Joulusaarna: Hyvinvointivaltion ylijäämä

Olin reilu viikko sitten kaupungin lasten ja nuorten psykiatrisella poliklinikalla saamassa palautetta. Olimme poikamme kanssa olleet kesällä videoitavana: meille annettiin yksinkertaisia tehtäviä, joiden suoriutumista sitten psykiatri ja sairaanhoitaja tarkkailivat videolta.

Ensiksi minua jännitti ("ei anneta rajoja lapselle", "olet lapsesi kaveri"), mutta sitten nopeasti tajusin, että tämä on ihan hukkaanheitettyä aikaa. Tiedän itsekin, että suhteeni lapseeni on lämmin ja se sallii sekä lämpimät hymyt että toisillemme naureskelun ja niin hellän ja luontevan kosketuksen kuin silkan alatyylisen pelleilynkin. Ja juuri tämän sairaanhoitaja ja psykiatri sanoivat ja vielä korostivat asiaa: "Onko teillä tällaista, lämmintä ja sydämellistä?" Ei kun me keksittiin koko juttu.

Siinä meni puolitoista tuntia aikaani ja vielä joulunalusviikolla, jolloin pitäisi vuoden työt saada käärittyä pakettiin.

Kotiin päästyäni tajusin kuitenkin, että juuri tämä ylijäämä on se, mikä tekee hyvinvointivaltiosta tärkeän ja toimivan. Joku saattaisi sanoa, että siinä kukkahattutädit ylihuolehtivat ja holhosivat, määräsivät millaista minulla ja lapsellani tulee olla. Valvovat vieläpä!

Ei se nyt ihan niin mene. Me emme voi tietää, kuka osaa olla lapsensa kanssa asiallisesti. Eikö niin, että jos meitä kohdeltaisiin eri tavalla kuin muita apua hakevia vanhempia, meidät asetettaisiin viranomaisen edessä epätasa-arvoiseen asemaan? Osaamme analysoida itsekin pulmiamme ja tiedämme suurin piirtein, mistä muodostuu hyvä elämä - olisiko meidän pitänyt sanoa, että antaa olla, jätetään tämä nyt väliin: "Joo, kyllä minä osaan olla lapseni kanssa, en tarvitse apua." Sillä juuri sitähän me olemme hankalan ja raivokohtauksiin taipuvaisen lapsemme kanssa tarvinneet. Ja juuri tässä hyvinvointivaltio meille tukensa antoi. Siksi lähetän tässä joulun kunniaksi kiitokset niille tahoille, jotka kiitoksen ansaitsevat (vaikka emme vaimon kanssa aina olisi osanneet sitä riittävästi ääneen sanoa):

Kiitos lääkärille, joka tunnisti hätämme ja määräsi ensiavuksi melatoniinia ja kärsivällisesti sääti lääkitystä kohdalleen moneen eri kertaan.
Kiitos sairaanhoitajalle, joka kannusti väsyneitä vanhempia ja tunnisti monia ongelmakohtia.
Kiitos sairaalan psykiatriselle poliklinikalle, jossa lapsemme vihdoin sai diagnoosin.
Kiitos poikamme koululle, jonka rehtori, opettajat ja avustajat ottivat asiat vakavasti.
Kiitos erityiskoululle, jonka opettajat ja avustajat jaksavat aina kannustaa poikaamme eivätkä vähästä hätkähdä.
Kiitos erityiskoulun johtajalle, joka keksi, että pojallemme voisi sopia hevostoiminta.
Kiitos myös sille säätiölle, joka tuellaan mahdollistaa hevostoiminnan.
Kiitos hevostoiminnan vetäjälle, joka kirjoitti päiväkirjassaan: pojallamme "on luontainen tatsi eläimiin, jota kannattaa ilman muuta hyödyntää tavalla tai toisella tulevaisuudessakin".

Poikamme sai juuri sanallisen välitodistuksen. Siinä kehutaan häntä muun muassa käsialan kehittymisessä sekä laskutaidossa ja innossa laskea vaikeitakin tehtäviä, mutta myös käytöksessä. Se on suuri helpotus ja ilo. Ja saman näkee myös poikamme käytöksestä. Ystäväni tapasi poikamme lounaalla jokin aika sitten ja sanoi jälkeenpäin: "Selvästi näkee, että poika viihtyy elämässään ihan eri tavalla kuin ennen, oikein reippaan ja terveen näköinen."

(Jos teksti jäi epäselväksi, kannattaa lukea tämä vuoden takainen kirjoitus. Kuvassa poikamme pari vuotta sitten Kemiön Sagalundin vanhassa koulurakennuksessa.)

PS. Meillä on muuten perheessä uusi bloggaaja.

Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja Turun puretuista taloista eteni tänä syksynä kolmanteen osaansa ja tuttuun tapaan arvioin sen kustantajani Harri Kumpulaisen (siis mies Turbatorin takana) julkaisemaan Rakennussanomat-lehteen. Lehti on laajassa ilmaisjakelussa, silti luulen ettei moni niitä juttuja lue, joten julkaisen arvioni täälläkin. Samalla käytän tilaisuuden korjatakseni painettuun juttuun valitettavasti pesiytyneen virheen: Sairashuoneenkatu 6:n tuplatalon on suunnitellut Abel Sandelin, ei Veijo Kahra, kuten Rakennussanomissa väitän. Sinänsä se, mitä sanon talosta ja sen suunnittelijasta, pätee. 

Tässä muuten arvioni kirjasarjan ekasta osasta, tässä tokasta. Samoja juttuja kaikissa pyöritellään.

Rauno Lahtisen hieno kirjasarja jatkuu
Esoteerisen purkutieteen kronikka

Kaikki tietävät Phoenix-hotellin, vanhan postitalon ja Börsin. Kaikki osaavat valittaa, kuinka hienoja ja upeita taloja purettiin 1960- ja 1970-luvuilla rumien uusien talojen tieltä.
Upeiden kivitalojen purkaminen viime vuosikymmeninä ei ole kuitenkaan koko totuus. Ympäri Turkua on lähes kaikkina aikoina purettu vanhoja taloja pois uudempien tieltä ja suurin osa hävinneistä taloista on tyystin unohdettuja.
Rauno Lahtisen kirjasarja Turun puretuista taloista on edennyt kolmanteen osaansa; kustantajaksi on vaihtunut Sammakko, mutta formaatti on pysynyt samana. Sarjan ensimmäinen osa keskittyi ydinkeskustan tunnetuimpiin tapauksiin, toinen osa jo levitti katsauksen laajemmalle ja paljasti esimerkiksi linja-autoaseman kadonneen inhimillisen ympäristön, jonka tilalla on nyt bussien ankeita parkkipaikkoja.
Kolmas osa on vielä kiinnostavampi. Se on melkein esoteerinen esitellessään satama-alueen kadonneita taloja, jokirannan hotelleja (kai tiesitte, että klassistisen Boren alta on purettu talo 1920-luvulla?) ja kaavasta kadonneita katuja (Räävelinkatu). Jännittäviä yksityiskohtia ovat esimerkiksi Välikadun puutalot tai jokirannasta Linnankatuun ulottuneen sairaalan puutarha, jota Käsityöläismuseon johtaja Irja Sahlberg yritti turhaan pelastaa 1950-luvulla.
Kiinnostavia ovat myös Rautatieläisten talo ja Turun munan tehdas Koulukatu 22:sta, jotka purettiin vuonna 1976. Erityisen surumielinen on kuva vuonna 1971 puretun Beetlehem-kirkon kirkontornista yksinään ja murjottuna.
Juseliuksen paitatehdas Rauhankadun varrelta on vähintään erikoinen – se olisi nyt taatusti himoittu asuinpaikka, jos olisi saanut olla paikallaan. Pekka Pitkäsen Meritalokin (1966) Käsityöläiskadulla näyttäisi paremmalta, jos sen vieressä ollut jugendtalo (Adrian Thomander, 1913) olisi saanut jäädä paikalleen. Olisiko Sininen talo saanut jäädä, jos sen edestä ei olisi purettu kahta puutaloa?
Lista on loputon. Lahtisen kirja on niin kiehtovaa kuin surullistakin luettavaa.
Jostain syystä 1950-luvulla tehdyistä purkamisista ei ole niin vihainen kuin myöhemmistä. Mitä lähempänä purkamiset ovat omaa aikaa, sitä typerämmiltä ne tuntuvat ja sitä enemmän ne synnyttävät raivoa. Yksi esimerkki – ja vähän tunnettu sellainen – on Wiklundin kouluna tunnettu jykevä, päätykolmiolla varustettu uusrenessanssitalo, joka purettiin vuonna 1981. Sen tilalla on nyt poliisilaitoksen mälsä keltatiilinen mitättömyys.
Johtuuko tunne siitä, että 1950-luvulla ja vielä 1960-luvun alussa rakennettiin miellyttävää arkkitehtuuria? Jopa Sairashuoneenkatu 6:ssa oleva vuonna 1955 rakennettu seitsen- ja yksitoistakerroksisista rakennuksista koostuva talopari ei tunnu ollenkaan niin pahalta kuin monet 80–90-lukujen nolot rykäisyt. Sairashuoneenkadun talon arkkitehti Abel Sandelin olikin yksi Erik Bryggmanin perillisiä Turussa, kodikkaiden kerrostalojen suunnittelija.
Toinen piirre, jonka tajuaa Lahtisen kirjaa selaillessa, on se, että jugendtyylisiä puutaloja on Turussa säilynyt oikeastaan aika paljon. Niitä enemmän kirjassa herättävätkin kiinnostusta ja ihailua monet 1800-luvun puolivälissä rakennetut empiretyyliset puutalot. Niitä on Turun keskustassa enää hyvin vähän ja osa niistä on edelleen ollut vaarassa tulla puretuksi, kuten Kaskenkatu 15:ssä. Jugendin levottomuuden ja orgaanisuuden jälkeen empiren rauhallinen tasapainoisuus tuntuu Lahtisen kirjan upeissa kuvissa yhtäkkiä jännittävän raikkaalta.
Rauno Lahtinen: Turun puretut talot 3. 240 s. Sammakko 2013.

Kritiikki on kriisissä - jälleen kerran!

Kritiikkiä luonnehtii se että se on aina kriisissä. Koskaan ei ole ollut aikaa, että olisi todettu, että juuri nyt kirjoitetaan hyvää kritiikkiä. Tässä kritiikki vertautuu journalismiin, josta se luonnollisesti on osa. Journalismia kyllä voi olla ilman kritiikkiä ja varmasti moni haluaisikin heittää sen huuthemmettiin lehdistä tai muusta mediasta pilaamasta meininkiä. (Ja tätähän on viime aikoina myös tapahtunut.)

Kirjoitan asiasta tolkuttoman myöhään ja kohu on jo laantunut, mutta monet eri tapaukset viime aikoina saavat sanomaan: kritiikki on kriisissä jälleen kerran. Ensiksi Oskari Onninen kirjoitti porttikiellon arvoisesti Cheekin albumista arvion, jossa hän ei kuvaile musiikkia lainkaan ja jossa - erään Facebook-kommentoijan mukaan - hän hyökkäsi ala-arvoisesti Cheekin kimppuun henkilönä. (Tässä muuten Kaasuputken Jami Järvinen mainiosti selittää kädestä pitäen, miksi Cheekin levyä arvioitaessa pitää tai ainakin voi nimenomaan käydä henkilön kimppuun.)

Sitten isossa ja tärkeässä päivälehdessä julkaistiin samana päivänä kaksi kirja-arviota, joita sekä kohteena olevat kirjailijat että heidän kollegansa pitivät ala-arvoisina, mauttomina ja asiantuntemattomina. Kritiikki ja varsinkin tämän päivälehden kirjallisuuskriitikki tuomittiin Facebook-keskusteluissa alimpaan maanrakoon. Se on lyhentynyt, pinnallistunut, tullut asiantuntemattomaksi ja henkilöönkäyväksi, ketä tahansa laitetaan kirjoittamaan mistä tahansa kirjasta ja niin edelleen. Luulisin että kaikki argumentit on kuultu kaikkina vuosikymmeninä. Totta on, että Suomessa oli aikoinaan yleistä tehdä elokuvakritiikkiä niin että elokuvaa lähetettiin katsomaan juoksupoika eli lähetti. Tämä kertoi sitten vaikutelmia jollekin lehden toimittajalle, joka naputteli juoksupojan mielipiteet jutuksi. Tällaista ei varmaankaan enää tapahdu.

Yleensä on pidetty asiallisena, että kirjailija tai muu taiteilija ei vastaa saamaansa kritiikkiin. Nielköön kiukkunsa. Se on kieltämättä vaikeaa. Itse elän niin että en joko lue saamiani kritiikkejä tai sitten pyydän esilukijoita, kuten vaimoa, tarkistamaan tekstit etukäteen ja kertomaan, voinko lukea ne menettämättä yöuniani. Myönteisenkin arvion lukeminen voi tuntua henkisesti raskaalta.

