50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa: Herra ja ylhäisyys

Päätin kuitenkin postata tänne, ehkä eräänlaiseksi mainokseksi, tekstini Simo Penttilän romaanista Sierranuevan sulotar ja siitä tehdystä elokuvasta Herra ja ylhäisyys - aiemmin epäilin, onko siihen syytä, sillä suurin osa alla olevasta tekstistä oli jo julkaistu aiemmassa kirjassani Wild West Finland. Kopsasin tekstin ja muokkasin sitä 50 suomalaista kirjaa ja elokuvaa -teosta varten, koska jossain kohtaa pelkäsin, että en muuten saa 50 teosparia täyteen ajoissa. Tuloksenahan oli, kuten aiemmin kirjoitin, että tekstejä oli liikaa ja niitä piti karsia. Aiemmin postasin tekstit Kekkonen tulee! -elokuvasta ja Me Rosvoloista.

Erona Wild West Finlandissa olevaan tekstiin nähden on ainakin se, että kuvailen tässä pidempään ja tarkempaan Sierranuevan sulotar -romaanin juonta. En ole Simo Penttilän tuotannon ystävä, mutta jatkuvasti huomaan, että juuri hänen kirjansa saattavat olla suomalaisille rakkaimpia länkkäreitä. Ehkä tässä näkyy se, etten osaa suhtautua lukemistokirjallisuuteen(kaan) nostalgisesti. Samaten suhtaudun elokuvaan varmasti jonkun mielestä tarpeettoman kriittisesti. Tärkeänä lähteenä alla olevassa tekstissä toimi muuten Petri Poikuksen mainio artikkeli, joka ilmestyi kymmenisen vuotta sitten Ruudinsavu-lehdessä.

Simo Penttilä: Sierranuevan sulotar (1934)

Suomessa on aina kirjoitettu paljon lännenkirjallisuutta. Asialla ovat olleet usein Pohjois-Amerikassa elämäänsä viettäneet siirtolaiset, mutta moni poikien seikkailukirjoja tehnyt kirjailija teki myös länkkäreitä. Yksi keskeisiä suomalaisia lännenkirjailijoita on ollut Simo Penttilä, oikealta nimeltään Uuno Hirvonen (1898–1971). Suurin osa hänen tuotannostaan sijoittuu Pohjois-Amerikkaan. Penttilän tuotannolla on ystäviä vielä 2000-luvullakin, varsinkin myöhemmin kirjoitetulla Arizona-sarjalla, jonka pääosassa on salaperäinen kostaja Punavyö. 

Uuno Hirvonen oli varsinaiselta ammatiltaan toimittaja, mutta hän loi silti mittavan tuotannon viihdekirjailijana. Hirvonen oli Uusi Suomi -lehdessä ensiksi toimittajana vuosina 1919–1923, sitten toimitussihteerinä 1923–1937 ja lopulta toimituspäällikkönä 1937–1958. Hirvonen julkaisi ensimmäiset teoksensa omalla nimellään (Tienristeyksessä, 1918; Gyldenbrookien kunnia, 1918) sekä salanimellä Artturi Koskensalpa (Kadonneet miekankannattimet, 1922). Simo Penttilän nimellä hän julkaisi romaanin Ecuadorin konsuli vuonna 1921. Suomalaisen rikosromaanin historian kirjoittanut Timo Kukkola kuvailee tarinaa "rennon tyylinsä perusteella paremminkin seikkailu- kuin rikosromaaniksi". 

Myöhemmin Simo Penttilänä Hirvonen keskittyi seikkailukirjallisuuteen, ja vasta 1950-luvulla hän kokeili uudestaan rikoskirjallisuutta. Monet Penttilän nimellä ilmestyneistä kirjoista sijoittuvat Pohjois- tai Keski-Amerikkaan. Penttilän lännentuotantoon kuuluvat tai ainakin sitä sivuavat hänen kertomuksensa kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilästä. Heikkilä teki ensiesiintymisensä vuonna 1925 Suomen Kuvalehdessä, johon päätoimittaja L. M. Viherjuuri oli pyytänyt Penttilää kirjoittamaan jännitysjuttusarjaa. Penttilä vastasi, ettei Suomen Kuvalehteen voi kirjoittaa Suomeen sijoittuvia jännitysjuttuja ja päätti sijoittaa sankarinsa Meksikoon. Tarinat koottiin myöhemmin kirjoiksi.

Sarjan ensimmäinen teos Kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä ja naiset ilmestyi vuonna 1928. Se oli arvostelumenestys, ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti, että Penttilä edusti "aivan omalaatuista, terävän mielikuvituksen ja miehekkäälle vauhdille rakentuvan kerronnan alaa". 

