Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Tässä Tiedonantajan kolumnisarjan viimeinen osa, jossa yritän hahmotella - edelleen humoristisesti ja osin parodisesti - jonkinlaista sadomasokismin luokkatietoista politiikkaa, koko ajan tietäen, että sellaista ei voi olla. 50 Shades of Grey -viittaus menee hiukan mönkään, koska rakkaudestahan siinä on loppujen lopuksi kyse (luin kirjasarjaa lähes puoliväliin, toisen kirjan alkupuoliskon puoliväliin). Viittaus Kollontain Uuteen omatuntoon saattaa sekin mennä hiukan pieleen, koska en ole koskaan oikeasti lukenut kirjaa, tiedän vain suurin piirtein mistä siinä on kyse. Monethan ovat nyttemmin syyttäneet Kollontaita siitä, että hän on luonut ajatuksillaan lapsiinsa välinpitämättömästi suhtautuvien kommunistinaisten ideaalin, jota on seurannut sydämettömien tarhantätien kaaderi. En nyt ihan ole samaa mieltä. 

Jos aihe kiinnostaa enemmän, kokoamassani novelliantologiassa Tuska ja hurmio (2011) on laajat jälkisanani "Sadomasokismi suomalaisessa kirjallisuudessa ennen ja nyttemmin". Se on ehkä vähän hatara teksti, jota tein muiden töiden ohessa (en tosin aina tiedä, mikä on se varsinainen työ, jonka ohessa nämä joskus syntyvät) ja siitä puuttuu oleellisia mainintoja, mutta en tiedä toisia tutkimuksen tapaisia tekstejä, joissa aihetta olisi käsitelty. Kirjassa on myös muutamia novelleja, jotka ovat koska tahansa kiihottavampia kuin laimea 50 Shades of Grey - suosittelen esimerkiksi Essi Tammimaan hienoa novellia "Ehtoja", joka oli myös tulla kirjan nimeksi. (Tässä ja tässä vielä kolumnisarjan edelliset osat.)

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa III

Sanovat, että sadomasokismi on poliittista: vapaaehtoinen alistuminen seksisuhteessa vapauttaa ihmiset irti seksuaalisista stereotypioista.
Sadomasokismi on kuitenkin muuttunut poroporvarilliseksi harrasteluksi. Miten muutenkaan, kun koko muukin yhteiskunta on muuttunut poroporvarilliseksi?
Sadomasokismissa on kyse fetisseistä, joita palvotaan, olivat ne sitten sitomista, korkokenkien tai nahan kiillon ihailua.
Freudin mukaan fetissi seksuaalisen palvonnan kohteena on poissaolevan äidin aiheuttaman trauman käsittelyä. Mistä muustakaan on kyse nykyisessä korkokenkämaniassa kuin siitä, että korkokengissään vaappuvien nuorten naisten äidit ovat olleet luomassa uraa, tekemässä kapitalistista yhteiskuntaa?
Korkokengäthän ovat nykyään selvä fetissi, itseään vapaaehtoisesti kiduttavien naisten palvontakohteita, joiden avulla jäädään oman roolin vangiksi. Kuvitelma niiden tuomasta vallasta miehiin nähden on vain toteutumatonta fantasiaa.
Joillekin myös kotitöiden tekeminen käskystä on sadomasokistinen fetissi - eikö se kerro, että ihmiset ovat vieraantuneet omasta työstään? Alun perin hämyisiin alakulttuureihin kuulunut tapa pukeutua kiiltävään pvc-muoviin on miedontunut kiiltäväpintaisiksi wetlook-leggingseiksi. Niitä käytetään tavallisena katuasuna huikeiden korkeiden korkojen kanssa.
Mutta ainoastaan turvatussa asemassa oleva porvari voi todella nauttia fantasioistaan. Hänkään ei voi vapaasti tuoda kaikkea julkisuuteen. Perinteinen pilapiirros kuvaa firman johtajaa saamassa piskaa bordellissa. Mutta suunta voi olla myös toisinpäin.
Alan klassikossa, Pauline Réagen O:n tarinassa (1954) tavataan varakas aatelinen, joka kieltää naisorjiaan sekoittamasta rakkautta ja tottelevaisuutta. Seksi ja alistuminen ovat jotain ihan muuta kuin rakkautta.
Muistetaan myös yksi 1980-luvun juppikauden keskeisiä elokuvia, Adrian Lynen 8½ viikkoa, jossa Mickey Rourke ja Kim Basinger muhinoivat vapaasti, ilman sitoumuksia, harrastavat pientä piiskausta ja sitomista. Elokuvan jupit ovat taloudellisesti varakkaita ja keskenään tasa-arvoisia, he kyllä voivat mennä vapaaseen sitoumuksettomaan suhteeseen.
Kohta suomeksikin ilmestyvä kohuromaani 50 Shades of Grey kertoo siitä, miten salaperäinen ja varakas porvari ottaa epävarman nuoren naisen sadomasokistiseen alistussuhteeseen. Kyse ei tässäkään ole rakkaudesta, vaan pelkästään seksistä ja alistamisesta.
Ajatus vapaasta, ilman sitoumuksia harrastettavasta seksistä on kuitenkin ollut osa työväenliikkeen teorioita. Muistetaan esimerkiksi Alexandra Kollontain Uusi omatunto, joka suomennettiin vuonna 1920.
Työväestön tulisi ottaa tässäkin aloite ja vaatia antiporvarillista sadomasokismia. Sitä voi harjoittaa luomuna, ilman kiinalaisten lasten tekemiä käsirautoja tai piiskoja. Ihmisen kekseliäisyys voi nousta uusiin sfääreihin, kun ei tarvitse pitäytyä kauppojen standardoiduissa valikoimissa. Se olisi osa vallankumousta.
Tarvitsemme myös eroottista kirjallisuutta, jossa alistussuhteet kääntyvät ylösalaisin, jatkuvasti.