Minulla on jalka kummassakin leirissä. Kirjoitan kritiikkejä ja teen kirjoja. Minulla on ainakin joskus ollut maine pisteliäänä kriitikkona, olen saanut kuittailuja niin kirjantekijöiltä kuin kustantajiltakin. Toimituksiin vihaisia kirjeitä lähettäviä kirjailijoita on kyllä yleensä pidetty lähinnä säälittävinä. Olen kokenut tätä itsekin - en tiedä, kumpi on pahempaa, kirjoittaa kriittinen arvio kirjasta vai saada haukkumakirje suoraan kotiin kannettuna. Jotkut loukatuksi itsensä tuntevat ovat hyvin peräänantamattomia ja pitkävihaisia. Kuulin vuosia jälkeenpäin, että eräs tuohtunut kirjailija halusi käyttää kustantamonsa tiedotustilaisuutta hyväkseen haukkuakseen minua, käsittääkseni nimeltä, mutta kustantamon tiedotusosasto sai tästä vihiä ja puhui kirjailijan ympäri. Nähdäkseni kaikkien osapuolien onneksi.

Tilanne on tietysti sosiaalisen median ja blogien aikana muuttunut radikaalisti. Miksi kirjailija ei käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja osoittaisi Facebook- tai Twitter-päivityksessä ne virheet, jotka arvostelija on tehnyt? Tai kertoisi, miksi juuri tämä kriitikko oli täysin väärä henkilö arvioimaan juuri tämän kirjan? Sitä ei pidetä enää säälittävänä, vaan pikemminkin rohkeana tekona. Kirjailija ei ole enää haluton vain ottamaan vastaan haukkuja tai epämääräisesti muotoiltuja kehuja, vaan hän pystyy tarvittaessan panemaan hanttiin "väärille" lukutavoille.

(Boris Hurtta muuten kehui Haamua!)

Yleinen kommentti on viime aikoina ollut, että kirjoissa ei mitään ole vahingossa, kaikki on tahallaan sinne laitettu - jos siis kriitikko sattuu vaikka sanomaan, että jokin elementti kirjassa ei tunnu perustellulta tai jos kirja tuntuu kriitikosta liian pitkältä. Tuntuu vähän oudolta: eikö kukaan muka anna alitajuntansa tms. viedä niin että tuloksena on jotain ennalta-arvaamatonta? Puhumattakaan siitä, että monen vuoden pohdinnan jälkeenkin voi tehdä itse virhearvion. Eikö tällaista muka tapahdu elämässä koko ajan? Miksi taideteos olisi siitä jotenkin erillinen, irrallinen juttu? Ovatko taiteilijat neroja, joiden kaikki teot ovat erehtymättömiä? Minä ainakin tiedän täsmälleen, mitkä asiat Jumalten tuhossa, Haamussa ja Viimeisessä bjarmialaisessa ovat väärin, pitkän harkinnan jälkeenkin (sentään tein Jumalten tuhoa yli kymmenen vuotta!). Tiedän, että monen vuoden tekemisen jälkeen Pulpografiassa, Kuudestilaukeavissa ja Valkoisessa hehkussa monet asiat ovat päin helvettiä, vaikka tein niitä pitkään ja hartaasti. (No okei, Kuudestilaukeavissa on suurin piirtein kaikki oikein.)

Ylläoleva ei tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi vastapuolen argumentteja. Kriitikoilla on tekijöihin nähden enemmän valtaa kuin he tai toimitukset yleensä suostuvat myöntämään. Kielteinen arvostelu tai arvostelematta jättäminen voivat olla isoja tekoja tulevaa uraa tai apurahoja ajatellen. En osaa ajatella, mitä ne tarkoittavat vaikkapa kuvataiteen ja näyttelyiden alueella. On kuitenkin eri asia arvioida Cheekin kaltaisen megasuosikin julkista henkilöä kuin vaikkapa aloittelevan kirjailijan. Mikä on sallittua yhtäällä ei ole välttämättä sallittua - tai ainakaan järkevää - toisaalla. (Ylläoleva ei myöskään tarkoita muuten sitä, että pitäisin Jumalten tuhoa tai Haamua, Viimeisestä bjarmialaisesta puhumattakaan, kauhean tärkeinä kirjoina, joita ei saisi rusikoida niin paljon kuin haluaa - vaikka se minua itseäni satuttaisikin.)

Tämä on vähän tämmöinen toisaalta-toisaalta -juttu. Kaikki ovat oikeassa. En aina innostu, kun kirjailijat - tai muut taiteilijat - suuttuvat teostensa arvosteluista sosiaalisessa mediassa, mutta en myöskään mene sörkkimään sekaan ja sanomaan, että kriitikolla on oikeus kirjoittaa niin kuin itse haluaa (niin kuin kirjailijallakin on). Minähän se olen, joka en pysty omien teosteni arvosteluita lukemaan.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi Kekkonen

Olen ollut huono bloggaaja viime aikoina. Minulla on ollut jonkin aikaa kesken kritiikin kriisiä käsittelevä kirjoitus (eikö kuulostakin kuumalta?), mutta sitä kirjoittaessa alkoi tuntua, etten oikein tiedä, mikä on pointtini. Sitä on tietysti tapahtunut ennenkin näitä blogitekstejä tehdessä eikä se ole koskaan estänyt juttua julkaisemasta. Näin käynee siis jälleen ensi viikolla. 

Olen viimeistellyt kirjaprojektia, jossa olen koonnut yhteen erinäisiä vanhoja suomalaista lukemisto- ja kioskiviihdettä käsitteleviä kirjoituksiani. Kirjan nimeksi tulee Ruutia, räminää, rakkautta ja se ilmestyy alkuvuodesta Avaimelta (eli entiseltä BTJ:ltä). Muistin jokin aika sitten kirjoittaneeni presidentti Kekkosen lehtikirjoituksista ja kaivoin jutun esiin tarkistaakseni, voisiko juttua käyttää kirjassa. Ei oikein - se on Minä olin diktaattori -teoksen arvostelu, jota pitäisi laajentaa huomattavasti. Lisäksi minun pitäisi lukea Ari Uinon Nuori Urho -kirjaan sisältyviä juttuja ja novelleja eikä siihen ole aikaa, kun lupasin jättää käsikirjoituksen ensi viikolla. Tässä juttu kuitenkin. Se ilmestyi alun perin nyttemmin lakkautetussa KirjaIN-lehdessä. 

Unohdettu senttari UKK

Urho Kekkonen: Minä olin diktaattori ja muita kirjoituksia. Toim. Pekka Tuomikoski. 239 s. Minerva.

Urho Kaleva Kekkonen ei jätä suomalaisia rauhaan. Liki 30 vuotta hallinnut presidentti on niin lujasti kiinni suomalaisten alitajunnassa, että hänestä on tehty yli kaksisataa kirjaa.
Eikä Kekkos-huuma laannu. Uusiin Kekkos-kírjoihin kuuluuu Pekka Tuomikosken toimittama kirja Minä olin diktaattori, johon on koottu Kekkosen vähän luettuja tilapäätekstejä: puheita, artikkeleita, pakinoita. Kirja päättyy Kekkosen irtisanoutumisilmoitukseen 26.10.1981.
Teoksen kiinnostavinta antia ovat kuitenkin aiemmin julkaisematta jääneet tekstit, joista suuri osa on novelleja ja näytelmiä. Niitä naputeltiin puhtaaksi Kekkosen muistelmia varten, mutta Paavo Haavikon haamukirjoittama Vuosisatani-teos (1981) jäi yhteen osaan. Näin nuoren Kekkosen kirjoitelmat jäivät käyttämättä ja arkistojen kätköihin.
Ari Uino on vastaavia tekstejä aiemminkin koonnut teokseen Nuori Urho (1999) eikä kuva Kekkosesta novelleja ja pakinoita senttailevana lehtikirjoittajana ole enää mikään yllätys. Kekkosen medioita olivat muun muassa Kajaanin Lehti ja Nyyrikki, joka vielä 1900-luvun alkupuolella oli kirjallinen, ei viihteellinen lukemisto. Kekkonen julkaisi salanimillä: Esa Isi, Känä, Urho Sorsimo.
Nuori Kekkonen ei ollut kovin hyvä kirjailija. Harva on alle 16-vuotiaana. Lisäksi pitää ottaa huomioon, että 1910- ja 1920-luvuilla kirjoitettu suomalainen kirjallisuus vaikuttaa helposti jaarittelevalta. Siltikään ei ole mikään ihme, että eräät nyt luettavissa olevat Kekkosen tekstit ovat alun perin jääneet julkaisematta.
Vai mitä pitäisi ajatella seuraavanlaisesta dialogista:

Aili: Päivää. No kuuluukos Matille mitään?
Tasku-Matti: Mitäpä sitä Matille. Rauha vain. Mitä taloon?
Mankis-Olli: Eipä kuulu isoja Ollillekaan. Mitä vain taloon.
Aili: Ei kuulu taloonkaan ihmeempää. Istukaa!
Tasku-Matti: Kylläpähän tässä kerkiää, mutta istutaan kun käsketään.
Mankis-Olli: Ainahan sitä kerkiää, mutta tietysti istutaan.

Toisaalta sanailu on kuin jostain Speden sketsistä, jossa vitsin loputon jatkuminen on sen ainoa pointti.
Näytelmä on nimeltään "Raittiuslupaus", ja Kekkonen oli tarjonnut sitä Karistolle kustantamon pitkäikäiseen Seuranäytelmiä-sarjaan vuonna 1916. Muita Minä olen diktaattori -kirjasta löytyviä aiemmin julkaisemattomia helmiä ovat esimerkiksi 14-vuotiaana kirjoitettu seikkailukertomus "Isonvihan muistoja" ja humoristinen näytelmä "Juipit" vuodelta 1916. Jälkimmäisessä Tuomikoski näkee profetian Kekkosen tulevasta työstä Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa.
Kiinnostava on myös nimetön ja kesken jäävä raittiusaiheinen näytelmä - tai ainakin sellaiseksi epäiltävä. Nuori Kekkonen tuskin olisi uskaltanut ryyppäämistä kuvata antaumuksella, jos näytelmän toisessa näytöksessä ei olisi nähty kääntymystä.
Herkullisimpiin teksteihin kuuluu "Matka Marsiin" (1916), joka olisi todellinen löytö, jos se ei sisältyisi jo Ari Uinon Nuori Urho -kirjaan. "Matka Marsiin" on nimittäin science fiction -novelli, jossa Kekkonen kirjoittaa maailmasta vuonna 2111. Marsiin lennetään tuon tuostakin huvimatkoille - hauskin yksityiskohta kertoo, että lennoilla käytetyn ihmeaineen, hemmoiitin, keksi Hemmo-niminen nuorukainen, jonka marsilaiset panivat näytteille eläintarhaan.
Mistään varsinaisesta novellista ei kuitenkaan ole kyse. Jutussa ei ole juonta ja se loppuu tieteiskirjallisuuden väsyneimpään kliseeseen, jossa päähenkilö herää ja kertoo nähneensä unta.
Tuomikosken teoksessa on toinenkin tieteisnovelli. Kuuluisa, Ylioppilaslehden vuonna 1968 uudestaan julkaisema teksti "Minä olin diktaattori" (1928) on selvästi kuvaus tulevaisuudesta, jossa nuori Kekkonen on hoitanut asiat niin kuin on parhaaksi nähnyt.
Ylioppilaslehden kuvainraastajat olivat sitä mieltä, että Kekkonen oli ennustanut kaiken aivan oikein, mutta toisaalta häneltä kesti kauemmin päästä valtaan kuin hän itse ennusti eikä hän saanut lähelleen niitä kohortteja, joita oli 1920-luvulla kaipaillut.
Lisäksi ilkeämielinen voisi huomauttaa, että vuonna 1928 Kekkonen retosteli kieltävänsä ryssien hännystelyn.

Tuskan ja hurmion kadonneet lauseet

Kokosin muutamia vuosia sitten kustantajan vitsinomaisesta yllytyksestä antologian sadomasokistisia tarinoita. Tuska ja hurmio (Turbator 2009) on mielestäni edelleen ihan kohtuullinen, vaikka siihen taisi tulla liikaa pikkaisen sattumanvaraisia tekstejä. Kaikkien kirjallinen taso ei ole kovin korkea, mutta toisaalta kirjaan mahtuu sekä mielettömän kiihottavaa erotiikkaa Essi Tammimaalta ("Ehtoja") että upeaa novellistiikkaa Jukka Laajarinteeltä ("Sinisilmäinen Jalokivi"). Välissä on sitten kaikenlaista vanhasta pornografiasta kokeellisempiin SM-rykäisyihin. On kirjassa myös Rosa Liksomia!

