Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oikeiston vihapuhetta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Oikeiston vihapuhetta. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, syyskuuta 02, 2015

Mitä 30-luku tarkoittaa?

(Ja vielä yksi. Tässä on siis alla postattuna kaikki Imagen sivuilla hetken olleet blogikirjoitukseni; blogi poistettiin pyynnöstäni, ja näiden jälkeen aloitan taas normaalin, epäsäännöllisen ja ennen kaikkea täysin vapaan bloggauksen!) 

Olli Immosen fantisoivien sankaripurkausten ja Suomen Vastarintaliikkeen väkivaltaisten iskujen jälkeen – ja toki jo aiemminkin – on puhuttu paljon siitä, miten 30-luku näyttää tulevan takaisin. Vaikka ei ole aivan itsestäänselvää verrata menneitä vuosikymmeniä nykyisiin, pieni kertaus tekee aina terää.

Viime vuoden keväällä ilmestyi toimittamani kirjapari Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta (Savukeidas). Kirja jäi harmillisen vähälle huomiolle enkä ole nähnyt siitä yhtään lehtijuttua tai edes blogiarviota. Yritin kuitenkin kirjoissa kuvata sitä prosessia, jossa vastapuoli mustamaalattiin johdonmukaisella propagandalla, jotta sitä päästiin syyttämään kaikista pieleenmenneistä yhteiskunnallisista asioista. Kirjaa tehdessäni ja sitä nyt lukiessani monet 2000- ja 2010-luvun tapahtumat ja äänenpainot tulevat vahvasti mieleen.

Yksi keskeisiä 1930-luvun tapahtumia, jotka jollain lailla resonoivat nykyaikaan ja varsinkin viime aikojen tapahtumiin, on vaasalaisen vasemmistolaisen sanomalehden Työn Äänen kirjapainon tuhoaminen maaliskuussa 1930. Tapahtuma johti myöhemmin samana vuonna Lapuan liikkeen perustamiseen, ja se taas nousi merkittäväksi puolueeksi lyhyen olemassaolonsa aikana. Siitä on sanottu, että se on ollut Suomen historian vaikutusvaltaisin poliittinen liike, sillä se saavutti tavoitteensa noin vuodessa. Tavoite oli kommunistien toiminnan kieltäminen, myöhemmin mukaan tuli ajatus myös sosialidemokraattien toiminnan kieltämisestä.

Kirjapainon hävittämisen takana oli isoa rahaa, esimerkiksi paperitehtailija Rafael Haarla oli luvannut jo etukäteen maksaa sakot ja vahingonkorvaukset. Lapuan liikkeen johtohahmoksi myöhemmin noussut Vihtori Kosola on muistelmissaan kuvaillut elävästi kokouksia, jotka johtivat hyökkäykseen, sekä hyökkäyssuunnitelmaa: ”tervatuilla säkeillä painetaan kirjapainon akkunat kuulumatta rikki, miehet menevät sisään moukareineen ja toimittavat eräiden koneosien rikkomisen.” Poliisia informoitiin hyvissä ajoin aikeista. Homma oli kuitenkin mennä mynkään, sillä yksi aktiiveista, kirjailija Artturi Leinonen, ilmoitti vetäytyvänsä hankkeesta, mutta isku oli ehditty jo toteuttaa ennen kuin kuin Leinonen ja Kosola saivat riitansa sovittua.

