Tässä on jo enemmän sitä mainostamaani metakirjallisuutta - aika rasittavaa koketeerausta esiintyy muuallakin. Kohdat, joissa kommentoin kirjoittamiani romaanipätkiä, käsittelevät käsikirjoitusta, joka ei ikinä valmistunut. Nyt hanke tuntuu aika kaukaiselta.
Tein tänään maksapihvejä ja söin niitä hyvällä ruokahalulla. Mitä niissä oli? Maksaa (naudan) noin 150 g, sitten viisi pientä perunaa raastettuna, hiukan pekonia, yksi sipuli, mausteita (valkosipulia, meiramia, pippureita, suolaa) ja porkkana-omena-appelsiinisotkua (en oikein tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua: mehun tekemisestä jäänyttä, tyystin nesteetöntä raastetta: ei se paljon maistunut). Paistettu pannulla aika kauan. Söin karpalohillon kanssa: melkein erinomaista. Lienee siis todella aihetta pelätä, että alan pitää maksasta. Millaista olisi maksakastike? Siihen pitäisi laittaa rajusti rasvaista lihaa lisäksi - olin tänään onnellinen pekonista. Jälkiruoaksi tarpeettoman paljon jäätelöä omenahillon ja kanelin kanssa. Ruoka yksin riittää tekemään ihmisestä onnellisen. Luin Vernen Kohti pohjoista -kirjaa. Miksi äidit haluavat kieltää ruokapöydässä lukemisen? Miksi juuri näitä kahta pidetään vastakkaisina toisilleen? Pitäisikö äitien mielestä ruokapöydässä vain seurustella, toisin sanoen, onko ruokapöydän tarkoitus sosiaalinen? En tässä tapauksessa ole enää varma, onko lukemisen kieltäminen ruokapöydässä niinkään huono asia. Yksinään en voisi kuvitella syöväni ilman lukemista. Oli se sitten vaikka mainoksia.
Lukeminen on taistelua aikaa vastaan - siksi sitä pitää tehdä ruumiillistenkin toimintojen äärellä: syömisen ja ulostamisen. (Jos XXX:n toivomusten mukaisesti alkaisin pissata istualtani, voisin lukea silloinkin. Se vaatisi jo kirjahyllyn vessassa, koska toimitus olisi niin lyhyt, ettei sen vuoksi kannattaisi etsiä mitään luettavaa.) Tätäkö ajattelin silloin neitsyenä, että lausun runoja rakastellessani? (Absurdi ajatus! Itse asiassa olen melkein tyystin hiljaa.)
Näin tänään kolme elokuvaa - melkein kulta-aikojen veroinen suoritus, jonka jälkeen olin kyllä aika puhki. (Vasta mainitut maksapihvit palauttivat minut päiväjärjestykseen.) Puumiehen morsian ja Smoke olivat erinomaisia (jälkimmäisen jälkeen halusin lukea Paul Austeria - Invention of Solitude on lukematta, samoin Mr. Vertigo), Kummelistories ei niinkään. Mitä siitä sanoisin? Minusta tuntui, että se oli sarjaan verrattuna huonoa keskitasoa: vitsit eivät menneet tarpeeksi yli, niin kuin sarjassa ajoittain. (Sokeakin kana löytää jyvän -periaatteella.) Minusta tuntui myös, että ihmiset eivät nauraneet niin paljon kuin olisivat halunneet tai kuin olivat odottaneet nauravansa. Elokuvan aikana mielessä kävi ajatus vedonlyönnistä, jossa arvattaisiin elokuvan katsojamäärä. Minun veikkaukseni olisi 50-60 000, mikä tietystikään ei olisi huono, mutta ei se yli satatuhatta, jota jotkut hassut ovat ehdottaneet.
Pieni tauko - iltatee ja hiukan Jules Vernea.
Kuvittelin tänään, että kun minun päiväkirjani joskus julkaistaan, siitä sanotaan, että se on "päiväkirjan mahdollisuuksia ja narratiivisia keinoja koetteleva päiväkirja". Tämä tuleekin olemaan - ainakin osittain - metapäiväkirja, toisin sanoen, se on päiväkirjan päiväkirjan pitämisestä.
Kun näin Smoken tänään, halusin olla kirjailija.
Kaija vertasi minua tänään Buranaan - sanoi, että vien pois päänsäryn ja kuukautiskivut. (Kun ihmettelin, viekö Burana muka kuukautiskivut pois, Kaija sanoi, ettei hän tarvitse mitään.) Mikä vertaus: pitää huomata, että nykyaikana (puhutaanko postmodernista) romanttiset metaforat ovat tällaisia, ne ottavat aiheensa ja kuvansa sellaisesta arkipäivästä, jollaista ei aiemmin ole ollut. Olen turhan monisanainen: mitä tarkoitan sanoa on, että aiemmin Kaija olisi verrannut minua vaikkapa kukkaan tai iltatähteen (vielä 20 vuotta sitten hän ei olisi sanallakaan vihjannut kuukautisiin). Kun kosmetiikka, lääkkeet, teknologia &c. astuvat arkipäivään, niitä aletaan käyttää myös metaforissa. (Tietysti se oli kaunis kohteliaisuus - Kaija tarjosi minulle myös ihanan kermavaahtotäytteisen leivoksen.) Tämä on jo hiukan sitä, mitä Simo kaipasi ihmetellessään, koska tulee sellaisia nykyaikaisia sukunimiä kuin Sähköjärvi.
Mistä vielä kirjoittaisin? Onko kirjoitettava vain silloin, kun on jotain sanottavaa? Mistä tietää, milloin on jotain sanottavaa?
Vielä illalla myöhemmin:
Lueskelin äsken romaanini Tanner-osuutta. Aiemmin päivällä olin miettinyt, miten sitä tulisi muuttaa. Joskus aiemmin mietin, että eri osien välillä olisi hiukan epäsuhtaa - ainakin Tanner- ja Anna-osuuksien välillä, niin että näiden kertomukset eivät paljon sotkeutuisi toisiinsa, toisin sanoen, että Anna ei paljonkaan esiintyisi Tannerin kertomuksessa. (Eipä hän toisaalta paljon esiinnykään, jos olen vasta 40. sivulla ja katoaa pian.) Mutta miten tehdä "uskottavaksi" Tannerin lähtö Nordenskiöldin perään, elleivät Anna ja Julia (tulevatkohan henkilöni minulle rakkaiksi?) ensiksi käy siellä Taivalkoskella peräämässä totuutta. Onko se muutenkaan epäuskottavaa? Pitäisikö Tannerin pysyä kaupungissa niin kauan kuin Garfunkel joukkoineen tulee? Ei kai.
Toinen asia: Haluaisin liittää ainakin Tanner-osuuteen (Anna-osuus tulee olemaan sellainen melkein kokonaisuudessaan) enemmän aatehistoriallisia keskusteluja, à la Eco ja Bouvard et Pécouchet. Miten niitä pitäisi integroida? Raa'asti vain? Mistä sitten puhuttaisiin ja miten se sopisi alun kanssa? (Pitäisikö se siinä tapauksessa muuttaa?) Eihän ole järkeenkäypää, että kertoja ensiksi selittää, miksi aloittaa niin tylsästi (jotta pääsisi pian asiaan) vain aloittaakseen pitkät ja turhat filosofiat muitten henkilöitten kanssa. Mutta näin tekevät monet. Ja ehkä se antaisi aihetta puhua epäluotettavasta kertojasta, mikä sitten taas tekisi oloni hienoksi: sentään epäluotettava kertoja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti