olla sekä kevyt että rankka: kosketus populaarikulttuurin viattomuuteen tulisi törmätä millerilaiseen synkkyyteen ja tuskaan jollain muulla tavalla kuin mitä ehdottamani ohjaajat tekisivät.
Söin liikaa. Tein haudutettua punakaalia ja söin sitä riisin kanssa. Se on selvästi lisäkeruoka. Pitääkö ostaa lihaa huomenna? Söin myös pullavanukkaan pois - epäilin, onko se enää hyvää toisen kerran lämmitettynä. Olisi voinut olla. Kananmuna maistui siinä liikaa.
Ylensyömisen jälkeen tulee aina luvattua mennä seuraavana aamuna lenkille: onko lupaus kuin rukous, joka poistaa huonon omantunnon ja kolkutuksen? Ei kuulosta hyvältä. Kävelylle voisi tosin mennä, että saisi paremmin nukuttua. Ja vähän energiaa tuhlattua. Paljonkohan kirjoittamiseen kuluu energiaa?
Puhuin isäni kanssa puhelimessa. Olen yrittänyt saada häntä soittamaan minulle - nyt minä soitin ja puhelu kesti puoli tuntia. Koska saisin isäni ymmärtämään, että hän on isäni ja että hänellä on vastuu soittaa minulle, koska hänellä on rahaa, minulla ei. Asia ei ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteissään kyllä. Saattaa joutua työttömäksi koska tahansa. Lehdessä on enää kolme työntekijää ja isoveljeni apuna. Hänellä oli kuulemma seitsemän kuvaa ja saman verran juttuja tämän päivän lehdessä. Mikähän Akin veroprosentti on? Elääkö hän onnellista elämää?
Päiväkirjaansa tulee kirjoitettua liikaa. Kaikki menee läpi.
Luin tänään Hannele Koivusen Madonnan ja huoran. Nopeasti luettava kirja - aloitin eilen -, jossa on paljon asiaa hiukan sattumanvaraisesti esiteltynä. Olisin lukenut gnostilaisista enemmänkin. Sekoankohan minä joskus lahkoihin, kun ne ovat niin kiehtovia?
Nyt iltakävelylle.
Ja sen jälkeen klo 21:26. Tyydytin voyeristisia halujani tirkistelemällä ihmisten ikkunoista. Moni ei vielä pidä verhojaan kiinni tai alhaalla ja valojen palaessa näki melkein yhtä hyvin kuin olisi asunut ihmisten luona. Mitä näin? Asuntoja, joissa ei juurikaan ole kirjoja. Mauttomasti sisustettuja, kelvollisesti sisustettuja, hyvin sisustettuja asuntoja. Mutta: jos asunnossa ei ole kirjoja, se on jotenkin kalsea. Oliko se Cicero vai Seneca, joka sanoi, että kirjaton asunto on kuin sieluton sydän (tai sydämetön sielu)? Olen samaa mieltä: vasta kun asunnossa on kirjoja, sillä on kosketusta inhimilliseen, kulttuuriin, elämään ja kuolemaan. Muuten se on irrallaan omasta ajastaan ja historiastaan. Se ei tiedä muuta kuin itsensä ja on siksi vanki. Kirjaton asunto on vanki. Se on pelokas asunto, koska sen täytyy käpertyä itseensä, koska se ei uskalla ottaa sisälleen mitään, mikä on sen ulkopuolelta: kirjat edustavat sille pelottavaa ulkomaailmaa. Ja koska ulkomaailma ei ole pelottava, kirjat on otettava vastaan.
Toimiiko televisio tai radio kirjattomuuden vastapainona? Ei. Televisio ja radio eivät ole ajattelevia olentoja, kirjat sen sijaan ovat. Kirja on hyvä ystävä, kuten lapsillekin joskus sanotaan, kun nämä eivät keksi mitään yksinleikittävää leikkiä, mutta televisio ja radio ovat korkeintaan renkejä.
Ruoka ei millään asetu. Olen raskas. Raskaana.
Ostin tänäänkin kaksi kirjaa, yliopiston kirjaston poistomyynnistä, Kauko Kyyrön Viipurin Suomalaisen kirjallisuuden seuran historiikin ja Matti Luoman kirjan Edvard Westermarckista. 2 mk/kpl. Olisi voinut ainakin Kyyröä ostaa kaksi tai kolmekin, myyntikappaletta. Olisi siitä voinut kympin tai viisitoista saada. Matti Savolaisen Faulkner-gradun jätin. Se oli liian iso enkä minä sitä koskaan olisi lukenut. Miksi en? Miksi sitten lukisin joittenkin intoilijoitten intoilevan ja ihannoivan historiikin? Minua vaivaa jokin. En ole vielä saanut tietää Louhimiehen huutokaupasta: olenko saanut taakakseni Verlainen Runoja? Ottaakohan Louhimies vaihdossa joitain kirjoja? Tuskin. Nyt Fredric Brownin kimppuun loppuillaksi.
Ja luettuani Fredric Brownin Täältä ikuisuuteen -kirjan (mikä järjetön suomenkielinen nimi! onko tällä nyt sitten muka jotain tekemistä Zinnemannin elokuvan kanssa?) - kello oli 23:43, kun laskin kirjan kädestäni - minun on pakko kirjoittaa siitä jotain, että saan rauhan.
En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin järkyttävää ja jännittävää. Kuin olisi lukenut kauhuromaania. Juttu oli jossain määrin epäuskottava, mutta mitä sitten: kun kyseessä on miehen kohtalo, miehen elämä ja ainoa rakkaus, ei kysellä uskottavuuden perään. Harvoin lukee kirjoja, joita ei voi laskea kädestään. Vernen kirjat esimerkiksi eivät ole sietämättömän jännittäviä, niitä lukee tunnista toiseen vain, koska ne tarjoavat hyvän tekosyyn olla tekemättä mitään muuta (tämä ei kuulosta kovin hyvältä: keksin joskus toiste jotain hienompaa). King, Barker - pöh! Tähän ei ole moni pystynyt. Fredric Brownia pitää saada lisää! (Ihan kuin kirjoittaisin kirja-arvostelua. Päiväkirjani onkin kirjallinen päiväkirja. Tässä on siis enemmän kirjallisuudellisuutta kuin monissa päiväkirjoissa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti