Mitä 30-luku tarkoittaa?

(Ja vielä yksi. Tässä on siis alla postattuna kaikki Imagen sivuilla hetken olleet blogikirjoitukseni; blogi poistettiin pyynnöstäni, ja näiden jälkeen aloitan taas normaalin, epäsäännöllisen ja ennen kaikkea täysin vapaan bloggauksen!) 

Olli Immosen fantisoivien sankaripurkausten ja Suomen Vastarintaliikkeen väkivaltaisten iskujen jälkeen – ja toki jo aiemminkin – on puhuttu paljon siitä, miten 30-luku näyttää tulevan takaisin. Vaikka ei ole aivan itsestäänselvää verrata menneitä vuosikymmeniä nykyisiin, pieni kertaus tekee aina terää.

Viime vuoden keväällä ilmestyi toimittamani kirjapari Oikeiston/Vasemmiston vihapuhetta (Savukeidas). Kirja jäi harmillisen vähälle huomiolle enkä ole nähnyt siitä yhtään lehtijuttua tai edes blogiarviota. Yritin kuitenkin kirjoissa kuvata sitä prosessia, jossa vastapuoli mustamaalattiin johdonmukaisella propagandalla, jotta sitä päästiin syyttämään kaikista pieleenmenneistä yhteiskunnallisista asioista. Kirjaa tehdessäni ja sitä nyt lukiessani monet 2000- ja 2010-luvun tapahtumat ja äänenpainot tulevat vahvasti mieleen.

Yksi keskeisiä 1930-luvun tapahtumia, jotka jollain lailla resonoivat nykyaikaan ja varsinkin viime aikojen tapahtumiin, on vaasalaisen vasemmistolaisen sanomalehden Työn Äänen kirjapainon tuhoaminen maaliskuussa 1930. Tapahtuma johti myöhemmin samana vuonna Lapuan liikkeen perustamiseen, ja se taas nousi merkittäväksi puolueeksi lyhyen olemassaolonsa aikana. Siitä on sanottu, että se on ollut Suomen historian vaikutusvaltaisin poliittinen liike, sillä se saavutti tavoitteensa noin vuodessa. Tavoite oli kommunistien toiminnan kieltäminen, myöhemmin mukaan tuli ajatus myös sosialidemokraattien toiminnan kieltämisestä.

Kirjapainon hävittämisen takana oli isoa rahaa, esimerkiksi paperitehtailija Rafael Haarla oli luvannut jo etukäteen maksaa sakot ja vahingonkorvaukset. Lapuan liikkeen johtohahmoksi myöhemmin noussut Vihtori Kosola on muistelmissaan kuvaillut elävästi kokouksia, jotka johtivat hyökkäykseen, sekä hyökkäyssuunnitelmaa: ”tervatuilla säkeillä painetaan kirjapainon akkunat kuulumatta rikki, miehet menevät sisään moukareineen ja toimittavat eräiden koneosien rikkomisen.” Poliisia informoitiin hyvissä ajoin aikeista. Homma oli kuitenkin mennä mynkään, sillä yksi aktiiveista, kirjailija Artturi Leinonen, ilmoitti vetäytyvänsä hankkeesta, mutta isku oli ehditty jo toteuttaa ennen kuin kuin Leinonen ja Kosola saivat riitansa sovittua.

Tapaus ei jäänyt tähän. Kun kirjapainon hävittämistä myöhemmin käsiteltiin Vaasan raastuvanoikeudessa, Työn Äänen faktorin Eino Niemisen vihjattiin olleen punakaartin upseeri. Lapuan liikkeen miehet veivät Niemisen oikeustalon ulkopuolelle ja pahoinpitelivät hänet. Paikalla ollut lehtikuvaaja Paavo Poutiainen yllytti tekijöitä, jotta sai paremmat kuvat (tämäkään ei ole siis uusi ilmiö). Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajaa ja Työn Äänen osaomistajaa Asser Saloa uhkailtiin lynkkauksella. Lapuan liikkeen miehet pahoinpitelivät myös muita kommunisteja sekä toimintaan puuttuvia ulkopuolisia. Poliisi ei reagoinut väkivaltaisuuksiin mitenkään. (Ei tunnu reagoivan aina nytkään, muistetaan esimerkiksi Supon lausunto, että ihmisten ei tarvitse huolestua, sillä hyökkäykset kohdistuvat vain vähemmistöihin. Lisäksi tulee mieleen tämä Marko Forssin luistelu heikoilla jäillä SVL:n tapauksen jälkeen.)