T. J. A. Heikkilä on Raudussa syntynyt kappalaisen poika, joka on käynyt Markovillan sotakorkeakoulun Viipurissa ja lähtenyt Meksikoon 1920-luvulla. Syytä maastamuuttoon ei tarinoissa kerrota, mutta Heikkilä joka tapauksessa rekrytoidaan Meksikon armeijaan, kun hän nappaa kiinni erään kapinoitsijan. Ensiksi hänestä tehdään eversti, mutta kun hän estää Meksikon presidentin murhayrityksen, hänestä tehdään kenraaliluutnantti. Hänestä tulee lopulta Meksikon Yhdysvaltojen III armeijakunnan komentaja ja Sonoran sotilaspiirin kuvernööri. Hän toimii suoraan Meksikon presidentin käskyvallan alaisena. Heikkilä saa lopulta lempinimen "Sonoran uni", koska on hän on poistanut päiviltä eli "nukuttanut" tuhansia konnia. 

Lähtökohta on epäuskottava, ja epäuskottavuutta lisää se, että Heikkilä seurustelee niin sulavasti hienostelevien meksikolaisten keskellä – uskottavalta ei nimenomaan tunnu, että suomalainen sopeutuisi Meksikon hienostunutta käytöstä korostavaan hovikulttuuriin. Tosin tarinoissa myös korostetaan Heikkilän turhamaisuutta ja halua pukeutua näyttävästi ja aina etiketin mukaisesti tai jopa yli. Heikkilä muistuttaa monella tavoin toista aikakauden tunnettua dandya, Mannerheimia. 

Toisaalta Penttilän tarinat kuuluvat 1920-luvulla Suomessa yleistyneeseen parodisen seikkailukirjallisuuden perinteeseen. Parodia Heikkilä-tarinoiden tapauksessa kohdistuu vanhempiin, yleensä käännöksenä ilmestyneisiin seikkailukertomuksiin, joskin Penttilä tuo omiin tarinoihinsa myös hienostuneisuutta. Parodisia elementtejä ovat esimerkiksi Heikkilän saamat kunniamerkit: Kultainen Puuma, Sierranuevan Salamanterin suurristi, Venezuelan Vihreä risti. Heikkilä on myös Tortugan tasavallan kenraalikapteeni ja Yhdysvaltain 428:nnen jalkaväkirykmentin kunniakomentaja. Parodian kohteet kuitenkin katosivat sarjan jatkuessa historian hämäriin, ja parodia itsekin tuntui tarinoista häviävän ja jäljelle jäi rasittava itseihailu. On sanottu, että Simo Penttilä samastui vahvasti omaan luomukseensa. Penttilä seurusteli upseerien kanssa aktiivisesti, ja myöhempien aikojen haastattelija kuvasi häntä sanoen: "Sean Connery on James Bond. Simo Penttilä on T. J. A. Heikkilä." 

Tarinoissa on kuitenkin paikoitellen realismia – tai ehkä se on väärä sana, sen verran epäuskottavia tapahtumat ovat, varsinkin toistuessaan lähes samankaltaisina koko ajan. Penttilä piti kuitenkin huolta siitä, että tapahtumapaikat on kuvattu oikein. Hän luki Meksikoa käsittelevää kirjallisuutta ja kirjoitti Sonoran kartta edessään, ja tarinoissa viitataan oikeisiin paikkoihin. Kun Penttilä myöhemmin kävi Meksikossa, hän sanoi haastattelijalle olleensa siellä kuin kotonaan. "Hän tunsi Mexico Cityn kadut ja hotellien nimet, käveli erehtymättä eri osoitteisiin", kirjoittaa haastattelija. Samalla Penttilä viittaili oikeisiin henkilöihin, esimerkiksi Meksikon lukuisiin presidentteihin, jotka vaihtuvat tarinoissa sitä mukaa kuin he todellisuudessakin vaihtuivat. Samalla Penttilän tarinoista syntyy vaikutelma, että kaikki kuvernöörit sekä koko Meksikon upseerikunta, Heikkilää ja tämän läheisimpiä apulaisia lukuun ottamatta, on korruptoitunutta ja vallanhaluista, aina valmiina vallankaappaukseen. 

Heikkilä-tarinat poikkeavat perinteisestä lännengenrestä siinä, että ne sijoittuvat kirjoittamisajankohtaan, nykyaikaan. Aikakausi myös elää, vaikka Heikkilä itse ei vanhenekaan. 1920-luvulla kirjoitetut kirjat sijoittuvat 1920-luvulle, vuonna 1934 ilmestyneessä kirjassa Sierranuevan sulotar eletään vuotta 1933, sodan jälkeen kirjoitetussa kirjassa Kuka tuntee naiset? (1947) kuvataan sodanjälkeistä maailmaa ja niin edelleen. 

