Juttu amerikkalaisista yksityisetsivädekkareista

Tässä taas julkaisematon kolumnintyyppinen juttu. Ostin tätä varten Playboyn, jossa tiesin olevan jutun uusista amerikkalaisista yksityisetsivädekkareista. Sanoin Akateemisen myyjälle: "Siinä on hyvä artikkeli." Myyjä: "Niin ne kaikki sanoo."

Juttu käväisi Hesarin kulttuurissa (jossa ajattelin sen sopivan lehtiä tarkkailevalle Sivusilmin-palstalle), jossa sanottiin, että se on liian friikkikamaa, ja sitten Ruumiin kulttuurissa, jossa taas oltiin sitä mieltä, että sen juttutyyppi on liian epämääräinen: ei ollut uutinen eikä oikein kolumnikaan. Ehkä niin.

Mutta ei näistä aiheista Suomessa kauheasti sen enempää vieläkään tiedetä, ja nyt tässä mainittujen kirjailijoiden ohi kiinnostavuudessa on mennyt leegio uusia, kuten Dave Zeltserman. Tämä olisi ollut tosin ensimmäinen juttu Suomessa, jossa Dennis Lehane mainitaan. Robert Craisilta on käännetty pari Elvis Cole -kirjojen jälkeistä trilleriä. Pelecanosin julkaiseminen jäi typerästi King Suckermaniin.

Philip Marlowen pojat ja tyttäret

Amerikkalaisen kirjallisuuden yksinäinen sankari on palannut, väittää Dick Lochte maaliskuun Playboyssa ilmestyneessä artikkelissaan. Yksistään Yhdysvalloissa ilmestyy tällä hetkellä ainakin sata yksityisetsivistä kertovaa kirjasarjaa - Kanadassa, Australiassa ja Euroopassa lisäksi reilut kaksikymmentä. Tärkeimpiä ovat varmaankin Michael Connellyn Harry Bosch, Dennis Lehanen Patrick Kenzie ja Angie Gennaro, Robert Craisin Elvis Cole ja George P. Pelecanosin Nick Stefanos, joka seikkailee sivuhenkilönä suomeksi jo saadussa King Suckermanissa.
Valkokankaallakin yksityisetsivät ovat hyvässä vedossa. Lochte luettelee muutamia: Paul Newman ja Twilight, Ewan MacGregor ja videolla Suomeen saapunut Pimeä pakkomielle, Nicolas Cage ja 8mm. James Ellroyn esikoisteoksesta Brown's Requiem on tehty elokuva, sekin videolla saatavissa oleva Brownin murhamysteeri.
Mistä on kyse? Hammettin, Chandlerin ja Ross Macdonaldin muodostaman pyhän kolminaisuuden jalanjäljillä ovat liikkuneet monet kirjailijat, mutta 1980-luvulla lajityyppi näytti kuolevan, yhdessä lännenelokuvan kanssa. Lochten mukaan pari monien asiantuntijoiden halveksimaa kirjailijaa piti etsivän elossa: Sara Paretsky ja Sue Grafton, joille monet perinteisen miesyksityisetsivän ystävät nyrpistävät nenäänsä.
Lochten lyhyesti haastattelema Gar Anthony Haywood, jonka kirjoissa seikkailee Aaron Gunner -niminen dekkari, toteaa, että naiskirjailijat osoittivat, että yksityisetsivä voi olla inhimillinenkin. Hänellä voi olla ystäviä eikä hänen tarvitse olla jatkuvasti nyrkit ja pyssyt pystyssä. Haywoodin mukaan tämä on tehnyt yksityisetsivästä entistä valovoimaisemman.
Mikään ei kuitenkaan näytä muuttuneen. Texasilainen, länkkäreitäkin kirjoittanut Bill Crider ja Richard Barre toteavat kuin yhdestä suusta, että yksityisetsivä on sankari, joka laittaa asiat järjestykseen. Crider sanoo: "Yksityisetsivä on osa suurta kirjallista traditiota." Surffaavasta yksityisetsivästä Wil Hardestysta kirjoittavan Barren mukaan etsivä on "kiiltävä ritari hohtonsa kadottaneessa maassa".
Philip Marlowen ja Lew Archerin idealismista ei ole siis päästy ollenkaan eteenpäin.
Alan suomalaisen tutkijan, Jopi Nymanin, mukaan kovaksikeitetty rikoskirjallisuus syntyi 1920-luvulla vastalauseena yhteiskunnan yleiselle feminisoitumiselle ja naisten astumiselle julkiseen, toiminnan sfääriin. Englantilainen Woody Haut taas toteaa kirjassaan Pulp Culture (1997), että 1950-luvun kovaksikeitettyä kioskikirjallisuutta ruokki ajan yleinen paranoia.
Mitä siis tapahtuu 2000-luvulla? Dick Lochte ei ylimalkaisessa artikkelissaan tarjoa vastauksia, mutta ainakin globalisoituvan talouden uhkakuvissa voi nähdä yhden syyn kovaksikeitetyn kirjallisuuden uudelle suosiolle. Lukijat haluavat nähdä, että yhä edelleen yksi ihminen voi pysäyttää pahan koneiston.

Tapani Maskulan haastattelu

Seuraava elokuvakriitikko Tapani Maskulan haastattelu ilmestyi muutama vuosi sitten Turun elokuvakerhojen Zoom-lehdessä. Editoin juttua hiukan.

Turun Sanomien kriitikko ja elokuvakerhoveteraani 60 vuotta
Tapani Maskula luottaa elokuvakerhoihin

Tapani Maskula liittyi Turun elokuvakerhoon kuusitoistavuotiaana vuonna 1957. Hän kertoo nähneensä kerhon julisteen koulun käytävällä, mutta tarina on oikeastaan pidempi.
- Näin tuolloin kaikki Turussa menevät elokuvat, ja se oli suuri määrä. Turussa oli silloin yli 20 elokuvateatteria, Maskula muistelee.
- Onneksi yhdellä kaverilla oli vapaakortti muutamaan elokuvateatteriin!
Oli siis vain luonnollista, että nuori mies kiinnostui myös elokuvakerhon toiminnasta. Maskula kertoo tosin, että aluksi hän pettyi elokuvakerhon ohjelmistoon. Hän oli jo nuorena amerikkalaisen elokuvan ystävä ja ihmetteli, miksei kerhossa esitetty yhtään Nicholas Rayn tai Don Siegelin elokuvia. Kerho esitti lähinnä eurooppalaista elokuvaa neorealismin hengessä – Viscontin Maa järisee ja Rossellinin Polkupyörävarkaan.
- Olin nähnyt Siegelin elokuvan Rikollisen tuho kuusi kertaa. Sille oli mätkäisty kova rangaistusvero väkivaltaisuutensa takia ja sitä esitettiin Olympiassa vain kolmena päivänä. Istuin jokaisen päivän jokaisessa näytöksessä! Maskula nauraa ja kertoo ihmetelleensä, miksi kerhossa ei esitetty tällaisia "jälki-filmnoiriksi" nimittämiään jännittäviä elokuvia.
Maskula kertoo odottaneensa jokaista Siegelin seuraavaa elokuvaa innolla, mutta pettyneensä, kun huomasi, että melkein jokaista niistä sensuroitiin. Erityisen katkera oli Invasion of the Body Snatchers –elokuvan kieltämispäätös.
- Siitä oli ollut Picture Cover –lehdessä jatkosarja, jossa käytettiin still-kuvia. Ne näyttivät jänniltä, mutta sitten elokuvaa ei koskaan tullutkaan, Maskula muistelee.
Maskula luki siis jo nuorena elokuvalehtiä. Hän tilasi Kinolehteä kotiin, osti Picture Coverin R-kioskin edeltäjästä, Rautakirjasta, ja luki jo tuoreeltaan Cahiers du Cineman englanninkielistä painosta ja amerikkalaista Film Culturea, jossa sikäläinen auteur-kritiikin guru, Andrew Sarris, vaikutti.

Nuoret vihaiset miehet

Maskula pääsi SKDL:n Uuteen Päivään elokuvakriitikoksi vuosien 1960 ja 1961 paikkeilla. Kirjoittamisen kautta hän tutustui silloisiin elokuvakerhon johtohenkilöihin.
- Aika nopeasti he kysyivät, haluanko tulla kerhon johtokuntaan, Maskula sanoo.
- Kaveripiiri oli silloin samaa mieltä, että kerhon ohjelmisto on vähän nynnyä ja että sitä pitää tuulettaa. Vallanvaihto tapahtui nopeasti ja kyllä se oli aika radikaali: vähintään puolet ohjelmistosta oli uutta amerikkalaista elokuvaa. Irving Lerneriä ja Samuel Fulleria ja tällaisia elokuvia, joita vanha polvi ei osannut arvostaa. Amerikkalaisesta elokuvasta silloin kelpasivat lähinnä vain John Fordin kaltaiset vanhemman polven ohjaajat.
Muutos kerhon esityspolitiikassa näkyi nopeasti myös kerhon ikäjakaumassa. Opiskelijat innostuivat uudentyyppisestä ohjelmistosta ja kerhoväki nuoreni huomattavasti.
- Silloin se näkyi myös kriitikoiden välisenä linjaristiriitana, Maskula sanoo.
- Vanhemman polven konkarit eivät voineet mitenkään ymmärtää, että jotain Roger Cormanin elokuvia voi kehua, niin kuin minä tein.
- Amerikkalaisen elokuvan uusi underground kiinnosti myös. Film Culturesta luettiin Mekas-veljeksistä ja Andy Warholista ja ihmeteltiin, miksei niitä saa tänne Suomeen. Jostain sitten saatiinkin jotain 16-millisenä ainakin Kenneth Angerin Scorpio Rising, jota saatiin esittää sensuurin erikoisluvalla.
Kerho pyrki muutenkin vaikuttamaan elokuvien esityspolitiikkaan. Kun näytti siltä, että Alain Resnaisin modernistista merkkiteosta Viime vuonna Marienbadissa ei tuoda maahan, Suomen suurimmat elokuvakerhot lähettivät yhteisen vetoomuksen maahantuojille. Tulos: elokuva saatiin maahan, joskin pahasti myöhässä.
- Elokuvakerholiike näkyi tuolloin koko kulttuurissa ja varmasti sen ansiota oli, että esimerkiksi kaikki Godardit tuotiin tuoreeltaan Suomeen, päinvastoin kuin Ruotsissa, Maskula sanoo.
Maskula oli vuonna 1961 perustamassa Lähikuva-lehteä yhdessä Pekka Ahlrothin kanssa.
- Nimi oli minun ehdotukseni. Joku toinen ehdotti nimeksi 24 Kuvaa Sekunnissa.
Vuonna 1964 Lähikuva lakkautettiin – väliaikaisesti, niin kuin hyvin tiedetään. Maskulasta tuli Suomen elokuvakerhojen liiton eli SEKL:n Projektio-lehden päätoimittaja ja Ahlrothista toimitussihteeri. Aika nopeasti Maskula ja Ahlroth ajautuivat napit vastakkain SEKL:n kanssa.
- SEKL oli Helsinki-keskeinen enkä arkaillut sanoa mielipidettäni lehdessä, Maskula mainitsee.
- Kun Filmikamari yritti 60-luvun lopulla tappaa kerhot pyörittämällä leffateattereissa ns. toivesarjoja, esimerkiksi Turussa vähennettiin kerhon näytöksiä puolella. SEKL ei tehnyt mitään, mikä aiheutti sen, että Turun elokuvakerho ja 60-luvun alussa perustettu Kinokopla erosivat SEKL:stä.
Maskula vetäytyi TEK:n aktiivitoiminnasta 60-luvun lopussa. Hän antoi kuitenkin sen jälkeen vielä taustatukea ja kirjoitteli monistetekstejä.
- Ei elokuvakerhoihin kuulu jäädä vuosikymmeniksi. Kerhot ovat ja niiden pitää olla elokuvakulttuurin eturintamassa ja niissä pitää olla ennakkoluulotonta, nuorta ja innostunutta väkeä eikä mitään vanhoja gubbeja.

Politiikka astuu kuvaan

Poliittinen tiedostus leimasi kerholiikkeen toimintaa 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Maskula mainitsee, että eurooppalainen elokuva teki tuolloin historian suurimman pesäeronsa Hollywood-tuotantoon.
- Odottelen samanlaista irtiottoa edelleen! hän tuhahtaa ja mainitsee eritoten tsekkoslovakialaisen ja puolalaisen elokuvan. Myös kuubalainen elokuva vaikutti. Maskula muistelee, että Kinokoplassakin – jonka hallituksessa hän oli lyhyen aikaa – oli kova taistolainen kausi, jolloin esitettiin melkein pelkästään sellaisia radikaaleja kotimaisia elokuvia kuin Jouluksi kotiin.
- Nykyään on vallalla asenne, että tuon ajan poliittisuutta pitää katua. Minä en näe mitään syytä katua, koska se oli oikeastaan historian sanelema välttämättömyys. Piti valita puolensa, Maskula sanoo.
- Sitä on enää vaikea ymmärtää, kun kaikessa vallitsee konsensus ja jotain Vietnamin sotaa amerikkalaiset itse arvostelevat enemmän kuin muut. Silloin ei ollut konsensusta ja moniin asioihin liittyi suurempia intohimoja kuin nykyään. Ei kukaan enää polta Turun Ylioppilaslehteä kauppatorilla niin kuin silloin, Maskula sanoo viitaten kuuluisaan tempaukseen, jossa osakunnat polttivat liian vasemmistolaisena pitämäänsä Tylkkäriä.
- Ne olivat hurjia aikoja ja kyllä minulla oli sellainen olo, että vallankumous tulee kohta, hän naurahtaa.
Maskula vetäytyi kerhotoiminnasta vähitellen. Hänestä tuli samalla ammattimainen kriitikko. Hän muistelee lämmöllä eritoten Turun Ylioppilaslehteä eli Tylkkäriä, johon hän alkoi kirjoittaa 1970. Hän sanoo Tylkkäristä, että se oli ainoa työpaikka, johon kirjoittamiseen hän ei turhautunut.
- Suurin osa lukijoista oli ja on varmaan edelleenkin sellaista, että he lukevat jutut ajatuksella. Lehden pieni levikkikin asiassa tietysti vaikutti, mutta koskaan ei tullut sellaista palautetta kuin Turun Sanomien jutuista, moniin kiukkuisiin yösoittoihin kyllästynyt Maskula nauraa.
Turun Sanomiin Maskula siirtyi 1980, kirjoitettuaan sitä ennen viimeisen Tylkkärin kritiikkinsä Kubrickin Hohdosta.