Työn Äänen hävittämisen jälkeen Lapuan liikkeen johtomiehet vetosivat siihen, että kommunistien kiihotus oli ajanut heidät toimintaan. Pääministeri Kyösti Kalliolle lähetettiin sähke, jossa kirjoitettiin muun muassa: ”Me valitamme sitä, että Työn Äänen harjoittama kiihotus- ja uskonnon pilkka ovat johtaneet tällaiseen lainvastaiseen tekoon, mutta toivomme samalla, että lainsäännöllisin toimin voitaisiin asettaa sulku sille myrkylliselle työlle, jonka ehkäisemistä Työn Äänen kirjapainonkin hävitys tarkoitti. Täällä pysytään edelleenkin hallituksen takana ja tukemassa sen toimenpiteitä kommunismin vastustamisessa.” Liikkeen johtomies Vihtori Kosola taas oli sitä mieltä, että kirjapainon käytännössä tuhosi eduskunta, joka ei ollut tehnyt riittävästi kommunistien toiminnan kieltämiseksi. Tässä näkyy sama retoriikka, jonka mukaan niin sanotut kulttuurimarxistit ja kukkahattutädit ovat itse syypäitä siihen, että yhteiskunnassa esiintyy rasismia ja siihen liittyvää väkivaltaa. Logiikassa ei ole järjen häivää.

Samalla Kosola ja muut myöhemmän Lapuan liikkeen miehet tulivat lähelle terroristien logiikkaa, jossa odotetaan laajojen kansanjoukkojen hyväksyvän väkivaltaisen toiminnan. Kosola kirjoittaa muistelmissaan:

Silloin, ja myöhemminkin, on pidetty paljon huutoa siitä, että Etelä-Pohjanmaan miehet ”raukkamaisesti suorittivat teon yön pimeydessä” eivätkä sitten hetkeen julkisesti astuneet esiin. Mutta, kuten jo sanoin, se oli ennakolta niin laskettu, että vain äkkinäinen, salainen isku saisi kansan hereille. Jännitys kypsyttäisi yleistä mielialaa kaikkialla kommunisminvastaiselle toiminnalle, jonka jälkeen vasta sopivana hetkenä astuttaisiin esiin. Niin sitten tapahtuikin. Pääasiahan oli saada kansa ajattelemaan, miksi särkeminen tapahtui ja mihin sillä pyrittiin.

Myöhemmin Kosola myös uhkaili, että jos ei saada kunnollisia kommunistilakeja aikaan, kirjapainoja tuhotaan lisää. Lapuan liikkeen johdossa oli joitain maltillisempia tahoja, jotka kritisoivat Työn Äänen kirjapainon tuhoamista, mutta he väistyivät tai heidät erotettiin liikkeestä. Näitä olivat muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna; Kekkonen pyrkikin sittemmin vahvasti kitkemään äärioikeistolaisten ryhmien toimintaa ja sai näiden vihat niskoilleen.

Olen jonkin verran lukenut Työn Ääni -lehden kirjoittelua, niissä ei ole mitään sellaista, mikä olisi vaatinut – sikäli kuin mikään voi vaatia – tällaista väkivaltaista, räikeästi demokratian vastaista toimintaa. Vaikka ajattelisikin, että asiassa oli kaksi puolta (kommunistista vallankumousta puuhastelleet vasemmistolaiset toisena osapuolena), pahimpaan vihapuheeseen olivat syypäitä Lapuan liikkeen miehet. Esimerkiksi tämä ”Punaisena Finlandiana” tunnettu esitys menee kovissakin kohdissa enemmän yhteiskuntakritiikin puolelle. Tiedän hyvin, että tähän voi aina sanoa, että laulun tarkoitus oli ainoastaan propagoida bolshevismia Suomeen, mikä taas olisi merkinnyt Suomen joutumista Stalinin valtapiiriin ja kaikkien toisinajattelevien passittamista vankileireille. Mitä tahansa siitä asiasta ajatteleekin, niin tähän historialliseen aikakauteen ovat jumittuneet vain äärioikeistolaiset itse. He ainoana toistavat samoja mantroja ja tekevät samanlaisia tekoja.

Vasemmiston ja oikeiston vihapuhetta kirjaksi

Savukeitaan kustantaja Ville Hytönen tilasi minulta vajaa kolme vuotta sitten kokoelman vanhaa vihapuhetta. Idea oli tehdä kaksi kirjaa niin että toisessa osassa olisi vasemmiston, toisessa oikeiston vihapuhetta. Hytönen seisoi eteisessämme (ja vaimo makasi krap
ulassa sängyssä, oli ollut jossain tilaisuudessa ja tullut takaisin Turkuun samalla junalla kuin Hytönenkin) ja selitti ideaansa. Minun oli tietysti vaikea sanoa ei. Minun on yleensäkin vaikea sanoa ei.