Tapaus ei jäänyt tähän. Kun kirjapainon hävittämistä myöhemmin käsiteltiin Vaasan raastuvanoikeudessa, Työn Äänen faktorin Eino Niemisen vihjattiin olleen punakaartin upseeri. Lapuan liikkeen miehet veivät Niemisen oikeustalon ulkopuolelle ja pahoinpitelivät hänet. Paikalla ollut lehtikuvaaja Paavo Poutiainen yllytti tekijöitä, jotta sai paremmat kuvat (tämäkään ei ole siis uusi ilmiö). Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajaa ja Työn Äänen osaomistajaa Asser Saloa uhkailtiin lynkkauksella. Lapuan liikkeen miehet pahoinpitelivät myös muita kommunisteja sekä toimintaan puuttuvia ulkopuolisia. Poliisi ei reagoinut väkivaltaisuuksiin mitenkään. (Ei tunnu reagoivan aina nytkään, muistetaan esimerkiksi Supon lausunto, että ihmisten ei tarvitse huolestua, sillä hyökkäykset kohdistuvat vain vähemmistöihin. Lisäksi tulee mieleen tämä Marko Forssin luistelu heikoilla jäillä SVL:n tapauksen jälkeen.)

Työn Äänen hävittämisen jälkeen Lapuan liikkeen johtomiehet vetosivat siihen, että kommunistien kiihotus oli ajanut heidät toimintaan. Pääministeri Kyösti Kalliolle lähetettiin sähke, jossa kirjoitettiin muun muassa: ”Me valitamme sitä, että Työn Äänen harjoittama kiihotus- ja uskonnon pilkka ovat johtaneet tällaiseen lainvastaiseen tekoon, mutta toivomme samalla, että lainsäännöllisin toimin voitaisiin asettaa sulku sille myrkylliselle työlle, jonka ehkäisemistä Työn Äänen kirjapainonkin hävitys tarkoitti. Täällä pysytään edelleenkin hallituksen takana ja tukemassa sen toimenpiteitä kommunismin vastustamisessa.” Liikkeen johtomies Vihtori Kosola taas oli sitä mieltä, että kirjapainon käytännössä tuhosi eduskunta, joka ei ollut tehnyt riittävästi kommunistien toiminnan kieltämiseksi. Tässä näkyy sama retoriikka, jonka mukaan niin sanotut kulttuurimarxistit ja kukkahattutädit ovat itse syypäitä siihen, että yhteiskunnassa esiintyy rasismia ja siihen liittyvää väkivaltaa. Logiikassa ei ole järjen häivää.

Samalla Kosola ja muut myöhemmän Lapuan liikkeen miehet tulivat lähelle terroristien logiikkaa, jossa odotetaan laajojen kansanjoukkojen hyväksyvän väkivaltaisen toiminnan. Kosola kirjoittaa muistelmissaan:

Silloin, ja myöhemminkin, on pidetty paljon huutoa siitä, että Etelä-Pohjanmaan miehet ”raukkamaisesti suorittivat teon yön pimeydessä” eivätkä sitten hetkeen julkisesti astuneet esiin. Mutta, kuten jo sanoin, se oli ennakolta niin laskettu, että vain äkkinäinen, salainen isku saisi kansan hereille. Jännitys kypsyttäisi yleistä mielialaa kaikkialla kommunisminvastaiselle toiminnalle, jonka jälkeen vasta sopivana hetkenä astuttaisiin esiin. Niin sitten tapahtuikin. Pääasiahan oli saada kansa ajattelemaan, miksi särkeminen tapahtui ja mihin sillä pyrittiin.

Myöhemmin Kosola myös uhkaili, että jos ei saada kunnollisia kommunistilakeja aikaan, kirjapainoja tuhotaan lisää. Lapuan liikkeen johdossa oli joitain maltillisempia tahoja, jotka kritisoivat Työn Äänen kirjapainon tuhoamista, mutta he väistyivät tai heidät erotettiin liikkeestä. Näitä olivat muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna; Kekkonen pyrkikin sittemmin vahvasti kitkemään äärioikeistolaisten ryhmien toimintaa ja sai näiden vihat niskoilleen.