Kerhon pitää olla aktiivinen

Turun elokuvakerho täyttää 50 vuotta vuonna 2002. Kerhon historia on pitkä.
- Se on kumma, ettei kaupungilta saa toimintaan mitään tukea. Onko Turussa muka muita 50-vuotiaita epäpoliittisia ja epäitsekkäitä kulttuurin puolesta toimivia järjestöjä? Maskula kysyy.
- Ymmärrän sen, että uudet sukupolvet nykyään turhautuvat ja kaikki sanovat, että porukka katsoo pelkkiä tietokonepelejä ja väkivaltaleffoja, mutta sehän vasta vaatiikin sitä, että joku osoittaa, että elokuvissa on jotain pohtimisen arvoista, Maskula toteaa.
Hän pitää hyvänä, että kouluissakin on nykyään elokuvaopetusta. Kerhojen funktio ei ole kuitenkaan poistunut, vaan pikemminkin entisestään korostunut: kerhot täydentävät teoreettista opetusta.
- Tarjontaan pitää edelleenkin yrittää vaikuttaa. Suomi on nykyään niin paljon kulttuurimielisempi kuin mitä se oli 50- ja 60-luvuilla, että kaikenlaista luulisi voitavan tehdä.
Maskula sanoo, ettei hän tiedä, mitkä olisivat konkreettiset keinot, joilla kerhotoimintaa saataisiin elvytettyä, mutta hän luottaa muun muassa nettiin.
- Nykyään on niin paljon halpoja tapoja levittää sanaa. EU:nkin kautta pitäisi voida vaikuttaa. Pitäisi esimerkiksi vaatia, että eurooppalaisia klassikoita olisi koko ajan saatavilla. Yleisönosastokirjoittelukin voi auttaa – lehdissähän oli viime vuonna paljon ihmisten kirjoituksia siitä, ettei televisiossa koskaan näytetä vanhoja eurooppalaisia filmejä. Nythän niitä tulee, 30-luvun Renoiria ja muita!
- Pitää olla optimistinen ja ajatella, että aina löytyy niitä kapinallisia, jotka vievät elokuvakulttuurin sanomaa eteenpäin, Maskula lopettaa.

Loputkin Thoreaut

Tässä loppu yksinäisyyden historiaa käsittelevään gradututkielmaan aiotusta Henry Thoreauta käsittelevästä luvusta. Kuten kärsivällinen lukija huomaa, teksti jää ihan absoluuttisestikin kesken. Ehkä osittain siitä syystä, että analyysi tuntuu siitä harppaavan liiaksi aiemmasta poikkeavaan suuntaan (herranen sentään, tekstin dekonstruktionistiseen lähilukuun!), mutta myös siitä syystä, että aika loppui kesken, kun piti saada valmistuttua kevään aikana.

Ensi kerralla sitten taas ihan jotain muuta. Jos tutkielmani Neljänsadan vuoden yksinäisyys jotakuta kiinnostaa, sitä saanee kaukolainalla Tampereen yliopiston kirjastosta. On ollut hiukan puhetta, että siitä voisi ilmestyä painettu versio, mutta aika paljon saa vettä virrata myllyn alitse ennen kuin se tapahtuu.

8.4. Paluu sivilisaatioon

Thoreau palaa sivilisaatioon kahden vuoden Waldenin rannalla elämisen jälkeen. Hän kirjoittaa paluustaan toteavasti teoksensa alussa ja lopussa:

Asuin siellä [Waldenissa - JN] kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Nykyisin oleilen jälleen sivistyksen parissa. (Thoreau 1854/1974, 5)

Tällainen oli kokonaisuudessaan ensimmäinen metsässä viettämäni vuosi, ja toinen oli samanlainen kuin ensimmäinen. Lopullisesti lähdin Waldenista syyskuun kuudentena päivänä 1847. (sama, 293)

Kysymykset heräävät: Jos Thoreau kerran oli niin onnellinen majassaan lammen rannalla, miksi hän ylipäätään lähti takaisin? Voi ajatella - ja ehkä niin onkin oikein -, että Thoreaun oleilu Waldenissa oli pelkkä koe (pystyykö ihminen asumaan yksinäisyydessä ja vain välttämättömät tarpeet tyydyttäneenä). Toisaalla Thoreau antaa edellä lainaamieni kohtien lisäksi selityksen, joka herättää lisäkysymyksiä:

Lähdin metsästä pois yhtä pätevistä syistä kuin olin sinne tullutkin. Kenties minusta tuntui, että minulla on elettävänäni monta eri elämää, niin etten voinut varata enempää aikaa tätä yhtä varten. (sama, 297)

Peck (1990, 111-2) ehdottaa, että Walden-lampi on Thoreaulle ajan ja luonnon kiertokulun symboli ja että "voi aina kuvitella aivan sen takana piilevän toisen Waldenin, toisen Waldeniksi kutsutun havainnon kategorian, eri tavalla ja täydemmin muotoillun"[1] (sama, 112). Thoreaun ajatus ajan kiertokulusta näyttäisi Peckin mukaan liittyvän ainoastaan luontoon. Kuitenkin Thoreau kirjoittaa tavalla, joka antaa olettaa, että toisto liittyy myös yhteiskuntaan ja inhimillisiin asioihin. Aivan sen jälkeen, mitä edellä siteerasin, Thoreau nimittäin sanoo:

On merkillistä, kuinka helposti me huomaamattamme totumme kulkemaan määrättyä reittiä ja tallaamme itsellemme polun. En ollut elänyt viikkoakaan metsässä, kun jalkani jo olivat tehneet polun oveltani lammen rantaan, ja vaikka on kulunut viisi tai kuusi vuotta siitä, kun astelin sitä pitkin, on se vieläkin selvästi näkyvissä. [---] Kuinka kuluneita ja tomuisia maailman maantiet [---] pakostakin ovat, kuinka syviä perinnäistapojen ja sovinnaisuuden urat! (Thoreau 1854/1974, 297)

Thoreau on siis huomannut, että hän ei Waldenin rannallakaan kykene välttämään perinnäistapoja: hän kulkee aina samaa reittiä lammen rannalle. Siksi hän lähtee: paluu sivilisaatioon on tässä vaiheessa jo pakoa lammen rannalla syntyneistä perinnäistavoista. Voiko ajatella, että Waldenin rannalle on jo alkanut kehittyä pieni sivilisaatio, jossa tavat ja sovinnaisuus vallitsevat?

Peck (1990, 134-158) käyttää paljon tilaa analysoidakseen Waldenin lukua Aikaisempia asukkaita ja talvisia vieraita. Luku on jaettu kahteen osaan, joista aiempi on Peckin analyysin kannalta erityisen tärkeä. Luvun alkuosassa Thoreau kertoo kylästä, joka aiemmin oli ollut Waldenin rannalla, mutta joka nyt oli raunioitunut. Thoreau kirjoittaa:

Ihmisseuraa saadakseni oli minun pakko manata henkiin näitten metsien aikaisemmat asukkaat. Monien kaupunkilaisten muistissa oli vielä aika, jolloin taloni lähistöllä kulkevalla tiellä kajahteli nauru ja puhe ja jolloin sitä reunustavat metsät olivat pienten puutarhojen ja asumusten palstoittamia, vaikka seutu olikin silloin vielä metsäisempää kuin nyt. (Thoreau 1854/1974, 239)

Thoreau kuvailee tämän jälkeen itsensä ja concordilaisten muistikuvien perusteella paikalla eläneiden ihmisten usein traagista elämää (sama, 239-46). Peckin mukaan näiden ihmisten elämäntarinoiden kuvaaminen on myös Thoreaun itsensä kuvaamista (Peck 1990, 155): ne ovat Thoreaun monien identiteettien ilmentymiä.[2]

Tämä käsitys lähtökohtanaan Peck kehittelee ajatuksen, jonka mukaan Thoreaun lähtö Waldenin rannalta takaisin sivilisaatioon on "pelkoa siitä, että Thoreaun oma asuttaminen saattaisi epäonnistua" (sama, 141). Peck kirjoittaa, että

tämä pelko pitää sisällään myös ymmärryksen [---] siitä, että hänen [Thoreaun - JN] yritystään asua Waldenin rannalla ei voi lopultakaan pitää irrallaan laajemmasta inhimillisestä 'asuttamisen' pyrkimyksestä. (sama)

Peckin mukaan Thoreau lähtee takaisin sivilisaatioon, koska hän on huomannut, että hänen(kään) asumuksensa ei ole kestävä (sama, 155).[3] Ajatusta voi kehitellä eteenpäin: Thoreau tajuaa, että hänen asumuksensa on yhtälailla sivilisaatiota eikä poikkea mitenkään kaupungeista ja kylistä, joita hän on paennut metsäänsä.

Ristiriita on kuitenkin syvemmällä eikä se välttämättä ole selitettävissä Thoreaun psyykkisen kehityksen avulla. Peckin mukaan Thoreau pyrkii päiväkirjassaan sekä eroon tieteellisistä rajoituksista että liittämään tieteellisiä merkityksiä näkemiinsä luonnonilmiöihin. Tiede on Thoreaulle toisaalta "murha" (sama, 63) - se on vastakkainen runouden pyrkimyksille, jotka pyrkivät kokonaisuuden luomiseen, kun tiede taas pyrkii erittelemällä tuhoamaan kohteensa -, toisaalta se on ennalta olemassaolevien kategorioiden lähde (sama, 82-3). Thoreaun mukaan asioiden väliset suhteet havaitaan vain jo hyväksyttyjen kategorioiden perusteella: havaitsijan täytyy tuntea mainitut suhteet jo entuudestaan. Thoreau kirjoittaa päiväkirjassaan: "Näitä ihanuuksia ei näe, seisoi sitten kukkulalla tai laaksossa, ellei ole valmistautunut näkemään niitä. Maan kauneus vastaa täydellisesti vaatimuksiisi ja arvostukseesi." (sit. sama, 83). Thoreau, joka oli kyvykäs botanisti (sama, 176, n36), kertoo vielä, että hän on valmistautunut löytämään jonkin uuden lajin kenties jo vuosi etukäteen (sama).

Perustuuko Walden siis kahden erilaisen diskurssin väliselle kamppailulle? Taistelevatko siinä tieteellinen - kategorinen mielikuvitus, kuten Peck sitä kutsuu (sama, 81) - ja runouden suhde maailmaan ja luontoon?[4] Walden tuntuisi nopeasti ajatellen kuuluvan ennemminkin jälkimmäiseen kategoriaan, mutta kuuluisa on kertomus muurahaisista, joiden taistelua Thoreau tarkkailee kuin mikäkin hyönteistieteilijä (Thoreau 1854/1974, 215-8).

Walden kuuluu samanaikaisesti siis kahteen erilaiseen diskurssiin: se on sekä runoutta että tieteellistä havainnointia. Thoreau ajautuu toisin sanoen ristiriitaan kahtaalla: ensiksi kritisoidessaan tiedettä, sitten käyttäessään sitä selvästi hyväkseen luomistyössään.

8.5. Luja ja pettävä pohja

Ristiriita on syvemmällä Waldenissa tekstinä. Walter Benn Michaels pitää vuonna 1977 ilmestyneessä artikkelissaan "Walden's False Bottoms" Waldenia olennaisesti ristiriitaisena tekstinä. Michaels sanoo, ettei tähän ristiriitaisuuteen ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Waldenia on hänen mukaansa joko kuvattu häiriintyneen (disordered) tekijän kokonaisuuteen pyrkiväksi ilmaisuksi tai sitä on pidetty runona, jolloin sen ristiriitaisuus uuskritiikin periaatteita noudattaen on voitu hyväksyä, tai on kiinnitetty huomiota vain sen tyyliin, jolloin sen tapa sanoa asiat on tärkeämpää kuin se, mitä se sanoo (Michaels 1977, 132-4)[5].

[1]Peck kirjoittaa toisaalla: (kirjoita jotain havainnon kategoriasta) [hyvä alaviite! - jn]

[2]Peck (1990, 155) listaa: "[---] orjuutettu minä, ahdistettu ja turvaton minä, synnyttävä minä, joka viljelee ja hoitaa [---], yksinäinen minä, tuhoava minä [---], pelastava minä, menetyksiä kärsinyt ja sureva minä, muistava ja kokoava minä, luova minä, minä, jonka on pakko kuolla." Peck jatkaa: "Vaikka osa hänestä [Thoreausta - JN] yrittikin tukahduttaa ne, jotka olivat ennen häntä, toinen osa jää jäljelle ja puhuu Waldenin koko historian puolesta; sen historia on hänen historiansa." (sama)

[3]Oli kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun Thoreau oli jättänyt Waldenin-asumuksensa, kun hän kirjoitti Waldenin luvun aikaisemmista asukkaista. Peck kirjoittaa: "Thoreausta itsestään oli jo tullut aiempi asukas ja hänen omaa menneisyyttään lammen rannalla tämä luku [Aikaisempia asukkaita - JN] eniten käsittelee." (Peck 1990, 155)

[4]Peck huomauttaa, että 1800-luvun puolessavälissä tieteen ja runouden välinen raja oli vielä perin häilyväinen eikä niin selvärajainen kuin nykyään (Peck 1990, 63). Ei siis ole mikään ihme, että Thoreauta on kutsuttu "runoilija-luonnontieteilijäksi", kuten teki vuonna William Ellery Channing vuonna 1873 ilmestyneessä samannimisessä kirjassaan.

[5]Michaels siteeraa Charles Andersonia, jonka mukaan arvostelijat ovat olleet jo kauan yhtä mieltä siitä, että Waldenin arvo piilee "more in its manner than its matter" (Michaels 1977, 133).

Ja vielä Thoreauta

(Ensi kerralla päästäneen valmiina olevan tekstin loppuun.)

8.3. Rajaseutu vs. vanha manner

Muuttamista erämaahan ja siellä asumista voi lähestyä toisenkinlaisten, myöhempien diskurssien kautta. Taloushistorioitsija Frederic Jackson Turner kehitti 1890-luvulla teoriansa rajaseudusta (Frontier), joka on sittemmin ollut tärkeimpiä malleja, joilla amerikkalaista historiaa ja yhteiskuntaa on selitetty. Turnerin mukaan Frontier on taannut amerikkalaisen yhteiskuntamuodon demokraattisuuden, koska se on pakottanut ihmiset vapauteen.