Kirjassa on vanhasta pornolehden lukijakirjeitä koonneesta opuksesta pätkä nimeltä "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuunsa!" Se on minusta aina ollut yllättävän hyvää pornografiaa - ainakin omassa sarjassaan, sillä suomalaisten pornolehtien lukijakirjeet ovat perinteisesti olleet kammottavaa tekohuumoria, jonka ansio on ollut joko kulttuurihistoriallisessa taltioinnissa tai camp-henkisessä kalkkunoinnissa. Jutussa ei ole turhaa päälle liimattua huumoria, fetissejä on riittämiin ja asetelmakin on riittävän kinky: mies piiskaa naisystävänsä ("morsiamensa", niin kuin tarinassa sanotaan) ensiksi juomuille samalla tätä törkeästi nimitellen ja tuo sitten kaksi italialaista siirtotyöläistä panemaan naista rajusti. Poliittisesti korrektista menosta ei siis ole kyse, vaikka kyse on samalla naisen valmistujaislahjasta.

Novelli, joka julkaisiin Tuskassa ja hurmiossa "Anonyymin" kirjoittamana, päättyy kirjassa kuitenkin oudosti kesken. Kopiot, jotka olin ottanut novellista, olivat eksyneet toisistaan ja tulivat esille vasta nyt, kun ihan muusta syystä selvittelin työpöydälläni ja työpöydän laatikossa ajelehtevia papereita. Tässä siis "Silloin Leena sai tosi paljon parrua peppuun!" -novellin oikea lopetus. Mainittakoon lisäksi, että novellin kirjoittajaksi on merkitty nimimerkki "Peppuun".

Sitten Romeo nykäisi sykkivän kalunsa ulos perseestä, työnsi sen Gigin kyrvän viereen Leenan suulle, mutta Gigillä oli jo niin iso, ettei Romeon kanki mahtunut enää morsiameni suuhun, vaan Romeon spermat ruiskahtivat paksuna suihkuna Leenan kasvoille tuhrien tämän hiukset irstaasti. Samalla Gigi purkautui Leenan suuhun morsiameni ulvoessa eläimen tavoin. 

Kirja-arvio: Ken vainajia muistelee

Lukaisin tämmöisen kirjan jokin aika sitten ja kirjoitin arvostelun Tiedonantajaan. Sitä ei oletettavasti kauhean moni lue, joten arvostelun laittaminen blogiin lienee järkevää (varsinkin kun en ole oikein keksinyt mitään kirjoitettavaa, vaikka onhan tässä ollut vaikka mitä, Himasta, kirjallisuuden kriisiä, Cheekiä...) 

Suomalais-ugrilaista kauhua

Suomessa on tällä hetkellä pieni fantasia- ja kauhukirjallisuuden buumi: uusi sukupolvi kirjoittajia käyttää lajityyppiä suvereenisti.
Sama sukupolvi on myös aktiivinen kustannustoiminnassa. Yksi puuhakkaimmista porukoista on ollut väljä yhteenliittymä URS eli Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio, jonka parissa on tehty parin vuoden aikana jo useita laadukkaita novelliantologioita. Yksi näistä on loppukesällä ilmestynyt Ken vainajia muistelee, jossa on suomalaisiin kansantaruihin ja legendoihin perustuvia kauhukertomuksia.
Kauhusta nimenomaan voi puhua, sillä osa tarinoista on todella pelottavia. Esimerkiksi Samuli Antilan "Rajoissa" on vastaanpanematonta imua, vaikka kertomus kuolleesta tontin rajojen vartijasta onkin paikoitellen karkea ja viimeistelemätön.
Kirjassa on monia muitakin jännittäviä novelleja. Jussi Katajalan "Rautakihlat" siirtää maahiset urbaaniin miljööseen suurpääoman hallitsijoiksi. Heikki Nevala käyttää "Syämmen syrjässä" omaperäistä lähtökohtaa: geokätkentää. Mari Saarion pitkä "Holvikirkon kanttorin poika" on ovelaan loppukäänteeseen päättyvä novelli, jonka pohjalla on Satakunnassa kiertänyt tarina kirkon kellotapulin seinän sisältä löytyneestä sikiöstä.
Pisimmän korren vetää Juha Jyrkäs, jonka "Seitsemän hengen kertomus" on mieletöntä ugrilais-shamanistista vyörytystä. Tarina uhmaa kaikkia lajityyppiluokituksia ja osoittaa, että suomalaisissa kansantaruissa on vielä paljon hyödynnettävää.
Ken vainajia muistelee ja muita myytillisiä tarinoita. Toim. Samuli Antila ja Markus Harju. 180 s. Espoon science fiction ja fantasiaseura 2013. 

Taas kirja jota en tehnyt

Luis Buñuelilla on elokuva, joka kertoo sarjamurhaajasta, joka ei koskaan saa tapettua ketään, koska joku muu tappaa hänen suunnittelemansa uhrit aina ensin. Minulla näkyy olevan tapana suunnitella kirjoja, jotka joku muu tekee ensin.

Suunnittelin parin vuoden - ehkä jopa viiden tai kuuden - ajan animaatioelokuvan historiaa käsittelevää laajaa tietoteosta. Kirjoissani Valkoinen hehku ja Elokuvan lyhyt historia on suhteellisen pitkät aihetta käsittelevät luvut - taitaapa olla niin että Valkoisessa hehkussa juuri animaatio saa suhteessa pisimmän luvun. Ajattelin, että riittää kun vähän laajennan, niin se on jo kirja. Hain apurahaakin sitten kun katsoin ajan tulleen. Ja sainkin sitä. Suomen tietokirjailijat antoi minulle kirjaa varten 3000 euroa - ja samalla he antoivat sitä samaan hankkeeseen myös Jari Lehtiselle, miehelle Tekno-Kekko -blogin takana. En tajunnut, miten tällainen kämmi on STIK:lle voinut käydä, eihän ole yleensä tapana tukea kahta erillistä samaa hanketta. 

Ja kävi sitten niin kuin kävi: kun olin itse saanut muut hankkeet valmiiksi - tai ainakin sellaiseen kuntoon että saatoin henkäistä ja aloittaa uuden - ja ajattelin, että rupean tekemään animaation historiaa (apuraha oli siinä vaiheessa varmasti jo puoliksi mennyt), sain kuulla, että Lehtisellä on jo kustantaja kirjalleen ja että kirja oli suurin piirtein jo valmiina. 

En tiedä, miten muut tällaisiin reagoivat (ehkä kenellekään muulle ei käy näin), mutta minä olin aivan puulla päähän lyöty, vihainen jopa. Kaikenlaista säätöä koetettiin, ja nostan hattua FinnLecturan Tuomas Kilvelle, että hän tosissaan ehdotti että osallistuisin omalta osaltani Lehtisen kirjaan, että tekisimme kirjan siis yhdessä. Juttelinkin asiasta Lehtisen kanssa, mutta totesimme sitten, että yhteistyöstä ei tule mitään, kun hänen käsikirjoituksena oli melkein jo valmis. 

Kävi sitten kuitenkin niin että kirja viivästyi. Lehtisen Animaation historian piti tulla kirjamessuille 2012, mutta se ilmestyi vasta nyt, muutama viikko sitten. Nostan hattua Tuomas Kilvelle myös siitä, että hän lähetti kirjan erikseen pyytämättä. Se oli erittäin kohtelias teko. Kirja myös vaikuttaa hyvältä, Lehtinen tuntee aiheensa ja osaa heittää kiinnostavia, jopa raikkaita näkemyksiä. Hiukan liikaa kerronnassa on anekdootteja ja vitsinomaisuutta, mutta en varsinaisesti valita. Ehkä oma kirjani olisi ollut osittain akateemisempi. (Kirjoitan kirjasta laajemman arvostelun myöhemmin, en puutu tähän nyt tämän enempää.) 

Mitä tein omalle hankkeelleni? Ongelmahan on, että Suomeen ei mahdu kahta tietokirjaa animaatioelokuvasta. Edellinen aihetta käsittelevä teos on 70-luvun lopulta, Juho Gartzin Animaatioelokuvat (sekin muuten anekdoottimainen, onko aiheessa jotain mikä vetää vitsailun puoleen?). 

Pyörittelin ideaa tuskissani aika pitkään ja pelkäsin, että STIK vaatii rahoja takaisin. Lopulta kuitenkin hahmottelin aiheesta nuorille lukijoille (ikähaarukka 10-14) suunnatun kevyen tietokirjan. Kursin käsikirjoituksen vähän väkisin kasaan, ja olen koettanut etsiä sille kustantajaa. Nyt on kai mahdollisuus, että siihen kustantaja tarttuu. Viimeksi keksin, että voin tarjota aiheesta yliopistolle luentosarjaa, sekin näyttää onnistuvan. Saas nähdä nyt. (Joku saattaisi sanoa tähän, että teos löytäisi kustantajan paremmin, jos olisin kirjoittanut sen - anteeksi sanonta - ilon kautta. Voiko tämmöisen jälkeen enää löytää kirjoittamisen iloa?) 

Olenko katkera? Kyllä, ilman muuta, mutta Lehtisen kirja on sen verran hyvä, että totean jälleen saman kuin Sirke Happosen Muumioppaan kohdalla: parempi tuli! 

Onneksi kukaan muu ei sentään ollut vielä kirjoittanut romaania H. P. Lovecraftista, joka ei kuollutkaan syöpään vuonna 1937.

Teollisuusarkkitehtuuria Itäharjulta

Halisten Myllyn talo (K. A. Kilpi, 1943)

Olen joskus leikilläni miettinyt, että voisi tehdä kirjan "Teollisuusalueittemme arkkitehtuuria". Siinä olisi taiteellisesti korkeatasoisia kuvia tehdashalleista, huoltoasemista, autonkorjauspajoista, peltihalleista, kuplahalleista ja muista, joita Suomesta löytyy joka kaupungista, yleensä jostain kaupungin laitamilta. Mitä vanhempia rakennukset ovat, sen parempi.

Turussa yksi tällainen alue on Itäharju itäisen keskustan takana. Se on vanhastaan ollut teollisuusaluetta, mistä näkyy huomattavia jälkiä edelleenkin: Tunturin vanha polkupyörätehdas on hienosti remontoituna korjattu ammattikorkeakoulun käyttöön, ja radan toisella puolella kohoaa vaikuttavana monumenttina Turun posliinitehdas (Frithiof Strandell, 1920). Alueella Kalevantien toisella puolella on paljon muitakin vanhoja teollisuusrakennuksia, joista löytyikin näppärästi Turun ammattikorkean piirissä tehty inventaario. (Valitettavasti se ei ole ihan niin selkeästi tehty kuin voisi toivoa.) Inventaario osoittaa, että alueella ei ole yhtään sotaa edeltävää taloa, vaan kaikki ovat suurimmaksi osaksi 1950-1960-luvuilta, osa on tosin 1940-luvulta ja sotavuosilta. Osa rakennuksista näyttää kuitenkin huomattavasti vanhemmilta, mikä kai todistaa siitä, että teollisuusarkkitehtuuriin ei ole panostettu niin paljon kuin muuhun. Materiaalit ja suunnittelu ovat kakkosluokkaa, jolloin usein on turvauduttu helppoihin ratkaisuihin. Rakennuksia ei ole tehty kestämään, mutta ehkä juuri siksi ne näyttävät paljaasti omalta ajaltaan - tai paradoksaalisesti itseään vanhemmilta.

Kuten teollisuusalueisiin aina kuuluu, rakennuksia on muuteltu huomattavasti, niihin on tehty lisäosia välittämättä siitä, miten ne sopivat alkuperäiseen rakennukseen, ja rakennuksille on tehty rajujakin julkisivumuutoksia, niitä on esimerkiksi päällystetty pellillä. Alueet olisivat toki tyylikkäämpiä alkuperäisessä asussa (sikäli kuin ne sitä ovat koskaan olleetkaan), mutta toisaalta rivo ja epäsuhtainen muuntelu antaa alueille kiinnostavaa särmää.

Tämännäköistä teollisuusarkkitehtuuria on Suomi täynnä.
Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmasta,
Puolimatkalle rakennettuja taloja
(vas. E. Flemming, 1953-1954, oik. August Karlsson 1947-1948)

Kiertelin Itäharjulla pyöräilemässä muutama viikko sitten ja sain päähäni napsia kännykällä kuvia. Oli jo alkuilta, joten kuvista ei tullut kovin hyviä, mutta tässä niitä kuitenkin. Kaikkea Itäharjulta en ole ottanut tähän postaukseen mukaan, ja esimerkiksi Turun kaupungin käytössä olevat rakennukset Kalevantien varrella ovat jääneet pois.

Mitään tässä olevista rakennuksista ei mainita Mikko Laaksosen ja minun Turun seudun arkkitehtuurioppaassa - miksi mainittaisiinkaan? Kyse on kuitenkin katoavasta kulttuuriperinnöstä, paria hyvin hoidettua ja järkevässä käytössä olevaa taloa lukuun ottamatta. Kiinnostavasti osa alueen arkkitehdeistä esiintyy myös arkkitehtuurioppaassa, näin esimerkiksi August Karlsson, melko maineettomaksi jäänyt 1920-1950-luvuilla vaikuttanut suunnittelija. Jos tekstissä on virheitä, pyydän huomauttamaan niistä kommenteissa (tai Facebookissa, jonne tämän kohta jaan).