Penttilän tyyli tuntuu nykyään luettuna työläältä, mutta ajan intellektuellit ihailivat sitä ja arvostivat Penttilän korkealle omassa lajissaan. On jopa puhuttu pienestä Penttilä-kultista. Kuka tahansa ei ollut kykenevä lukemaan Penttilää. Vielä vuonna 1947 Vilho Suomi innostui Arvostelevassa kirjaluettelossa toteamaan Kuka tuntee naiset? -kirjasta näin: "Kirjailijan tyyli [on] älykkäästi iloittelevaa ja ironisoivaa, jopa siinä määrin, että lukijalta täytyy edellyttää verraten hyvää yleissivistystä, jotta ihmisten ja yhteiskunnan heikkouksilla ja naurettavuuksilla leikittelevä pilanteko löytäisi perille." Samalla Penttilän tyyli on vanhentunut. 

Sierranuevan sulotar (1934) kärsii samoista piirteistä. Penttilä ei koskaan oikein kunnolla kuvaa toimintakohtauksia, vaan niihin vain viitataan, usein sangen elliptisesti, joskus pelkän replikoinnin avulla. Kirjaa lukiessa ei pääse syntymään sellaista lähes ruumiillista suhdetta, joka parhaissa jännitys- ja seikkailuromaaneissa voi syntyä. Romaanissa Sierranuevan sulotar on täynnä konnia, kansainvälisiä seikkailijoita ja palkkasotureita, mutta kovin vaaralliselta paikalta se ei koskaan tunnu. 

Romaanin alussa Meksikon presidentti lähettää Heikkilän Keski-Amerikkaan Sierranuevan tasavaltaan salamyhkäistä tehtävää suorittamaan. Pienen maan presidentti kuvittelee olevansa "uusi Simon Bolivar", mutta keskittyy pitämään luonnonrikkauksia itsellään. Heikkilä ottaa mukaansa apurinsa Silvion ja intiaanioppaan Tlacan, ja saapuessaan perille he esiintyvät amerikkalaisina arkeologeina. Pian Heikkilä ja kumppanit törmäävät vallankaappausta havittelevan entisen presidentin joukkoihin sekä suomalaiseen "juoppoon ja juonittelijaan" Toivo Taavetti Torkkaan. Heikkilä ei olisi Heikkilä, ellei hän tapaisi myös kaunista naista, doña Camillaa. Tämän isä markiisi don Ramiro on kansan suosiossa ja Heikkilä kumppaneineen päättää auttaa häntä saamaan vallan Sierranuevan tasavallassa. Seuraa monenlaisia seikkailuja ja paljastumisia ja pakenemisia. Juoni on monipolvinen ja sekava eikä Penttilä juuri auta lukijaa. Lopussa käänteet tulevat loputtoman pitkissä repliikeissä, ja suomalainen juoppokin paljastuu kansainväliseksi palkkasoturiksi Cameroniksi (ihmeen hyvin hän puhuu suomea!). 

Jorma Nortimo: Herra ja ylhäisyys (1944)

Simo Penttilän luomus kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä pääsi myös valkokankaalle. Vuonna 1944 ensi-iltaan tuli Jorma Nortimon ohjaama elokuva Herra ja ylhäisyys, jossa pääosaa esitti Tauno Palo. Suomalaisittain poikkeuksellisen lavastuksen suunnitteli nimimerkki Roy eli Tapio Vilpponen, joka oli myöhemminkin kiinnostunut Meksikoon sijoittuvista seikkailuista, sillä hän kirjoitti vuodesta 1958 alkaen omaa El Zorro -sarjaansa. Elokuvan lavastukset kiinnittivät huomiota jo omana aikanaan, esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin arvostelija totesi, että elokuvassa "on käytetty oikein ulkolaisia, tarkemmin sanoen amerikkalaisia mittasuhteita". Elokuva kuvattiin Nummelan hiekkakuopilla, jonne rakennettiin vaivoja säästelemättä meksikolainen kaupunki. Herran ja ylhäisyyden tekeminen maksoikin yli 400 000 markkaa, mikä teki siitä poikkeuksellisen kalliin elokuvan. Se oli kuitenkin valmistumisvuotensa toiseksi suosituin kotimainen ensi-ilta (Dynamiittityttö oli suositumpi). 

Elokuva pohjautuu Penttilän romaaniin Sierranuevan sulotar, joka oli ilmestynyt vuosikymmen aiemmin. Vuonna 1945 eli vain vuosi elokuvan jälkeen Penttilän novelleista julkaistiin kooste, jolla on sama nimi kuin elokuvalla. Elokuva on uskollinen romaanille Penttilän dialogia myöten ja niinpä se on myös yhtä sekava. T. J. A. Heikkilää esittää Tauno Palo ja doña Camillaa Regina Linnanheimo, joka ainakin silmiä siristäen käy keskiamerikkalaisesta markiisin tyttärestä. Penttilän tarinoissa tosin sikäläiset kaunottaret ovat aina huomattavan vaaleita, mikä kielii tietynlaisista asenteista.