Nyt, vajaata kolmea vuotta myöhemmin kirjat ovat valmiina. Ilmestyneet ne eivät ole vielä ja voin tällä hetkellä vain toivoa, että ne ilmestyvät ensi syksynä kuten on puhuttu.

En tiedä, olisinko ryhtynyt hommaan, jos olisin tiennyt, kuinka isoksi duuniksi kirjat osoittautuisivat. Siinä eteisessä seisoessani jo keksin joitain tekstejä, joita voisin käyttää (ja osa niistä onkin kirjassa), mutta loppujen etsiminen olikin sitten vähän vaikeampaa. Ja lisäksi päätin jossain vaiheessa, että teen kirjan ilman apurahaa - on se väärin tai ei, käsitykseni on ollut, että tällaiseen antologiaan on turha hakea apurahaa, vaikka tarkoitusperä olisikin ehkä ollut eri kuin vaikkapa eräkirjassa Outoja jälkiä tai Mannerheimin seikkailuissa. Ilmankos homma vähän kesti, kun en pystynyt siihen missään vaiheessa keskittymään kunnolla. Alkuperäinen ajatus varmaan oli, että kirjat olisivat ilmestyneet jo syksyllä 2012.

Paitsi aivan viimeisessä vaiheessa toukokuun viimeisinä viikkoina. Olin saanut käsistäni pois H. P. Lovecraftin esseen "Supernatural Horror in Fiction" käännöksen (joka sekin ilmestyy ensi syksynä Savukeitaalta!) sekä joitain muita töitä ja pystyin lopulta runnomaan kirjan kasaan viime viikolla. Viimeisenä tähän liittyvänä hommana luin suomalaisia natsilehtiä 1930- ja 1940-luvuilta. Onneksi tein niihin vain pienen ekskursion, muuten olisin menettänyt mielenterveyteni.

Olen pitkin matkaa epäröinyt koko projektin suhteen, koska pohdin toistuvasti, voiko vihapuheen kaltaista uutta termiä liittää vanhoihin juttuihin, jotka ovat syntyneet erilaisessa historiallisessa tilanteessa. Esipuheessa kirjoitankin, että kaikki mukana olevat tekstit eivät välttämättä ole vihapuhetta, vaan pikemminkin kommentteja vihapuheeseen tai reagointia siihen. Tällainen on esimerkiksi vasemmisto-osiossa oleva Otto Wille Kuusisen "Luokkataistelu ja luokkaviha" (1905), joka nimensäkin puolesta kuuluu ehdottomasti mukaan, vaikka on rauhallisesti argumentoitu monipuolinen kirjoitus. Osa taas on satiiria tai parodiaa, jota ei ole alun perin tarkoitettukaan vakavasti otettavaksi - kumpaakin edustaa vaikkapa Kaarlo Uskelan Yhteiskunnan varkaat, mutta sekin on kiinnostava, koska Uskelaa nimenomaan syytettiin yllyttämisestä rikokseen, vaikka kyse oli tosiaan satiirista.

No, on siellä mukana ihan oikeatakin vihapuhetta. Elias Simojoen puheet 1920- ja 1930-luvuilta ovat sitä itseään, samoin otteet Vihtori Kosolan muistelmista. 1930- ja 1940-lukujen natsilehtien jutut juutalaisista ovat myös todella kammottavaa luettavaa. Jostain syystä huomaan ajattelevani, että oikeisto on harrastanut aina enemmän vihapuhetta kuin vasemmisto, vaikka nykyään tuntuu olevan muotia väittää toista. Joku saattaisi sanoa, että tässä näkyy vain oma poliittinen näkemykseni, mutta haastan kenen tahansa näin väittävän lukemaan tulevan kirjan ja palaavan sitten asiaan. (Ja sanovan jotain muuta kuin että valikoima on tarkoitushakuinen.) Olen myös pohtinut ääneen kustantajalle, että kirjan nimessä ei ehkä pitäisi käyttää tuota melko leimaavaa sanaa "vihapuhe", mutta enpä ole keksinyt parempaakaan.

