Lännenkirjallisuuden historia

En ole ollenkaan varma, missä tällainen esseentapainen on ilmestynyt - josko missään. On mahdollista, että tämä on tehty jotain näyttelyä varten (Länkkäriseura, jota olen luotsannut reilut kymmenen vuotta, järjesti Turun kirjamessuille hienon näyttelyn lännenfiktion historiasta - mistä kiitos messujohtaja Kari J. Kettulalle!). Jos tämä on tehty sitä tarkoitusta varten, niin sitten Anssi Hynynen kirjoitti vastaavan tekstin lännenelokuvan historiasta. Ja tässähän on kyse suureksi osaksi vain amerikkalaisesta lännenkirjallisuudesta, Euroopassa (ja varmasti myös muualla maailmassa) lajin historia on aivan erilainen. Suomalaisen lännenkirjallisuuden historia on tähtäimessäni. 


Tämän kanssa voi lukea rinnakkain Rami Nummen kirjoittamaa arvostelua kauan sitten toimittamastani kirjasta Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita (BTJ 2005) täältä, Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden blogista. Kirjaan tein pidemmän lännenkirjallisuuden historian, toivon että se joskus löytää paikkansa jostain lajityyppikirjallisuutta käsittelevästä artikkelikokoelmasta.

Lännenkirjallisuuden historia

Lännenkirjallisuudessa erotetaan usein toisistaan niin sanottu populaari länkkäri ja vakava, taiteellinen länkkäri. Edellinen on usein seikkailullisempaa ja sijoittuu Yhdysvaltain 1800-luvun loppuun, kun taas vakava, taiteellinen lännenkirjallisuus voi sijoittua vaikkapa 1600-luvulle tai nykyaikaan eikä sen pääosassa ole seikkailu.

Kummatkin syntyivät kuitenkin samaan aikaan, käytännössä saman kirjailijan teoksissa. Amerikkalaisen kirjallisuuden klassikko James Fenimore Cooper loi edellytykset kummallekin 1800-luvun alussa kirjoittamillaan teoksilla, joista tunnetuimmat ovat Nahkasukka-sarjaan kuuluvat kirjat, kuten Viimeinen mohikaani (1826) ja Ruohoaavikko (1827). Cooperin teokset kuvasivat ristiriitaa luonnon ja sivilisaation välillä, mikä on ollut vakavan lännenkirjallisuuden keskeinen teema, mutta populaari lännenkirjallisuus sai niistä myöstä monia tärkeitä asioita, kuten sankarin ulkoisen kuvauksen ja juonet.

Cooperin jälkeen populaari lännenkirjallisuus syntyi paljolti Euroopassa, sellaisten kirjailijoiden kuin englantilaisen Mayne Reidin, saksalaisen Karl mayn ja ranskalaisen Gustave Aimardin toimesta. Samaan aikaan Yhdysvalloissa ilmestyi lukuisia ns. dime noveleita eli kymmenen senttiä maksaneita vihkoja, joissa seikkailivat rajaseudun naamioidut sankarit ja puoli-intiaanit metsästäjät, kuten Edward S. Ellisin Nopsajalka. Cowboyt eivät olleet näissä kirjoissa minkäänlaisia sankareita. Tärkeimpiä sankareita olivat Young Wild West ja Deadwood Dick, samoin Buffalo Bill, jonka loi itsekin Villissä Lännessä seikkaillut Ned Buntline William Codyn juttujen pohjalta. [Alla olevassa kuvassa on tunnettu myöhempien aikojen pulp-lehti, jonka ehkä nimensä takia helposti sekoittaa näihin dime noveleihin; kyse on kuitenkin historiallisesti ja julkaisupoliittisesti aivan erilaisesta ilmiöstä. En nyt vain enää jaksa etsiä ja postata kuvaa oikeasta dime novelista. Pulp-lehdistä alempana.]

Vakava lännenromaani syntyy lopullisesti vuonna 1902, kun ilmestyy Owen Wisterin Virginialainen. Romaania on pidetty nimenomaan realisminsa takia käänteentekevänä kirjana. Lisäksi se teki lopultakin cowboysta lännenfiktion tärkeimmän sankarin.