Turnerin rajaseututeoriassa törmäämme myös ajatukseen siitä, että kokemus rajaseudulla voi muuttaa ihmisen. Turner nimittäin sanoi kuuluisassa ja vielä tänä päivänä vaikutusvaltaisessa puheessaan The Significance of the Frontier in American History seuraavaa:

Erämaa hallitsee (masters) asuttajaa. Se saa vastaansa eurooppalaisesti pukeutuneen, toimivan, työskentelevän, matkustavan ja ajattelevan ihmisen. Erämaa ottaa hänet pois junanvaunusta ja panee hänet kanoottiin. Se repii hänen yltään sivilisaation vetimet ja varustaa hänet metsästysvaatteilla ja mokkasiineilla. Se panee hänet cherokeeiden tai irokeesien hirsimökkiin ja pystyttää intiaaniaitauksen hänen ympärilleen. Ennen pitkää hän ryhtyy viljelemään maissia aitoon intiaanitapaan ja kyntämään kepillä; hän huutaa sotahuudon ja skalpeeraa aidon intiaanin tavoin. (Turner 1893/1986, 29)

Tämä on romantiikasta tuttua ajattelua siitä, että kosketus luontoon muuttaa ihmisen ja tekee tästä jollain lailla "alkuperäisen". Luonto repii ihmisen yltä sivilisaation riekaleet ja tästä tulee intiaanin tavoin kuin eläin. Turner oli sitä mieltä, että rajaseudun tutkiminen on olennaisesti taloushistorian tutkimista; siteeraamani kohta paljastaa kuitenkin, että Turnerin ajattelun taustalla väikkyvät vanhat, romanttiset diskurssit.

Rajaseutuelämällä on yhteiskunnalliset seuraukset. Turnerin mukaan eurooppalainen asuttaja muuttuu amerikkalaiseksi, jahka hän on oppinut hyväksymään ne olosuhteet, jotka erämaa tarjoaa. Erämaakin muuttuu, kun asuttaja saa siitä yliotteen. Turner kirjoittaa: "Vähä vähältä hän [asuttaja - JN] muuttaa erämaan, mutta lopputulos ei ole enää vanha Eurooppa [---]. Tosiasia on, että tulos on jotain täysin amerikkalaista." (sama)

Thoreau kirjoitti Waldenin 40 vuotta ennen kuin Turner piti kumouksellisen puheensa, mutta kyse on samasta asiasta. Minkä Thoreau sanoi, sitä Turner korostaa: erämaassa on mahdollista vapautua eurooppalaisen sivilisaation riekaleista. Turner tuntuu sanovan, että yksinäisyys erämaassa - ja maissin viljelyn (jota Thoreaukin harrastaa), metsästämisen ja sotahuudon opetteleminen - synnyttää Amerikan ja amerikkalaisuuden.

Miten sitten Waldenissa Thoreaun suhde Eurooppaan on representoitu? Se kuvataan kielteiseksi. Waldenissa yhdistetään haitalliseksi esitetty sivilisaatio toki myös Yhdysvaltoihin, mutta ennen kaikkea Eurooppaan. Thoreau kirjoittaa muun muassa:

Elämämme on kuin Saksan Liittovaltio, jonka muodostavat useat pienet valtiot ja jonka rajat vaihtelevat alinomaa, niin ettei kukaan saksalainenkaan osaa sanoa mistä ne milloinkin kulkevat. (Thoreau 1854/1974, 89)

Tulkintani mukaan tämän voi yhdistää haluun muodostaa ja säilyttää yhtenäinen subjekti, joka tietää rajansa ja joka ei niitä ylitä eikä päästä ylittämään. Eurooppalaisten ja myös amerikkalaisten elämä on pirstoutunut yhtä moneen ja yhtä vähäpätöiseen osaan (Thoreau kirjoittaa sivua aiemmin: "Elämämme on yksityiskohtien pirstomaa" (sama, 88)) kuin vanhan Euroopan valtiot eikä kukaan tiedä, missä menee subjektien välinen raja. Näin se periaatteessa voitaisiin ylittää mistä tahansa ja milloin tahansa.

Palautan mieliin Thoreaun ajatuksen renkaista, jotka veteen heitetty kivi synnyttää ja jotka ylittävät toistensa rajat. Eurooppalainen sivilisaation ihminen on kuin aaltorengas, joka ei kunnioita toista subjektiutta, vaan häiritsee sitä ja antaa itsensä tulla häirityksi. Tämän häiriintymisen poistaminen on Waldenin projekti ja siihen tarvitaan amerikkalaista erämaata, joka on samalla paratiisi Walden-lammen kirkkaassa ja läpinäkyvässä vedessä. Läpinäkyvyys on myös kielen läpinäkyvyyttä: juuri sellaistahan on kieli, jollaista Thoreau kuvittelee intiaanien puhuvan.

Thoreau jatkuu

Romantiikan aikana, joka Thoreaun kirjoittaessa oli juuri päättynyt, matka oli ollut subjektiutta eheyttävä kokemus. Mikko Lehtonen (1990, 13) kirjoittaa romantiikan matkailijasta:

[---] narsistille tarkkailijalle pätee: Jos haluat laajentaa subjektiviteettiasi, lähde matkaan! Kaksoisvallankumouksen paineissa hänelle alkaa päteä myös: Jos haluat suojella omaa ja muiden subjektiviteettia, lähde samaten matkaan, sillä jos[s]ain on vielä koskematonta maisemaa ja koskematonta historiaa, jossa me pirstoutuneet ja vieraantuneet subjektit voimme jälleen löytää eheytemme!

Mutta mikä oli esimerkiksi jollekulle Coleridgelle tai Byronille ollut eheyttävä kokemus, on Thoreaulle enää subjektia pirstova. Matka on Thoreaulle massojen kokemus[1], jolla ei enää ole mitään tekemistä henkisen kokemuksen kanssa. Matka on sivilisaation ja sen kiireen ja ahneuden kylkiäinen, joka on rautateiden koneellisessa hälyssä ja asemien kiireessä menettänyt romantiikan aikana saamansa eheyttävän merkityksen.[2]

Toisaalla Thoreau puhuukin kommunikaation rappiosta, joka edellisen perusteella tuntuisi liittyvän yhteiskunnan teollistumiseen ja liian helpon matkustamisen mukanaan tuomaan ajatustenvaihdon pinnallisuuteen. Thoreau kirjoittaa:

Vierashuoneissamme puhuttu kielikin näyttää kadottavan kaiken voimansa ja turmeltuvan pelkäksi lörpöttelyksi, sillä sen käyttämillä ilmaisuilla ei ole mitään tekemistä elämämme kanssa, vaan se ottaa kielikuvansa ja vertauksensa ehdottomasti niin kaukaa että ne ovat kuin tarjottimilla tai tarjoilupöydillä tuotuja. (Thoreau 1854/1974, 229)

Näin Waldenissa asetetaan vastakkain ihmisen koskemattomuuden tarve ja sivilisaation hyörinä, joka vie kieleltä sen voiman. Sivilisaatio tarjoaa kielen valmiina, kuin tarjottimella, eikä sillä enää ole mitään tekemistä ihmisten elämän kanssa. Thoreau jatkaa: "Niin kuin vain villi-ihmiset eläisivät kyllin lähellä luontoa ja totuutta voidakseen käyttää niitä vertauksissaan." (sama)

Thoreau onkin toisaalla esittänyt, että intiaanien kielessä sanat esittävät suoraan luontoa: "Mille heillä on sana, sille heillä on myös asia" (sit. Fleck 1985, 17). Tällöin kieli on Thoreaun mielestä luonnollista. "On etu, jos sanat on johdettu suoraan luonnosta." (sit. sama)

Ralph Waldo Emersonin, Thoreaun henkisen esikuvan, mukaan ihmisellä on kyky "lukea" luontoa: "[---] kaikkia henkisiä tosiasioita kuvaavat luonnon symbolit, [jotka] synnyttävät kaikkien kielten alkuperäiselementit" (sit. Peck 1990, 53). Emersonin mukaan luonnon symbolisuuden näkeminen on paluuta "ensimmäiseen kieleen"; se on myös kytkeytymistä ihmisen sisäiseen elämään (sama).

Peckin mukaan Emersonin ja Thoreaun ero on siinä, kuinka Thoreau on valmis odottamaan pitkänkin ajan, jotta jokin "henkinen tosiasia" paljastuisi (sama). Thoreau kirjoittaa päiväkirjassaan: "Jos katselemalla koko päivän & koko yön - pystyn paljastamaan jonkin jäljen Lausumattomasta - niin eikö katsominen olekin jonkin arvoista?" (sit. sama) Peckin mukaan tämä liittyy Thoreaun puritaaniseen taustaan: hän, samoin kuin puritaanitkin, kammoksui liian helppoa näkyä (revelation). Thoreaun mukaan luonnon voimia ei voinut pakottaa (sama). Thoreau kirjoitti päiväkirjassaan: "mitä enemmän katsoo, sitä vähemmän näkee" ja neuvoo itseään: "Älä mene kohteen luokse, vaan anna sen tulla luoksesi. [---] Minun ei tarvitse edes katsoa - tarvitsen vain silmän todellista vetelehtimistä [sauntering]" (sit. sama).

Thoreaun oleilua Waldenilla tuskin voi kuvata paremmalla sanalla kuin 'vetelehtiminen', vaikka hän tekeekin välillä maissipeltonsa kanssa kovaa työtä. Hän tarkkailee lammen ympäristön luontoa kahden vuoden ajan - hän antaa kohteiden tulla luokseen. Tämä on (yksi) syy siihen, miksi Thoreau päättää vetäytyä mökkiin lammen rannalle: hän menee vetelehtimään, ja antamalla kohteiden tulla luokseen hän pyrkii kohti Emersonin "ensimmäistä kieltä", joka tuskin on mitään muuta kuin Thoreaun ihailemien intiaanien ja villi-ihmisten läpinäkyvää kieltä. Ensimmäinen kieli paljastaa kohteet sellaisenaan eikä henkisiä tosiasioita tarvitse enää hakea niiden takaa.

Peckin mukaan (sama, 118-9) Walden-lampi edustaa Thoreaulle kosmosta. Muistutan, mitä sanoin johdantoluvussa siitä, että vetäytyjälle maailma näyttäytyy pelkiksi objekteiksi, koska kaikki on ulkomaailmaa. Sen valossa, mitä Peck sanoo, tämä on erityisen totta Waldenin kohdalla. Peck nimittäin kirjoittaa: "Walden [lampi - JN] on se keskikohta, josta käsin, vain katsomalla ja odottamalla, voi ihmetellä [behold] luonnon ilmiöiden täyttä kaleidoskooppia." Kun Peck analysoi Thoreaun päiväkirjaansa kirjoittamaa kuvausta sateenkaaresta, hän päätyy ajatukseen, että Thoreaulle asioiden merkitykset ovat niissä itsessään (sama, 51-2). Sateenkaari on täydellistä luonnonkieltä ja siksi Thoreaulle niin merkittävä. Peckin mielestä kuitenkin maailma - siis myös luonto - muodostuu Thoreaulle luovan minän (self) ja maailman kohtaamisesta. Kohteet itse eivät pysty muodostamaan maailmaa. (sama, 122-3) Tarvitaan aktiivisesti maailmaa tulkitseva subjekti, joka kanssakäymisessä objektien kanssa muodostaa tämän maailman.

Näin sisäänsulkeutuminen merkitsee Waldenissa maailman aktiivista muokkaamista ja alkuperäisen kielen löytämistä. Kun Thoreau muurautuu sisään elämään metsässä, hän tulee mielestään riittävän lähelle villi-ihmisen kokemusta ja löytää uudelleen (ensimmäisen) kielen periaatteet.

[1]Thoreauhun suuresti vaikuttanut Ralph Waldo Emerson onkin sanonut: "Travelling's a fool's paradise."

[2]Samoihin aikoihin kuin Thoreau valittaa sitä, kuinka rautatiet hajottavat minuuden, William Wordsworth aloittaa omalla tavallaan luonnonsuojelun kirjoituksessaan rautatiestä, jonka on tarkoitus halkaista sejase luonnonnäkymä. (hae se kirja ja nootita [tässä vaiheessa ei ole enää oikein käsitystä siitä, mistä kirjasta oli kyse - jn])

Lisää Thoreauta

8.2. Sisäänsuljettu

Koska näin on selvinnyt, mitä lampi ja sen ympäristö Waldenin diskurssissa merkitsee, on kiinnitettävä huomiota sen esiintymiseen teoksen nimessä. Alkuperäinen nimi kuuluu: Walden; or Life in the Woods. Walden lausutaan samalla tavalla kuin Thoreaun esittämä alkuperäinen nimi lammelle: Walled-in, sisäänsuljettu, ympäröity, sisäänmuurattu.

Elämä metsässä lammen rannalla on Thoreaulle sisäänmuurautumista. Walden-lammella ei ole ulos- eikä sisäänmenoreittejä: "[---] siihen [Waldeniin - JN] tai siitä [ei] laske ainoakaan näkyvä joki, joten vesi näyttää vaihtuvan ainoastaan sateiden ja haihtumisen kautta" (Thoreau 1854/1974, 168). Walden-lammella Thoreau voi tarkkailla maailmaa joutumatta sekaantumaan muihin minuuksiin (ks. tästä edempänä). Walden-lampi on paikka, josta Thoreau hallitsee koko ympäröivää maailmaa katseellaan: "Metsä ei koskaan esiinny niin edukseen eikä näytä niin tavattoman kauniilta kuin katseltuna keskeltä pientä järveä, jos tätä järveä ympäröivät suoraan vesirajasta kohoavat kukkulat [---]" (sama, 177; suomennosta muutettu).[1] Jos, kuten seuraavassa väitän, Walden on suoraan verrattavissa Thoreaun subjektikäsitykseen, niin järveä ympäröivät kukkulat ovat tämän subjektin rajat. (Muistamme vielä, kuinka Thoreau kertoo, että lammen vastakkaisella rannalla kohoavat kukkulat ovat hänen näköpiirinsä rajat.)