Tässä kummankin kirjan sisällysluettelot; tarkemmat ilmestymistiedot löytyvät muualta kirjasta. Viimeksi, kun olin kustantajan kanssa jutuissa, oli puhetta, että teos ilmestyisi yksittäisenä opuksena, niin sanottuna kääntökirjana, jolloin kaikki näkemykset ovat koko ajan käsillä. Kummallakin puoliskolla on sama esipuhe, mutta eri johdantoartikkeli. Mitään uutta johdannoissa ei ole, ne ovat lähinnä vanhan kertausta joillain sopivilla sitaateilla höystettynä. Joku historiaa paremmin tunteva saattaisi jopa sanoa, että kirjasta puuttuu joitain aivan oleellisia tekstejä, esimerkiksi AKS:n pamfletteja.

Vasemmiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Vasemmiston vihapuheen lyhyt historia
Otto Wille Kuusinen: Luokkataistelu ja luokkaviha (1905)
Edvard Valpas (salanimellä Ee Vuu Vessu): Puhdistus (1904)
Mikko Uotinen: Ote teoksesta Ei kahleita kansalle! (1906)
Kaarlo Hammar/Kaarlo Terhi: Runoja (1906–1908)
Moses Hahl: Aseellinen vallankumous (1909)
Kaarlo Uskela: Yhteiskunnan varkaat (1907/1908)
Esa Paavo-Kallio: Runoja (1910–1913)
Irmari Rantamala: Porvarikirje I (1916)
Anarkisti-kommunistien julistus (1918)
Irmari Rantamala: Uusia nimiä; Suomalainen murhenäytelmä (1918)
Ajattelevien Sosialistien julistus (1918)
Elviira Willman-Eloranta: Ote teoksesta Vallankumouksen vyöryssä (1918)
Otto Wille Kuusinen: Ote tekstistä Suomen vallankumouksesta: itsekritiikkiä (1918)
Kössi Kaatra: Otteita teoksesta Punaiset ja valkoiset (1919)
Kullervo Manner: Otteita teoksesta Onko vallankumous kuollut. Kirjeitä Suomen työväelle (1918)
Kiireellisiä toimintaohjeita. Suomen vallankumoukselliselle työväelle ja sotaväelle (1919)
Työn Ääni -lehden kirjoittelua (1928)
Kommunismin lipun alla! (1933)
Otto Ville Kuusinen: Otteita teoksesta Suomi ilman naamiota (1944)
Raoul Palmgren (nimimerkillä Hapan): Vääpeli J. Ryhäsen ihmeellinen ennustus (1948)

Oikeiston vihapuhetta

Juri Nummelin: Oikeiston vihapuheen lyhyt historia
Eino Railo: Agitaattorille (1917); Kiipijä-sieluille (1917)
Näytteitä Junkkari-lehdestä vuosilta 1917–1918
Juhani Siljo: Tulikaste (1918)
Ilmari Kianto: Kansan tuomio (1918); Suomi suureksi – Viena vapaaksi. Epiloogi (1918)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Päiväkäskyjä (1918)
Erik Grotenfelt: Silmät auki! Mietteitä englantilais-venäläisten aikeista Suomen itsenäisyyden kukistamiseksi (1918)
Georg Fraser: Sosialismi ja meidän suomalaiset sosialistimme (1920)
Kosti Lahti: Tiukille otti, mutta selvä tuli (1923)
Aseeton kansa on kelvoton (1924)
Paavo Sivén: Naisten tehtäviä sodan aikana (1924)
Eino I. Parmanen: Kommunismin lumoissa (1927)
Vihtori Kosola: Otteita teoksesta Viimeistä piirtoa myöten (1935)
Elmo Kaila: Ilmassa on Suomen tulevaisuus ja turva – taikka turma (1927)
Elmo Kaila: Puolustuslaitos ja puolustustahto (1925)
Kiikari: "Bolshevik-flamman" (1927)
Mihin suuntaan (1931)
T. L.: "Meidän on nälkä" (1935)
Vapaa valkoinen mies: Mitä ns. sovituspolitiikalla on tarkoitettu ja mitä saavutettu (1928)
Ihmiskunnan hyvyys, teoria ja käytäntö (1929)
Elias Simojoki: Vallankumous kansamme sydämessä (1923); Suomi ei ole vielä ollut – Suomi on tuleva (1925); "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias" (1935); Nuoriso militarisoitava (1935)
"Hämmästynyt": Vapaamielisyys – liberalismi ja Helsinginsanomalainen juutalaisuus (1933)
Hakaristi-lehden kirjoittelua (1936)
Työrintama-lehden kirjoittelua (1938–1939)
Suomen marsalkka C. G. E. Mannerheim: Miekkatuppipäiväkäsky (1941)
Juutalaiset pois Euroopasta (1943)
Paavo Susitaival: Maamme asema (1943)
Sensaatio Uutisten kirjoittelua Urho Kekkosesta (1955)