Herran ja ylhäisyyden arvioissa elokuvaa käsiteltiin seikkailuelokuvana, ja sellaisena se onkin luontevampi nähdä kuin länkkärinä, varsinkin kun tarina sijoittuu Keski-Amerikkaan Heikkilä-tarinoiden normaalin miljöön, Meksikon sijasta. Tarinassa on yllättävän vähän länkkäreille tyypillisiä elementtejä, ratsastelua on melko vähän, lännenelokuville tyypillisiä maisemia ei ole juuri lainkaan, suurelta osin ollaan sisätiloissa. 

Herra ja ylhäisyys -elokuvassa on samaa vikaa kuin Penttilän teksteissäkin: siinä puhutaan toiminnasta, joka on tulossa tai jo tapahtunut, mutta itseään toimintaa ei useinkaan näytetä. Monet Penttilän novelleistahan alkavat vasta siinä vaiheessa, kun Heikkilä on jo pannut pahikset telkien taakse tai tappanut, niin kuin hänen tapansa usein on. Paikoitellen Herra ja ylhäisyys -elokuvassa ei edes tunnu siltä että Heikkilä olisi puheidensa veroinen sankari, kun hän ei juuri sankaruuttaan osoita, ainoastaan puhuu siitä. Jorma Nortimo myös ohjaa dialogipainotteisesti, ja siirtymät kohtauksesta toiseen ovat staattisia. 

Dialogipainotteisuutta korostaa myös se, että Simo Penttilä toimi itse elokuvan käsikirjoittajana eikä selvästikään ole malttanut karsia itselleen tyypillistä nokkelaa replikointia. Pitkät sanailut hidastavat elokuvaa ja tekevät sen lopulta sekavaksi, mistä huomautti esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatin kriitikko T. A. Hän kirjoitti: "Filmikertomuksesta puuttuu juonta eteenpäin kuljettava johtolanka, joka sitoisi tapahtumasarjat toisiinsa kiinteästi määrättyyn kulminaatiopisteeseen kehittyväksi aiheeksi. Nyt voisi alku- ja loppukohtauksen väliin mahdutettu monikirjavainen tapahtumasarja alkaa yhtä hyvin lopusta kuin alusta." Samaa totesi Helsingin Sanomien Paula Talaskivi. Uuden Suomen kriitikko S. S. tosin totesi: "Herra ja ylhäisyys onkin lähinnä verrattavissa loisteliaaseen oopperaan, jossa itse juonen punainen lanka lopulta on sivuseikka, ja päähuomio kiintyy yksityisiin tilanteisiin sekä tietenkin ulkonaiseen silmänruokaan." (Erikoista on, että S. S. lienee ollut Salama Simonen eli Simo Penttilän toimittajavaimo!) Selvänäköinen on ollut Aamulehden O. V-hl:n huomio, jonka mukaan Penttilän kirjat eivät ole elokuvallisia, koska tarinoista puuttuu "seikkailun rytmi ja jännitys" ja kaikki huomio kiinnittyy tyyliin. 

Herran ja ylhäisyyden seikkailijoita:
Reino Valkama Cameronina (vas.), Tauno Palo Heikkilänä
ja ohjaaja Jorma Nortimo Heikkilän assistenttina 

Kuvauksena Keski-Amerikasta Herran ja ylhäisyyden Meksiko on toivottoman stereotyyppinen: lähes kaikilla henkilöillä on päässään valtava sombrero ja jokainen hokee "carambaa" joka toisessa lauseessa. Espanjankielisiä nimiä pudotellaan rituaalinomaisesti joka käänteessä, ilmeisesti luomassa humoristista vaikutelmaa. Penttilä itse arvosti univormuja, mikä selittää sen, että Heikkilä ja muut pukeutuvat koko ajan näyttäviin paraatipukuihin. Elokuvan "el presidente" ja tämän vasallit ovat koomisia pahiksia isoine viiksineen ja typerine hattuineen. 

Penttilän monet suosikkiteemat näkyvät elokuvassa. Lopussa näytetään esimerkkiä siitä, miten oikeutta tehdään: nopeasti ja armotta ja usein ilman kunnollista oikeudenkäyntiä. Viranomainenkin voi ottaa lain omiin käsiinsä. Pääosassa on kuitenkin Heikkilän ruumiillistama miesihanne: naisia kaadetaan vasemmalta ja oikealta, mutta miehen sydän kuuluu armeijalle ja valtiolle. Heikkilä ei tietenkään pääse puhumaan isänmaasta, Meksikossa kun on. Toisaalta näin Penttilä pääsee näyttämään, että suomalainen mies päihittää kaikkien muitten maitten miehet. 

