Sisällissodan ääniä: miten se syntyi, osa 2

Hiukan on aikaa vierähtänyt siitä, kun viimeksi kirjoitin teoksestani Sisällissodan ääniä ja lupasin kirjoitukselle jatkoa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kirja on tällä välin saanut ihan mukavasti julkisuutta ja hyvää palautettakin niin lehtien palstoilla kuin blogeissakin (plus Twitterissä), ja toukokuussa tullee keskustelutilaisuus, johon osallistun Sisällissodan äänien mittaisella panostuksella. Kävin myös puhumassa kirjasta Joensuun ja Lieksan kirjastoissa, ja tapahtumat olivat minun mittakaavallani menestyksiä: kummassakin tilaisuudessa oli paikalla noin 40 ihmistä, ja keskustelua seurasi. Lisäksi joensuulainen kirjastonhoitaja Kai Sormunen oli löytänyt kirjaston varastoista kiinnostavia sisällissota-aiheisia kirjoja, joita en aiemmin ollut tuntenut. Niistä ehkä myöhemmin - totta on kuitenkin, että olen jo tuotannossani siirtynyt eteenpäin enkä oikein ehdi uhraamaan ajatuksiani sisällissodalle niin paljon kuin ehkä pitäisi. Kirjoitan kuitenkin tämän pienen blogisarjan päätteeksi myöhemmin tekstin, jossa käsittelen sitä, mitä opin sisällissodasta kirjaa tehdessäni - saatan käyttää siinä hyväksi Joensuun kirjaston tilaisuutta varten kirjoittamaani esitelmän alkua, mutta aika näyttää.

Mutta siis kirjan teosta: Minulla oli kevään jäljiltä olemassa jo melko mittava valikoima tekstejä, jotka olin löytänyt Hannu Soikkasen kirjasta Kansalaissota dokumentteina. Toki tiesin, että muutakin materiaalia kirjaan olisi tulossa, mutta joka tapauksessa huomasin, että olemassa olevat tekstit eivät ole kovin ilmaisevia. Ne eivät kerro sisällissodan tarinaa alusta alkaen eivätkä varsinkaan vie tarinaa eteenpäin. Lisäksi kirjani alkuperäinen idea oli käyttää nimenomaan kaunokirjallisuutta hyväksi, joten sitä piti etsiä vielä lisää. Tiedossani ei ole yhtään hyvää yleisesitystä sisällissotaan liittyvästä kirjallisuudesta, paitsi Yrjö Varpion suppea, mutta kattava artikkeli Sisällissodan pikkujättiläisessä, joten jouduin hiukan hapuilemaan.

Pari työväenkirjaa, jotka kävin läpi,
mutta joista en löytänyt mitään käytettävää

Aloitin selaamalla kahta tärkeää lähdeteosta: vuonna 1974 ilmestynyttä kirjaa Punainen grafiikka, jossa esitellään 1900-luvun alun työväenlehtiä, sekä Raoul Palmgrenin kaksiosaista teosta Joukkosydän, joka käsittelee työväenkirjallisuutta 1800-1900-luvun taitteessa ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Punaisesta grafiikasta löysin lehtiä, joita tilasin Turun yliopiston kirjastoon, Palmgrenin mittavasta opuksesta taas kaivoin mainintoja kirjailijoista, jotka ovat käsitelleet sisällissotaa. Mitä tahansa Palmgrenin teoksista sanotaankin (Markku Eskelinen lyttää ne täysin Raukoilla rajoilla -kirjassaan), niin sitä ei voi kieltää, että ne on huolellisesti ja perusteellisesti tehty. Ennen kaikkea niissä on erinomaiset bibliografiset tiedot (joskin Palmgren käyttää kiusallisia lyhenteitä, joiden selitysten etsiminen on aikamoista puuhaa). Ja kun kerran Eskelinen tuli mainittua, niin todettakoon, että hänen käsittelemänsä ja kehumansa Lauri Luoto (jota taas Palmgren ei jostain syystä käsittele lainkaan) päätyi myös omaan kirjaani, hänen esikoisromaanissaan Pakolaisena (1925) on erinomaisen ilmaisevia kohtauksia sisällissodasta.

