Kirjailijuudesta, osa 3: mitä helvettiä asioille oikein sitten pitäisi tehdä?

Kirjoitin (näköjään jo melkein kolme viikkoa sitten!) viimeksi kirjailijoiden (tai ainakin itseni) kurjista palkkioista ja surkeista työskentelyolosuhteista. Lupasin hahmotella jotain positiivista sanottavaa aiheesta, toisin sanoen parannusehdotuksia ainaisen valittamisen sijaan.

Kysehän on kahdesta asiasta:

1. Kustantajat, varsinkin niin sanotut kulttuuritahtoiset pienet laatukustantajat maksavat tekijöille aivan liian vähän työmäärään nähden.

2. Apurahapolitiikka on vinoutunutta, vanhoihin järjestelmiin sitoutunutta.

Ensin mainittu asia on tietysti paradoksi: jotta pienkustantaja ylipäätään voisi julkaista kirjoja, sen on pidettävä kulut minimissä. Tämä merkitsee tietysti sitä, että tekijöiden palkkiot ovat pieniä - ne eivät yksinkertaisesti voi olla samaa luokkaa kuin isojen kustantajien palkkiot (jotka tietysti lähtökohtaisesti ovat nekin pieniä verrattuna kuukausityössä käyvien ihmisten palkkoihin). Tälle tosiasialle ei todennäköisesti voida koskaan mitään ja pienkustantajat toimivat niin kuin aina ennenkin: joko eivät maksa mitään tai maksavat pienen kertakorvauksen. Niistäkin rahoista lienee syytä iloita. 350 euron kirjapalkkiolla voi ostaa uuden pesukoneen - vaikka siitä verot vähennettäisiinkin.

Apurahat ovat asia erikseen. Minulla ei kai olisi mitään syytä valittaa, kun olen viimeisen viiden kuuden vuoden aikana saanut kohtuullisesti apurahoja, mutta toisaalta ne ovat kaikki olleet melko pieniä, tuhannen ja kahdentuhannen euron suuruisia (poikkeuksiakin on ollut, kiitos niistä). Tämä koskee myös niin sanottuja kirjastokorvausapurahoja - niissä on merkittävä epäsuhta tieto- ja kaunokirjailijoiden välillä. Tämä on tietysti asia, jonka kohdalla pitäisi harrastaa nyt niin suosittua datajournalismia, mutta en tällä haavaa jaksa, valitettavasti... Mutta pelkällä perstuntumallakin voi sanoa, että tietokirjailijat saavat huomattavasti pienempiä apurahoja kuin kaunokirjailijat. Kollegani sanoi, että jos olisin yhtä hyvä kaunokirjailija kuin tietokirjailija (kiitosta vain!), saisin kirjastokorvauksina joka vuosi 6000-7000 euroa heittämällä sisään. Nyt pitää olla onnellinen, jos saa 1500. Eläähän pieni perhe sillä noin kuukauden.

Toinen ongelmallinen kohta ovat läänien taidetoimikunnat (joiden suhteen on olemassa hiukan epäselväksi jääneitä skenaarioita, saas nähdä mihin suuntaan asia menee) ja kaupunkien kulttuurilautakunnat. Niissä ei oteta tietokirjailijoita huomioon lainkaan. Olen ollut kauan sitten itse päättämässä joistain apurahoista Varsinais-Suomen läänin taidetoimikunnassa - siellä todettiin ykskantaan, että tietokirjahankkeisiin ei anneta rahaa, koska tietokirjailijoille on omat hakukanavansa. Silloin en nostanut ääntäni, koska en tiennyt, että niitä kanavia on huomattavasti vähemmän ja ne ovat huomattavasti nihkeämpiä.

Omassa kirjailijantyössäni olen törmännyt myös siihen ongelmaan, että toimitustöille ei anneta apurahoja. Kukaan ei tue novelliantologioiden tai -kokoelmien toimittamista, vaikka niissä voi a) kertoa laajasti jonkin kirjallisuuden lajityypin historiasta (vrt. esim. kirjani Outoja jälkiä, joka käsittelee monipuolisesti eräkirjallisuuden historiaa, tai Tankki palaa!, joka kertoo sota-ajan lehdistä ja niiden kirjoittajista), b) nostaa esille unohdettuja kirjailijoita, c) luoda uusia tulkintoja jonkin kirjallisuudenlajin historiasta (vrt. Hallusinatsioneja, jossa yritän määritellä suomalaisen kauhukirjallisuuden varhaishistorian keskeisiä linjoja), d) nostaa esille uusia kirjoittajia ja luoda koulukuntia (Verenhimo, Mannerheimin seikkailuja). Antologia voi parhaimmillaan olla sekoitus tieto- ja kaunokirjallisuutta.