Teoksen nimen metonymia jatkuu: Sisäänsuljettu, eli elämää metsässä. Thoreau nimittäin sulkeutuu järven rannalle muurien sisään suojaan sivilisaatiolta ja muilta ihmisiltä, joiden seuraa hän kuitenkin väittää rakastavansa "yhtä paljon kuin useimmat muutkin":

En ole luonnoltani erakko, vaan saattaisin kukaties istua kapakassa kauemmin kuin ahkerinkaan kanta-asiakas, mikäli asiani vaatisivat minua sinne poikkeamaan. (sama, 134)

Tämä ei ole uskottava lausunto sen perusteella, mitä Thoreau sanoo vieraista muualla. Hän kirjoittaa:

Olen havainnut, että on verraton nautinto puhua yli lammen toisella rannalla olevalle keskustelukumppanilleni. Talossani olisimme niin lähekkäin, ettemme alkuunkaan voisi kuulla toisiamme, emme voisi puhua kyllin hiljaa, jotta toinen kuulisi; aivan samoin käy jos heitätte kaksi kiveä tyyneen veteen niin lähelle toisiaan, että ne rikkovat toistensa aaltorenkaat. (sama, 135)

Tässä esitetään ajatus siitä, että ihmiset voisivat läsnäolollaan rikkoa toistensa rauhan: aivan kuin aaltorenkaat läpäisevät toisensa, niin myös ihmiset lähekkäin puhuessaan tuhoavat toistensa ajatukset ja yksilöllisyyden. Thoreau jatkaakin:

Jos haluaisimme iloita mahdollisimman läheisesti sen seurasta, mikä meissä kaikissa on puhumisen ulko- tai yläpuolella, ei meidän ainoastaan tulisi olla hiljaa, vaan lisäksi meidän pitäisi olla ruumiillisesti niin kaukana toisistamme, ettei meillä olisi missään tapauksessa mitään mahdollisuutta kuulla toistemme ääntä. (sama)

Kun ihmiset toisin sanoen pysyvät kaukana toisistaan ruumiillisesti, näitä minuutta häiritseviä aaltorenkaita ei voi syntyä. Ihanteeksi Waldenissa asetetaan kommunikaatio, joka ei ylitä ihmisten välilleen pystyttämiä minuuden rajoja. Seuraavassa katkelmassa valtiot toimivat tämän ajatuksen metaforina: "Yksilöitten kuten kansojenkin välillä tulee olla sekä sopivan leveät ja luonnolliset rajat että riittävästi puolueetonta aluetta." (sama)

Thoreaun kuuluisa maksiimi kuuluu: "Yksinkertaisuutta, yksinkertaisuutta, yksinkertaisuutta!" (sama, 88) Thoreau puuskahtaa:

Minä sanon teille: olkoot teidän asianne niin kuin kaksi tai kolme eikä niin kuin sata ja tuhat, miljoonan asemesta sanokaa puoli tusinaa ja laskunne mahtukoot peukalon kynnelle. [---] Kolmen aterian asemesta päivässä syökää vain yksi, jos sekään on tarpeen, sadan ruokalajin asemesta viisi ja vähentäkää muitakin seikkoja samassa suhteessa. (sama, 88-9)

Thoreau esittää modernin yhteiskunnan liikenneyhteydet turhuuksiksi, jotka estävät pyrkimyksen yksinkertaisuuteen. Thoreaun mukaan "[k]ansa elää liian nopeasti" (sama, 89):

Ihmiset ajattelevat, että on olennaisinta, että kansakunta harjoittaa kaupankäyntiä, vie maasta jäätä, puhuu lennättimen välityksellä ja ajaa kolmekymmentä mailia tunnissa, epäilemättä hetkeäkään, ovatko nuo asiat tarpeellisia vai eivät [---]. (sama)

Rautateistä Thoreau kirjoittaa:

Ellemme valmista ratapölkkyjä, vala kiskoja ja omista työlle öitämme ja päiviämme, vaan menemme sotkemaan elämäämme parantaaksemme sitä, niin kuka silloin rakentaa rautatiet? Ja ellei rautateitä rakenneta, kuinka sitten pääsemme ajoissa taivaaseen? Mutta jos pysymme kotona ja hoidamme omat asiamme, kuka silloin tarvitsee rautateitä? Emme me käytä rautateitä, vaan ne käyttävät meitä. (sama, 89; suomennosta muutettu)

Postista Thoreau toteaa:

Minä puolestani voisin helposti tulla toimeen ilman postitoimistoa. Luulen, että sen kautta lähetetään vain hyvin harvoja tärkeitä tiedotuksia. [---] Penninposti [penny-post] on ylipäänsä laitos, jonka välityksellä voit vakavissasi tarjota miehelle pennin hänen ajatuksistaan, kuten niin usein teet pilan päiten. (sama, 90)

Näissä kahdessa katkelmassa väitetään, ettei ihminen pysty kehittämään ajatuksiaan, ts. omaa sisäisyyttään, tällaisissa liikenneyhteyksissä. Sen sijaan, että ihminen yrittäisi jotenkin väkinäisesti kulkea paikasta toiseen ja vaihtaa tyhjänpäivisiä ajatuksiaan toisten kanssa, hänen tulisi pysyä kotona. Rautatiet ja "penninposti" aiheuttavat samanlaisia aaltoliikkeitä kuin veteen heitetyt kivet: ne rikkovat subjektien väliset rajat. Katkelmissa kammoksutaan selvästi sitä mahdollisuutta, että ihmisten välillä vaihdettaisiin jotain turhanaikaista ("penni ajatuksistasi").

Voikin kenties ajatella Thoreaun tässä jo nousseen vastustamaan turismia. Vuonna 1854 se ei tietenkään ollut kasvanut sellaisiin mittoihin kuin mitä se on 1990-luvulla, mutta jo tuolloin sitä on ollut. 1820-luvulla ensimmäiset suuret matkatoimistot - Baedeker, James Cook, Murray - aloittivat toimintansa. Rautatiestä oli jo tullut merkittävä ja nopea yhteys eri keskusten välillä.

[1]Toisaalla Thoreau kirjoittaa:
Mutta maiseman pidätin itselleni ja siitä lähtien olen vuosittain kantanut sieltä kaiken mitä se antaa, ilman työntökärryjä. Maisemista puheen ollen-
"Olen kuningas kaiken mitä nään -
ei kukaan valtaani epääkään." (Thoreau 1854/1974, 80)

Henry David Thoreau ja Walden

Kuten sanoin, löysin gradustani poisjääneen ja keskeneräiseksikin jääneen luvun Henry David Thoreausta. Sivuja on noin 20, postitan niitä muutaman erissä seuraavien päivien ajan. Saas nähdä miten alaviitteet näkyvät. Laiskana ja hiukan kiireisenä en rupea formatoimaan, saati linkittämään.

8. Thoreau: Elämää metsässä

Amerikkalainen filosofi Henry David Thoreau (1817-1862) rakensi vuonna 1845 Massachusettsin osavaltiossa sijaitsevan Concordin kaupungin läheiseen metsään Walden-lammen rannalle vaatimattoman mökin ja eleli siinä kaksi vuotta saaden ravintonsa pienestä maissi- ja papupellosta. Thoreaun itsensä mukaan hänellä kävi paljonkin vieraita, mutta silti hänen projektinaan oli sulkeutuminen pois maailmasta. Thoreau kirjoitti kahden vuoden oleskelustaan kirjassaan Elämää metsässä eli Walden; or Life in the Woods (1854).

Elämää metsässä on kirja, joka jakaa lukijakunnan kahtia. Toiset ihastuvat siihen ikihyviksi, toiset kyllästyvät Thoreaun proosan jahkailuun ja siihen, kuinka tämä antaumuksella kuvailee pienintäkin sattumusta.[1] Elämää metsässä ei (hieman de Maistren kirjan tapaan) kerro selkeätä, alusta loppuun kulkevaa kertomusta. Se koostuu enemmänkin Thoreaun hivenen summittaisista päähänpistoista, siitä, mitä hän päivittäin teki, mitä ajatteli. Elämää metsässä on ryhmitetty täsmällisesti nimettyihin lukuihin, jotka kaikki kulloinkin keskittyvät enemmän tai vähemmän yhteen asiaan: "Missä ja minkä vuoksi elin", "Vieraita", "Papupelto", "Lammet", "Bakerin maatila" ja niin edelleen. Elämää metsässä on vaikeasti luokiteltava kirja: se on omaelämäkerrallinen teos, filosofiaa, osittain kertomakirjallisuutta, joskaan ei romaani. Kysymys luokittelusta on kuitenkin Thoreaun kohdalla turha, koska vielä 1850-luvulla, jolloin hän kirjoitti teoksensa, kirjallisuuden lajeja ei erotettu samalla tavalla toisistaan kuin 1990-luvulla.

Thoreau kirjoittaa asuinpaikastaan:

Asuinpaikkani oli pienen lammen rannalla noin puolitoista mailia Concordin kylän eteläpuolella ja jonkin verran korkeammalla kuin se, keskellä Lincolnin ja tämän kaupungin välistä laajaa metsää ja noin kaksi mailia etelään tuosta meidän ainoasta maineikkaasta kentästämme, Concordin taistelutantereesta; mutta se oli niin syvällä metsän sisässä, että lammen vastakkainen ranta, joka oli puolen mailin päässä ja metsän peitossa kuten kaikki muukin, oli minun näköpiirini etäisin raja. (Thoreau 1854/1974, 83)

Thoreau ei juurikaan suorasti perustele päätöstään muuttaa Walden-lammen rannalle. Hän kirjoittaa lyhykäisesti:

Muuttaessani Waldenin rannalle ei tarkoituksenani ollut elää enempää huokealla kuin kalliillakaan: halusin vain hoidella muutamia omia asioitani siellä, missä esteitä oli vähiten. (sama, 21)

Voisi oikeastaan ajatella, että koko Elämää metsässä -teos on perustelu muutolle metsään: Thoreaun usein hiukan sekavien ajatusten taustalla on aina ajatus siitä, että ihmisen elämä 1800-luvun puolessa välissä jo suuriksi muodostuneissa kaupungeissa on väärää. Thoreau kirjoittaa teoksensa ensimmäisessä luvussa "Taloudellisia asioita" tavalla, joka on antanut aiheen väittää, että Thoreau vastustaa siinä John Stuart Millin ja Karl Marxin materialistisia talousteorioita (nootti!). Oli miten oli, Thoreaun pääväite kuitenkin on, että mikä tahansa talousjärjestelmä perustuu ihmisen luonnollisen henkisyyden tuhoamiselle ja ihmisen orjuuttamiselle. Thoreau sanoo halunneensa päästä eroon kaikesta talouteen ja rahan- ja tavaranvaihtoon liittyvästä turhuudesta:

Menin metsään, koska halusin elää harkitusti, halusin katsoa silmästä silmään elämän olennaisimpia tosiasioita ja nähdä, enkö voisi oppia, mitä sillä oli opetettavaa, ja välttää kuolemani hetkellä sitä mahdollista havaintoa, etten ollutkaan elänyt. (sama, 87-8)

Kaksi vuotta ja kaksi kuukautta Waldenin rannalla (ja siitä kirjoitettu kirja) ovat Thoreaun mukaan koe, jonka aikana hän selvittää itselleen, onko mahdollista elää ilman sivilisaation suomaa turvaa, vain tyystin välttämättömään keskittyen.

Thoreau piti elämänsä aikana päiväkirjaa (joka tunnetaan yleisesti nimellä Journal), jota hän käytti muokatessaan myös Waldenia. Päiväkirja sisältää Thoreaun ajatukset vielä ehkä selkiintymättöminä, mutta muodossa, joka paljastaa paljon siitä, mitä esimerkiksi Walden pitää sisällään. H. Daniel Peck (1990, 41) kirjoittaa, että pitkälle 1950-luvulle Thoreaun päiväkirjaa pidettiin taiteelliseen ilmaisuvoimaisuuteen yltämättömänä tallennuksena, mutta että uusi tutkimus on paljastanut Thoreaun todella käyttäneen päiväkirjaansa kirjoittaessaan muita teoksiaan.[2] Tämä on syy, miksi tulen käsittelemään osittain myös Thoreaun päiväkirjaa: se auttaa minua pohtimaan mm. ongelmaa siitä, miksi Thoreau lopulta palasi sivilisaatioon Walden-lammen rannalta.

Seuraavassa tulen puhumaan Waldenissa ilmenevästä suhteesta itse Walden-lampeen ja tämän suhteen ilmaisemasta subjektikäsityksestä. Tähän käsitykseen liittyvät olennaisesti kuvaukset turismista, amerikkalaisesta erämaasta ja siitä, miksi sivilisaatioon pitää palata.

8.1. Lampi puhtauden kuvana

Lähestyn Thoreaun subjektin rakentumista teoksen nimen - Walden; or Life in the Woods - kautta, koska se paljastaa metonymiana paljon siitä, mitä Walden-lammen ympärillä tapahtuu.

Thoreau pohdiskelee lammen nimeä, erityisesti sen alkuperää:

Ellei nimeä ole johdettu jostakin englantilaisesta paikannimestä - esimerkiksi Saffron Walden - saattaisin luulla, että se onkin kuulunut Walled-in Pond. (Thoreau 1854/1974, 175)

Thoreau on juuri keksinyt, että lampea ympäröiviltä vuorilta on pudonnut vuosien kuluessa lammen rannalle kiviä ja että kiviä on eniten siinä kohtaa, missä rinne on jyrkin. Thoreau naureskelee, että kyläläiset ovat pitäneet kiviä melkein yliluonnollisena asiana tai esittäneet niille epätodennäköisiä selityksiä.

Thoreaulle Walden näyttäytyy puhtauden ja selkeyden kuvaksi: hän pohtii, eikö se olisikin voinut olla olemassa jo sinä aamuna, kun "Aatami ja Eeva karkoitettiin paratiisista" (sama, 171-2). Thoreau pohtii myös, että sorsat ja hanhet olisivat kansoittaneet lammen jo ennen syntiinlankeemusta. Syntiinlankeemus on tässä hyvin mielenkiintoinen ajatus, koska sitä on useasti pidetty ihmisen rappion alkuna (ks. esim. White 1972, 10-18). Lankeemuksen jälkeen ihminen on kulkenut vain alamäkeä ja paratiisi on toiminut unelmien onnelana, jonne ihminen aina haluaa palata.