Ylimpänä oleva vihreä kerrostalo, Halisten Myllyn talo, on sikäli kiinnostava, että melko vakavasti harkitsimme kymmenisen vuotta muuttavamme siihen, kun siinä oli myytävänä suhteellisen halvalla loft-henkinen asunto. Nyt talossa näyttää olevan vain toimistoja.

Sympaattinen tasakattoinen vaakalinjolla koristeltu sähköasema
Ilmarisenkadun ja Karjakadun kulmasta,
vieressä on romukaupan mainoksena laivan tähystystorni tai vastaava;
samanlaisia sähköasemia on esimerkiksi Porissa 1930-luvulta,
mutta tämä on uudempi, todennäköisesti 1950-luvulta;
en muista, onko Turussa muualla samanlaisia

Ilmeisesti vanhinta kerrostumaa Karjakadulta,
veikkaisin että kaltoin kohdellut rakennukset ovat 1940-luvulta
(näistä ei löytynyt inventaariosta tietoa)

Ilmarisenkadulta ryhdikäs pitkän lautarakennuksen konttoriosa,
inventaariosta tämän suunnittelija ei oikein kunnolla selviä,
vaikka eri vaihtoehtoja löytyykin, rakennusaika on kuitenkin nähdäkseni 1950-luvun alku

Edellisen kuvan rakennus päädystä;
ovi on jäänyt vähän hassusti ilman portaita

Uudempaa kerrostumaa Ilmarisenkadulta,
kahdessa eri osassa valmistunut pesula (Veijo Laine, 1962-1963, Tapio Nurmi, 1977)

ilmeisesti Veljekset Hasanille rakennettu neulomo- ja kutomorakennus (Simo K. Lehto, 1954);
rakennuksessa ilmeisesti asutaan kuvassa oikeassa olevassa päädyssä!

Ilmarisenkadun ja Rautakadun kulmauksesta
pitkän varastorakennuksen pääty, rakennusvuosi 1954
(suunnittelija ilmeisesti ei tiedossa)

Itäharjun taloista yksi hienoimpia, 1920-luvun klassismiin viittaava komea rakennus,
joka on pantu hyvään kuntoon, rakennuksessa näyttäisi majailevan mainostoimisto KMG;
kirjoitin aiemmin, että tämän arkkitehdin haluaisin tietää: se on August Karlsson ja suunnitteluvuosi on 1942

Jukka Hakasen tekemä upea seinämaalaus
Veljekset Suomisen Konepajalle 1960-1970-luvuilla rakennetun levyhallin seinässä pysäyttää  

Hakasen maalauksen kanssa samaisessa pihapiirissä on ylösalaisin käännetty rullavaunu,
hallien välissä kulkee kiskojakin, suurelta osin asfaltin peittäminä 

Teollisuuskadun ja Teräskadun kulmauksessa piileksivä
ilmeisesti Axel D. Fritzenin suunnittelema Tuottajain Myyntikonttorin varastorakennus
(1940-1950-luvulta arvatenkin)

Edellisen kuvan vieressä oleva ryhdikäs harjakattoinen
tehdas- ja varastorakennus Teollisuuskadulta,
suunnittelija E. A. Liuha, suunnitteluvuosi 1951,
tehty Puukovera Oy:lle

Teollisuuskadun varrelta pelleillä melko kamalaksi tehty pieni paja,
joka kuitenkin piippunsa ansiosta paljastuu vanhaksi,
ilmeisesti 1950-luvulla valmistunut puutavarasuoja

Romaanini Lovecraftista

Aiemmin kyselin, kenellä suomalaisella kirjailijalla on eniten kustantajia. Nyt kysyn, kuka on ensimmäinen suomalainen kirjailija, jonka teos sijoittuu Hollywoodiin.

Eilen maanantaina ilmestyi Turbatorin kahdeksan kirjan jättijulkkareilla (mikään kustantajahan ei enää järjestä julkkareita, mutta onneksi Turbatoriin voi luottaa - oli kuohuviiniäkin!) pienoisromaanini Haamu, jonka alaotsikko kuuluu Kertomus Hollywoodista. Se on ihan ehta Hollywood-romaani, jonka päähenkilö on H. P. Lovecraft, joka yrittää kesällä 1941 elättää itseään käsikirjoittajana unelmakaupungissa.

Hetkinen? Eikös Lovecraft kuollut syöpään vuonna 1937? Kyllä kuoli - Haamun maailmassa hän selvisi ihmeenomaisesti, mutta - sitä tietenkään tässä ääneen sanomatta - masentui, tuhosi suuren osan tuotantoaan, möi omaisuutensa ja lähti Hollywoodiin. Siellä hän on kirjoittanut jo yhden elokuvan, jonka nimeä ja tekijöitä ei suostu kenellekään paljastamaan, ja tekee länkkäriä Victor Adamson -nimiselle Hollywoodin liepeillä toimivalle halpistuottajalle, joka näyttelee itse surkeitten elokuviensa pääosat.

En tiedä, kuulostaako tämä kenenkään mielestä järkevältä (saati mahdolliselta tai todennäköiseltä), mutta ajatus Lovecraftista Hollywoodissa on pyörinyt mielessäni varmaan jo yli kymmenen vuotta. Sitä pohti aikoinaan eräs kirjailija, jonka nimen olen jo unohtanut, eräällä ulkomaisella kirjallisuusaiheisella sähköpostilistalla, jossa olin jäsenenä. Hän ehdotti, että Lovecraft olisi voinut olla Hollywoodissa jo 1920-luvulla ennen kirjailijanuransa tunnetuinta ja merkittävintä vaihetta. Sekin olisi voinut olla ihan kiehtova lähtökohta tarinalle. Jostain kuitenkin tuli ajatus siitä, että Lovecraft ei olekaan kuollut. Se sai myös luvan selittää sen, miksi Lovecraft on kirjassa niin erilainen kuin hän todellisuudessa ilmeisesti oli. Hänen tyylinsä on muuttunut vähäsanaiseksi ja melankoliseksi - tämä lienee kohta, jota Lovecraft-puristit eniten tulevat ihmettelemään. Puristit saattavat myös ihmetellä, että teos itse ei edusta kauhua eikä oikein mitään muutakaan lajityyppiä - ellei sitten vaihtoehtohistoriallinen elementti tee siitä automaattisesti spekulatiivista fiktiota.

Haamussa on muitakin elementtejä, joista en ihan tarkkaan tiedä, mistä ne tulivat - varsinkin lopetus, jonka sain näynomaisesti päiväunilta hitaasti herätessäni. Siinä on tosin vaikutteita James Sallisin Kylmän kyydin eli Driven (jota olin hommaamassa suomeksi) lopetuksesta. Toinen teos, joka antoi vaikutteita Haamuun, on Joan Didionin Hollywood-romaani Play It As It Lays, jonka luin ennen kuin ryhdyin oman kirjani pariin. Didionin kirjassa on jonkin verran fragmentaarinen rakenne, samoin Haamussa, jossa on paljon irrallisia kohtauksia Lovecraftista käsikirjoituksen kimpussa sekä kanteenkin päätynyt kohtaus Lovecraftista raunioituneella kerrostalotontilla. Samaa fragmentaarisuutta on lopussa.

Olen jäävi arvioimaan, pysyykö lukija kirjallisten ja elokuvallisten viittausten kyydissä. Teksti vilisee unohdettuja elokuvaohjaajia ja käsikirjoittajia sekä muita pulp-kirjailijoita, enimmäkseen Lovecraftin kollegoita ja kirjeenvaihtotovereita. Mietin, että teoksen loppuun olisi voinut lisätä henkilöhakemiston lyhyine selityksineen, mutta sai jäädä kuitenkin. Sen verran voin sanoa, että lähes kaikki teoksessa mainitut kirjailijat ja Hollywood-ihmiset ovat todellisia.

Kannen kuvan piirsi Aapo Kukko.

Sen verran vielä, että kirjoitin kirjan apurahalla, mutta maininta tästä unohtui laittaa kirjaan hyvien tapojen vastaisesti. Kiitos siis Turun kaupungin kulttuurilautakunnalle sekä Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnalle (entiselle, nykyäänhän se on Taiteen edistämiskeskusta).

Kirjailija, jolla on eniten kustantajia (päivitetty 27.10.2022)

Peter von Bagh

Törmäsin jo viime kesänä ajatukseen, että Peter von Bagh on Suomessa kirjailija, jolla on eniten eri kustantajia. Keskustelukumppanini oli sitä mieltä, että kunnia kuuluu Pertti Hemánukselle, viime vuonna kuolleelle tiedotustutkijalle. Juuri 70 vuotta täyttänyttä ja edelleen käsittämättömän tuotteliasta (tosin epäilen, että kunnia kuuluu ahkerille kustannustoimittajille) von Baghia haastateltiin tänään Helsingin Sanomissa, ja pienessä infolaatikossa todettiin, että Matti Suurpään mukaan Baghin 12 kustantajaa on Suomen ennätys.

No huh huh! Matti Suurpään luulisi tietävän paremmin, häntähän esimerkiksi Wikipediassa sanotaan "kustannusalan vanhaksi ketuksi". Olisikohan hän joskus ollut Eino Leinon seuran hallituksessakin - vaikkapa juuri Leinolla oli elämänsä aikana 13 kustantajaa, ja lisää tulee, jos laskee kaikki ne kustantajat, jotka ovat julkaisseet Leinoa postuumisti (kuten Eino Leinon seura). Leinonkin päihittää Ilmari Kianto, joka pääsee 19 kustantajaan - mukaan en laskenut Kiannon omakustanteisia teoksia (tai yksi kai niitä vain onkin).

On niitä tietysti muitakin. Torsti Lehtinen väittää kuulemma uudessa kirjassaan, että hänellä olisi ollut 30 kustantajaa. Koetin katsoa Fennicasta, mutta en päässyt kuin 14 kustantajaan (ja otin huomioon myös hänen käännöksensä). Näytelmiä Lehtinen on kyllä kirjoittanut monille eri tahoille. Mika Waltarikin päihittää Baghin mennen tullen: pelkästään oman Unohdettu Waltari -kirjani bibliografiaa tarkastelemalla saa 15 eri kustantajaa. Sarjakuvien puolella voi mainita vaikkapa Jope Pitkäsen: 11 eri kustantajaa (tai 12, jos lasketaan mukaan myös Jopen omakustanteet).

Vielä tuli mieleen yksi: Jussi Kukkonen, jonka viihde- ja nuortenkirjoja tuli yhteensä neljältätoista kustantajalta. Joku voisi laskea Outsiderin ja Marton Taigan kustantajat, ei varmasti ihan vähän niitäkään.

Tietysti täytyy pitää mielessä, että Ilmari Kianto ja Peter von Bagh ovat tehneet teoksensa aivan erilaisessa kontekstissa. Baghin kirjoista suurin osa on ilmestynyt aikana, jolloin isot kustantajat ovat tehneet tasaisesti kirjoja, mutta pienkustantajat ovat olleet hyvin marginaalisia. Kiannon aikaan pienet kustantajat ja jopa kirjakaupat saattoivat hyvinkin julkaista heppoisempaa viihde- tai runotuotantoa. Oli myös pieniä kunnianhimoisia kustantajia, kuten Vihtori Kosonen, jotka julkaisivat laadukasta kaunokirjallisuutta myös isompien kustantamoiden perinteisiltä nimiltä.

Entäs se Hemánus? Jos oikein laskin, hänellä oli elämänsä aikana 19 eri kustantajaa. Tähän lukuun laskin myös artikkelikokoelmat, joissa hänellä on erillisiä tekstejä. Voi väitellä varmasti loputtomiin, pitääkö ne ottaa mukaan.

Minulla on tietysti omakin lehmä ojassa. Laskin omat kustantajani ja sain tulokseksi 20 (niin että parin viikon päästä ilmestyvän pienoisromaanini kustantaja Kuoriaiskirjat lasketaan mukaan). Laskin kustantajat niin että Savukeidas ja Kameli ovat yksi kustantaja, samoin BTJ ja Avain. Mukaan en myöskään ottanut omakustanteitani, joita on ilmestynyt ainakin nimillä Abraxas ja Verikoirakirjat. [Edit, osa 1: päivitin tekstiä sen verran, että mainitsen kustantajia nykyään olevan 26. Laskin mukaan myös Helmivyön, vaikka kirjat ovat periaatteessa omakustanteita - Helmivyö julkaisee kuitenkin muutakin kuin omia kirjojani, jos se joku kriteeri on.] [Edit, osa 2: syksyllä 2022 minulla on 31 kustantajaa.]

Tässä huomaa sen, miten kustantaminen on muuttunut. Tilanne on lähempänä Ilmari Kiannon aikaa: on pienkustantajia, jotka julkaisevat marginaalisiakin kirjoja, on yhdistyksiä, jotka pystyvät julkaisemaan pienellä budjetilla tietokirjoja ja muita, on mikrokustantajia, joiden kirjojen painosmäärät ovat sadan ja kahdensadan välillä. Painaminen on halvempaa kuin koskaan aikaisemmin, ja kustannuskynnys on alhaisempi. Puhutaan pitkästä hännästä. Se on varmasti melko samantyyppinen kuin Ilmari Kiannon aikaan, joskin arvelen, että Kiannon vaatimattomampaakin runokokoelmaa myytiin suurempia määriä kuin Turbatorin tai Kuoriaiskirjojen julkaisemia teoksia.