Yksi edellytys lännenkirjallisuuden synnylle oli se, että Villin Lännen aikakausi oli katsottu päättyneeksi. Ei ollut enää syytä valloittaa Länttä, vaan siitä saattoi jo kirjoittaa historiana, elettynä menneisyytenä. Historioitsija Frederick Jackson Turner oli vuonna 1893 sanonut että rajaseutua ei enää ole.

Wisterin jälkeisiä vakavia lännenkirjailijoita olivat 1920—1930-luvuilla mm. Eugene Manlove Rhodes, Harvey Fergusson ja Conrad Richter (The Sea of Grass, 1937). Samaan aikaan myös intiaaneja alettiin kuvata realistisemmin kuin aiemmin, esimerkkinä voi mainita vaikkapa Edgar Rice Burroughsin, jonka intiaaneja sympatisoivat romaanit Intiaanipäällikkö ja Intiaanipäällikön kosto ovat ilmestyneet suomeksikin. Myös naiset tulivat lännenkirjallisuuden sankareiksi, esimerkiksi Willa Catherin romaaneissa (Antonia ystäväni, 1918).

Samaan aikaan Wisterin jalanjäljissä syntyy myös pulp-lehtien eli kioskikirjallisuuden Villi Länsi. Pulp-lehdet olivat lähinnä Yhdysvalloissa ja Englannissa julkaistuja halvalle paperille painettuja lehtiä, joissa julkaistiin suurimmaksi osaksi pelkästään fiktiota. Tätä lehtiin kirjoittivat monenlaiset senttarit, joko kymmeniä novelleja kuukaudessa takovat ammattilaiset tai muutamaan tarinaan jäävät kokeilijat.

Lehdet oli tarkoitettu luettavaksi yhden kerran ja sitten heitettäväksi pois. Osa kirjallisuudesta olikin tyystin unohdettavaa, mutta osa on kuitenkin saanut klassikon aseman. Ylipäätään on tunnustettu, että monet pulp-lehtien kirjoittajat käsittelivät vaikeita asioita monipuolisesti, vaikka heidän tarinoissaan korostuikin toiminta.

Pulp-lehtien aikakausi olivat 1910-1950-luvut ja niiden kultakausi olivat 1920-1940-luvut. Toisen maailmansodan jälkeen tulleet uudet viihdytysvälineet, televisio ja sarjakuvat, veivät niiltä lukijat ja ne muuttivat muotoaan tai lakkasivat kokonaan. Pulp-lehtien tärkeitä lännenkirjailijoita olivat muun muassa Clarence Mulford, joka loi Hopalong Cassidyn, Max Brand, joka oli yksi tuotteliampia lännenkirjailijoita, sekä Ernest Haycox, joka kirjoitti myös vakavampaa lännenkirjallisuutta. Myös Zane Grey kuuluu enemmänkin populaarin lännenkirjallisuuden piiriin, vaikka hän ei juurikaan kirjoittanut pulp-lehtiin. Myös Louis L’Amour aloitti uransa pulp-lehdissä jo 1930-luvulla.

1950-luvulla pokkarit, pehmeäkantiset taskukirjat, korvasivat pulp-lehdet. Samalla viihteellisestä lännenkirjallisuudesta tuli synkempää ja realistisempaa. Kirjojen kieli normalisoitui – vanhan Villin Lännen tuntua ei haettu enää cowboy-slangista tai paikallisista murteista, vaan kirjailijoiden käyttämä kieli läheni yleiskieltä. Samalla tyyli yksinkertaistui ja tuli lähemmäksi kovaksikeitettyjä, hemingwaylaisia ihanteita.