Työväenlehtien ja Palmgrenin aineistoa täydensin tietysti valkoisella materiaalilla. Valkoisten voittajien vapaussotakirjallisuudesta ei ole käsittääkseni koskaan kirjoitettu minkäänlaista historiateosta, vaikka kyse on laajasta ilmiöstä, johon kuuluu kaunokirjallisuutta ja muistelmia sekä sotahistorioita. Jo vuonna 1918 ilmestyi lukuisia kirjoja, joissa valkokaartilaiset, jääkärit, valkoiset kenraalit ja muut upseerit, valkoiset aktivistit ja muut kehuivat itseään ja saavutuksiaan, mutta vaikenivat tietysti tyystin tekemistään vääryyksistä ja laittomista väkivallanteoista. Huomautan Sisällissodan äänien esipuheessa, että kovinkaan monessa valkoisten kirjoittamassa vapaussotateoksessa ei syvällisesti perustella sitä, miksi tehtiin sitä mitä tehtiin. Perustelut ovat ympäripyöreitä vapauteen, siveellisyyteen tai muihin abstrakteihin arvoihin vetoamista - ja näinhän oikeisto toimii edelleenkin, vapauden ja siveellisyyden tilalla vain ovat kilpailukyky ja yksilönvapaus.

Jonkin verran materiaalia löytyi netistä, kuten Juhani Ahon puolueettomana katsauksensa pidetty Hajamietteitä kapinaviikoilta (joka on nyttemmin ilmestynyt myös Ntamon tarvepainatteena) ja Kössi Kaatran omituinen kollaasiteos Punaiset ja valkoiset, joka ilmestyi Ruotsissa salanimellä Henkipatto. Ahoa siteeraan pitkin matkaa, ja Hajamietteistä tulikin oikeastaan yksi kirjaa koossapitävistä teksteistä, jota käytän enemmän kuin muita. Muita vastaavia teoksia ovat Palmgrenin mainitsema Eemeli Parraksen Jymyvaaralaiset (1933), Yhdysvalloissa suomeksi julkaistu romaani, joka tuntuu Väinö Linnan Pohjantähti-romaanin esikuvalta kertoessaan fiktiivisen työläissuvun tarinan 1800-luvulta sisällissotaan, ja valkoisen aktivistin Kyösti Wilkunan muistelmateos Kun kansa nousee (1918) sekä pienemmässä määrin Jarl Hemmerin romaani Onni Kalpa ja Hilja Haahdin romaani Todistaja (1921).

Kaunokirjallisuuden välissä on reportaasimaisia pätkiä, joita otin muun muassa Yhdysvalloissa vuonna 1928 julkaistusta kirjasta Suomen luokkasota (joka sekin löytyy netistä). Soikkasen jo mainitusta Kansalaissota dokumentteina -teoksesta on myös jäljellä lukuisia otteita, vaikka koinkin suuren osan jo puhtaaksikirjoittamistani katkelmista ongelmallisiksi. Kirjaan päätyneet toivottavasti toimivat siinä tarkoituksessa, johon ne on suunniteltu.

Joidenkin tekstien kanssa oli hupaisia kommelluksia. Halusin käyttää Lauri Haarlan muistelmatyyppistä tekstiä kirjasta Keskisuomalaiset sotapolulla (1918), ja etsin Haarlan perikunnan käsiini. Sain luvan käyttää tekstiä, mutta Haarlan lapsenlapsi pyysi, että koettaisin mahdollisuuksien mukaan ottaa mukaan myös näytteen Haarlan myöhemmästä romaanista Varjojen sota (1932), jossa suhde voitettuun sotaan näyttäytyy paljon monimielisempänä asiana. Hankin kirjan käsiini ja etsin kohdan, jota Haarlan lapsenlapsi suositteli, ja totesin, että se sopii Sisällissodan ääniin oikein hyvin. Sitten älysin, että Haarlan tekijänoikeudet eivät ole enää voimassa, sillä hänen kuolemastaan on yli 70 vuotta! Minun ei toisin sanoen olisi tarvinnut etsiä kirjailijan perikuntaa, mutta toisaalta ilman yhteyttä heihin en olisi saanut Sisällissodan ääniin hurjaa ja ekspressionistista katkelmaa Varjojen sodasta, jossa punaisten omaiset kaivavat kuolleita esiin joukkohaudasta.

Työväenlehtiä sisällissodan jälkeiseltä ajalta

Kirja ei olisi välttämättä toiminut pelkästään näiden otteiden varassa, vaan niihin piti luonnollisesti kirjoittaa myös saatetekstit. En ole historioitsija, joten näiden osuuksien kirjoittaminen on jännittänyt etu- ja jälkikäteen, mutta vielä ei ole kukaan tullut kertomaan virheistä tai väärintulkinnoista. Joissain kohdissa olen ehkä ollut kieli turhan keskellä suuta, esimerkiksi Juhani Ahoa olisi voinut kritisoida paljon enemmän hänen sisällissotanäkemyksistään kuin mitä kirjassa nyt teen. Toisaalta Hajamietteissä kapinaviikolla näkyy nyt hyvin se, miten Ahon näkemykset muuttuvat mestaroivasta valkoisuudesta epäröivään puolueettomuuteen ja valkoisten hirmuvallan tuomitsemiseen (tai ehkä enemmänkin suruun siitä).