Yllä kyse on ollut siis kokonaisista teoksista, joissa on ollut joko yksittäisenä tekijänä, tekijänä tekijäryhmässä tai toimittajana. Hemánuksen ja Jope Pitkäsen kohdalla laskin epäjohdonmukaisesti mukaan myös teokset, joissa tekijä on vain osallisena (ja jotka näkyivät Fennicassa! Kummallakin on varmasti enemmän osuuksia eri teoksissa kuin mitä tässä katsauksessa kävi ilmi). Jos tällaiset laskettaisiin mukaan, oma kustantajien määräni nousisi yli 20:n.

PS. Bibliografiablogissani on listaus tässä mainittujen kirjailijoiden eri kustantajista. (Listausta on päivitetty Baggen ja minun osalta 27.10.2022.) 

Edit: tällainen tekstinpätkä on Torsti Lehtisen kirjassa Kainin merkki: "Minulla on luultavasti kirjailijakunnan Suomen ennätys kustantajien määrässä. Yli 30 kustantajaa on julkaissut kirjojani, suomennoksiani tai kokoomateoksiin tilattuja kirjoituksiani. Satoja koti- ja ulkomaisiin lehtiin senttaamiani juttuja en ota mukaan laskuihin."

Edit, osa 2: Tapani Baggen kustantajat, oman ilmoituksen mukaan: 

"18 sellaista, jolle olen tehnyt ainakin yhden kokonaisen teoksen (tai piirtäjän kanssa sarjakuvan). Neljä muuta, jolle olen tehnyt ainakin yhden novellin tai artikkelin kirjaan."
Edit, osa 2bis: Tapani Baggella on tätä nykyä 22 kustantajaa (ensi vuoden puolella määrä nousee 23:een). Lisäksi Baggen kustantajien lista lisätty bibliografiablogin linkkiin. 
Edit, osa 3: Tapani Baggen kustantajien määrä syksyllä 2022 on 32 (tosin lukuun on laskettu mukaan kaksi kustantajaa, joiden kirjat tulevat vuonna 2023).

Ja laskin nyt sitten vielä Outsiderin ja Marton Taigan kustantajat. Outsiderilla oli peräti 13, jos laskin oikein ja älysin ottaa jokaisen huomioon, ja lisäksi voi laskea Aarne Haapakosken ensimmäiset teokset, jotka olivat omakustanteita. Taigalla oli huomattavasti vähemmän kuin olisin aluksi arvellut: vain neljä. Tosin postuumeja teoksia julkaisseita on ainakin neljä. Älysin katsoa myös Kaarlo Nuorvalan kustantajat: hänellä oli peräti 20 kustantajaa! Lisäksi hänkin julkaisi useita omakustanteita. 

Kokoomusnuoret, suomalaiset fasistit ja erityislapset

Kokoomusnuorista ja näiden uudesta tavoiteohjelmasta on puhuttu paljon, varmasti jo kyllästymiseen asti. Saatan siis hyvinkin toistaa jo sanottua, ja tässä kävi niin että aloitin tämän blogitekstin jo aiemmin tällä viikolla, mutta en löytänyt ennen perjantaita aikaa viimeistellä tekstiä. Toisaalta kyllästyminen on sana, jonka ei tulisi kuulua politiikan sanastoon. Asiat eivät häviä sillä, että niihin kyllästytään. Ja tässäkin asiassa on henkilökohtainen pointti, johon liittyviä ideologisia oletuksia en lakkaa hämmästelemästä.

Susanna Koski on eri yhteyksissä ilmoittanut ideologiakseen Lapuan liikkeen ja kehuskellut samannimisestä nettikaupasta hankkimallaan sinimustalla leningillä. Mikäs siinä, sininen ja musta sopivatkin kyllä hyvin yhteen. Aivan ansaitusti monet ovat kuitenkin kysyneet, mitä tarkoittaa se, että ison puolueen poliitikko ihannoi muilutuksistaan ja muista väkivallanteoista tunnetun rähinäporukan touhuja.

Kokoomus ja kokoomusnuoret puhuvat mielellään ympäripyöreitä juttuja yhteiskunnallisesta vastuusta, mutta Lapuan liike ja siitä siinnyt IKL saattoivat hyvinkin olla yhteiskunnallisesti vastuullisempia. Kokoomusnuorethan haluaa lakkauttaa yhteiskunnan kokonaan ("ei ole yhteiskuntaa, ainoastaan yksilöitä"), kun taas IKL taas halusi pitää huolen yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, muun muassa sanomalla vuoden 1932 puolueohjelmassa, että "yleinen etu on yksilön edun edellä". (Kun tästä oli puhetta Facebookissa, tutuntuttu sanoi: "Yritätkö sä nyt vihjata että Kokoomusnuoret olisivat pihalla paitsi taloudesta, työstä, maahanmuutosta, lainsäädännöstä ja omasta puolueestaan, heillä tuo historian tuntemuskin olis puutteellista?")

IKL oli kansallissosialistinen liike, ja niin kuin natsit Saksassa, sekin halusi suitsia suurpääoman liikkeitä. Pörssikeinottelu olisi kielletty vuoden 1932 puolueohjelman mukaan. Pankit ja muut rahalaitokset olisi valtiollistettu. Mitä tekee kokoomusnuoret? Haluaa antaa kaiken suurpääomalle.

Ennen vanhaan sanottiin, että natsit niin Saksassa kuin Suomessakin olivat lopulta vain suurpääoman kätyreitä. Kommunistit ja muut pantiin kuriin, jotta yritykset saisivat vapaasti määrätä, miten asioita hoidetaan. Ainakin kokoomusnuorten kohdalla vanha sutkaus on muuttunut todeksi.

Tulee mieleen myös toinen takavuosien viisaus (lienee peräisin ainakin Pier Paolo Pasolinilta): kapitalismi johtaa aina fasismiin. Tämä ajatus ei ole kaukana kun lukee kokoomusnuorten tavoiteohjelmasta. (Ja tästä on kyse siinä, kun Wille Rydman ihmettelee, miten on mahdollista, että kokoomusnuoria on nimitetty sekä fasisteiksi että ääriliberaaleiksi.)

Fasismiin kuuluu oleellisesti monenlainen syrjintä. Kokoomusnuoret haluaa lakkauttaa esimerkiksi vähemmistövaltuutetun viran, maahanmuuttoa tulee rajoittaa ankarasti ja lakipykälä kansanryhmää vastaan kiihottamisesta pitää poistaa. (Tähänhän ovat monet, kuten perussuomalaisten nuorisojärjestön Simon Elo, sanoneet, että laki on liian väljä ja mahdollistaa näin "väärin" ajattelevien hiljentämisen. Mitähän te sitten haluaisitte päästä ajattelemaan ääneen?)

Kuten tämän blogin lukijat saattavat muistaa, meillä on erityislapsi. Ehkä siksi silmiini pistikin erityisen vahvasti kokoomusnuorten ehdotuksissa kohta, jossa sanottiin, että erityislapset pitää eristää muusta opetuksesta. Taka-ajatuksena lienee se, että näiden lasten integroiminen osaksi muuta opetusta vie liikaa voimavaroja niin opettajilta kuin muilta oppilailtakin. (Ja ilmeisesti myös se, että erityislapset eivät koskaan tule antamaan Suomelle takaisin heihin laitettua panosta. Mitä nyt heissä sattuu olemaan matemaattisesti ja visuaalisesti lahjakkaita ihmisiä.)

On vähän vaikea hahmottaa sitä, mitä kokoomusnuorten päässä oikein liikkuu. Eikö kenellekään tullut mieleen tätä kohtaa sorvatessa, että joku nokkela bloggaaja sanoo: "Eikö niitä erityislapsia voisi laittaa leireille saman tien?" Suomessahan haluttiin sota-aikaan laittaa leireille muun muassa mustalaiset, irtolaiset ja huonot naiset. Ajatuksena silloinkin oli ennen kaikkea se, että nämä ihmiset ovat poissa tuottavasta työstä. Kyllä leireille pari erityislastakin olisi mahtunut.

Edgar G. Ulmer: Detour

Edellisen, melko luetun postauksen jälkeen postaan taas tällaisen pienen elokuvaesittelyn. Olen menossa kohtsillään puhumaan Kirjakahvilan pihalle Turun elokuvakerhon järjestämään ulkoilmanäytökseen, jossa esitetään Edgar G. Ulmerin legendaarinen noir-halpis Detour eli Kiertotie, kuten se suomalaisessa dvd:ssä on nimetty. (Kuvassa Ann Savage.)

Hollywood oli 1930-luvun alusta alkaen täynnä eurooppalaisia elokuvantekijöitä ja kirjailijoita, jotka olivat paenneet natseja. He toivat mukanaan vaikutteita ja tuulahduksia Vanhan Mantereen elokuvataiteesta ja sen eri modernistisista suuntauksia, ekspressionismista, impressionismista, runollisesta realismista, jopa surrealismista.
Yksi näistä natseja paenneista oli Edgar G. Ulmer, joka ei ollut Saksassa ehtinyt montaa elokuvaa tehdä. Wienissä Itävallassa syntynyt Ulmer oli teatterilavastaja ja tehnyt parin muun saksalaisohjaajan kanssa Menschen am Sonntag -dokumentin vuonna 1929, joka lempeästi piruilee saksalaisille poroporvareille.
Ulmer erikoistui Hollywoodissa kahteen asiaan: hän ohjasi ensinnäkin elokuvia etnisille vähemmistöille - mustille, juutalaisille, ukrainalaisille emigranteille - ja toiseksi hän ohjasi niin sanottuja B-elokuvia, halpiksia, joita näytettiin Hollywoodin silloisessa teatterisysteemissä aina ennen pidempää ja kalliimmalla tehtyä A-elokuvaa.
Ulmerin parhaimpiin elokuviin kuuluu muun muassa hieno kauhuelokuva The Black Cat (1934), jossa nähdään sekä Bela Lugosi että Boris Karloff. Mutta se ei ole kuitenkaan yhtä tunnettu kuin Ulmerin myöhempi elokuva Detour, joka valmistui vuonna 1945. Elokuva ei ole ollut mikään kadonnut helmi, vaikka sen ympärille on kasaantunut paljon legendaarisuutta. Saatavilla olleet printit ovat tosin olleet huonoja ja alkuperäisen 35 mm kopion pelättiin pitkään olevan kateissa. Suomessa elokuvaa ei ole esitetty kuin pari kertaa televisiossa, nykyään se on tosin saatavilla dvd:nä.
Detouria näytettiin Yhdysvalloissa televisiossa jo 50-luvulla, ja 1970-luvulla se jo nostettiin esille yhtenä tärkeimmistä film noireista, rikoselokuvista, jotka kuvaavat fatalistisesti rikosten ja intohimon synkkää maailmaa. Detourin loppu on kaukana onnellisesta, ja juonen epäuskottavuudet pystyy unohtamaan, kun antautuu elokuvan maalaamalle visiolle kohtalon johdattamista hylkiöistä.
Detourin legendaan ovat vaikuttaneet myös elokuvan pääosan esittäjät. Ann Savage on täydellinen femme fatale: rumalla kampauksella varustettu hullu nainen. Savagen roolisuoritus hohtaa film noirin pimeää valoa. Miespääosaa esittävä Tom Neal oli todellisuudessa varsinainen homme fatale: hänen näyttelijänuransa katkesi, kun hän oli hakannut toisen miesnäyttelijän, ja hän joutui vankilaan tapettuaan vaimonsa ampumalla tätä takaapäin päähän vuonna 1965. Hän pääsi vankilasta vuonna 1971 ja kuoli seuraavana vuonna.
Detourin legendaarisuuteen ovat vaikuttaneet tosin myös huhut elokuvan halpuudesta ja nopeasta valmistumisesta: Ulmer itse väitti, että sen budjetti oli 20 000 dollaria (nykyrahassa noin 250 dollaria), vaikka sittemmin on selvitetty, että se oli noin 100 000 dollaria (ei paljon sekään, reilut 1200 dollaria nykyrahassa). Ulmer väitti myös että elokuva kuvattiin kuudessa päivässä, vaikka kuvauksiin meni useampi viikko. Tarkkaavainen katsoja huomaa myös, että elokuvassa on huolellisesti tehty ääniraita, Ann Savage esimerkiksi esitellään musiikin avulla sympaattisessa valossa, mikä on tiukassa kontrastissa hänen hahmoonsa nähden.
Elokuvaa tehdessä on silti säästetty filmiä sumeilematta. Kuuluisa on kohtaus, jossa henkilö nousee autoon maantien vieressä. Kun myöhemmin elokuvassa nähdään kohtaus, jossa noustaan uudestaan autoon, mutta auto on menossa eri suuntaan, sitä ei kuvattu uudestaan, vaan käännettiin negatiivi!
Detour on road movie -klassikko, ja suuri osa elokuvasta tapahtuu autossa. On elokuvanteon ihme, että se pysyy koko ajan niin elokuvallisena ja sujuvana ja ennen kaikkea kiehtovana ja jännittävänä.