Siksi Thoreaun haaveilu siitä, että Walden olisi ollut olemassa eläimineen jo ennen syntiinlankeemusta, on paljastava: se osoittaa, kuinka lammen puhdas ja kirkas vesi voisi olla elementti, joka Thoreaulla pelastaa turmeltuneen ihmisen ja palauttaa hänet jälleen osaksi onnelaa. Walden on myönteinen puolisko vastakohtapareissa, joissa kielteisenä puoliskona toimii hyvin usein saastunut, kiireinen, turhamainen ja teollistunut kaupunki, jossa asuu turhan ja hyödyttömän työn uuvuttamia ihmisiä.[3]
[1]Paul Austerin pienoisromaanin Aaveita (1986/1988, 42) päähenkilö, yksityisetsivä Blue, yrittää lukea Elämää metsässä, koska myös hänen varjostettavansa lukee sitä. Bluen reaktiot ovat paljonpuhuvia:
Thoreaun sanat ikävystyttävät häntä, ja hänen on vaikea keskittyä. Luvut seuraavat toisiaan, mutta niiden loppuun päästyään hän huomaa, ettei muista niistä mitään. Miksi kukaan haluaisi lähteä ja elää yksin metsässä? Mitä järkeä siinä on, että istutetaan papuja tai ettei juoda kahvia eikä syödä lihaa? Mitä varten siinä on loputtomiin kuvauksia linnuista?
Kertoja lohduttaa:
Jopa kokeneilla ja sivistyneillä lukijoilla tiedetään olleen vaikeuksia Elämää metsässä -teoksen kanssa [---].
[2]Peck pitää käännekohtana Perry Millerin vaikutusvaltaista teosta Consciousness in Concord (1958), jossa Miller osoitti, että 1850-luvulta lähtien Thoreaun päiväkirjasta tulee "päämäärätietoisesti rakennettu taideteos" (Peck 1990, 41).
[3]Mielenkiintoista on myös se, minkä Thoreau hylkää päätyessään Walled-in -ratkaisuun. "Saffron Walden" on pieni keskiaikainen kaupunki Englannissa Cambridgen lähistöllä. 'Saffron' tarkoittaa sahramia - hienoa ja kallista maustetta, jonka voi ajatella viittaavan Thoreauta niin suuresti ärsyttäneeseen sivilisaatioon ja sen turhuuksiin. Tärkeämpää on kuitenkin huomata, että tässä kohdassa Thoreau hylkää ajatuksen, että Amerikan, uuden maailman, nimet voisivat juontaa vanhasta maailmasta, Euroopasta. Thoreau toisin sanoen hylkää menneisyyden, ja näin "Walden" eli Walled-in on puhtaasti amerikkalaista syntyperää.

Pocket Essentials -kirjasarja

Jotain vähän kevyempää: lyhyt juttu englantilaisesta Pocket Essentials -kirjasarjasta, jossa ilmestyy pikkuisia opuksia elokuvan ja kirjallisuuden maailmasta. Tämän piti mennä Nytiin ja juttu oli jo sovittu, mutta sitten sitä ei vain julkaistu - mahdoinko saada edes juttupalkkiota. Enää tuskin kannattaa nostaa meteliä, koska juttu on tehty jo vuonna 2001 tai 2002. (Kevyemmästä muuten tuli mieleen, että löysin koneelta sittenkin graduun aiotun luvun Henry Thoreausta. Postittanen sen erillisinä palasina, starting tomorrow.)

Lyhyys ei ole tae pinnallisuudesta
Välttämättömyyksiä taskuun

Paul Duncan kertoo saavansa parhaat ideansa suihkussa. Helmikuussa 1999 hän sanoo miettineensä, että halpojen elokuva-aiheisten kirjojen julkaiseminen olisi hyvä ajatus.
- Elokuvakirjat ovat aina kalliita. Satunnaiset lukijat eivät tartu niihin eikä niille hevin tule uusia lukijoita, Duncan sanoo.
Duncan päätti tuolloin perustaa kirjasarjan, joka kertoisi kaiken olennaisen Hitchcockista, Kubrickista ja muista klassikko-ohjaajista.
Pocket Essentials on Englannissa jo vakiinnuttanut asemansa. Kirjat ovat tiiviitä, noin 30 000 sanan eli sadan tekstiliuskan pituisia. Duncanin mukaan kirjoihin yritetään saada mahtumaan sekä ohjaajan elämäkerta, anekdootteja elokuvanteosta ja analyysia tai kritiikkiä..
Kirjoja on julkaistu jo yli viisikymmentä ja skaala on laajentunut kattamaan muutkin kuin elokuvakirjat. Sarjassa on käsitelty niin kirjallisuutta, elokuvaa kuin aatehistoriaakin. Tiiviissä muodossa on kerrottu natsien sotaoikeudenkäynneistä, Jack the Ripperistä ja mustasta surmasta.
Pääpaino on kuitenkin aina populaarikulttuurissa ja elokuva on edelleen tärkein ala. Äskettäin ovat ilmestyneet kirjat Steven Spielbergistä ja spagettilänkkäreistä. Aiemmin ovat ilmestyneet teokset mm. blaxploitaatioleffoista, Intian Bollywoodista ja elokuvan teosta pienellä budjetilla.
Jotkut kirjat sisältävät tietoa, jota ei välttämättä muualla ole. Duncanin omassa teoksessa Noir Fiction käsitellään sellaisia tutkimuksen unohtamia kirjailijoita kuin William Lindsay Gresham ja Gerald Kersh.
Suosituimpia kirjoja sarjassa ovat käsitelleet sellaisia ohjaajia kuin Hitchcock, Kubrick, Coenin veljekset, David Lynch ja woody Allen. Fantasiakirjailija Terry Pratchett ja salaliitot ovat olleet myös suosittuja.
Lyhyys ja tiiviys voi jonkun mielestä olla merkki pinnallisuudesta. Duncan on eri mieltä.
- Albert Camusin Sivullinen on syvällinen, vaikka se on lyhyt ja tiivis.
Pocket Essentialsien nettisivulla annetaan ohjeet sarjaan sopivan kirjan kirjoittamiseen. Duncan ei kuitenkaan innostu ajatuksesta julkaista kirjaa suomalaisesta kirjallisuudesta tai designista.
- Olemme laskeneet, että jokaisen kirjan pitäisi myydä 3000 kappaletta ennen kuin meidän kannattaa julkaista sitä.
- Tietysti jos joku tuntee 3000 ihmistä, jotka ovat valmiita ostamaan kirjan, niin sitten julkaisemme vaikka mitä! Duncan nauraa.

Henry Thoreau ja Walden: muistiinpanoja

Kuten sanoin aiemmassa viestissä, graduni käsitteli yksinäisyyden historiaa (suhteessa ns. modernisaatioon ja modernin länsimaisen subjektin syntymiseen). Minun piti käsitellä tekstissä Henry David Thoreauta ja tämän loistavaa non-fiction -kirjaa (ei se ole romaani eikä oikein muistelmakaan, eikä päiväkirja) Elämää metsässä eli Walden. Aika loppui kesken ja kirjoitettu luku oli hyvin vajavainen, joten se jäi pois ohjaajankin suosituksesta. Tähän hätään löydän vain muistiinpanoja, joita kirjasta tein muutaman lähdeteoksen kera. Myöhemmin löytänen varsinaiset kirjoitetut luvutkin. (Muutoin käsitteli erästä Lutherin pöytäpuhetta, Descartesin Metodin esitystä, Robinson Crusoeta ja Xavier de Maistren viehättävää kirjasta Matka huonessani, josta edelleenkin ostan ylimääräisiä kappaleita pois lahjoitettavaksi, jos vain löydän oikealla hinnalla.) (Aika pitkä tämäkin...)

Henry David Thoreau

rajaseutukokemus - Frederic Jackson Turner: muutto rajaseudulle, rajattomaan, vapaaseen Länteen, luonnon keskelle muuttaa ihmistä, paremmaksi, demokraattisemmaksi, s. 2-3: "Thus American development has exhibited not merely advance along a single line, but a return to primitive conditions on a continually advancing frontier line, and a new development for that area. American social development has been continually beginning over again of the frontier. This perennial rebirth, this fluidity of American life, this expansion westward with its new opportunities, its continuous touch with <3> the simplicity of primitive society, furnish the forces dominating American frontier. (...) In this advance, the frontier is the outer edge of the wave - the meeting point between savagery and civilization."
s.4: "The wilderness masters the colonist. It finds him a European in dress, industries, tools, modes of travel, and thought. It takes him from the railroad and puts him in the birch canoe. It strips off the garments of civilization and arrays him in the hunting shirt and the moccasin. It puts him in the long cabin of the Cherokee and Iroquois and runs an Indian palisade around him. Before long he has gone to planting Indian corn and plowing with a sharp stick; he shouts the war cry and takes the scalp in orthodox Indian fashion. In short, at the frontier the environment is at first too strong for the man. He must accept the conditions which it furnishes, or perish, and so he fits himself into the Indian clearings and follows the Indian trails. Little by little he transforms the wilderness, but the outcome is not the old Europe, not simply the development of Germanic germs, any more than the first phenomenon was a case of reversion to the Germanic mark. The fact is, that here is a new product that is American."

Thoreau: muutto rajaseudulle, luontoon muuttaa ihmistä yhtälailla vapaammaksi, ero Turneriin: tämä kaipaa kapitalistista demokratiaa, Turnerin rajaseutusubjekti muuttaa aktiivisesti myös omaa elinympäristöään, Thoreaulla ei, pikemminkin pyrkii säilyttämään sen
rajaseutu Thoreaulla myös palauttaa ihmiselle tämän aiemman ihmisyyden, joka sivilisaation kiireessä ja työn taakan alla on kadotettu: ihminen on muuttunut härkiensä kaltaiseksi
Smith (s. 79): "This westward impulse led Thoreau momentarily to envision a Whitmanesque future society composed of men [sic] whose hearts should correspond in breadth and depth and grandeur to the topography of the West. But more often, and more deeply, the West was for him "but another name for the Wild." And he believed that "in Wildness is the preservation of the World....From the forest and wilderness come the tonics and barks which brace mankind." (...) "I would have every man", he declared in the essay on "Walking", "so much like a wild antelope, so much a part and parcel of Nature, that his person should...sweetly advertise our senses of his presence, and remind us of those parts of Nature which he most haunts." (kursiivi minun - JN)
tämä on vanha valistuksen jälkeinen projekti, jossa löytöretkeilyn ja kolonialismin tuottamat jalot villit nousevat ihanteeksi tuhoutuvalle länsimaiselle pirstoutuneelle subjektille
vaikkakaan Thoreau ei yksisilmäisesti haikaile villeyttä (kuten Rousseau ja muutama muu), hän silti kuuluu tähän projektiin yhtenä tärkeimmistä ja ilmaisuvoimaisimmista edustajista

Fleck (s.11, myös ?): Thoreau kytki yhteen intiaanit ja muinaiset eurooppalaiset kulttuurit - ajalta ennen roomalaisen kulttuurin tuhoa - Vine Deloria: jos nämä valkoisen miehen kulttuurit olisivat tulleet Amerikkaan, ne olisivat löytäneet intiaaneista sielunveljensä (kovin on miehistä juttua)
s. 12-13: Thoreaulle kiehtovin aika oli aika ennen rautakautta: ihmiskunnan myytit, käytännöt jne. olivat yhteisiä: "Each living thing of nature had a sacred significance to all people of the globe; all things were, so to speak, symbols of spiritual facts, and nowhere can this be seen than in the strinkingly similar ancient creation myths, flood myths, and etiological tales." (13)
s. 17: Thoreaulle intiaanikieli on, vaikkakin värikkäämpää, aidompaa kuin valkoisen ihmisen kieli: "The eloquent savage indulges in tropes and metaphors - he uses nature as a symbol... his metaphors are not far fetched - into his speech. He looks around him in the woods... to aid his expression. His language though more flowery is less artificial."
vrt. Lehtonen 1994: Lyrical Balladsin esipuhe: luonnon ja sivilisaation kieli - tutustu transsendentalistien kielikäsitykseen
myös: Thoreau alkuperäisen, turmeltumattoman kielen jäljillä: "What they have a word for they have a thing for (...)" (sama), "It is an advantage if words [are] derived originally from nature."

käsitys kielestä, jossa sana vastaa suoraan referenttiä, ilman ilmauksen tasoa, ilman kielen tiedostamatonta: tiedostamaton Thoreaun ongelma, ei intiaaneilla, näillä puhdas aataminkaltainen kieli: asiat ovat juuri sitä mikä niiden nimi on

s. 229: "Vierashuoneissamme puhuttu kielikin näyttää kadottavan kaiken voimansa ja turmeltuvan pelkäksi lörpöttelyksi, sillä sen käyttämillä ilmaisuilla ei ole mitään tekemistä elämämme kanssa, vaan se ottaa kielikuvansa ja vertauksensa ehdottomasti niin kaukaa että ne ovat kuin tarjottimilla tai tarjoilupöydillä tuotuja. (...) Niin kuin vain villi-ihmiset eläisivät kyllin lähellä luontoa ja totuutta voidakseen käyttää niitä vertauksissaan."
luonnon kieli vs. sivilisaation kieli: jälkimmäinen tarjoaa kielen valmiina, edellinen on subjektin itsensätoteutusta ja näin ollen parempaa ja ilmaisuvoimaisempaa

s. 21: Fleck vetää yhtäläisyysviivat Thoreaun Maine-kokemuksien ja intiaanien luontokokemuksien välille: "As nature is for Thoreau, so it must have been for the ancients." eikö tämä jos mikä ole virhe?

miten Thoreau representoi Waldenin lammenrannan ja sen eron kaupunkilaiseen tai maaseutuelämään nähden:

s. 5: "Kirjoitin seuraavat sivut (...) asuessani yksin metsässä mailin päässä lähimmästä naapurista, talossa, jonka olin itse rakentanut Walden-järven rannalle Concordiin Massachusettsin valtiossa, ja ansaitessani elatukseni yksinomaan omien kätteni työllä. Asuin siellä kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Nykyisin oleskelen jälleen sivistyksen parissa. [kursivointi minun - JN]"
s. 13: "Olisi varmaan jotain hyötyä siitä, jos eläisi yksinkertaista uudisasukkaan elämää vaikkapa ulkoisen sivistyksen keskelläkin, jos siten saisi tietää, mitkä ovat karkeasti ottaen elämän välttämättömät tarpeet ja mitä menetelmiä on käytetty niiden tyydyttämiseksi (...)."
s. 14: "Ihmiselämän välttämättömät tarpeet tässä ilmastossa voitaneen kyllin täsmällisesti sijoittaa otsakkeitten Ruoka, Suoja, Vaatetus ja Polttoaineet alle (...)."
s. 88: "Halusin elää syvästi ja imeä elämästä sen ydinmehun, halusin elää niin tukevasti ja spartalaisesti, että kaikki mikä ei ollut elämää, kaikkoaisi ympäriltäni (...)."
Thoreau yhdistää elämän ja luonnon, ei-elämän ja yhteiskunnan: kaikki, mikä ei ole elämää, on yhtä kuin sivilisaatio (aivan kuin Sparta ei olisi ollut sivilisaatio sanan antiikkisessa mielessä)
elämä on välttämättömyyksien ympärille muodostunut, sivilisaatio on tämä ja kaikki turha sen päälle; miten Thoreaun projekti onnistuu ilmastossa, jossa Ruoka, Suoja, Vaatetus ja Polttoaineet eivät riitä?; Thoreau ottaa melkein annettuna eron sivistyksen ja luonnon välillä, yksi maili seuraavaan naapuriin riittää, herää myös kysymys, miksi Thoreau muutti takaisin, jos projekti oli kerran niin loistava kuin hän sanoo

sivilisaatio yhdistyy T:lla toki myös Amerikan Yhdysvaltoihin, mutta ennen kaikkea Eurooppaan:
s. 89: "Elämämme on kuin Saksan Liittovaltio, jonka muodostavat useat pienet valtiot ja jonka rajat vaihtelevat alinomaa, niin ettei kukaan saksalainenkaan osaa sanoa mistä ne milloinkin kulkevat."
s. 91: "Mitä esimerkiksi Espanjaan tulee, niin tarvitsee vain kirjoittaa sana silloin toinen tällöin Don Carloksesta ja infantista, Don Pedrosta, Sevillasta ja Granadasta oikeissa suhteissa (...) ja tarjoilla härkätaistelu, milloin ei ole muuta huvittavaa, ja se pitää kirjaimellisesti paikkansa ja antaa hyvän käsityksen Espanjan oloista ja rappiotilasta kuin kaikkein loistavimmat ja täsmällisimmät tämän otsakkeen alla julkaistut selonteot konsanaan."
ensimmäisessä tekstipätkässä ilmenee halu yhtenäiseen subjektiin (kts. jäljempänä): elämämme on pirstoutunut yhtä moneen ja yhtä pieneen ja vähäpätöiseen osaan ("Elämämme on yksityiskohtien pirstomaa." s. 88) kuin vanhan Euroopan valtiot eikä kukaan tiedä, missä menee subjektien välinen raja - näin se periaatteessa voidaan ylittää mistä tahansa ja milloin tahansa: pelko omien rajojen rikkomisesta
toisessa Thoreau representoi Espanjan sarjaksi huvittavia juttuja - kuninkaallisten nimiä ja härkätaisteluja - ja nimeää nämä itsevaltaisesti rappiotilaksi

