Unohdetut kirjailijat 4: Perttu Kupiainen

Tein jokin aika sitten hienon löydön Kaarinan kierrätyskeskuksesta, Eko-Kaarinasta: löysin hyllystä kymmenisen uudehkoa runokokoelmaa, joista suurin osa oli pienten kustantamoiden julkaisemia, osa Ntamon ja Ankkurin kaltaisten tarvepainatekustantajien teoksia. Seassa oli pari Juhana Vähästä, samoin Juhani Ahvenjärveä, Juhani Tikkasen omakustanne (jossa oli omistus kriitikko Jonimatti Joutsijärvelle, ilmeisesti kirjat olivat hänen alun perin), Jyrki Pellisen ja Juhani Ihanuksen yhteiskirja Ntamolta, Miikka Mutasen kokoelma Mäkärä, särmä, hindustani (2006), pari käännöskirjaa, toinen iranilaista nykyrunoutta Ntamolta, toinen, Aleš Debeljakin Kaupunki ja lapsi Nihil Interitiltä. Eihän tällaista satsia löydä välttämättä edes hyvästä divarista - varsinkaan näihin hintoihin, halvimmalla lähti Juhani Tikkasen pikkuinen runovihko, 20 sentillä.

Kiinnostavin näistä henkilökohtaisesti oli kuitenkin kirja, jonka hyllystä ensimmäisen bongasin: Perttu Kupiaisen Löytää paikka, kertoa piilonsa. Se on ilmestynyt vuonna 1992 Vedenheittäjät r.y:n julkaisemana. Vedenheittäjät oli tamperelainen runo- ja performanssiryhmä, joka toimi 90-luvun alussa ja johon Perttu Kupiainen kuului.

Tunsin Pertun tuolloin, hän aloitti kirjallisuudenopiskelun samana vuonna kuin minäkin eli 1990. Emme ehtineet juuri tutustua, sillä Perttu kuoli jo vuonna 1992. Olin sillä tavalla sisäpiirissä jo opiskelun alkuvaiheissa, että ehdotin Pertulle, että hän voisi kirjoittaa ainejärjestölehteen jotain, "jos vain kynä pysyy kädessä". Muistan, että istuimme Siirtotautiparantolana tunnetun kommuunin keittiössä Pyynikillä, Perttu oli keittänyt teetä. Muistan törmänneeni Perttuun myös kaupungin yössä, kun hän kulki muiden Vedenheittäjien kanssa, jonkin kerran muistan ainakin Tavernassa. Joku muista ryhmäläisistä kyseli minulta kovasti, kun olin kertonut itsekin harrastavani kirjoittamista, mitä olin viimeksi tehnyt: "Oletko kirjoittanut runoja?" "En." "No oletko kirjoittanut lauluntekstejä?" "En." "No oletko sitten kirjoittanut pakinoita?" "En." Muistan, että joku puhui, että Pertulla oli piano, jolla hän säesti runojaan, ja ettei hänellä asunnossa paljon muuta ollutkaan. En muista ikinä kuulleeni kenenkään Vedenheittäjän nimeä enkä tähän päivään mennessä tiedä, keitä heihin kuului, Perttua lukuun ottamatta.

Vuonna 1992 minusta tuli ainejärjestölehti Legendan päätoimittaja. En ollut siinä toimessa koskaan kauhean hyvä enkä onnistunut saamaan opiskelijatovereilta tekstejä niin että lehti olisi ilmestynyt säännöllisesti ja ollut kiinnostava. Ensimmäiseen toimittamaani numeroon sain kuitenkin Pertulta runoja - tai oikeastaan aforistisia runoja, joissa oli kuitenkin sen verran surrealismia, ettei niitä voinut sanoa perinteisiksi aforismeiksi, joissa olisi jokin väite maailmasta ja todellisuudesta.