Sarasvuo, stressi, apurahat

Olen kirjoittanut tässä blogissa aika moneen kertaan rahasta. Siitä puhe mistä puute. Olen tällä hetkellä apurahalla, joka itselleni on iso, mutta huomaan että olen kohta käyttänyt sen enkä ole kuin raapaissut kirjaa, joka minun pitäisi sillä tehdä. Apurahojen ongelmahan on se, että ne saadaan silloin, kun edelliset hankkeet ovat vielä kesken. Tai oikeastaan ongelma on tämä: apurahat ovat aina niin pieniä, että niiden paikkaamiseksi pitää tehdä muita töitä, jotka taas estävät varsinaisen hankkeen toteuttamista. Näin ainakin itseni kohdalla: minulla on tällä hetkellä kesken kahden oman proosatekstin hiominen julkaisukuntoon, yhden tilapäiskirjan toimittaminen (ja taittaminen!) sekä yksi hakuteoksen omainen kirja BTJ:lle kahden kollegani kanssa. Keskity siinä sitten.

Nopea yhteenveto: toisesta proosateoksesta en saa mitään (vältyn kyllä tekemästä omakustannetta), toisesta saan ehkä parisataa, tilapäiskirjan toimittamisesta saan ehkä 500 e, hakuteoksesta sentään tonnin kertakorvauksena.

Törmäsin jokin aika sitten (Olli Sulopuiston blogissa) tämmöiseen sloganiin (suomennos on omani): tee töitä täyteen hintaan tai ilmaiseksi, älä koskaan halvalla. Ajatus on tietenkin ihan totta: täyteen hintaan haluaa tehdä kunnollista jälkeä ja kiinnostavia hommia, omia mielenkiinnon kohteita voi hinkata sitten ilmaiseksi kun ehtii. Halvalla kun tekee syntyy helposti pelkkää sutta: "Katsotaas mitä koneelta löytyy, vähän tuota hion ja pistän" tai: "Yhdistelen tosta paria vanhaa tekstiä ja pistän eteenpäin." (Toisaalta olen sitä mieltä, että todellinen ammattilainen tekee näinkin hyvää jälkeä eikä kirjoittamisen nopeus välttämättä korreloi tekstin huonouden kanssa.)

Tätä apurahakirjaa kootessani (kyse on novelliantologiasta) juttelin yhden mahdollisen (tai oikeastaan todennäköisen) kirjoittajan kanssa. Hän oli sitä mieltä, että on melkein loukkaavaa kirjoittajaa kohtaan, jos korvaus novellista, jonka eteen voi nähdä monien viikkojen vaivan, on pieni. Kirjoittaja ehdotti, että tällaisia pieniä korvauksia voisi ohjata vaikkapa johonkin hyväntekeväisyyskeräykseen. Ei tietysti mikään huono idea, se saattaisi innoittaa jopa jotakuta ostamaan kirjan. Oli tosin pakko todeta, että itselleni 50 e, jonka novellista saattaa kustantajalta hyvinkin saada, voi tulla todella tarpeeseen.

Tällaisten asioiden pohtiminen on tietenkin merkki stressistä. Työ ei ole enää pelkästään työtä, vaan sitä koskee jatkuva tyytymätön puhe. On ahdistunut siitä, että ei ehdi tehdä kaikkia alipalkattuja töitään. Jari Sarasvuo kirjoitti jokin aika sitten Hesarin kolumnissaan, että työstressi johtuu heikkoudesta. Jengi on masentunutta ja työkyvytöntä, koska aika menee paskaa ruokaa syödessä ja terassilla istuessa. Lenkille siitä, ja kaljat takaisin kaappiin!

Sarasvuon ajatuksessa on jotain nerokasta. Sitä ei voi kumota. Jos sanoo, että yt-neuvottelut tai työttömyys stressaavat, Sarasvuo voi aina sanoa: voit silti lenkkeillä ja jättää kaljat väliin. Jos mitään olen filosofiasta tajunnut, niin tämän: se, että jotain väitettä ei voi kumota, ei tarkoita, että se on totta. Sarasvuon ajattelu todistaa itsensä itsellään.

Lisäksi ajatuksesta puuttuu luokkanäkökulma (mikä ei tietenkään ole Sarasvuon kohdalla mikään ihme). Sarasvuon ajattelu edellyttää, että kaikesta työstä maksetaan aina täysi korvaus. Sen voi käydä kertomassa siivoojille tai lehdenjakajille. Vielä en ole itse omalla yli kymmenen vuotta jatkuneella työurallani täysiin korvauksiin törmännyt kuin muutaman kerran. (Nekin, jotka maksavat täysiä korvauksia, yleensä haluavat kättelyssä viedä työni kokonaan itselleen.) Sarasvuo tietysti tähän sanoisi: miksi en ole vaatinut täyttä hintaa työstäni, miksi olen tällainen vätys? Ja sitäpaitsi: vaikka saisin liian vähän rahaa töistäni, voin silti käydä lenkillä ja jättää kaljat juomatta.

Pohdin samaa myös huonoista palkkioista kirjoittaneen kirjoittajan kanssa. Olen tehnyt aika paljon sellaista hyvin epäkaupallista duunia, josta kukaan ei tässä maassa pystyisi maksamaan täyttä hintaa - tällaista voisi olla vaikkapa Reino Helismaan vanhojen lukemistolehtinovellien kokoaminen samoihin kansiin. Korvaukset niistä töistä ovat olleet aika vaatimattomia. Olen tehnyt tällaisia duuneja myös ilmaiseksi ja vapaaehtoispohjalta (ja teen vastakin), mutta mielelläni otan niistä vähän rahaakin.

Vai pitäisikö minun jättää ne tekemättä, jotta voisin keskittyä johonkin Isoon ja Tärkeään Projektiin ja saada siitä Täyden Korvauksen? Ne ovat kuitenkin kirjoja, jotka haluan tehdä - ja jotka joka tapauksessa haluaisin, että joku muu tekisi. Niiden tekeminen pitää minut onnellisena. Ja onnellisuuden avulla voin haistattaa pitkät Sarasvuon vahvuuspuheille.

PS. Eikö ole muuten kiva ysärihenkinen otsikko tällä kirjoituksella? 

Lotte Reiniger: Prinssi Ahmedin seikkailut

Turussa on Taiteiden yö, ja olen kohtsillään lähdössä ulos kaupungille sarjakuvakaupan ja Akateemisen virvokkeita nauttimaan. Minulla on myös yksi esiintyminen: pyysivät Kinokoplasta esittelemään Kirjakahvilassa esitettävän elokuvan, Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut vuodelta 1926. Se on hieno elokuva ja suostuin mielelläni. Alla teksti, joka tuskin on innovatiivisinta animaatiohistoriaa mitä on kirjoitettu, mutta välttänee kuitenkin. 

Lotte Reiniger ja Prinssi Ahmedin seikkailut

Hyvää iltaa, hyvä yleisö,

tämän illan elokuva on ainakin kahdella tapaa poikkeuksellinen tapaus. Ensinnäkin se on saksalainen animaatioelokuva. Kuka on kuullut saksalaisesta animaatioelokuvasta? Jotkut onnettomat ovat saattaneet nähdä 70-luvulla tehtyjä saksalaisia pornopiirrettyjä, mutta muuten... käsi pystyyn, jos joku muistaa ulkoa jonkun saksalaisen animaatioelokuvan! Mutta palataan tähän aiheeseen kohta uudestaan.
Toinen seikka, jonka vuoksi illan elokuva on poikkeuksellinen, on että se on usein - ei tosin ehkä enää niin kovin usein kuin aiemmin - sivuutettu animaatioelokuvan historiassa. Yleensähän sanotaan, että Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä on maailman ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Lotte Reinigerin Prinssi Ahmedin seikkailut on sitä kuitenkin yli kymmenen vuotta vanhempi ja se kestää yli tunnin eli täyttää pitkän elokuvan kriteerit. Toisin sanoen sitä on lupa pitää maailman vanhimpana pitkänä animaatioelokuvana.
Toisaalta se ei sitä ole tarkkaan ottaen. Kaikista maailman maista Argentiinassa tehtiin jo 1910-luvulla kaksi pitkää animaatioelokuvaa. Quirino Cristiani -niminen elokuvantekijä kokeili pitkän piirretyn elokuvan tekemistä kahteen otteeseen, ensiksi vuonna 1917 70 minuuttia pitkällä El Apostol -elokuvalla, sitten seuraavana vuonna elokuvalla, jonka nimi oli Sin dejar rastros. Kummatkin elokuvat ovat tuhoutuneet, joten totuus Prinssi Ahmedin seikkailuista on että se on maailman vanhin säilynyt pitkä animaatioelokuva.
Sillä on muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät siitä harvinaisen. Kuten kohta näette, elokuva on siluettianimaatio. Jos mitään tiedän, niin Prinssi Ahmedin seikkailut  on maailman ainoa kokopitkä siluettianimaatioelokuva. Jos joku tietää toisen, nostakoon nyt käden ylös.
***
Palataan hiukan taaksepäin. Sanoin ettei Saksaa tunneta animaatiomaana. Wikipedia tuntee noin 30 saksalaista animaatioelokuvaa. Osa niistä on saksalaisia vain osittain, esimerkiksi Asterix-animaatiot on tehty saksalais-ranskalaisina yhteistuotantoina, osa on jo mainitsemiani pornopiirrettyjä, osa on Saksassa muualta muuttaneiden tekemiä kokeellisia lyhytelokuvia. Tällainen on esimerkiksi Puolasta emigroituneen Jan Lenican A (1965). Sitten on joitain televisiolle tehtyjä lastenanimaatioita, kuten Pikku karhu, jota tehtiin 2000-luvun alussa ja jota on näytetty Suomessakin.
Ollaan kuitenkin hyvin kaukana jostain Yhdysvalloista, Japanista tai Neuvostoliitosta. Sama koskee tietysti monia muitakin Länsi-Euroopan maita, joissa animaatiosta ei ole koskaan tullut laajaa elokuvateollisuutta tai suoranaista viihdebisnestä mainittujen maiden tavoin.
Mutta Saksa oli kuitenkin 1920-luvulla yksi innovatiivisimpia maita animaation historiassa. Saksassa tehtiin paljon kokeellista animaatiota, ja monet kokeellisen elokuvan merkkiteoksista ovat saksalaisia. Tällainen on esimerkiksi Viking Eggelingin Diagonaalisinfonia vuodelta 1924. Se on abstraktien muotojen leikki, joka on samalla harvoja täysin mykkiä elokuvia, koska sitä tuli esittää ilman minkäänlaista ääntä.
Eggelingin elokuva on osa laajaa kokeellisen, modernistisen taiteen esimarssia Saksassa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja sillä on yhtymäkohtia kubismiin ja konstruktivismiin ja muihin taiteen ismeihin. Samaan liittyy myös Lotte Reiniger ja Prinssi Ahmedin seikkailut, myös aivan keskeisesti, sillä elokuvaa olivat tekemässä myös kokeellisista elokuvistaan sekä animaatioistaan tunnetut Walter Ruttmann ja Berthold Bartosch.
Elokuva ei ollut Reinigerin ensimmäinen, sillä hän oli tehnyt sitä ennen jo seitsemän lyhyempää animaatiota. Hänet tunnetaan myös muiden tekemistä elokuvista, eritoten unikohtauksistaan Fritz Langin versioon Nibelungein laulusta (1924).
Prinssi Ahmedin seikkailut syntyi onnekkaan sattuman kautta. Liikemies, joka oli ostanut laman varalta talteen suuria määriä filmiä, lähestyi Reinigeria ja ehdotti pitkän elokuvan tekemistä. Reiniger ryhtyi työhön jo 1923, mikä tarkoittaa sitä että elokuvan tekeminen kesti kolme vuotta.
Se ei ole myöskään mikään ihme, sillä elokuva on todellinen käsityön ihme. Ensinnäkin hän leikkasi siluettikuvansa saksilla eikä veitsellä, mikä olisi ollut nopeampi tapa. Toiseksi hän joutui tekemään kaikista hahmoista erikokoisia versioita eri kuvakokoja varten, lisäksi hahmoille, kuten lähikuvassa nähtävälle hirviölle, piti tehdä ylimääräisiä niveliä. Kolmanneksi Reiniger ei halunnut käyttää helppoa tapaa käyttää erivärisiä papereita taustoissa, vaan hän lisäsi ja vähensi taustakuvissa käytettävien paperien määrää tarpeen mukaan. Parhaimmillaan näitä papereita oli päällekkäin viisi. Reiniger tunsi jaavalaista varjoteatteria, mutta siitä elokuva eroaa siinä, että liike on kuvattu kuva kerrallaan eikä siluetteja liikutella kameran edessä.
Elokuva perustuu yhteen Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joten siinä on noitia ja lentäviä hevosia ja kaikkea muuta, mikä Tuhannen ja yhden yön tarinoihin liittyy.
Elokuvan alkuperäisiä nitraattikopioita ei ole enää jäljellä. Elokuva on kuitenkin lähes kaikkien mykkäelokuvien tapaan ollut väritetty, ja 2000-luvun alussa siitä tehtiin restauroitu kopio, jossa kohtaukset väritettiin eli ns. tintattiin yleisen tavan mukaisesti. Nyt ei ole tiedossani, minkälainen kopio elokuvasta esitetään.
Lotte Reinigerin ura jatkui vielä pitkään Prinssi Ahmedin seikkailujen jälkeen, vaikka se oli vakavasti katkolla hänen paetessa yhdessä kollegansa ja puolisonsa Carl Kochin kanssa natseja. Reiniger teki elokuvia monessa eri Euroopan maassa, lisäksi hän teki paljon mainoksia sekä suunnitteli logoja. Viimeisen elokuvansa, The Rose and the Ring, Reiniger teki vasta vuonna 1979, sillä kertaa Kanadassa julkisella rahoituksella.