Thoreau ja liikenneyhteydet
rautatiet: "Ellemme valmista ratapölkkyjä, vala kiskoja ja omista työlle öitämme ja päiviämme, vaan menemme sotkemaan elämäämme parantaaksemme sitä, niin kuka silloin rakentaa rautatiet? Ja ellei rautatietä rakenneta, kuinka sitten pääsemme ajoissa taivaaseen? Mutta jos pysymme kotona ja hoidamme omat asiamme, kuka silloin tarvitsee rautateitä? Emme me käytä rautateitä, vaan se käyttää meitä." (s. 89)
"Minä puolestani voisin helposti tulla toimeen ilman postitoimistoa. Luulen, että sen kautta lähetetään vain hyvin harvoja tärkeitä tiedotuksia. (...) Penninposti on ylipäänsä laitos, jonka välityksellä voit vakavissasi tarjota pennin hänen ajatuksistaan, kuten niin usein teet pilan päiten."
voisi kuvitella, että T. tässä haikailee todellisen dialogin perään - kuitenkin hän tuntuu torjuvan matkustamisen sellaisena pirstovana kokemuksen hankintana, jonka hän aikaisemmin Saksa-vertauksessaan korotti subjektiin asti: matkustamisen vastustaminen subjektin rajojen varjeluna (poikkeaa aiemmasta, romantiikan diskurssista, jossa matkustaminen lisäsi ihmisen subjektiviteettia ja identiteettiä ja jossa matkan päästä ihminen löysi itsensä - Thoreau sanoo, että ihminen löytää itsensä vasta jäädessään paikoilleen, eristäytyessään pois sivilisaatiosta, tämä taas on toinen vanha projekti, Descartes, de Maistre)

Emerson: "Travelling is a fool´s paradise" (sit. Savolainen: mistä?) Smith (s. 77): "Men who felt themselves divorced from nature seemed to hope that by dwelling upon these symbols they might regain a lost imaginative contact with some secret source of virtue and power in the universe. Emerson considered the quest vain: primitive man, and even animals, had no more root in the deep world than civilized man; 'the world is all outside; it has on inside.'") - turismin vastustamista? vastustaako Thoreaukin, joka on Emersonin oppilapsia, turismia (jonka voi katsoa 1854 jo alkaneen täydellä teholla, Buzard ajoittaa Waterloon taistelun jälkeen, 1820-luvulla Cook, Baedeker ja Murray, Enzensberger samoihin aikoihin, yhdistää porvarillisen luokan ja subjektin syntyyn) vai myös romanttisempia tapoja matkustaa? miten Thoreau suhtautuu ajatukseen, että subjekti löytää eheytensä matkalta? Lehtonen 1990: "(...) narsistiselle tarkkailijalle pätee: Jos haluat laajentaa subjektiviteettiasi, lähde matkaan! Kaksoisvallankumouksen paineissa hänelle alkaa päteä myös: Jos haluat suojella omaa ja muiden subjektiviteettia, lähde samaten matkaan, sillä jos[s]ain on vielä koskematonta maisemaa ja koskematonta historiaa, jossa me pirstoutuneet ja vieraantuneet subjektit voimme jälleen löytää eheytemme!" (s. 13)
Thoreau vierastaa matkaa, koska tämä selvästi on menettänyt rautateiden koneellisessa hälinässä ja asemien kiireessä kaiken eheyttävän merkityksensä - matka on nyt massojen kokemus, joka vie typerää ja tukahduttavaa sivilisaatiota eteenpäin (Thoreau massaturismin kriitikkona? pitääkö huomauttaa Wordsworthin rautatietekstistä?)

Thoreau ja pirstoutunut subjekti, subjektin rajat:
s. 135: "Tarvitsette ajatuksillenne tilaa saadaksenne ne purjehduskuntoon ja suorittamaan matkan tai kaksi ennen kuin ne saapuvat satamaansa. (...) Myös mielipiteemme tarvitsevat tilaa puhjetakseen kukkaan ja kasvattaakseen varren. Yksilöitten kuten kansojenkin välillä tulee olla sekä sopivan leveät ja luonnolliset rajat että riittävästi puolueetonta aluetta. Olen havainnut, että on verraton nautinto puhua yli lammen toisella rannalla olevalle keskustelukumppanilleni. Talossani olisimme niin lähekkäin, ettemme alkuunkaan voisi kuulla toisiamme, emme voisi puhua kyllin hiljaa, jotta toinen kuulisi; aivan samoin käy jos heitätte kaksi kiveä tyyneen veteen niin lähelle toisiaan, että ne rikkovat toistensa aaltorenkaat. (...) Jos haluaisimme iloita mahdollisimman läheisesti sen seurasta, mikä meissä kaikissa on puhumisen ulko- tai yläpuolella, ei meidän ainoastaan tulisi olla hiljaa, vaan lisäksi meidän pitäisi olla ruumiillisesti niin kaukana toisistamme, ettei meillä olisi missään tapauksessa mitään mahdollisuutta kuulla toistemme ääntä."
T. tekee eron sivilisaation seurustelun ja luonno(llise)n seurustelun välille: edellinen on pirstoutunutta, tyhjänpäiväisiin kaavoihin sitoutunutta, hovien ja kartanoiden ja kaupunkien seurustelua, jälkimmäinen taas on "ylevämpää ja juhlallisempaa" (135), mutta myös sellaista, joka säilyttää subjektin rajat, sen yhtenäisyyden: kun ihmisillä on tarpeeksi etäisyyttä toisiinsa, myös kommunikoidessaan, ei synny "toistensa aaltorenkaita" rikkovia pyörteitä

Thoreau ja luonnollisuus:
ss. 138-45: kaksi tyyppiä: ensimmäinen jykevä, vaikkakin veltto työmies, joka ihailee Homerosta, vaikka ei ole koskaan pystynyt sen kummemmin lukemaan tätä, katolisten pappien alkuasukkaille varatulla tavalla kasvattama, kehittynyt vain ruumiltaan, mieleltään jäänyt lapsen tasolle: Thoreau kirjoittaa (ss. 139-40): "Hän kiinnosti minua siksi, että hän oli niin rauhallinen ja yksinäinen ja lisäksi niin onnellinen, että terve hyväntuulisuus ja tyytyväisyys (140-) kuvastui hänen silmistään. Hänen ilonsa oli sekoittamatonta. [His mirth was without alloy. {213}]"
alloy: etymologia johtaa latinan sanaan 'alligare': sitoa, yhdistää - näin miehen ilo johtuu hänen koskemattomuudestaan, häntä ei ole sidottu tai kytketty muihin subjekteihin
sekoittumaton, pilaantumaton, koskettamaton, sivilisaation puhtaaksi jättämä ilo: koska katoliset papit olivat kasvattaneet hänet jättäen hänet lapseksi, häntä ei ollut pilattu

järjeltään vajavainen, joka myöntää tämän ilman nöyryyttä: (s.145): "Minusta tuntui, että jos voisimme lähteä sellaisen todenmukaisuuden ja suorasukaisuuden pohjalta kuin tuo heikkopäinen ja vaivainen raukka, saattaisi seurustelustamme kehittyä jotakin parempaa kuin mitä järkevien ihmisten viisastelu on."
"heikkopäisyys" totuuden kuvana, nöyristelemätön tyhmyys ja yksinkertaisuus, vastakohtana sivilisaation pöyhkeilylle, "viisastelulle"

s. 250: ihmisen/subjektin muuttumattomuus
"Hän [filosofi] on todellinen ihmisystävä ja melkeinpä ainoa inhimillisen edistyksen sytävä. (...) Hän on luultavasti ihmisistä tervein, ja hänellä on vähemmän oikkuja kuin kenelläkään toisella tuntemallani henkilöllä: hän on sama eilen kuin huomennakin. (...) En (251-) käsitä, kuinka hän voisi koskaan kuolla: luonto ei tule toimeen ilman häntä."
samuus, pysyvyys, jatkuvuus subjektin parhaita hyveitä (Thoreaukaan ei siihen kykene, koska joutuu muuttamaan pois metsästä)

s. 302: "Älkää liian innokkaasti pyrkikö kehittymään; siten saatatte itsenne vain liian monille vaikutuksille alttiiksi, ja se on pelkkää tuhlausta."

ss. 174-175: Thoreau pohdiskelee nimeä Walden
175: "Ellei nimeä ole johdettu jostakin englantilaisesta paikannimestä - esimerkiksi Saffron Walden - saattaisin luulla, että se onkin kuulunut Walled-in Pond."
koska teoksen nimi on "Walden; or, Life in the Woods", voi 'Walled-in' toimia metonymiana Thoreaun projektille: subjekti sulkeutuu sisään muurien taakse pakoon sosiaalista elämää
Walden metonymiana muualla: 265: "(...) Waldenilla on todella luja pohja (...)"
vrt. Michaels: "Walden's False Bottoms"

ss. 198-9: kenelle luonto avautuu paremmin? ja miksi?
"Kalastajien, metsästäjien, puunhakkaajien ja muiden, jotka viettävät elämänsä niityillä ja metsissä ja jotka itsekin ovat jossain mielessä osa luontoa, mieliala on yleensä sopivampi luonnon tarkkailemiseen kuin filosofin tai runoilijan, jotka lähestyvät luontoa suurin odotuksin. Ensinmainituille tämä ei pelkää näyttäytyä. Preerialla matkamies on luonnollisesti metsästäjä (199-) Missourin tai Columbian latvavesillä ansapyytäjä ja St. Maryn putouksilla kalastaja. Jos mies on yksinomaan matkailija, oppii hän vain puolittain ja toisarvoisia asioita, eikä hänen kertomuksiinsa ole luottamista. [(...) learns things at second hand and by the halves, and is poor authority.", 261] Meitä kiinnostaa eniten se, jos tiede voi ilmoittaa, mitä nämä miehet ennestään joko käytännössä tai vaistonsa varassa tiesivät, sillä vain se on todellista inhimillisyyttä, se on inhimillisen kokemuksen summa."
luontoyhteyden saavuttaa toisin sanoen se, jolla on kosketus käytäntöihinsä ja vaistoihinsa: oletus ihmisessä olevasta jakamattomasta luonnollisuudesta (aivan kuin tavat metsästää eivät olisi yhtä lailla kulttuurisia kuin runoilu ja filosofia); lisäksi ihmisen ei tule luottaa muihin kuin empiirisiin, itsekoettuihin tietoihin, kirjaviisaus opettaa ihmistä olemaan erillään luonnosta
kyse on myös nimenomaanmiehestä: luonto on nainen (she), jota miehet tarkkailevat (observe)
ts. vaikka Thoreau jatkuvasti puhuu luontoonkuulumisesta, Waldenin diskurssissa luonto on erillään ihmisestä/miehestä, jotta tämä voi tarkkailla sitä/naista
tähän liittyen: s. 200: metsästämällä "nuori mies (...) tutustuu (...) kaikkein alkuperäisimpään osaan itsessään." ja "(...) metsästäjät ovat 'parhaita miehiä' (...)."

262: luonto pyyteetön, ei kysy subjektilta mitään, ei vaadi kommunikaatiota
"Herätessäni rauhallisen yön jälkeen minusta tuntui kuin minulle olisi unissani esitetty jokin mitä-miten-millin-missä kysymys, johon en ollut pystynyt vastaamaan. Mutta ikkunastani näkyivät vain heräävän luonnon, jossa kaikki eläimet asustavat, tyynet ja tyytyväiset kasvot, eikä sen huulilla ollut ainoatakaan kysymystä. Heräsin vastaukseen, luontoon ja päivänvaloon. Paksut lumikinokset, joista nuoret männyt täplinä erottuivat, ja koko se kukkulan rinne, jolla taloni sijaitsee, tuntuivat sanovan: 'Eteenpäin!' Luonto ei kysy meiltä mitään eikä vastaa meidän kuolevaisten kysymyksiin. Se on tehnyt päätöksensä jo kauan sitten."

ruumis-henki-jaottelu

206: "Kukapa tietää, millaista elämä mahtaisi olla, jos me olisimme saavuttaneet puhtauden?"
207: "Henki voi (...) hallita ja säädellä ruumiin kaikkia jäseniä ja toimintoja ja muuntaa karkeimmankin aistillisuuden puhtaudeksi ja hurskaudeksi. Suvunjatkamisenergia, joka heikentää meitä ja tekee meidät epäpuhtaiksi, jos olemme kevytmielisiä, antaa meille voimaa ja innoittaa meitä, jos olemme pidättyväisiä. (...) Siunattu hän, joka tietää itsessään piilevän eläimen päivä päivältä nääntyvän, samalla kun jumalallinen olento hänessä voimistuu."
eikö ruumiin hallinta olekaan juuri sitä sivilisaatiota, jota T. ilmoittaa inhoavansa ja jota hän pakenee? mitä mahdollista hyvettä voi saada "itsessään piilevän eläimen" näännyttämisestä, jos se - kuten ilmeistä on - on luontoa ihmisessä? kiertääkö T. kysymyksen siviloimisesta ilmoittamalla sen olevan jumalaisuutta?