Herra ja ylhäisyys oli kuitenkin ensimmäinen suomalainen lännenelokuvaksi laskettava tuotanto, joka viitoitti tietä myöhemmillekin filmeille. Esimerkiksi Spede Pasasen ja Vesa-Matti Loirin Hirttämättömät (1971) kuvattiin samanlaisissa ympäristöissä, Porvoon hiekkakuopilla, tosin lähes ilman lavastusta. Herraa ja ylhäisyyttä sekä Hirttämättömiä yhdistää myös se, että kummassakaan ei paljon ratsastella. 

Suomalaisesta lännenkirjallisuudesta

Kansi: Timo Numminen.

Olen kesän takia viettänyt hiukan hiljaiseloa blogissa, mutta huomaan myös, etten ole juuri mainostanut keväällä ja kesällä ilmestynyttä kirjatuplaani, Wild West Finlandia ja Kirottua kaupunkia. Wild West Finland on näkynyt ihan kiitettävästi mediassa, jopa Helsingin Sanomia myöten. Suomen Kuvalehdessä ilmestyi aiheesta pieni haastattelu, Etelä-Saimaassa kriittisempi arvostelu, joka osui sikäli oikeaan, että kirjassa tosiaan on kohtia, joihin en ole tyytyväinen.

Wild West Finland syntyi sen tajuamisesta, että Suomessa on mittava lännenkirjallisuuden perinne ja että se on selvästi merkinnyt suomalaisille lukijoille jotakin. Kyselin jo yli kymmenen vuotta sitten kirjallisuudentutkijoiden seuran (tai vastaavan, en muista enää tarkkaan) sähköpostilistalla, osaisiko kukaan sanoa, mikä oli ensimmäinen suomalainen länkkäri - Yrjö Varpio mainitsi Arvid Lydeckenin kirjan Intiaaneja ja merirosvoja, joka ilmestyi vuonna 1916. Löysin kuitenkin vuosien varrella jatkuvasti varhaisempia kirjoja ja varsinkin yksittäisiä novelleja, joista kirjoitin välillä Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehteen. Samassa lehdessä ilmestyi, joskin hyvin epäsäännöllisesti, Wild West Finland -niminen palsta, johon kirjoitin muutaman muun kanssa suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Sarja antoi sitten nimen kirjallekin.

Tein kirjaa monta vuotta parin apurahan turvin, mutta lopulta tuli kiire, valitettavasti. Vieläkin pohdin, millä tavalla materiaalin olisi voinut järjestää toisin. Viimeksi mietin, että kirjan olisi voinut tehdä hakuteoksenakin aiemmin ilmestyneiden Kuudestilaukeavien ja Pohjoisamerikkalaisten lännenkirjailijoiden tapaan. Ehkä kuka tahansa yleisesityksen kirjoittaja kamppailee samojen ajatusten kanssa. Mutta kuten sanon kirjan esipuheessa, luonteeni kompletistisuuden takia halusin käsitellä kaiken, mitä lajityypissä on Suomessa kirjoitettu - tai ainakin kaiken tietämäni, joitain kirjoja on jäänyt epähuomiossa tai unohduksessa pois. (Näistä ehkä Facebookin kirjailijasivullani myöhemmin lisää.)

Mitä lännenkirjallisuus - tai Villi länsi - sitten on suomalaisille lukijoille ja kirjailijoille merkinnyt? Amerikka on ollut vapauden ja eksotiikan manner, johon on paettu kotimaan huonoja oloja. Siirtolaisuus on ylipäätään ollut suomalaisen lännenkirjallisuuden primus motor: kirjat ja tarinat ovat joko kertoneet siirtolaisista tai olleet siirtolaisten kirjoittamia. Suomalaiset siirtolaiset on kirjoissa esitetty neuvokkaina pärjääjinä, jotka tulevat muita valkoihoisia paremmin toimeen Amerikan alkuperäisväestön kanssa. Suomalaisten luontosuhde näyttäytyy näissä kirjoissa ehkä läheisempänä kuin muissa, "oikeissa" länkkäreissä, joissa luonto pyritään väkisin valloittamaan (mikäli se on tarinan teema, monissa toimintalänkkäreissä asiaa ei juuri sivuta).