Samassa lehdessä jouduin julkaisemaan myös Pertun nekrologin. Tieto hänen kuolemastaan tuli minulle sekä yllätyksenä että myöhässä, muistan että juttelin joissain bileissä Arto Jokisen kanssa, hän tiesi kertoa Pertun kuolleen, oli ilmeisesti saanut sydänkohtauksen kierittyään lumessa saunasta tultuaan. Muistan sanoneeni, että olin ihmetellyt, miksei Perttua näy ikinä missään. Tieto Pertun kuolemasta tavoitti monet hänet tunteneet vasta lehden välityksellä.

Olin ällistynyt ja suruissanikin, enemmän kuitenkin ällistynyt. Muistan että luulin näkeväni Pertun aina välillä Tampereella ihmisvilinässä, ja kun juttelin asiasta jonkun yhteisen tutun kanssa, hän kertoi samaa! Tämä voi tietysti olla muutenkin tyypillistä vastaavissa tapauksissa.

Minulla ei valitettavasti ole käsillä sitä Legendan numeroa, jossa Pertun viisi tai kuusi yhden lauseen runoa olivat. Kuulin vuosia myöhemmin, että jonkinlainen runokokoelma olisi ilmestynyt, mutta kesti yli 20 vuotta ennen kuin näin sen.

Vuosia myöhemmin kuulin myös, että Pertun vanhemmat olivat käyneet yliopistolla laitoksellamme kyselemässä taustoja tapaukselle, olivat kuulemma hämmentyneitä. Käsitin, että epäiltiin itsemurhaa. Mitään varmaa en ole koskaan asiasta kuullut.

Kaikki tämä tuli tietysti mieleeni, kun löysin Pertun ainoaksi jääneen runokirjan niinkin epätodennäköisestä paikasta kuin Eko-Kaarina. Kirja on amatöörimäisesti tehty, siinä ei ilmoiteta painopaikkaa eikä siinä ole ISBN-koodia. Kirjaa ei mainita Fennica-tietokannassa, joskin aion ilmoittaa sen sinne mahdollisimman täydellisine tietoineen. Kirja on enemmänkin yhteen liimattu tulostenippu kuin varsinainen painotuote: sivuilla on tekstiä vain toisella puolella, ja sivunumerotkin juoksevat samalla tavalla (ts. esim. sivun 29 jälkeen tulee tyhjä sivu, jonka jälkeen tulee sivu 30, jonka jälkeen tulee tyhjä sivu jne.). Kansi on tuhruinen mustavalkoinen valokopio. Kirjassa ei mainita toimittajan nimeä, ainoastaan Vedenheittäjät, joista takakannessa sanotaan, että he ovat koonneet ja julkaisseet kirjan oikeudenomistajan luvalla.

En muista, että olisin noita muutamaa Legendassa julkaistua runoa lukuun ottamatta lukenut Pertun tekstejä, joten löytämäni kokoelma oli melkein kuin ensikosketus aiheeseen. Tiesin, että Perttu arvosti Risto Ahtia, ja sopivaa olikin, että kirjasta löytyy Ahdille omistettu runo - olisiko hän jossain vaiheessa opiskellut Ahdin alaisuudessa Orivedellä?

Pertun runoissa on surrealismia, yllättäviä assosiaatioita, sanoja ja lauseita, jotka eivät kuulu yhteen. Jossain kohtaa runoista tulee mieleen vasta myöhemmin Suomeen tullut language-runous, mutta en ole varma tästä, koska tunnen asiaa huonosti.

Parhaimmillaan runot ovat lyhyinä ja tiiviinä, jolloin yllättävät siirtymät pysäyttävät:

"Me olemme ontot miehet", toisin sanoen
Eliot jo ymmärsi, että silmistä valmistuvat kaikki aseet:
miekat, karbiinit, haupitsit.
Kuitenkin me täytämme maan, Koskenkorvan mielin.
Jos ymmärrät koskettaa, voit oppia pianoista paljon.

Pidän kovasti lauseesta "silmistä valmistuvat kaikki aseet". Toinen esimerkki:

Kaikki mitä
kuulit oli
harhaa.
Tanssin jouhikko
hampaissa suon yli.

Ja pudotan puolukat
takaisin mättäisiinsä

kiljuvia neitsyitä irtoaa
sorvista.
Sitä minä sanon pyörimiseksi.