Tapahtui myös monenlaisia rajanylityksiä, kuten todistaa Jack Schaeferin Etäisten laaksojen mies eli Shane (1949; elokuvana 1952). Kirja kertoi yhtenä ensimmäisistä normaalin kioskilänkkärin tarinan: Salaperäinen mies saapuu pikkukaupunkiin, jossa kytee maanviljelijöiden ja karjankasvattajien välinen sota. Mies ottaa maanviljelijöiden puolen ja karjankasvattajat palkkaavat ammattitappajan. Tulee kaksintaistelu, jonka mies voittaa. Hän lähtee pois taakseen katsomatta.

Tärkeitä 1950- ja 1960-lukujen pokkarikirjailijoita olivat mm. Will Cook, Lewis B. Patten ja Gordon Shirreffs. Louis L’Amour on näistä kuitenkin ollut suosituin, joskaan ei välttämättä paras.

1960-luvun lopulla länkkärit muuttuivat vielä kertaalleen. Vakavassa lännenkirjallisuudessa alettiin nähdä parodisia anti-länkkäreitä (termi on tutkija Leslie Fiedlerin), kuten E.L. Doctorowin esikoisromaani Welcome to Hard Times (1960; elokuvana 1966) ja James Leo Herlihyn Keskiyön cowboy (1965; elokuvana 1969). Antilänkkärit ottivat aiempien populaarilänkkärien kaikki kliseet ja stereotypiat ja liioittelevat niitä ja tuovat näin esille niiden absurdiuden. Absurdiuden vei äärimmilleen musta kirjailija Ishmael Reed kirjassaan Yellow Back Radio Broke-Down (1968), jossa sankari Loop Garoo Kid taistelee Helvetistä karannutta Drag Gibsonia vastaan.

Lännenmyyttejä purkivat myös monet intiaanikirjailijat, jotka pääsivät esiin 1960-luvulla. Tunnetuin intiaanikirjailija on ollut N. Scott Momaday. Intiaanikirjailijat ovat käyttäneet kirjoissaan hyväksi intiaanien omia myyttejä ja omaa käsitystä lännen valloituksesta. Intiaanikirjailijoista voi nostaa Momadayn lisäksi esille ainakin James Welchin ja Leslie Marmon Silkon.

Pokkarilänkkäreissä taas näkyi italialaisten spagettiwesternien vaikutus. Se näkyi rajuna väkivallan ja seksin lisääntymisenä. Kirjoissa oli sellaisia sankareita kuin Sabata, Macho Callahan ja Nimetön Mies, jotka päästävät pihalle muita pahiksia ja välillä harrastavat seksiä.

Kaikkein kovimmat länkkärit tehtiin kuitenkin muualla kuin Amerikassa. Englannissa syntyi erityinen koulukunta ja kirjoittajapiiri, joita sanottiin Piccadilly Cowboysiksi – sen takia, että he eivät olleet käyneet Piccadilly-aukiota kauempana lännessä. Näihin kirjailijoihin kuuluivat niin Terry Harknett, George Gilman, Laurence James kuin nykyään arvostettu rikoskirjailija John Harveykin. [Vieressä kuva Harveyn tunnetuimmasta lännensarjasta, joka Suomessa tunnettiin, varmasti viisaasti, nimellä Hector.]

Myöhemmin 80-luvulla Thomas McGuanen ja Edward Hoaglandin kaltaiset vakavat kirjailijat kuvasivat Länttä kriittisesti ja turvautumatta vanhoihin romanttisiin myytteihin. McGuanen panos 70-luvun kriittiseen lännenelokuvaan on huomattava – hän teki käsikirjoitukset mm. elokuviin Rancho Deluxe (1974) ja Missouri palaa (1976). 90-luvun kiinnostavista lännenkirjailijoista voi mainita ainakin Charles Frazierin ja Mark Spraggin, jotka lähestyvät Länttä ja sen historiaa ja maisemaa vapaana aiempien vuosikymmenten pakonomaisesta kriittisyydestä.

Populaarin kirjallisuuden puolella 90-luku oli hiljaista aikaa. Villin Lännen myytit ovat tehneet rynnäkön moniin valtavirtaromaaneihin, kuten E. Annie Proulxin ja Charles Frazierin kirjoihin.