T. tekee myös ihmisten välillä eron siinä, mitä tulee eläimeen: 206: "'Se seikka, joka erottaa ihmiset raaoista pedoista', sanoo Muncius, 'on varsin vähäpätöinen; rahvas menettää sen hyvin pian, mutta korkeatasoisemmat ihmiset vaalivat sitä huolellisesti.'"
sanooko T. (lainausta lienee turha erottaa T:n kertojan diskurssista), että lopullinen siviloiminen - eläimen hävittäminen ihmisessä, subjektiuden ja identiteetin säilyttävän kommunikaation opetteleminen - tapahtuu hänen kuvailemassaan vetäytytymisessä? (miksi luonto ihmisessä voitetaan luonnossa maailmassa?)

paradoksikohtia ruumis-henki-jaottelussa:
198: murmelikertomus: T. kunnioittaa sekä alempaa että ylempää itsessään (siksikö hän palaa sivilisaatioon?)
200-1: nuori mies tulee paremmaksi unohtaessaan ajan myötä luodikkonsa ja antautuessaan esim. runoilijan uralle: paras metsästäjä ilman luodikkoa: sulautuminen luontoon (vrt. transsendentalistit, Faulkner: "Karhu")

Pitkä esitelmä yksinäisyyden kulttuurihistoriasta

Lupasin jotain vähän oleellisempaa nyt. Tämä on 90-luvun puolessavälissä yliopistossa pidetty esitelmä yksinäisyyden historiasta ja siitä, miten fiktio muokkasi jo 1700-luvulta alkaen käsitystä siitä, että ihminen tarvitsee yksinäisyyttä. Tein aiheesta graduni, mutta aivan näitä kysymyksiä en siinä käsitellyt. Mitään järkeä ei kyllä ollut siinä, etten tehnyt hyvän vastaanoton saaneesta esitelmästä kunnollista artikkelia mihinkään akateemiseen tai edes puoliakateemiseen lehteen.

Tämä on aika pitkä, mutta laitan yhtenä postauksena.

Hyvät kuulijat,
yksinäisyys on kammottavaa. Yksinäisyydessä ihminen on heikko, turvaton, pimeydessä. Ihminen tarvitsee toista. Voidakseen elää hänen on käytävä jatkuvasti dialogia toisten kanssa. Voidakseen olla jokin minä ihmisen on jatkuvasti oltava vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

Vaan miten on? Meille asia tuntuisi olevan selvä, kun tiedämme, mitä tarkoittaa 'dialoginen subjekti' ja tiedämme, että kielen merkitykset muodostuvat ainoastaan yhteydessä toisiin merkityksiin. Asia on kuitenkin ollut näin selvä vain tämän vuosisadan loppupuoliskolla ja sitä ennen joskus ennen 1500-lukua. Siinä välissä ehdittiin ajatella, että yksinäisyys on tärkeätä ja että se tekee hyvää ihmiselle. Tarkoitan tässä yksinäisyyttä, joka valitaan vapaaehtoisesti ja josta tullaan takaisin ihmisten keskuuteen, sen jälkeen kun vetäytyjä on pystynyt osoittamaan itselleen, että on siihen kelvollinen.

Yksinäisyys nostetaan esiin 1600-luvun aikana. Tällöin muun muassa René Descartes vetäytyi yksinäisyyteen muodostamaan "metodinsa", jolla epäilyn avulla järjen alueelta poistetaan kaikki ruumiillinen ja aistillinen. Descartes esitti sellaisissa teksteissä kuten Metodin esitys (1637) ja Metafyysisiä mietiskelyjä (1641) mallin, jossa yksinäisyydessä ihminen - siis subjekti - katsoo ulkomaailmaa yksinäisyydestään ja väistämättä pitää näin kaikkea objektina. Subjekti alkaa toisin sanoen hallita maailmaa katseen avulla. Tätä katsetta taas hallitsee järki. Samalla, kun tämä subjekti vetäytyy sisälle hallitakseen ulkomaailmaa, hän vetäytyy myös voidakseen hallita aistillista ruumistaan.

Norbert Eliasin analysoima sivilisaatioprosessi alkaa samoihin aikoihin kuin yksinäisyyden korostaminen. Käytöstapojen kontrolloiminen muodostuu ajan myötä kaiken inhimillisen toiminnan kontrolloimiseksi. Yksinäisyydestä tulee yksi tapa tämän kontrollin täydellistämiseksi. Yksinäisyys on näin olennaisesti moderni ilmiö.

Valistuksen aikana ja sen jälkeen yksinäisyys on jo edellytys - ilman yksinäisyyttä ihminen korruptoituu rappeuttavan sivilisaation kosketuksesta. Pitää välttää toisten ihmisten haitallinen vaikutus. Romantiikan aikana tämä saa ilmaisevia muotoja, kun ihaillaan jyrkkien vuorenrinteiden ja lumen ja unohduksen peittämien raunioiden subliimiutta eli ylevyyttä.

Vapaaehtoisen, hyväätekevän yksinäisyyden ajatus syntyy kuitenkin fiktion ja faktan välimaastossa. Mitä tarkoitan ja miten tämä tapahtuu, siitä seuraavassa. Kuljen nurinkurisessa järjestyksessä, 1800-luvun lopusta kohti 1700-luvun alkua ja 1600-luvun loppua.

Jules Verne

Jules Verne on kirjailijana paljon jännittävämpi kuin mitä monet ovat antaneet ymmärtää. Itsekin olen yrittänyt väittää, että Verne on tylsä, mutta luettuani häntä enemmän olen tullut toisiin aatoksiin. Kun luin ensimmäisen kerran romaanin Robinson-koulu (1882), en ymmärtänyt, mikä sen pointti oli. Kirja tuntui noudattelevan niin orjallisesti Daniel Defoen Robinson Crusoeta, etten ymmärtänyt, miksi Verne oli sen kirjoittanut.

Kun luin romaanin toistamiseen, tätä esitelmää suunnitellessani, minulla välähti: Tämähän on hieno teksti! Verne kommentoi koko Robinson-myyttiä joltisensakin ironisesti. Tämä on varmasti itseironistakin, onhan Verne kaikista maailman kirjailijoista eniten hyödyntänyt Defoen aloittamaksi väitettyä kirjallisuudenlajia, robinsonadia. Muistamme ainakin teokset Salaperäinen saari sekä Kapteeni Grantia etsimässä ja Kapteeni Grantin lapset, Kahden vuoden loma-aika (jonka alkuperäinen alaotsikko on"Robinsonien lomakoti").

Robinson-koulun kerronta tiedostaa oman itsensä ja luonteensa fiktiona. Samoin on monien muidenkin Vernen tekstien laita: niiden sanakirjamaisuus vaivoin peittää alleen kerronnan ironian. En voi väittää, että aina nauttisin Vernen pikkupoikamaisista nokkeluuksista, mutta pyytäisin, että asiaan kiinnitettäisiin enemmän huomiota kuin mitä tässä pystyn tekemään.

Yksinäiselle saarelle joutuu romaanissa kaksi henkilöä. Toinen on kirjan sankari, nuorimies Godfrey Morgan, ja hänen tanssinopettajansa Tartelett. Pysähtykäämme hetkeksi näihin hahmoihin. Godfrey Morgan tavoittelee miljonääri William Kolderupin tytärtä. Samalla hän kuitenkin haaveilee matkoista. Kertoja kysyy:

Ja mitäpä, kysyn teiltä, oli nuori mies, joka ei ollut pariin kolmeen kertaan matkustanut maapallon ympäri - varsinkin jos hän oli amerikkalainen? Mihin hän voi vastedes kelvata? (s. 29)
Ollakseen perillä matkustamisesta ja kaikkeen siihen liittyvästä Godfrey on lukenut

meidän aikakaudellamme niin runsaasti rehottavaa kirjallisuutta matkakertomusten alalta, ja tämä lukeminen oli huumannut hänet. Hän oli Marco Polon kanssa löytänyt Kiinan, Kolumbuksen seurassa Amerikan, Cookin mukana Tyynenmeren, Dumont-d'Urvillen parissa etelänavan. Hän ei tosiaan olisi pitänyt liian kalliisti ostettuna muutamia vuosikausia kestävää tutkimusretkeä, vaikka olisikin joutunut useita kertoja kokemaan malaijilaisten merirosvojen hyökkäyksen, ollut mukana laivojen yhteentörmäyksissä, joilla olisi täytynyt viettää Selkirkin tai Robinson Crusoen elämää. Niin, Robinson, kunpa ryhtyisikin Robinsoniksi! Kukapa nuori ei olisi hiukan haaveillut siitä lukiessaan - kuten Godfrey oli varsin usein, liiankin usein lukenut - Daniel Defoen tai Wyssin kuviteltujen sankarien seikkailuja. (s. 30)

Godfreyn mielihalut ovat siis perinjuurin kuviteltuja, toisin sanoen fiktiivisiä. Tosimaailmaan kohdistuvat haaveet ovat peräisin fiktioiden maailmasta.

Tartelett sitten taas on sankarin koominen aisapari, tyhmä, sievistelevä ja kaupunkielämän tyystin turmelema hienostelija. Kertoja aloittaa hänen esittelynsä:

Jos T. Artelett olisi ollut ranskalainen, olisivat hänen maanmiehensä aivan varmaan nimittäneet häntä leikillisesti Tartelettiksi, pikku tortuksi. Ja koska nimitys sopi hänelle, emme epäröi sitä hänestä käyttää. Ja jollei Tartelett ollutkaan ranskalainen, olisi hänen varsin hyvin sietänyt olla. (s. 31)
Lisäksi kertoja kuvailee Tartelettia siteeraamalla René Chateaubriandin kertomusta Matka Pariisista Jerusalemiin (1811). Tartelettkin on siis syvästi fiktiivinen henkilö: hänestä ei puhuta edes hänen omalla nimellään.

Näiden kahden seikkailutkin ovat hyvin fiktiivisiä. Kolderup järjestää Godfreylle matkan, jolla tämä voisi karaista itseään ja tulla mieheksi. Kiinnostavasti laivan nimi on Dream eli Uni tai Unelma. Käy kuitenkin niin onnettomasti, että laiva uppoaa. Ainoastaan Godfrey ja Tartelett selviävät onnettomuudesta - siltä ainakin vaikuttaa.

Paljastuu nimittäin, että koko homma on lopultakin pelkkä fiktio. Miljonääri Kolderup on kehitellyt koko haaksirikon, jotta hänelle selviäisi, onko Godfrey kelvollinen vävypojaksi. Laiva ei ole uponnut eikä kukaan ole hukkunut. Kaikki koettelemukset, joita saarella on ollut, ovat olleet järjestettyjä. Villieläimet ovat olleet kojeita, joita on liikuteltu koneiston avulla. Villi, jonka Godfrey ja Tartelett pelastavat tekovilleiltä, paljastuu lopulta miljonääri Kolderupin oivalliseksi palvelija Jup Brassiksi. Saarikaan ei ole sijainnut missään kaukana kaikesta, vaan se on Kolderupin romaanin alussa ostama Spencerin saari läheltä Yhdysvaltain rannikkoa.

Puolenvälin jälkeen Vernen romaanin kertoja alkaa vihjailla, että Godfreyn ja Tartelettin seikkailut ovat fiktiota. Kertoja puhuttelee Tartelettia:

Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osuit verratessasi asemaasi mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien kohtaloon. [Defoe ja Wyss] (s. 152)

Myöhemmin sanotaan näin:

Täytyy myös myöntää, että hän [Tartelett] ei siitäkään ollut erehtynyt, kun sanoi kaikkien Robinsonien, todellisten tai kuviteltujen, seikkailujen olevan vain toistensa jäljennöksiä! Aivan varmaan olivat Godfrey ja hän nyt samassa tilanteessa kuin Daniel Defoen sankari villien astuessa maihin hänen saarelleen. Molemmat saisivat epäilemättä olla samanlaisen kauhean näytelmän katselijoina. (s. 162)
Kaikki on siis näytelmää, mutta sen lopputulos on täsmälleen sama kuin kaikkien muidenkin robinsonadien. Päähenkilö osoittaa kaikille, että hän on kelvollinen ihminen. Ennen kaikkea hän osoittaa tämän itselleen - hänestä tulee subjekti, joka osaa ottaa itsensä ja ulkomaailman järjensä alle hallintaan.

Vernen ironia saa romaanissa kuitenkin viimeisen sanan. Godfrey sanoo lopussa morsiamelleen: "Ja jos kova onni joskus tekisi minusta todellisen Robinsonin". Hän ei siis ole ollut todellinen Robinson - hänen kokemuksensa saarella on pyyhitty pois! Hän voi vielä kerran joutua saarelle ja olla todellinen Robinson!

Millainen sitten on todellinen Robinson?

Marx ja Rousseau


Karl Marx tutki häntä kahteenkin otteeseen ja totesi hänet "mielikuvituksettomaksi kuvitelmaksi". Marxhan kirjoitti Robinsonista Pääomassa, mutta nyt en puhu siitä. Grundrissen nimellä kulkevassa pienessä kirjoituksessa (1858) hän kirjoittaa erheestä, johon klassinen taloustiede on ajautunut Robinson Crusoen myötä. Marx kirjoittaa:

Yksinäinen ja muista erillään oleva metsästäjä ja kalastaja, josta [Adam] Smith ja [David] Ricardo alkavat, kuuluu 1700-luvun Robinson-tarinoiden mielikuvituksettomiin kuvitelmiin, jotka eivät millään muotoa ole pelkkää vastavaikutusta liikahienostukselle ja paluuta väärin ymmärrettyyn luonnonelämään, kuten kulttuurihistorioitsijat luulevat. (s. 7)

Marx huomauttaa vielä, että tällainen kuvitelma on "esteettistä lumetta" (s. 7-8). Marxin argumentti on siis, että robinsonadi (joka sivumennen sanoen on Marxin kehittämä termi) edellyttää historiallisena muotona yhteiskuntaa, jossa

yhteiskunnallisen yhteyden eri muodot astuvat erillistä ihmistä vastaan pelkkänä keinona yksityisten tavoitteitten saavuttamiseksi, ulkoisena välttämättömyytenä. (s. 9)

David Ricardo 

Marxin mukaan robinsonadi siis edellyttää sellaisen yhteiskunnan olemassaoloa, jossa yksilöllisyys on mahdollinen. Tällä Marx tarkoittaa tietenkin porvarillista, teollistunutta yhteiskuntaa. Smith, Ricardo ja muu 1700- ja 1800-luvun taloustiede olettavat, että tilanne, jossa ihminen elää yksinäisyydessä ja luonnon armoilla ja tekee tuottavaa työtä, on todellinen ja historiallinen. Marxin mukaan väite on yhtä naurettava kuin se, että sanottaisiin jonkun oppivan puhumaan ilman toisten seuraa. Marxin mukaan Smith ja kumppanit nielaisevat robinsonadien ideologian sellaisenaan. Lopulta käykin niin, että fakta - industrialistis-kapitalistisen maailman talous - käsitetään väärin fiktion - Robinson Crusoen ja kumppanien - takia.
Jean-Jacques Rousseau oli julkaissut vuonna 1762 suuren kasvatusopillisen romaaninsa Émile. Siinä hän ylistää Robinson Crusoeta ja yrittää esittää, että se olisi ensimmäinen kirja, jonka kasvatettava Émile lukee. Rousseaun mukaan Robinsonin tilanne opettaa Émilelle, miten elämään tulee kaikissa tilanteissa suhtautua - pitää kaiken aikaa ajatella olevansa yksinäisyydessä saarella. Émilestä tulisi näin tyystin korruptoitumaton yksilö, vapaa subjekti, jalo villi.