Erikoisia poikkeuksia ovat ne kirjat, joissa siirtolaisia ei esiinny. Tällaisia on suomalaisten länkkärien joukossa käytännössä vain muutamia, ja esimerkiksi ehkä tunnetuimassa suomalaisessa länkkärisarjassa, Simo Penttilän Punavyö-sarjassakin esiintyy suomalaisia. Päähenkilön apurit, Pete Menken ja Dick Hill, ovat nimittäin siirtolaisia hekin. Poikkeuksia ovat ainakin Erik Dahlbergin Oregon-Mike-kirjat (joissa Dahlberg tosin toistaa aiempien, selvemmin siirtolaisaiheisten lännenkirjojensa tarinoita vain vaihtamalla päähenkilön nimen) sekä kioskilänkkärit, joita varsinkin ennen sotaa ja sittemmin 1950- ja 1960-luvuilla ilmestyi lukemistolehdissä. Tapio Vilpposen El Zorro -sarjassa, jota julkaistiin salanimellä Juan Batiste Montauban, suomalaisia piirteitä ei ole lainkaan, ja niinpä esimerkiksi Juhani Niemi klassikkotutkimuksessaan Populaarikirjallisuus Suomessa näyttää pitäneen El Zorroa ulkomaisena sarjana! Tunnetuimmissa kioskisarjoissa, FinnWestissä ja Hulkkosessa, suomalaisuus oli jälleen kerran merkittävässä asemassa, niin kuin sarjojen nimistäkin huomaa. Sarjoissa on huomattavia spagettiwestern-vaikutteita, mutta silti niissä näkyy sama asetelma kuin varhaisemmissakin suomalaisissa länkkäreissä: Härmän jätkä pärjää aina.

Halusin Wild West Finlandissa myös laajentaa lännenkirjallisuuden kenttää. Yleensähän ajatellaan, että vain cowboyt ja intiaanit - näin kärjistäen - kelpaavat länkkärien päähenkilöiksi ja että vain tietyn ikonografian avulla voidaan tehdä "oikeita" länkkäreitä. Lisäksi niiden pitää sijoittua tiettyyn aikakauteen, yleensä 1800-luvun jälkimmäiselle puoliskolle.

Kansi: Kari A. Sihvonen.

Halusin ottaa mukaan kuitenkin myös sellaisia tekstejä, joissa ei nähdä länkkärien ikonografiaa, mutta jotka sijoittuvat samoille seuduille suurin piirtein samaan aikaan ja joissa esimerkiksi suhde luontoon tai historiaan on samantyyppinen. Näin esimerkiksi Antti Tuurin Kanadaan ja osittain Yhdysvaltoihin sijoittuvat siirtolaisromaanit ovat mukana, vaikka ne eivät sijoitukaan Pohjois-Amerikan länsiosiin. Yritän kirjassa hahmotella (Western Writers of America -yhdistyksen Spur-palkinnon eri kategorioiden mukaan) erityistä "novel of the West" -kategoriaa, johon kuuluisivat Tuurin romaanien lisäksi myös monet vanhan työväenkirjallisuuden Amerikkaan sijoittuvista teoksista. Niissä keskeiseksi teemaksi nousee myös taistelu suurpääomaa ja riistäjää vastaan, esimerkiksi kaivosalueilla tapahtuvissa tarinoissa. Amerikkalaisessa länkkärissä tällaista kuviota nähdään hyvin harvoin, jos koskaan (huomattavana poikkeuksena Michael Ciminon Heaven's Gate). Merkittävin Amerikkaan sijoittuvista työväenliikkeen siirtolaistarinoista on Eemeli Parraksen Villit vuoret (1911), joka on samalla myös länkkärimäisin niistä, sen maisemana ovat nimittäin Yhdysvaltain lounaisosien aavikot.

Kuten sanottu, kirjan kanssa tuli kiire. Välillä tuntui, että tielleni asetettiin esteitä. Turun yliopiston kirjasto, johon olen tottunut luottamaan, meni ensiksi remonttiin eikä kaikki aineisto ollut käytössä. Kun remontti viimein valmistui, kirjaston varastossa tuli vesivahinko ja suuri osa aineistosta, jota olisin tarvinnut, meni käyttökieltoon! Jouduin tekemään ylimääräisiä matkoja Helsingin Kansalliskirjastoon, ja osan aineistosta kävin läpi vain pintapuolisesti. Jos olisi ollut vielä jokin apuraha käytössä, olisin varmasti lykännyt kirjan ilmestymistä tulevaan syksyyn, mutta kustantajan kanssa tehty sopimuskin pakotti tekemään opuksen valmiiksi. Siinäkin on puolensa, että kirjat valmistuvat, voi suuntautua uuteen.