Unohdetut kirjailijat: Ville Paakonmaa

Olen huomenna lauantaina lähdössä Kesälahdelle. Minua pyydettiin melko yllättäen kulttuuritapahtumaan juhlapuhujaksi, kun kirjailija Ville Paakonmaan satavuotisjuhlia vietetään. Ville Paakonmaan? kysyy moni. Olen kirjoittanut hänestä pitkähkön artikkelin teokseeni Unohdetut kirjailijat 2 (BTJ 2007), ja ajattelin sen tähän postata sellaisenaan. Tapahtumassa tietysti puhun hiukan toisella tavalla - nyt harmittaa, etten ole ottanut tehtäväkseni selvittää muuta Paakonmaan tuotantoa, esimerkiksi hänen Wikipedia-sivullaan viitataan toiseenkin Veikko Haakanan kanssa kirjoitettuun nuortenkirjaan, joka ilmestyi pelkästään Haakanan nimellä. Toisaalta kovin merkittävä se tuskin voi olla. 

Ville Paakonmaa
1913–1986 
räätäli, maanviljelijä

Ville Paakonmaa oli oikealta nimeltään Viljo Heikki Paakkunainen ja hän syntyi räätäli Heikki Paakkunaisen ja Anna Astikaisen poikana ja ryhtyi maanviljelijäksi jatkaen myös isänsä uralla räätälinä. Talvisodassa haavoittunut Paakonmaa kertoi haastattelussa, että kun tila ei elättänyt kuusilapsista perhettä eikä räätälintöistä saanut juurikaan tuloja syrjäseuduilla, hän päätti ruveta kirjoittamaan. Hän oli aiemmin julkaissut vain yhden tarinan jossain korsulehdessä; varsinaisella kirjallisella urallaan hän julkaisi neljä kirjaa, joista yhden, nuortenkirjan Tavoitteena tunturi (1959), yhteistyössä Veikko Haakanan kanssa. Paakonmaan itse kirjoittamista kirjoista viimeinen oli omakustanne ja kaksi muuta ilmestyivät kymmenen vuoden välein 1956 ja 1965. Esikoisteoksen kirjoittamisessa auttoi kirjallisuudentutkija ja kirjailija Unto Kupiainen, joka vietti kesiään Kesälahdella. Paakonmaa kertoi saaneensa kustantajalta sen verran ennakkoa, että saattoi ostaa kirjoituskoneen.
Paakonmaan esikoisteos Taivas kuvastuu veteen (1956) ilmestyi Pellervon kustantamana ja vaikuttaa kustantajansa ja kansikuvasta puolesta idylliseltä muistelmalta kertojan lapsuudesta maalaismaisemassa. Totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen: Taivas kuvastuu veteen on pikemminkin hyvin ahdistava teos, jota väkivalta ja pelko leimaavat. Matti Kuusi nimittikin teosta Suomalaisen Suomen arviossa "keskitysleirikuvaukseksi isoisänaikuisesta Suomesta".
Minäkertoja on huutolaiseksi rikkaaksi väitettyyn Luhalan taloon myytävä orpo Onni Kirjavainen, jota muut tilalla työskentelevät kiusaavat ja pahoinpitelevät jatkuvasti. Kun häntä nimitellään erilaisilla haukkumanimillä, Onni unohtaa oman nimensä ja vain vaivoin muistaa sen, kun pappi sitä kysyy. Luhalan kitsas isäntä kohtelee häntä erityisen kaltoin, jatkuvasti vähättelemällä ja panemalla tekemään liian kovia töitä. Kun kaskireissulla joku talon työntekijöistä alkaa laulaa, Luhalan isäntä raivostuu: "Raikuva kirous, johon kaiku vastasi metsästä, kuin piru olisi ollut odottamassa, lopetti laulun alkuunsa. Liekö matka Ukon mielestä joutunut liian hitaasti tai ei muuten verensä väri sallinut mitään helppoa iloa, se jäi arvaamattani."
Onni ei ole ainoa, johon Luhalan isännän viha kohdistuu. Kun Tahvo-niminen renki kysyy, saisiko hän ostaa pienellä summalla Luhalan maita ja rakentaa sinne oman mökin, Luhalan isäntä huutaa: "Painu heti helvettiin (...). Vai ostaa mökki - millä sinä saatanan kutjake jaksaisit maksaa? Painu hiiteen ja lopeta sellaiset ajatuksesikin, tai saat lähteä pois minun mailtanikin."
Talossa käyvä Hinttu-niminen nainen kiusaa Onnia oudoilla tempauksilla, laittamalla esimerkiksi sontiaisen pojan piimään tai kamppaamalla hänet saunassa. Järkyttävissä kohdissa Onnia käytetään seksuaalisesti hyväksi - Hinttu käskee muita pitämään poikaa kiinni, kun hän istuu tämän kasvojen päälle hamenhelmojaan nostaen. Toisessa kohtauksessa Hinttu makaa Onnin päällä ja hakkaa tätä puunoksalla, minkä jälkeen Hinttu käskee mielenvikaista poikaa virtsaamaan Onnin päälle. Monista kohdista käy selväksi, että Onni kärsii masennuksesta: "Lopun päivää oli mielessäni melkein taukoamatta sanat: - Olen huutolainen, pelkkä sontaläjä. Tällaista häpeää en saa millään pestyksi pois. Luulin Jurkon [mielenvikaisen pojan] suolaveden jäävän iankaikkisesti näkymään niskassani." Toisessa kohdassa Onni pohtii:

Ehkä saamani ryyhkäytymät kyynärpäissäni ja polvissani eivät olisi olleet kovin kipeitä sinänsä, mutta kun sen lisäksi nurkkaan kyyristyessäni ivan rankkasade ropisi niskaani karkearakeisena, oli niitten sulattelemisessa tekemistä. Salattujen, kuumien kyynelteni keralla, saunan pimeimmän nurkan varjossa, nieleskelin kuin sappea ja etikkaa. Eikä minulla ollut edes pakoa lohdutuksekseni. Eipä vainenkaan.
- Kuin kuorma raskas rasittaa, niin Hän mun painaa vaivaan - saatoin kenties tuntea ja huokaista vain.
Tuli yö, niinkuin kaikenlaisista päivistä aina tulee.

Onni vetäytyy muista syrjään ja tekee vain käsketyt tehtävät. Onni lakkaa puhumasta ja alkaa luulla, että hän on syntyjään rujo ja tyhmä. Tuttavuus ystävällisen, mutta muiden pelkäämän Taavetin kanssa on ainoa ilo, ja Onni innostuu jopa huijaamaan itselleen ja Taavetille kaloja, joita he paistavat saunan uunissa.
Papin tulo kylään muuttaa Onnin elämän. Onni ei ymmärrettävästi alkuun ymmärrä, että hänetkin voidaan ottaa vakavasti ja että hänen oikeaa nimeään käytetään eikä vain nimitellä, niin kuin luhalaiset ovat tehneet. Pelätty pappi lähettää Onnin rippikouluun ja tämä pääsee tutustumaan ystävällisiinkin ihmisiin, jotka keskustelevat hänen kanssaan ja pitävät hänestä huolta. Onni ei kuitenkaan aluksi tiedä, mitä ajatella oudosta ystävällisyydestä, vaan suhtautuu asiaan ristiriitaisesti, Luhalan taloa kaivaten.
Samanlaiset teemat toistuvat Paakonmaan muissakin teoksissa. Mielisairaus, masennus, hyväksikäyttö ja kaltoinkohtelu olivat keskiössä hänen pieneksi jääneessä tuotannossaan. Esikoisromaania epäilee helposti omaelämäkerralliseksi, mutta sen kirjailija itse kielsi sanoen haastattelussa vain, että Onni Kirjavaisessa on häntä ainoastaan jatkuva huonommuuden tunne.
Kirjalla on myös kulttuurihistoriallista mielenkiintoa: siinä kuvataan tarkkaan esimerkiksi kaskeamista ja talkkunajauhojen valmistusta. Myös kirjan sanasto pohjoiskarjalaisine murretermeineen on kiinnostava, joskin nykylukijaa se voi myös vieraannuttaa - kökköaatra, väinäkkä, uilo ja monet muut sanat eivät välttämättä aukene monenkaan lukemisen jälkeen.
Kirjan päättyessä Onni Kirjavaisen elämä jää melkein tyhjän päälle. Vihatusta Luhalan talosta lähteminen toiseen taloon tuntuu epävarmalta, vaikka elämänolot paranevatkin huomattavasti ja ihmiset paljastuvat ystävällisiksi. Luhalan isäntä ei käy sanomassa Onnille edes hyvästejä eikä Onni voi välttää mielikuvaa, että näin on aina elämässä: ihmisen itsekuvan murskaamiseen osallistuneet ihmiset eivät loppujen lopuksi ole edes kiinnostuneita kyseisestä ihmisestä. Absurdeinta ja ahdistavinta Paakonmaan kirjassa onkin varmasti se, että ihmisten oudoille toimille ei anneta selitystä. Onni arvelee usein huonojen elinolojen ja yleisen tietämättömyyden aiheuttavan katkeruutta ja väkivaltaisuutta, mutta Luhalan isännän käytökselle hänkään ei keksi selitystä.
Arvostelu otti Paakonmaan romaanin hyvin vastaan. Toini Havu piti sitä Helsingin Sanomien arviossaan omaperäisen tekijän erittäin lupaavana teoksena. Arvostelu kiinnitti jonkin verran huomiota kirjailijan kieleen. Uuden Suomen Kauko Kyyrö valitteli, ettei kirjaa ymmärrä ilman sanakirjaa. Hänen esimerkkilauseensa kuuluu: "Nyt se vokkelo kun taas siinä vattelehtaa, niin on se näysnähtävää." Kyyrö epäilee joidenkin murresanojen olevan tekaistuja.
Edellä mainittu Matti Kuusi taas totesi, että jos Taivas kuvastuu veteen olisi kirjoitettu 1800-luvun lopussa "Pietari Päivärinnan, Juho Reijosen, Heikki Meriläisen ja Kauppis-Heikin päivinä, niin kansakoululapset lukisivat ääneen Ville Paakonmaata ja ylioppilaat tekisivät tutkielmia hänen sanataiteestaan". Kuusi epäili kuitenkin, että 1950-luvulla ilmestyessään kirjaa ei huomata "Rintalan ja Waltarin varjosta". Paakonmaan teosta luettiin kuitenkin nykynäkökulmasta tarkoitushakuisesti kertomuksena uskonnon voimasta. Esimerkiksi Uuden Suomen Kyyrö totesi kirjan sanoman olevan se, miten "ihminen, jolla on jumalallinen liekki rinnassaan voi kaiken tällaisen surkeuden keskellä eetillisesti kasvaa ja taistella itsensä tiettyyn resignoituun rauhaan".
Taivas kuvastuu veteen, "painajaisuni vailla hämyefektejä" (Kuusi), on edelleen kiinnostavaa luettavaa, mutta sen tyyliä voi pitää vanhentuneena. Kuusikin moitti kirjaan ympättyä kehyskertomusta, joka "jättää katteetta itse muistelusten sekä katkeruuden että idealismin". Monet yksityiskohdat eivät kuitenkaan voi olla painumatta lukijan mieleen pitkiksi ajoiksi. Se teki vaikutuksen myös presidentti Urho Kekkoseen, joka lähetti Paakonmaalle kustantajan kautta kiitoskirjeen.