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa II: Markiisi de Sade ja Pier Paolo Pasolini

Toinen osa Tiedonantajassa ilmestynyttä kolumnitrilogiaa. 

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa II

Markiisi de Sadea on pidetty vaarallisena kirjailijana, jonka teokset tulisi tuhota. Feministitutkija Andrea Dworkin vertasi häntä Viiltäjä-Jackiin.
Monet ovat olleet eri mieltä. Surrealistit pitivät de Sadea vapaimpana koskaan eläneenä sieluna, eksistentialisti Simone de Beauvoir taas piti häntä ensimmäisenä ajattelijana, jonka lähtökohtana oli ihmisen oma identiteetti.
Vuosina 1740-1814 elänyttä markiisia voi lähestyä myös marxilaisittain. On sanottu, että de Sade kuvasi tarkkaan sitä talouden ja vallan kytköstä, joka kapitalismia ruokkii. Suurelta osin de Sade kuvaa teoksissaan aatelisia, mutta he ovat rikastuneet myös kapitalistisella työllä.
Yksi markiisi de Saden tunnetuimmista teoksista on Sodoman 120 päivää. Teoksen irstailijat ovat rikastuneet Ludvig XIV:n aloittamien sotien ansiosta - vaikka heillä on toki perittyäkin omaisuutta -, mikä on hieno irvikuva siitä todellisuudesta, jossa nykyäänkin eletään: sota on kaikkein tuottoisinta toimintaa maailmassa. De Sade nauraa kuvatessaan kamalimmat pahantekijät samalla yhteiskunnan ylhäisimmiksi jäseniksi.
Yksi Sodoman 120 päivän keskeisistä ideoista on paskan syöminen. Sen lisäksi että irstailijat pakottavat uhrinsa syömään sitä he myös nauttivat sitä itse. Aateliset nauttimassa omaa paskaansa on varmasti yksi kirjallisuudenhistorian hurjimpia visioita. Sodoman 120 päivää vuonna 1975 nimellä Saló filmannut italialainen Pier Paolo Pasolini olikin sitä mieltä, että kulutusyhteiskunta tai "kulutusfasismi", kuten hän sitä kutsui, näkyy muun muassa koprofiliana eli paskan kanssa läträämisenä.
Pasolinin mukaan Saden kuvaamien aatelisten harrastama julmuus on vain jonkinlainen peilikuva siitä julmuudesta, jota kapitalismi harrastaa alamaisiinsa nähden. Hän kirjoittaa: "Kaikki Salóon liittyvä seksuaalisuus ei ole vain metafora siitä seksuaalisuudesta, jossa kulutuksen valta on pakottanut meidät näinä vuosina elämään, vaan se on myös metafora vallan suhteesta niihin, jotka ovat vallalle alisteisia. Toisin sanoen se on esitys siitä, jota Marx kutsuu ihmisen kaupallistamiseksi: ihmisruumis alennetaan esineeksi riistämällä sitä."
Pasolinin versio Saden romaanista kuvaa kuitenkin ennen kaikkea nykyaikaa, jossa kaikki on alistettu kuluttamisen vallalle. Siinä maailmassa kuluttaminen on yhtä hyödytön ele kuin de Saden vekkulien harrastama paskansyöminen. Jo kerran ulos tullut syödään uudestaan ja sitten se paskannetaan uudestaan ulos: mikä voisi olla tarkempi kuva kuluttamisen moraalista?

Sadomasokismi ja työväenluokka, osa 1

Olen kirjoittanut muutaman kolumnin Tiedonantajaan. Minulla on pitkä, joskin hyvin repaleinen suhde lehteen, johon monet suhtautuvat huumorilla, osa myös suvaitsevaisesti ja lempeällä ironialla. Lehti tuli meille kotiin 70- ja 80-luvuilla ja isoveljeni varsinkin piti sitä tärkeänä tiedon- ja argumentoinnin lähteenä. Sittemmin sen merkitys on jäänyt enkä muista, koska olisin viimeksi lukenut kokonaisen Tiedonantajan numeron. En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta, kun Marko Korvela - silloin vielä toimitusihteeri, nykyään päätoimittaja - pyysi minua kirjoittamaan lehteen. 