Sama koskee artikkelikokoelmia. Suomen tietokirjailijat ei enää myönnä rahaa artikkelikokoelmien toimittamiselle eikä niitä apurahalomakkeessa enää saa edes ilmoittaa, vaikka ne voivat olla aivan yhtä suuritöisiä kuin omatkin monografiat tai esseekokoelmat (vrt. misantropian historia tai vihapuheen historialliset kokoelmat, joista kirjoitin aiemmassa postauksessa). Antologioiden ja artikkelikokoelmien tekeminen on yhtä luovaa ja vaikeaakin työtä kuin kirjojen kirjoittaminen, mutta ilmeisesti tietokirjailijoissa ajatellaan, että ne voidaan tehdä virkatyönä tai vasemmalla kädellä muiden töiden ohessa. No, niinhän minä niitä teenkin, tulos näkynee laadussa.

Muutama selkeä ehdotus:

1. Tietokirjailijoiden apurahoitus laajemmalle pohjalle, toisin sanoen esimerkiksi kirjastokorvauksista suurempi summa tietokirjailijoille (tästähän myös tietokirjailijat on puhunut, mistä kiitos).

2. Tietokirjojen apurahoitus tulee selkeämmin irrottaa akateemisesta tutkimuksesta: kaikkia tietokirjoja ei enää tehdä virkatyönä akateemisen uran puitteissa, yhä useampi kirjantekijä on freelancer, jolla ei ole mainittavaa kytköstä yliopistoihin.

3. Novelliantologioiden ja artikkelikokoelmien apurahoitusta pitää pohtia uudestaan ja mahdollisuuksien mukaan niihin on voitava hakea apurahaa. (Jos pelätään, että tuetaan vahingossa jonkin sattumanvaraisen työväenopiston antologian kokoamista, niin pitää vain luottaa hankkeiden arvioijiin - näinhän joka tapauksessa apurahahakemusten kanssa tehdään.)

4. Lainauskorvausten lainakohtaista summaa on kasvatettava. Tästähän on olemassa Sanaston vaatimus, jonka käynette allekirjoittamassa. (Summan kasvattaminen ei ole pois kirjastojen kirjahankinnoista, koska rahat tulevat eri tahoilta, lainauskorvaukset valtiolta, kirjahankinnat kunnilta.)

Ja lisäksi kaksi toivetta:

1. Perustulo: 300-700 euron kuukausittainen vastikkeeton kansalaispalkka muuttaisi tilannetta huomattavasti parempaan suuntaan kaikkien alan toimijoiden kannalta (vaikka toki pelkäänkin, että perustulo vähentäisi monien apurahatahojen mielestä apurahojen tarpeellisuutta, toisaalta apurahahakemusten määrä saattaisi vähentyäkin).

2. Kustantajat maksavat paremmin tehdystä työstä: kuten alussa kirjoitin, tämä on toive, joka ei koskaan toteudu, mutta ainahan voi toivoa. Nythän joka tapauksessa suomalaiset ovat tottuneet siihen, että pienkustantajien kirjat ovat halpoja ja että niitä saa kirjamessuilta halvalla (vitosesta kahteenkymppiin), jolloin katetta ei enää jää juuri kustantajille eikä varsinkaan tekijöille. Ehkä kannattaisi miettiä, onko tässä mitään järkeä, mutta en ole itsekään aivan syytön halpojen kirjojen suosimiseen.

Tiedän, että on kirjailijoita ja muita kirjallisuuden parissa työskenteleviä, joille kirjailijuuden ja rahan kytkös on jostain syystä pahasta, ihan kuin se että kirjailija saa työstään rahaa automaattisesti heikentäisi kirjailijan luomisvoimaa. Ymmärrän ajatuksen, mutta silloin niitä muita rahoitusmalleja pitäisi keksiä ja kehitellä eikä vain todeta, että kirjailijoiden vinkuminen rahojen perään on säälittävää. Ehkä sellainen toiminta olisi vielä suurempaa idealismia kuin mihin itse tässä yllän (ehkä joku voisi puhua jopa vallankumouksesta), mutta perustulo olisi jo yksi askel kohti vapaampaa suhdetta kirjailijan ja kustantajan välillä.

(Tässä muuten kirjailijuussarjan ensimmäinen osa.)