Helpommin lähestyttävä, mutta vähemmän mieleenjäävä oli Paakonmaan seuraava teos, pienoisromaanin ja kolmen novellin kokoelma Lukitut, joka ilmestyi WSOY:lta vuonna 1965. Sitä ennen Paakonmaa oli julkaissut lyhyen novellin "Luopumiseen" kirjoittajaryhmä Ukrin antologiassa Aamumaisema (1961). "Luopumiseen" on jylhiin erämaamaisemiin sijoittuva pienimuotoinen tarina veljeksistä, jotka yrittävät pitää yhteyttä yllä nuoremman veljeksen avioliiton kariuduttua.
Paakonmaa kuvasi Lukitut-kirjan tarinoissa mielisairaaksi tuomittuja ja vankilaan pantuja ihmisiä, jotka yrittävät aloittaa uuden elämän ilman minkäänlaisia kiintopisteitä, oikeastaan ilmaan minkäänlaisia mahdollisuuksia. Huutolaisuus, orpous ja ulkopuolisuus ovat kaikki keskeisiä teemoja, jotka ovatkin jatkuneet koko Paakonmaan tuotannon lävitse. Sotaorpo on myös toinen päähenkilöistä Paakonmaan ja Veikko Haakanan kirjoittamassa nuortenkirjassa Tavoitteena tunturi (1958), jossa kaksi nuorta poikaa pyöräilee Ruijan ympäri ja selvittelee viinan salakuljetusta. Haakana ja Paakonmaa olivat itse aiemmin pyöräilleet samaa reittiä ja kotiin palattuaan alkaneet hahmotella vuorottain kirjoitettavaa tarinaa.

Lukitut on hyvä esimerkki siitä, miten WSOY keskittyi 1960-luvulla maaseutu- ja korpikirjailijoihin toisen merkittävän kustantajan, Otavan, keskittyessä kaupunkilaiseen modernismiin. Lukituissa Paakonmaa kuitenkin taiteilee modernismin ja perinteisemmän, realistisen kerronnan välillä. Kirjan pääkertomus, noin satasivuinen "Lukitut", on kertomus sodassa taisteluväsymyksestä kärsineen miehen yrityksestä palata mielisairaalasta takaisin kotiseuduilleen, joilla hänen perheensä edelleen elää, nyt tosin uuden miehen kanssa. Mies pannaan huutolaisen asemaan ja tekemään toisarvoisia kodin töitä eikä hänen anneta luoda yhteyttä lapsiinsa, joita hän ei ole moniin vuosiin nähnyt. Entisen vaimonsa uusia lapsia häntä kielletään koskemasta ja kun hän ottaa pikkuvauvan - joka ainoana suhtautuu häneen avoimesti ja ystävällisesti - syliinsä, hänet heitetään pihalle. Tarinan lopussa Paakonmaa väläyttää rakkauden ja uuden elämän mahdollisuutta, kun kylän prostituoituna pidetty nainen löytää miehen sammuneena ja vie tämän hylättyyn saunaan, sytyttää tulen ja tuo miehelle ruokaa. Mies kuitenkin hylkää rakkauden - tärkeämpää on kostaa hänet hylänneelle perheelle. Miehen kosto on erikoinen.
Samanlaisia teemoja Paakonmaa käsitteli myös kirjan novelleissa. "Kädet" kertoo nälkäisestä miehestä, joka työntyy pieneen sekatavarakauppaan aikeenaan varastaa ruokaa ja tupakkaa. Kaupan myyjä, nuori tyttö, säälii miestä niin paljon, että antaa tälle ensiksi ilmaiseksi, sitten pieniä töitä vastaan ruokaa ja vaatteita. Omasta menneisyydestään tietoinen mies yrittää varoittaa tyttöä, mutta tarina etenee lohduttomaan päätökseensä - viime hetkellä mies säntää ylös ja jättää tytön hämmentyneenä ja yksin. "Malmit" on kirjan heikoin tarina, jossa Paakonmaa kuvaa koskettavasti hätäaputöitä tekevän miehen perheen ahdinkoa äärimmäisessä köyhyydessä. Mies haaveilee pienen tonttinsa malmisuonien löytämisestä ja varastaa läheiseltä työmaalta dynamiittia. Paakonmaa jättää novellin lopun auki.
Kirjan päätöstarina "Ensimmäinen päivä" on yllättävästi science fictionia tai fantasiaa. Paakonmaa kuvaa taitavasti ja lukijan yllättäen maailmaa, jossa on tapahtunut ydinkatastrofi tai vastaava mullistus. Se on tuhonnut ihmiset ja eläimet ja sulattanut esimerkiksi autojen renkaat. Vankilasta karannut mies, joka on katastrofin sattuessa maannut mutaisessa ojassa, on pelastunut ja luulee olevansa ainoa elossa oleva ihminen, kun hän sairaalaan eksyttyään löytää naisen, joka on ollut monta tuntia lukittuna huoneeseen. Jäntevän tarinan lopetus on nykylukijasta valitettavasti kliseinen, mutta Paakonmaan taitoa kuvata surrealistiseksi muuttunutta autiota maata ei voi kiistää. Monet arvostelijat tosin pitivät tieteiskuvitelmaa vanhentuneena: esimerkiksi Vaasan Tarmo Manelius totesi, että "Ensimmäinen päivä" ei "kohoa tieteiskirjailijan ylevään taitoon" ja tarinan "kauhut kertaavat muista tuhokirjoista tuttuja aihelmia".
Eri mieltä oli Uuden Suomen Pekka Tarkka, joka piti "Ensimmäistä päivää" kirjan kiinnostavimpana tarinana, ilmeisesti sen poikkeavuuden vuoksi. Muutoin Tarkka ei säästä Paakonmaata - hän totesi arvostelussaan, että teoksen pienoisromaani ja novellit ovat jännitteisiä, mutta ylittävät tekijän taidot. Tarkan mukaan tekijä "onnistuu paremmin viimeisen novellin maailmantuhon näyttämöllä". Tarkalla oli kuitenkin laajempikin näkökulma usean teoksen arvostelussaan: niputtaessaan Paakonmaan yhteen muun muassa Martti Joenpolven ja Kaarlo Isotalon uutuuksien kanssa hän halusi osoittaa, että uudet romaanit keskittyvät yksilöllisiin eivätkä kollektiivisiin asioihin. Toisin sanoen romaanit eivät ole aidosti yhteiskunnallisia, vaikka ne siltä näyttävätkin. Tarkka kaipasi pitkässä arvostelussaan 60-luvun puolivälin romaaneilta ajan radio- ja kirjareportaaseissa näkynyttä yhteiskunnallista otetta, ja totta onkin, että Paakonmaakaan ei teoksessaan kirjoita instituutioista. Kuvatut yhteisötkin ovat suljettuja, pieniä, eikä niiden ylä- tai ulkopuolella tunnu olevan mitään merkityksellistä. Samalla tavalla Taivas kuvastuu veteen -kirjan ihmisillä ei tunnu olevan minkäänlaisia syytä käytökselleen eikä kirjalla ole vaikuttavuudestaan huolimatta laajempaa sisältöä.
Lukittujen ilmestymisen jälkeen Paakonmaa vaikeni. Vuonna 1969 hän kertoi Karjalaisen haastattelussa, että hän oli päättänyt vuosi aiemmin, ettei hän enää kirjoita mitään. Veri oli kuitenkin vetänyt uudestaan kirjoittamisen pariin ja Paakonmaa pohti teosta "tämän päivän teknillisestä elintasoihmisestä, joka ei usko ihmeisiin vaan tekniikkaan". Vuonna 1971 hän kuitenkin julkaisi Ukrin antologiassa Siluetti fantasiatarinan "Kioskilla", jossa Jeesus kohtaa opetuslapset Rajavaaran kioskilla. Kioskia pitää Samaria, "syntinen nainen". Paakonmaa yhdistää tarinassa moneen suuntaan ampuvaan satiiriin ylevää tyyliä ja absurdia vuoropuhelua - opetuslapset esimerkiksi syyttävät peräseudulle jäänyttä Jeesusta siitä, että tämän pitäisi olla kannustamassa Suomea voittoon yleisurheilumaaottelussa Ruotsia vastaan.

Paakonmaan viimeiseksi kirjaksi jäi omaperäinen omakustanne, Bileamin varjo (1972), jota voisi parhaiten nimittää fantasiaromaaniksi. Se kertoo kunnallispolitiikkaan osallistuvasta miehestä, pari kirjaa kirjoittaneesta Bileam Janhusesta, jonka sielu kesken kunnall
isvaltuuston kokouksen päättää jättää maallisen ruumiinsa ja lähtee vaeltamaan pitkin maailmaa yhdessä nimettömäksi jäävän minäkertojan kanssa. Tiedossa ei ole, onko Bileamin varjo se kirja, jota kirjailija mainitussa Karjalaisen haastattelussa pohti.
Bileamin varjolla on pikareskiromaanin löyhä rakenne, mutta kovin huolellisesti Paakonmaa ei malta tarinaa rakentaa. Osa kirjasta vaikuttaa olevan jopa kunnallispoliittista piikittelyä eikä nykylukija voi tietää, mistä on kyse. Kirjassa on myös outoa ja motivoimattomalta tuntuvaa kollaasirakennetta: kerronta katkeaa useasti pitkillä pätkillä lehtien uutisotsikoita ("Harald lähtee kotiinsa keskiviikkona. Etelä-amerikkalaista spriitä tullin käsiin s/s Aksenjasta.") ja mainoslauseita ("Haluatko soveltaa kykyjäsi mainonnan palveluksessa? - Kato, onpa Pekasta tullut suosittu. - Joo. Se on avannut nuorisotalletustilin ja sillä se leuhkii."). Samoihin asioihin kiinnitti huomiota myös aikalaisarvostelu. Karjalaisen Jouko Puhakka totesi ykskantaan, että teos on "epätasainen, heikosti jäsentynyt", joskin hän pitää sitä myös erittäin mielenkiintoisena "nihilistisenä protestikirjana".
Loppupuolella Bileam Janhunen kohtaa itsensä Saatanan, joka vie Bileamin Helvettiin tarkkailemaan ihmisten ajatuksia - Bileam pääsee esimerkiksi tiedemiehen ja lääkärin sisälle ja saa tietää, miten nämä ajattelevat. Helvetissä tavataan myös Mozart ja itse Martti Luther, joka ei "karkeitten pöytäpuheittensa" vuoksi päässyt taivaaseen. Saatana sanoo: "Taivashan on hienostelevia harpunsoittajia varten. Mutta toiminnan miehenä Martti tuskin olisikaan kestänyt lakkaamatonta kitaran viritystä, niin kotimusiikkimies kuin hän olikin."
Minäkertoja pääsee Saatanan seurassa tapaamaan myös Bileam Janhusen kirjojen henkilöitä. Kiinnostavassa kohdassa hän tapaa Taivas kuvastuu veteen -teoksen Onni Kirjavaisen, joka on pellon laidassa "aatraansa nojaava hontelo ja kumaravartinen äijä". Paljastuu, että hän on "Bileamin unohtuneen kirjan päähenkilö, maahenkisen romantiikan jäänne". Minäkertoja ihmettelee, miten mielikuvitushenkilö on vielä hengissä. "Kuinka hän ylipäätään oli edes olemattomuudessa olemassa?" Paljastuu kuitenkin, että itsekin huutolaisena ollut mies on vain kuvitellut olevansa Onni Kirjavainen ja samaistuneensa kirjan henkilöön niin paljon, että muuttui täksi.
Minäkertoja pohtii:

Huutolaisia kiusaamalla ja hengissä pitämällä, että heitä voisi kiusata mahdollisimman kauan, täyttivät seurakuntalaiset raamatun käskyn: 'Joka ottaa luoksensa yhden näistä pienimmistä, hän ottaa luoksensa minut, ja minä otan hänet luokseni taivaisiin'. Mutta muistikohan kukaan ruokkivansa ja ruoskivansa Jeesusta, kun huutolaista ruoski? 

Kirjavaiseksi muuttuneen miehen oma kokemus huutolaisena olemisesta ja kiusatuksi tulemisesta on, että "kärsimysten jälkeen oli saavutettavissa rauha kääntämällä selkä todellisen elämän mukavuuksille". Kirjan lopussa Paakonmaa kommentoi myös omaa kirjailijanuraansa:

Meidän on jaettava kirjailijat kahteen ryhmään: Kansankirjailijat ja eliittikirjailijat (kuten Hontti Pelappa ja Hyntti Aru [sic]). Bileam oli onnettomuudekseen liian hyvä kansankirjailijaksi - kansa ei ymmärtänyt häntä. Mutta eliittikirjailijaksi hän taas oli liian rasvanahkainen - he inhosivat häntä. 

Paakonmaan tuotannon läpi kulkeva ulkopuolisuuden teema näkyy tässäkin:

Eikä hän tunnustanut olevansa velkaa tuleville sukupolville. - Hankkikoot omatoimisesti niin valheelliset henkilötiedot esi-isistään kuin tahtovat. Niitä he tarvitsevat ennen kuin heidät hyväksytään paljasjalkaisten mukulakiven tallaajien veljeskuntaan. Hyvien esi-isien maineella he pesevät maalaisuutensa häpeän. 

Kertoja ilmoittaa, että Bileamille ei "jäänyt muuta mahdollisuutta kuin sijoittua ryhmättömään välimaastoon, kansan ja eliitin ulkopuolelle." Tähän nähden on ironista, että Suomen Sosialidemokraatin Jyrki Pietilä totesi, että Paakonmaasta on tullut "eliittikirjailija" vasta Bileamin varjolla.