Ensimmäiseksi kirjoitin kolmiosaisen kolumnisarjan, jolla oli niin kunnianhimoinen kuin parodinenkin nimi "Työväenluokka ja sadomasokismi". Tahallisesti typerän nimen alla koetin käsitellä asiaa niin poliittisesti kuin suinkin pystyin (monethan ovat huomauttaneet, että sadomasoväki ei ole koskaan noussut barrikaadeille homojen ja muiden pervojen tapaan, koska asia ei ole poliittisesti latautunut). Tässä sarjan ensimmäinen teksti, jossa käsittelen suotta unohdettua kirjaa. (Kysyin muuten jokin aika sitten Martti Larnin perikunnalta, olisiko mitään mahdollisuutta julkaista kirjaa uudestaan, mutta en saanut minkäänlaista vastausta.) 

Sarjan muissa osissa käsittelin markiisi de Sadea sekä sadomasokismin ja politiikan suhdetta yleisesti; postaan ne tekstit myöhemmin. Viimeisessä tekstissä viittaan 50 Shades of Greyhin, josta siis myöhemmin. 

Työväenluokka ja sadomasokismi, osa 1

Sanovat, että sadomasokismi on poliittista.
Vaikkapa näin: vapaaehtoisen alistumisen kuvaus on kuvaus yhteiskunnan valtasuhteista.
Tai näin: naisen vapaaehtoinen alistuminen vapauttaa naisen patriarkaalisen yhteiskunnan asettamista seksuaalisista pidäkkeistä.
Tämmöinen voi tuntua teoreettiseltä hölynpölyltä, mutta 1930-luvun työväenkirjallisuudesta löytyy yksi merkittävä romaani, jossa sadomasokismi todella on poliittista: Martti Laineen Kuilu, joka ilmestyi vasemmistolaisen Kirjailijain kustannusliikkeen julkaisemana vuonna 1937.
Martti Laine tuli myöhemmin suosituksi viihdekirjailijaksi nimellä Martti Larni. Kuilu, joka oli Laineen ensimmäinen aikuisten romaani, on jotain ihan muuta. Se kertoo Unto Kamarasta, joka kirjan alussa pääsee pois vankilamielisairaalasta. Kamara on vajonnut masennukseen ja tekee lopulta itsemurhan.
Miestä hoitanut lääkäri löytää käsikirjoituksen, jossa mies kertoo oman tarinansa, aina ikävästä lapsuudesta haparoivaan nuoruuteen ja varhaisiin homoseksuaalisiin kokeiluihin.
Sisällissotaan Kamara osallistuu punakaartin riveissä. Lääketiedettä opiskellut hän joutuu operoimaan monia hätäleikkauksia ilman puudutusta tai nukutusta. Vankileirillä Kamaraa alistavat seksuaalisesti sekä vartijat että muut vangit.
Vapaaksi päästyään mies haparoi elämässä ja erotetaan toimestaan pedofiliaepäilysten takia. Lopulta hän tutustuu nuoreen naiseen Astaan. Tämä hurmaantuu aluksi miehen sadistisista taipumuksista: "Suutele minua rajummin - niin että koskee. Suutele huuleni verelle..."
Vaimo alkaa kuitenkin syyttää Untoa homoudesta. Lopulta mies ei enää kestä vaimon syyttelyä ja naljailua. Mies käy naisen kimppuun, kuristaa naista ja repii vaatteet häneltä pois. Kohtaus jatkuu: "Irroitin vyötäisiltäni kapean nahkavyön ja löin häntä kasvoille. Hän kääntyi tuskasta kontalleen, voihki ja vääntelehti. Löin yhä uudelleen - hartioihin, selkään, päähän. Ja mitä enemmän hän voihki ja rukoili, sitä enemmän minä nautin hänen kärsimyksestään.”
Eroottista vihaa uhkuva kohtaus päättyy sanoihin: ”Minä olin skorpioni - eläin ihmisessä."
Skorpioni oli tiettävästi Laineen alkuperäinen nimi käsikirjoitukselle - se on metafora vihalle, joka päähenkilön täyttää. Sadomasokistinen purkaus on nuoren tasavallan synnytyskipujen ja ahdasmielisen oikeistolaisen politiikan luonnollinen seuraus.
Kuilu kohtasi ilmestyessään ankaraa vastustusta. Se ei pyrkinyt millään tavalla luomaan yhteyttä hävinneiden ja voittajien välillä. Sisällissodan traumat purkautuvat teoksessa tappavana ja traagisena väkivaltana eivätkä kanavoidu yhteiskuntaluokkien väliseen yhteyteen, niin kuin monissa muissa 1930-luvun romaaneissa.
Siksi Kuilu on poikkeuksellinen. Siinä villi, ahdistavakin erotiikka ja politiikka lyövät kättä tavalla, joka ei ole tuttua muusta suomalaisesta kirjallisuudesta.