Kuva on otettu ennen vuotta -90,
sillä Pertulla oli opiskeluaikana
pienet pyöreät lasit

Samalla runoissa on kuitenkin jonkinlaista jäykkyyttä, aivan kuin äkilliset siirtymät eivät sitten kuitenkaan tuntuisi kauhean motivoiduilta tai loppuun asti mietityiltä. Heikoimmillaan runoissa on nuoren miehen tuskaa ja sellaista puhetta naisista, jota en itse ainakaan olisi päästänyt julkisuuteen omalla nimelläni. Mukana on myös pitkä proosaruno, jota en jaksanut loppuun. Mitään kovin itsestäänselvää Pertun runoissa ei ole, silloinkaan kun ne eivät muodosta jäntevää kokonaisuutta - Pertusta olisi voinut tulla vaikka mitä.

Sanoin yllä, että kuvittelin näkeväni Pertun Tampereen kaduilla vielä vuosia sen jälkeen, kun hän oli kuollut. Onkin sopivaa, että kirja on saanut nimensä tästä runosta:

Katoaminen on näkökohta.
Löytää paikka, kertoa piilonsa.
Muut eivät sinne osaa,
varmoina tietämisestään.
Muutamia katkenneita oksia.
Oli olemassa polku ja tienvarsi.

Läsnäolo löysi itse itsensä.
Se tekeytyi mukavaksi ja heittäytyi virtaan,
oli mukava.
Ja helpontuntuista, rohkeutta.

Kiehtova on myös tämä kolmerivinen:

Mikään ei ole kuollut.
Kukaan ei ole elossa.
Täällä ei ole ketään.

Se on nostettu takakannessa erikseen jonkinlaiseksi motoksi, joka tiivistää Pertun runoilijanlaadun, jossa "pureuduttiin suoraan olemassaolon ytimeen".

Edit: Olin alun perin aikonut kertoa Pertun kuolintavan sekä sen, että hänen kuolemaansa epäiltiin itsemurhaksi. Edellisen jätin kuitenkin mainitsematta, mutta jätin maininnan itsemurhaepäilyistä. Facebookissa saamani palautteen takia poistin kuitenkin jälkimmäisen kokonaan. Nyt aamulla tuntuu että ilman näitä kohtia teksti on raajarikko, että siitä puuttuu jotain oleellista. Korostan, etten tiedä, mikä on totuus asiassa. Tarkoitukseni ei siis ole vihjata, että kyse oli itsemurhasta, vaan siitä, että käsitykseni mukaan kukaan ei tiedä lopullista syytä. Tarkoitukseni ei ole häpäistä Pertun muistoa eikä myöskään katteettomasti vihjailla.

Puhe kymmenen vuoden takaa

Pidettiin pieni tilaisuus abeille kymmenisen vuotta sitten yliopistolla ja puffattiin kirjallisuuden opiskelua, yhdessä Juha Herkmanin ja Mikko Lehtosen kanssa. Puhuin aika vapaasti Juhan oman osuuden innoittamana, mutta minulla oli valmiina myös tämmöinen teksti. (Kuulin tilaisuuden jälkeen jonkun sanovan toiselle: "Toi oli paras.")

Puhe avoimien ovien päivänä

Hyvä yleisö,

kuten tuossa tuli jo ilmi, pääaineeni on yleinen kirjallisuustiede ja tarkemmin sanottuna sen yleinen linja. Tämä tarkoittaa sitä, että erottaudun draamalinjan opiskelijoista, joista tulee dramaturgeja ja näyttelijöitä. Minusta tulee joko työtön, tutkija tai äidinkielen opettaja. Suurimmalla todennäköisyydellä minusta ei tule ainakaan viimeistä, vaikka äitini niin haluaisikin.