Saateteksteissä pystyin myös tuomaan esille unohdettuja kirjailijoita (Haarla, Kaarlo Valli, Ilmi Virtala, Mikael Rutanen, Väinö Syvänne, Eemeli Parras jne.), mikä näyttää muodostuneen melkein koko tuotantoani leikkaavaksi teemaksi.

Haalin kuitenkin tekstejä lopulta niin, että kun tuli aika jättää valmis käsikirjoitus, siitä piti jättää pois kaikenlaisia näytteitä. Olen niitä julkaissut kirjalle tehdyllä Facebook-sivulla (sen näkyvyys on ollut kyllä aika pieni, kun en ole halunnut omista rahoistani maksaa Facebookin edellyttämiä mainoksia - kerran sain ilmaisen mainoskupongin ja postaus sai monikymmenkertaisesti enemmän lukijoita ja tykkäyksiä ja joku ehätti selittämään, että eikös punaiset olleet niitä pahoja). Sisällissodan ääniä on varmasti hankala kirja sellaiselle, joka haluaa luokitella teoksia: se koostuu suurelta osin kaunokirjallisista lainoista, mutta sisällöltään se on tietokirja. Olen joskus ajatellut, että voisi koota kirjan pelkistä sitaateista, kuten Humphrey Jennings teollistumista käsittelevän klassikkonsa Pandemonium (postuumisti 1985), mutta vielä ei ollut sen aika.

Kirjoitin kirjan ilmestymisen aikaan Facebookissa, että jännitän sen vastaanottoa: onko se riittävän tasapuolinen tai eikö siinä kenties näy riittävästi luokkatietoisuus tai jokin muu yhteiskunnallinen näkemys? Ainakin tasapuolisuuden ajatus tuntuu selvinneen lukijoille: Twitterissä kirjasta kirjoittanut Aleksi Kuutio kirjoitti, Sisällissodan ääniä lukiessaan joutuu koko ajan vaihtamaan puolta. (Ehkä tässä kirjani muistuttaa Mike Pohjolan immersiivistä peliromaania Sinä vuonna 1918.)

Sisällissodan ääniä näyttää kuitenkin saaneen pääasiassa positiivisen vastaanoton: mainintoja Hesarissa, hyvät arvostelut Satakunnan Kansassa ja Turun Sanomissa (jälkimmäistä ei ole näköjään netissä) sekä muutamia positiivisia blogiarvioita. En tiedä, tuleeko arvosteluja tai muita tekstejä enempää, kirjat kun elävät - kuten nykyään kuuluu todeta - niin lyhyen aikaa. Syksyllä mietitään jo jotain muuta, jännätään Finlandia-palkinnon saajia. Itsekin mietin jo jotain muuta, olen tehnyt paria kirjaa omalle Helmivyö-kustantamolleni, kääntänyt dekkaria toiselle kustantamolle ja kirjoittanut tietokirjaa vielä yhdelle.

Itse toki toivon Sisällissodan äänille pidempää hyllyikää ("shelf life", niin kuin ulkomailla sanotaan). Kirja tehtiin sisällissodan satavuotismuiston kunniaksi, mutta se ei ole pelkkää satavuotishymistelyä eikä sen sanoma tyhjene tähän vuoteen. Siihen valitut otteet kertovat sisällissodan taustoista, syistä, seurauksista, tulkinnoista ja tunnelmista yhtä paljon vielä 20 vuodenkin päästä.

Pari huomiota Markku Eskelisen teoksesta Raukoilla rajoilla

Kansi: Markus Pyörälä

Arvostelin Kiiltomato-verkkolehteen Markku Eskelisen keskustelua (ja vähän raivoakin) herättäneen kirjan Raukoilla rajoilla, jossa Eskelinen käsittelee Suomen kirjallisuuden historiaa railakkaasti, vanhentuneita näkemyksiä tuulettaen ja unohdettuja kirjailijoita tai virtauksia esille nostaen. Pidin kirjasta enkä ollut siitä ollenkaan niin tuohtunut kuin enemmän vakiintuneita näkemyksiä edustavat historioitsijat ja kriitikot (lehdissä kirjasta ovat kirjoittaneet nimenomaan tutkijat: Jyrki Nummi Helsingin Sanomissa, Juhani Sipilä Parnassossa). Ymmärrän ylipäätään vastarinta-asennetta, sitä että ei ajattele ja toimi niin kuin muut, ja vaikka Eskelisessä omat vaikeasti nieltävät piirteensä onkin, tervehdin Raukoilla rajoilla -teoksen julkaisua ilolla. Eskelinen ilmeisesti hyväksyi arvioni, koska mainitsi sen myönteisesti blogissaan, jossa on myös jatkanut teoksensa teemoja.