Wild West Finlandiin kuului alun alkaenkin suunnitelma toisesta kirjasta, joka tukisi tietopuolista opusta. Kirottu kaupunki -nimellä kesän alussa ilmestyneeseen antologiaan keräsin länkkärinovelleja, jotka mainitaan Wild West Finlandissa. Kirjan julkaisi Turbator, mutta kirjojen välissä ehti kulua melkein pari kuukautta eikä niiden välillä juuri syntynyt synergiaetua. Tämän antologiankin kanssa kävi viime vaiheissa niin, etten jaksanut ruveta jahtaamaan parempia tekstejä, esimerkiksi Konni Zilliacukselta sai kelvata näytteeksi netistä löytynyt reportaasin tapainen juttu. Olen vuosia suunnitellut uusintapainosta Zilliacuksen siirtolaistarinoista, ehkä sellainenkin vielä joskus nähdään. Kirotussa kaupungissa tulee joka tapauksessa melkein koko lajityyppi esitellyksi varhaisimmista romanttisista intiaanitarinoista aina uusiin steampunk-henkisiin tarinoihin. Alan vanhempi taituri, Reino Helismaa, esiintyy kahdella novellilla, nimen kirjalle antoi humoristi Veikko Karumon kevyt parodia 1940-luvun korsulehdestä.

Tällaisia kirjatuplia ei varmaan kauhean usein ole tehty, mutta Suomesta löytyy aiempi esimerkki: Jukka Kemppisen ja Heikki Kaukorannan Sarjakuvat sekä siihen (oikeastaan sen toiseen, täydennettyyn painokseen) liittyvä antologia Sarjakuvan maailmat. Mike Ashley on tehnyt myös scifi-lehtien historian sekä koonnut siihen liittyviä antologioita, mutta käsittääkseni mitään niistä ei ole tehty tarkoituksella samaan aikaan. En tiedä, löytääkö suomalainen lukijakunta Kirottua kaupunkia, mutta sellainen joka tapauksessa on saatavilla. Kirjan sisällysluettelo löytyy täältä.

Kriitikko Harri Römpötti arvioi pari vuotta sitten artikkelikokoelmani Sotaa, sutinaa, seikkailuja Helsingin Sanomissa ja sanoi, etten ole vielä tyhjentänyt "pulp-pajatsoani", sillä suunnitteilla oli teos suomalaisesta lännenkirjallisuudesta. Wild West Finland ei tyhjennä sitä pajatsoa vieläkään, mutta suomalaiseen lännenkirjallisuuteen en enää palaa, paitsi ehkä lyhyiden täydennysten muodossa. Jokin uudempien tarinoiden antologia voisi myös kiinnostaa, mutta se on sen ajan murhe. "Oikea" amerikkalainen lännenkirjallisuus sen sijaan houkuttaa, ja kohtapuoliin ilmestyvässä Parnassossa onkin aihetta käsittelevä artikkelini, jonka haluaisin joskus laajentaa juttusarjaksi tai teokseksi.

Cormac McCarthy ja antilänkkäri

Divarinpitäjätuttava oli lukenut joululomalla Patrick DeWittin Suomessakin melko suosituksi osoittautuneen lännenromaanin Sistersin veljekset. Tuttavani kehui kirjaa kovasti Facebookissa ja intoutui vertaamaan sitä Flann O'Brieniin ja totesi, että harva kirjailija on näin reippaasti irtisanoutunut länkkärien kliseistä.

Olen ollut DeWittin romaanin kohdalla jo aika kyllästynyt puhumaan länkkärien kliseistä, kun suurin osa DeWittiä hehkuttaneista lukijoista ei todennäköisesti ole lukenut yhtään lännenromaania. Jossain blogissa todettiinkin, että Sistersin veljekset osoittaa, että länkkäreissä on enemmän vaihtelua kuin Tex Willerin perusteella voi ymmärtää.

No totisesti on! Suomalaisia lukijoita on kohdeltu aina melko huonosti tämän lajityypin suhteen ja muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta lajityypin keskeiset taiteellisesti huomionarvoiset romaanit on jätetty suomentamatta. Vaikka monet täällä rakastavat Lonesome Dove -tv-sarjaa, Larry McMurtryn Pulitzer-palkinnon voittanutta romaania ei ole vieläkään suomennettu! Hatusta vetäisen listan tärkeistä kirjailijoista, joiden lännenromaaneja ei ole suomennettu ja jotka hyvinkin voisivat haastaa näkemyksen siitä, että Patrick DeWitt teki Sistersin veljeksillään jotain täysin ennenkuulumatonta: Thomas McGuane, Edward Hoagland, Ishmael Reed (kyllä, jazzlyyrikkona tunnetun Reedin romaaneihin kuuluu sekopäinen länkkäri Yellow Back Radio Broke-Down, 1969), Tom Robbins, Michael Ondaatje (okei, The Collected Works of Billy the Kid: Left-handed Poems on runokokoelma, ei romaani)... Edward Abbeylta on suomennettu vain hänen sinänsä mainio muistelmateoksensa Kesä erämaassa, E. L. Doctorowilta on vieläkin suomentamatta hänen esikoisensa, lännenmaisemiin sijoittuva Welcome to Hard Times (1960).