Kirjallisuudenopiskelu on yliopiston kaikista oppiaineista sellainen, jossa melkein kaikki muut aineet leikkaavat toisiaan. Paljon puhutaan monitieteisyydestä - me olemme eläviä esimerkkejä tästä tieteiden välisestä yhteistyöstä. Tai ehkä ei oikeastaan pitäisi puhua yhteistyöstä, koska kyse on siitä, että me voimme tutkia kaikkia muita tieteitä: meille opetetaan ja me käytämme aktiivisesti hyväksemme muiden tieteiden tutkimustuloksia. Vaikka me emme juurikaan käyttää hyväksemme fysiikan tai kemian tutkimustuloksia, me voimme aivan loistavasti tutkia niiden historiaa ja tässä historiassa vallinneita käsityksiä maailmasta ja ihmisestä. Ja kyllä mekin lähestymme matematiikkaa semiotiikan ja narratologian tarkoissa kaavoissa.

Olemme siis etulyöntiasemassa muihin tieteisiin ja oppialoihin nähden. Matemaatikko ei tutkimuksissaan voi paljon sanoa Dostojevskista, vaikka hän tätä rakastaisikin, mutta me voimme sanoa aina jotain vaikkapa Gödelistä. Descartes, joka on uuden ajan kuuluisimpia ja vaikutusvaltaisimpia matemaatikkoja ja filosofeja, on jatkuvassa ryöpytyksessä laitoksellamme.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että keskittyisimme vain muiden tieteenalojen saavutuksiin. Tärkeintä ja rakkainta meille edelleen on taide - kirjallisuus tietysti, mutta nykyisin myös elokuva, rockvideot, videotaide, sarjakuvat, mainokset, sanomalehdet. Joskus laitostamme kuulee mainostettavan lähinnä sen avulla, että emme enää kuivasti keskity pölyttyviin kirjallisuudenklassikoihin, mutta minusta tässä on jotain väärää, koska kirjallisuus on ainakin omaa sydäntäni lähinnä. Ja tosiasia kuitenkin on, että suurin osa laitoksellamme tehtävistä graduista käsittelee kirjallisuutta, eikä suinkaan elokuvia tai mainoksia.

Joskus kuulee ensimmäisen ja vielä toisenkin vuoden opiskelijoiden valittavan, että tiede tappaa laitoksellamme kirjallisuuden. Tämä johtuu usein siitä, että monet tulevat opiskelemaan kirjallisuutta kuvitellen sen auttavan heitä kirjoittamaan parempia runoja. Meillä ei juuri järjestetä luovan kirjoittamisen kursseja - niitä toki järjestetään aika ajoin -, vaan meillä pikemminkin opetetaan, miten kirjoittamista tutkitaan luovasti. Asiat eivät silti hyljeksi toisiaan, josta elävä esimerkki voisi olla vaikkapa Anja Kauranen, jonka Pelon maantiede sekoitti tiedettä ja taidetta keskustelua herättäneellä tavalla. Tai otetaan minut: Kirjoitan nähdäkseni parempia runoja nyt, kun osaan suhtautua niihin tavalla, joka sijoittaa tekstit osaksi laajoja historiallisia kehityskulkuja. Tiede ja taide kulkevat laitoksellamme käsi kädessä.

Ruokalakeskustelussa nauroimme jokin aika sitä, että vaikka laitoksemme on yliopiston tuloksellisuuslistojen toisena, se on työllisyyslistojen viimeisenä. Vain harvat meiltä valmistuneet pääsevät töihin. Tämä on tietysti pelottavaa, mutta sen ei tule antaa lannistaa: taideaineiden laitos varustaa ihmisen kuin ihmisen kyvyillä analysoida ympäröivää maailmaa tavalla, joka muilla tieteillä on harvinaista. Mitä tahansa maailmassa tapahtuukin, sen pystyy Tampereen yliopiston taideaineiden laitoksella opiskellut purkamaan osiin ja ymmärtämään paremmin.

Kiitos. Kysymyksiin vastataan enemmän kuin mielellään.

EDIT: Kun katselen tuota tekstiä tarkemmin ja kun varsinkin mietin otsikkoa, niin voi olla, että tämä on tehty johonkin muuhun tarkoitukseen. Avoimien ovien päivä vie ajatukset muualle.