Olen jonkin verran lukenut Työn Ääni -lehden kirjoittelua, niissä ei ole mitään sellaista, mikä olisi vaatinut – sikäli kuin mikään voi vaatia – tällaista väkivaltaista, räikeästi demokratian vastaista toimintaa. Vaikka ajattelisikin, että asiassa oli kaksi puolta (kommunistista vallankumousta puuhastelleet vasemmistolaiset toisena osapuolena), pahimpaan vihapuheeseen olivat syypäitä Lapuan liikkeen miehet. Esimerkiksi tämä ”Punaisena Finlandiana” tunnettu esitys menee kovissakin kohdissa enemmän yhteiskuntakritiikin puolelle. Tiedän hyvin, että tähän voi aina sanoa, että laulun tarkoitus oli ainoastaan propagoida bolshevismia Suomeen, mikä taas olisi merkinnyt Suomen joutumista Stalinin valtapiiriin ja kaikkien toisinajattelevien passittamista vankileireille. Mitä tahansa siitä asiasta ajatteleekin, niin tähän historialliseen aikakauteen ovat jumittuneet vain äärioikeistolaiset itse. He ainoana toistavat samoja mantroja ja tekevät samanlaisia tekoja.

tiistaina, maaliskuuta 18, 2014

Uusien teosten ehtymättömästä virrasta

kansi: Timo Numminen
Huomasin kirjoittaneeni apurahoja käsittelevän mielipidekirjoituksen, josta en ole enää ihan varma, onko se julkaistu jossain. Totean tekstissä, että tietokirjailijoiden apurahat ovat epätasa-arvoisesti pienempiä kuin muiden, "oikeampien" kirjailijoiden. Yleistä on, että apurahat ovat kahta tai kolmea tonnia, millä ei kovin laadukasta tai laajaa kirjaa välttämättä tehdä.

Olen kirjoittanut jutun ilmeisesti Kuukausiliitteen apurahakirjoitusten aikaan, koska siinä on tämmöinen kohta: "Inhoan kateutta, mutta on vaikea pidätellä itseään, kun lukee Helsingin Sanomista, että vajaan kymmenen vuoden aikana yhden kirjan julkaissut Arja Tiainen on saanut lähes 10 000 euroa apurahoja vuodessa, kun samana aikana olen julkaissut noin 30 teosta. Joinain vuosina en ole saanut ahkerasta hakemisesta huolimatta yhtään apurahaa."

Luvut ovat tosia, mutta silti huomasin naurahtavani. Eihän tuossa ole mitään järkeä! (Enkä ole edes laskenut tuohon mukaan kaikkea tekemääni, esimerkiksi proosaa tai pienimuotoisia omakustanteita.) En ainakaan saisi valittaa, että pienellä apurahalla ei saa kunnollista kirjaa tehtyä. Ehkä kirjani eivät olekaan kovin kummoisia.

Mutta ainakin niissä on monipuolisuutta! Tänä keväänä olen julkaissut kolme kirjaa: artikkelikokoelman, laajan antologian sekä toimitetun uudelleenjulkaisun. Niin tai oikeastaan kirjoja on neljä, sillä antologia on kaksiosainen...

Törmään koko ajan ihmettelyihin, miten tällainen on mahdollista. No, ensinnäkin artikkelikokoelma on koottu vanhoista, jo aiemmin ilmestyneistä teksteistä. Kyse on kirjasta Sotaa, sutinaa, seikkailua, jonka Avain julkaisi kömpelöhköllä alaotsikolla "Suomalaisesta kioskikirjallisuudesta". Siinä on eri yhteyksissä (pääsääntöisesti omassa Pulp-lehdessäni, mutta myös erilaisissa kirjoissa) ilmestyneistä teksteistä, joista kaikki eivät varmaankaan täytä artikkelin vaativaa määritelmää. Opuksen skaala on melko laaja ja käsittää kaikenlaista joulutarinoista vanhaan pornoon. Kirjaa on jo ihan mukavasti arvioitu esimerkiksi täällä. Mitään uutta esipuhetta ja pieniä jälkisanoja lukuun ottamatta en kirjaan tehnyt.