Olen itsekin ollut kiinnostunut unohdetuista kirjailijoista ja sellaisista virtauksista kirjallisuudessa, jotka eivät ole olleet tutkimuksen kiintopisteinä. Kuten olen tässä blogissa moneen kertaan mainostanut, tein 2009 teosparin nimeltä Unohdetut kirjailijat 1-2, joita seurasi vuotta myöhemmin Unohdettu Waltari, jossa koetin nostaa esille Waltaria nimenomaan kauhu- ja seikkailukirjailijana (olen edelleen sitä mieltä, että Sinuhe egyptiläinen on parhaimmillaan seikkailukirjana, loppupuolen filosofinen sepustus on minusta vähän tylsää ja ennalta-arvattavaa).

Kaarlo Bergbom

Eskelisen kirjaa lukiessani huomasin useaan otteeseen, että hän kirjoittaa samoista kirjailijoista ja teoksista kuin minäkin. Ensimmäinen, joka silmiini osui, oli Kaarlo Bergbom, jonka Raamattu-aiheisen novellin - jonka voi hyvin lukea myös eksoottisena fantasiatarinana - "Belsazar" olen julkaissut Seikkailukertomuksia-lehdessä vuonna 2007. Novelli on ollut kaiken aikaa mukana suunnitelmassa koota suomalaisia Raamattu-aiheisia tarinoita yksiin kansiin, mutta siinä menee vielä tovi.

Olen joskus laajempaa Bergbom-uudelleenjulkaisua jollekin kustantajalle ehdottanutkin, mutta nyt Eskelisen kirjan innoittamana rupesin työstämään omalle kustantamolleni Helmivyölle kokoelmaa Bergbomin proosatuotannosta - novelleja on vain neljä, joten mitään isoa opusta siitä ei tule. Eskelisen kehaisema "Julian" on tosiaan selväpiirteinen psykologinen taidenovelli, joka voisi hyvin olla mannereurooppalaisen kirjailijan tekemä. Sikäli tuntuu oudolta, että Bergbomin proosatuotantoa ei ole yli sataan vuoteen julkaistu uudestaan (kootut kirjoitukset ilmestyi kaksiosaisena laitoksena vuonna 1907) - Eskelistä seuraten voisi väittää, että Bergbomin novellit on haluttu pimittää, jotta Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen kanonisoitu asema voidaan säilyttää.

Mika Waltarin Kuolleen silmien (josta ehkä myöhemmin lisää) kohdalla Eskelinen mainitsee myös H. Ahtelan eli Einar Reuterin omakustanteena ilmestyneen novellikokoelman Dégénéré (1918), jossa kuvataan sielullisesti järkkyneitä ihmisiä heidän omasta näkökulmastaan. Kirja on umpiharvinainen ja itse olen lukenut sen Turun yliopiston kirjaston lukusalissa, ja olen kirjoittanut siitä pienen artikkelin - ehkä Eskelinenkin on lukenut sen. Dégénéréstä on ollut parin vuoden ajan tekeillä uusintalaitos, johon on alustava lupakin H. Ahtelan perikunnalta - toivottavasti hanke vielä toteutuu! Waltari ja Ahtela ovat Eskelisellä osa suomalaisen kauhukirjallisuuden ohutta ja katkonaista historiaa, jota olen itsekin hahmotellut hiukan laajemmin Hallusinatsioneja-novellikokoelmassa; sille on ollut tekeillä jatko-osa, mutta tovi siinäkin vielä kestää.

H. Ahtelan novellikokoelma.
Tuntuu uskomattomalta, että
kuvataiteilija Ahtela on
tehnyt omalle kirjalleen näin
ruman kannen.  