Vielä enemmän länkkärien kliseitä haastaa Cormac McCarthyn Veren ääriin eli viime syksynä viimeinkin suomeksi kääntynyt Blood Meridian (1985), jota muun muassa Harold Bloom on ylistänyt yhdeksi aikamme suurimmista kirjoista (sinänsä Bloomin suomeksikin oleva Lukemisen ylistys on harvinaisen puuduttavaa luettavaa, kuin kirjallisuudentutkimusta suoraan 1940-luvulta). Oikeastaan voisi sanoa, että siinä missä DeWitt lähinnä leikittelee länkkärin kliseillä - vaikutelmaksi jää että hän ei kauhean hyvin niitä edes tunne, mitä nyt nähnyt muutaman peruselokuvan -, siinä McCarthy pureutuu niihin ja murtaa ne kaikki yksitellen. Kuvaus intiaaneja vastaan käytävästä sodasta saa Joseph Conradin Pimeyden sydämen vaikuttamaan pikkupoikien jokiseikkailulta. Eversti Kurtzilla ei ole mitään McCarthyn kokemuksiin verrattavaa, olisi hyvin sietänyt säilyttää järkensä. (Mielessä käy vertailu Kenneth Robertsin romaaniin Luoteisväylä, josta King Vidor teki elokuvan, joka ei ole hulluuden kuvauksessaan läheskään yhtä vaikuttava.)

Veren ääriin ei kuitenkaan ole tyypillinen antilänkkäri samalla tavalla kuin se kriitikko Leslie Fiedlerin alun perin tarkoittamassa mielessä käsitetään - se ei pyri horjuttamaan näkemyksiämme intiaanisotien poliittisesta oikeutuksesta tai tarjoilemaan vaihtoehtoista näkemystä intiaaneista verenhimoisena kansana, joka sietikin hävittää. Se ei myöskään ilkamoi valkoisten valloittajien typeryydellä tai vallanhimolla eikä se kuvaa kapitalismin tunkeutumista Villiin länteen. Sitä ei voi siis verrata esimerkiksi Robert Altmanin McCabe & Mrs. Milleriin tai Arthur Pennin Pieneen suuren mieheen. (Ai niin, Thomas Bergerin romaania, johon Pennin elokuva perustuu, ei ole myöskään suomennettu.)

Tämän kaiken kääntöpuolena on tietenkin se mahdollisuus, että McCarthy hyväksyy tämän kaiken. En ihan suoraan sanoen löydä Veren ääriin -romaanista näkemystä, jossa tuomittaisiin valkoisten suorittama Pohjois-Amerikan valloitus - enkä myöskään löydä näkemystä, jossa McCarthy tuomitsisi väkivallan. Hänen kuvauksensa kirjan eräästä keskushenkilöstä, tuomarista, on tietysti hyvin ambivalentti, mutta se on oikeastaan niin ambivalentti, että on vaikea sanoa, onko tuomari McCarthyn näkemysten äänitorvi vai edustaako hän McCarthylle jotain kritisoitavaa. Selvää nimittäin on, että McCarthyn toisen romaanin, Menetetyn maan sheriffin konservatiiviset näkemykset, joita hän monologeissaan selittää, ovat suurin piirtein samoja kuin McCarthyn. (Onkin erityisen ironista, että kirjasta tekivät elokuvan juutalaispostmodernistit, Coenin veljekset. Ilmankos jotkut ovatkin todenneet, että elokuvasta tuntuu kaiken itsevarman pinnan alla puuttuvan sisältö.) Mietin jossain määrin samaa Tien lopussa: miten McCarthyn näkemys eroaa amerikkalaisten uusnatsien näkemyksestä, jossa ydinsota saa huoletta tuhota rappioituneen ihmiskunnan, jotta rehdit perusamerikkalaiset voivat aloittaa alusta? (Vrt. esim. The Turner Diaries.) (Myönnän kyllä suoraan, että en ole lukenut kirjaa, ainoastaan nähnyt John Hillcoatin elokuvan, mutta teen parhaani korjatakseni asiaintilan.)

McCarthyn puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että hänen tyylinsä kirkkaus ja hypnoottisuus riittävät nostamaan hänet kymmeniä, ellei satoja kertoja tavanomaisen äärioikeistolaisen machouhoilun yläpuolelle.

Tässä pari linkkiä aiheen tiimoilta: oma arvioni Sistersin veljeksistä, joka on ilmestynyt Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehdessä, Timo Hännikäisen asiantunteva ja poliittisesti kiinnostava arvio Veren ääriin -kirjasta, ja tässä jonkun yliopistotutkijan paperi Leslie Fiedlerin antiwestern-termistä.