kansikuva: Anssi Rauhala
Toimitettu uudelleenjulkaisu taas oli legendaarisen Seppo Tuiskun Kujanjuoksu kuolemaan, joka oli aiemmin ilmestynyt vain Jerry Cottonin jatkosarjana vuonna 1978. Kirjan päähenkilö on amerikkalainen yksityisetsivä Jake Dakota, jonka piti alun perin seikkailla kokonaisessa omassa pokkarisarjassaan. Selitän tapauksen taustat esipuheessa. Kirjassa on myös neljä Tuiskun novellia eri vuosikymmeniltä sekä Tapani Baggen pieni muistelus työskentelystä Tuiskun alaisuudessa Cottonissa ja FinnWestissä. En tiedä, tavoittaako tämä(kään) kirja lukijoita kunnolla koskaan, mutta se on joka tapauksessa kiinnostava pala suomalaista kirjallisuudenhistoriaa ja ihan viihdyttävä pikku dekkari itsessäänkin.

Kolmas (vai kolmas ja neljäs?) kirja on sitten aikaisemminkin mainostamani Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta -kirjapari. Sitä tein laskujeni mukaan noin neljä vuotta - tai ehkä pikemminkin kolme ja puoli, sillä kirja oli valmis jo viime kesän alussa, mutta minusta riippumattomista syistä sen ilmestyminen viivästyi tähän kevääseen. Nyt se on valmiina ja kirjakaupoissa - ainakin joissain kirjakaupoissa, en ole varma, ovatko Suomalainen ja Akateeminen ottaneet tätä hyllyihinsä. Olin käsittävinäni, että kirjastotkin ovat vähän nihkeilleet opuksen suhteen. Olen avannut kirjan tekoprosessia aiemmin täällä, mutta sanottakoon tässä kuitenkin että tämäkin oli näitä projekteja, joita olen tehnyt muiden töiden ohessa. En ole siis yhtäkkiä rykäissyt sitä kasaan, vaan kyse on ollut pitkästä (ja osin raskaastakin) prosessista. (Jota olen sivumennen sanoen tehnyt kokonaan ilman apurahaa.)

Pakko todeta, että joitain omia lauseita lukiessani tuntuu kuin kirja olisi vain kertarykäisy. Oikeiston vihapuhetta -kirjan johdantoartikkeli esimerkiksi alkaa näin: "Suomen sisällissota on maan historian suurimpia, ellei suurimpia, tragedioita." Toivottavasti tällaiset nolot kohdat eivät kuitenkään estä lukijaa jatkamasta eteenpäin.

Pitikös minun sanoa jotain yleistä työtavoistani? "Missä välissä sää ehdit kaikki tekemään?" kysyi tänään Turkulaisen toimittaja. Selityksiä kai voisi olla useampia. Ensinnäkin on sellainen pää, joka kestää sen, että työpäivän aikana miettii useampaa eri projektia. En itse asiassa ehkä edes jaksaisi sellaista, että tekeillä olisi vain yksi homma. Kun joka päivä tekee kirjaa edes vähän, niin se valmistuu joskus väkisinkin. Toiseksi kirjoittaminen on ollut minulle aina helppoa. Joskus syntyy tietysti tuollaisia mokia kuin yllä siteerattu johdannon alkulause, mutta joskus tulee timangia kertaheitolla. Tavoite on luettavuus.

Kolmanneksi en usko loputtomaan briljanssin tai ihmeiden tavoitteluun tai intohimoiseen asenteeseen omaa työtä kohtaan, vaikka nykyinen työkulttuuri sellaisesta kohkaakin. Tärkeämpää on saada ajatuksia liikkeelle (sekä tietysti voita leivän päälle). Tällaisessa ammatissa on pakko olla itselleen armollinen ja hyväksyä keskinkertaisetkin tulokset, vaikka tätä ei kai pitäisi sanoa ääneen. Enkä nyt tarkoita, että tähtään keskinkertaiseen, tähtään riittävän hyvään. Tämä on joltain kustantajaltani saama neuvo, johon olen siitämisin uskonut. Luulisin, että koko ihmiskunta hyötyisi, jos kaikki uskoisivat samaan neuvoon.