Toisen maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden kohdalla Eskelinen käsittelee Ville Paakonmaan romaania Taivas kuvastuu veteen (1956) esimerkkinä teoksesta, joka ei sovi aikansa kirjallisiin virtauksiin, sillä se tuntuisi keskustelevan enemmänkin Pietari Päivärinnan ja muiden kansankirjailijoiden kanssa. Romaanin ankara kuvaus huutolaispojan kokemasta seksuaalisesta häirinnästä ei toki olisi voinut ilmestyä 1800-luvun lopulla. Paakonmaa on mukana teoksessani Unohdetut kirjailijat 2, mutta sitä tehdessäni en tiennyt, että Paakonmaa oli jatkuvasti yrittänyt saada tekemiään romaanikäsikirjoituksia julki siinä onnistumatta. Vuonna 2013 kävin Kesälahdella - Paakonmaan synnyinseudulla - puhumassa kirjailijasta ja sain käsiini Kesälahden kulttuuriseuran julkaiseman teoksen Häät kahdelle, joka oli yksi näistä julkaisemattomista romaanikäsikirjoituksista. Omaelämäkerrallisessa, epätoivoisen kirjailijan elämästä kertovassa teoksessa paljastuu, että Taivas kuvastuu veteen ei tosiaankaan ollut omaelämäkerrallinen, vaan "ainoastaan" kuviteltu. Se ei vähennä romaanin arvoa. Paakonmaan 49 julkaisematonta romaanikäsikirjoitusta asettavat hänet jossain määrin samaan asemaan kuin Maiju Lassila ja Hans Selo, joiden hylättyjä tekstejä Eskelinen teoksessaan käsittelee. Paakonmaan omakustanneromaani Bileamin aasi (1972) on muuten yksi 1960- ja 1970-luvun vaihteen kollaasiromaaneja - ei onnistunut ehkä millään muotoa, mutta kiinnostava yhtäkaikki.

1960-luvun romaaneista Eskelinen mainitsee Erkki Wessmanin Odotuksen (1966), jota myös käsittelin Unohdetuissa kirjailijoissa. Se on raju ja lukijaa hämäävä teos miehestä, joka odottaa vaimoaan, jotta voisi tappaa tämän. Kirjassa on mahdollisesti useita eri kertojia ja joka tapauksessa kaikki, mitä siinä sanotaan, voi olla valetta tai kuvitelmaa. Ei ihme, että tällainen kirja on vedonnut kirjallisista peleistä nauttivaan Eskeliseen. Odotuskin on kirja, jonka uudelleenjulkaisua olen pohtinut - ja yhden pienkustantajan kanssa siitä jopa keskustellut -, mutta teos ilmestyi nyt uudestaan osana Eskelisen tekemää valikoimaa unohdettuja romaaneja, jonka Ntamo on julkaissut. Odotus löytyy Ntamon verkkokaupasta täältä.

Jos oikein muistan, Eskelinen mainitsee ohimennen myös Arto Merenheimon huumeromaanin Mike vaan only yhtenä Hans Selon linjan jatkajana, mutta koska kirjassa ei ole hakemistoa (pohdin tätä puutetta arvostelussani), en jaksa etsiä, muistanko oikein. Merenheimostakin on oma artikkelinsa Unohdetut kirjailijat 2:ssa. Jotta teokseeni sai romaanista sitaatteja, ne piti skannata, koska Merenheimo ei välitä perinteisestä romaanitaitosta.

Teoksiani ei ole Raukoilla rajoilla -teoksen lähdeluettelossa. Jossain vaiheessa ihmettelin, miten on mahdollista, että Eskelinen on onnistunut löytämään niin monta samaa kirjaa kuin minäkin eikä viittaa missään vaiheessa minun teksteihini, mutta uskomattomammalta tuntuu, että hän olisi jättänyt tahallaan viittaukset tekemättä. Mainitut ovat kuitenkin teoksia, joita ei standardihistorioissa mainita. Toki eri lukijat voivat löytää samat kirjat toisistaan riippumatta enkä oleta, että tässä on kyse mistään plagioinnista, mutta lukija ei voine syyttää minua siitä, että yhteensattuma on silmiini osunut ja jäänyt jollain tasolla vaivaamaan.

PS. Olen täällä blogissa pariin kertaan mainostanut, että loppuunmyydyt Unohdetut kirjailijat 1-2 sekä Unohdettu Waltari ilmestyisivät uusintapainoksina Ntamolta. Leevi Lehdon sairastelun myötä hanke siirtyy omalle Helmivyölleni; lupaan ilmoittaa, jahka teokset ovat saatavilla. On itse asiassa jännä huomata, että teoksille olisi nykyään enemmän kysyntää kuin vajaa kymmenen vuotta sitten, jolloin ne ilmestyivät.