Daniel Defoe

Daniel Defoen alkuperäinen sankari on kulkenut aikamoisen matkan päästäkseen siihen, mitä Rousseau ajatteli. Rousseau tunsi romaanin (1719) ilmeisesti ainoastaan ranskalaisina käännöksinä. Niissä Crusoe saattoi haltioituneena huudahtaa: "Oi Luonto!" Defoen romaanissa ei tällaista luontosuhdetta kuitenkaan ole. Defoen Robinson tarkkailee kaikkea tyystin siltä kannalta, miten hän voisi hyötyä siitä. Hänelle saari ei ole kaunis sinänsä, se on vain keino selviytyä hengissä. Hänestä tulee kuitenkin ihminen, jota Rousseau haikaili: itsensä hallitseva subjekti, jota rappioittavat sivilisaation helyt eivät häiritse.

Crusoenkin olemassaolo reaalisessa maailmassa on häilyvää. Hänen nimensä on oikeasti Robinson Kreutznaer, mutta kuten hän romaanin alussa itse sanoo: "Englannissa tavallisen sanojen rappeutumisen takia sanotaan perhettämme nykyään Crusoeksi [---]" (s. 9; suomennosta muutettu). Kun hän joutuu saarelleen, hän varmistaa, ettei häntä näe kukaan. Hän sanoo:

Muurini valmistuttua ja tehtyäni sen ulkoapäin kaksinkertaiseksi kasaamalla siihen kiinni turvevallin vakuuttelin itselleni, että jos kohdalleni rantaan sattuisi tulemaan ihmisiä, he eivät huomaisi mitään asumuksen tapaista. (sama, 88)

Ranskalainen kirjallisuudentutkija Pierre Macherey huomauttaa ajatuksiaherättävästi, että kun Robinson viimein pääsee pois saarelta, tekstin normaali maailma palautuu ja on kuin Robinson ei olisi koskaan saarella ollutkaan. Romaani pettää näin alkuperäisen tarkoituksensa eikä saari, jolla Robinson tuli paremmaksi ihmiseksi, olekaan mikään alkuperäisen luonnollisuuden pesäpaikka, vaan Robinsonin uusi plantaasi, osa tämän omistuksia.

Kun Crusoe romaanin lopussa palaa Englantiin, hän sanoo: "Olin nyt saapunut matkojeni keskipisteeseen [---]" (s. 328). Tämän mukaan Crusoen matkojen keskipiste on niiden lopussa eikä niiden keskellä. Crusoen matkojen tärkein hetki on siis se, jolloin hän saapuu Englantiin ja ryhtyy kapitalistiksi. Kun Crusoen matkojen keskipiste on niiden lopussa, mukaan ei voida laskea aikaa, jolloin hän oli saarella, on vain seikkailut ennen sitä ja sen jälkeen. Ne hetket, jolloin Crusoen identiteetti on yksinäisyydessä saarella muodostunut, on siis pyyhitty pois ja identiteetti voi näyttäytyä historiattomana, ts. jo valmiina. Seikkailu saarella muuttuu siis fiktioksi, kuvitelmaksi.

Usein luullaan, että Defoen robinsonadi oli lajinsa ensimmäinen. Tämä on pötypuhetta. 1600-luvun aikana kirjoitettiin paljon kertomuksia ihmisestä, joka joutuu autiolle saarelle. Viittaan ohimennen Shakespearen Myrskyyn ja Grimmelshausenin Seikkailukkaaseen Simplicissimukseen, joissa kummassakin sankari tai sankarit joutuvat tai menevät yksinäiselle saarelle. On vieläpä väitetty, että Defoe olisi jäljitellyt erästä hollantilaista kirjailijaa, Hendrik Smeedsia, jonka kirja Krinke Kesmeksen seikkailuista ilmestyi vain yksitoista vuotta aiemmin kuin Robinson Crusoe.

Lisäksi 1600- ja 1700-luku olivat täynnä todellisuuspohjaisia robinsonadeja. Tunnetuin näistä on epäilemättä Alexander Selkirkin tarina yli neljän vuoden oleskelustaan Juan Fernandezin saarella. Kuuluisa lehtimies Richard Steele kirjoitti vuonna 1713 kertomuksen Selkirkin elämästä saarella. Tästä kertomuksesta löydämme melkein kaiken sen, minkä Defoenkin romaanista. Steele ylistää yksinäisyyden autuaaksitekevää vaikutusta. Steele kirjoittaa: "Tämän yksinkertaisen miehen historia tarjoaa huomattavan todistuksen siitä, että se mies on onnellisin, joka rajoittaa toivomuksensa luonnollisiin tarpeisiin [---]."

Emme kuitenkaan voi tietää, mikä on faktan ja fiktion suhde Selkirkin elämää kuvaavissa kirjoituksissa. On kuitenkin oletettava, että enemmän on fiktiota. Jo 1600-luvun aikana tosikertomusrobinsonadien piirteitä oli vääristelty, joko tahallaan tai tietämättä. Eräässä tyypillisessä kertomuksessa Kanadan rannikolla sijaitsevassa saaressa elää vaarallisia leijonia, joiden lihaa sankari sitten syö. Richard Steelen kirjoitus Selkirkistä tuskin poikkeaa yleisestä linjasta.

Kiiruhdan tekemään johtopäätökset. Hyväätekevän yksinäisyyden historia on fiktioiden historiaa. Daniel Defoen Robinson Crusoe on omaelämäkerran muotoon puettu fiktio, joka on ottanut mallia tosielämään perustuneista fiktioista ja jossa sankarin elämä muuttuu sekin lopulta fiktion sisäiseksi fiktioksi. Rousseau sitten taas luki tästä fiktiosta erilaisiin tarpeisiin tehtyjä muunnelmia ja väitti, että se olisi malli, jonka mukaan ihmisen olisi hyvä elää. Marx väitti, että koko juttu on pelkkää lumetta ja perustuu taloutta ja yhteiskuntaa koskevaan väärinymmärrykseen. Marx oli tietysti oikeassa - tähän palaan vielä lyhyesti. Jules Verne pyyhkii kaikilla pöytää ja toteaa partaansa naureskellen, että kaikki on pelkkää näytelmää.

Mitä Marxista? Hän oivalsi kaiken tämän Vernen tavoin. Hän ymmärsi, että on harhaa Rousseaun tavoin kuvitella, että ihminen voisi palata jonkinlaiseen luonnontilaan ja sitä kautta tulla paremmaksi ihmiseksi. Marx väittää, että länsimaisesta teollisesta subjektista ei voi puhua siten kuin robinsonadeissa ja näistä innoittuneessa taloustieteessä puhutaan. Marx oli ehkä kuitenkin väärässä. Eikö länsimaisesta teollisesta subjektista voidakin puhua juuri tällä tavalla juuri näiden kuvausten takia? Steele, Defoe ja tämän ranskantajat, Rousseau, Adam Smith ja David Ricardo takaavat sen, että länsimainen teollinen subjekti on sekä faktaa että fiktiota. Emme voi väheksyä kumpaakaan, emme tutkimuksen kohteena emmekä sen rakkauden, jonka kohdistamme kertovaan tekstiin.

Kiitos.

KIRJALLISUUS

TUTKIMUSKOHTEET

Daniel Defoe: Robinson Crusoe. (1719.) Suom. V. Hämeen-Anttila. 7. p. WSOY: Helsinki 1988.

Karl Marx: "Grundrissen" johdanto eli yleisjohdatus vuosien 1857-58 taloustieteellisiin käsikirjoituksiin. Suom. Antero Tiusanen. Kansankulttuuri: Helsinki 1975.

Jean-Jacques Rousseau: Émile eli kasvatuksesta. (1762.) Suom. Jalmari Hahl. WSOY: Helsinki 1933.

Jules Verne: Robinson-koulu. (1882). Suom. Valfrid Hedman. 5. p. Karisto: Hämeenlinna 1979.

MUUT MAINITUT KAUNOKIRJALLISET TEOKSET

René de Chateaubriand: Itinéraire de Paris à Jerusalem. (1811.) Teoksessa Chateaubriand: Oeuvres completes II. Gallimard: Paris 1969.

Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausen: Seikkailukas Simplicissimus I-II. Suom. Werner Anttila. Karisto: Hämeenlinna 1950.

William Shakespeare: Myrsky. (1611-12.) Teoksessa Shakespeare: Kootut draamat IX. Suom. Paavo Cajander. 3. p. WSOY: Porvoo & Helsinki 1950.

Jules Verne: Kapteeni Grantin lapset. (1867-68.) Suom. Eino Woionmaa. Karisto: Hämeenlinna 1989. Salaperäisen saaren seikkailuja I-IV. (1870.) Suom. Urho Kivimäki. 4. p. Karisto: Hämeenlinna 1977. Kahden vuoden loma-aika. (1888.) Suom. Anni Swan. 10. p. Otava: Helsinki 1990.

Johann David Wyss: Robinsonin perhe. (1812-13.) Suom. Irja Ratia. WSOY: Helsinki 1958.

FILOSOFISET SUN MUUT TEOKSET

René Descartes: Metodin esitys. (1637.) Metafyysisiä mietiskelyjä. (1641.) Teoksessa Descartes: Teoksia ja kirjeitä. Suom. J.A. Hollo. WSOY: Helsinki 1956.

Norbert Elias: The History of Manners. The Civilizing Process: Vol. 1. Transl. Edmund Jephcott. (1939.) Pantheon Books: New York 1982.

Yrjö Hirn: Valtameren saari. Suom. I. Havu. WSOY: Helsinki 1928.

Pierre Macherey: The Thematic Ancestor: Robinson Crusoe, liite esseeseen: Jules Verne: The Faulty Narrative. Teoksessa Macherey: A Theory of Literary Production. (1966.) Transl. Geoffrey Wall. Routledge & Kegan Paul: London 1986.

Karl Marx: Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa. Suom. O.V. Louhivuori, Tuure Lehén ja Mauri Ryömä. 2. p. Progress: Moskova 1974.

David Ricardo: Kansantalouden ja verotuksen periaatteet. (1817.) Suom. B. Tuunanen. WSOY: Porvoo ja Helsinki 1937.

Adam Smith: Kansojen varallisuus. Tutkimus sen olemuksesta ja tekijöistä. (1776.) Suom. Toivo T. Kaila. WSOY: Porvoo ja Helsinki 1933.

Nenäliinojen kulttuurihistoriaa

Nyt menee jo hämäräksi... En enää löytänyt levykettä, jolle olin tallentanut elokuva-aiheisia tekstejä, ja silmiin osui seuraava katkelma. Keräämme vaimon kanssa vanhoja nenäliinoja ja pidimme niistä näyttelyn Turun kaupunginkirjaston aulassa, olisiko ollut jouluna 2002. Tässä näyttelyn kuvatekstejä:

Politiikkakin on löytänyt tiensä nenäliinoihin. Esimerkkinä Suomen Sosialidemokraattisen Nuorisoliiton liittokokousliina vuodelta 1957.

Nenäliinassa esitellään Helsingin olympialaisia – valitettavasti ilman olympiarenkaita. Selitys lienee se, että nenäliinan valmistajalla ei ole ollut varaa maksaa renkaitten käytöstä.

Kuvataiteilijatkin ovat antaneet oman osansa nenäliinojen suunnitteluun. Lasten liinoissa näkee hauskoja esimerkkejä – Kylli Koski eli Kylli-täti on piirtänyt helposti tunnistettavan Tuhkimo-kuvaelman ja Arnold Tilgmann, jonka syntymän satavuotisjuhlia kohta vietetään, on tehnyt itselleen hyvin tyypillisiä söpöjä satueläimiä.

70-luvun väreistä löytyy huimia esimerkkejä nenäliinoistakin – Susanna Beloffin Finlaysonille suunnittelema Ruska-sarja. Beloff on harvoja nimeltä tuntemiamme nenäliinojen suunnittelijoita.

PMK:n eli Puuvillatehtaiden myyntikonttorin nenäliinoja leimaa arkisuus. Näitä liinoja myytiin kuuden pakkauksissa.

Nenäliinat ovat oiva mainostuksen väline, esimerkkeinä Postipankki ja Yves Saint Laurent. Kotoinen James-liina vie ajatukset Villin lännen maisemiin.

Nenäliina voi olla kaunis ilman erikoisia koristeaiheitakin.

Nenäliinan ikää voi arvailla kankaan, kuvioiden ja värin perusteella. Karkeahkon tuntuinen ruskea liina on mahdollisesti 1940-luvulta.

Nenäliinakin voi olla hömppä. Nuorille naisille tarkoitettuja muotitietoisia liinoja, todennäköisesti 60-luvulta.

Kukka on yleinen koristeaihe joko kirjailtuna tai painokuvana.

Ei kaikki ole nenäliinaa mikä siltä näyttää. Hauskalla kuvalla ja tekstillä varustettu liina lienee kangasnäyte. Sileään tekokuituun ei nenäänsä pystyisi edes niistämään.

Nenäliinojen kuljetus- tai säilytyspussi. Ystävän mummon jäämistöä; osa nenäliinoista mahdollisesti 1800-luvulta.

Nenäliinojen tyylikäs myynti- ja säilytyslaatikko, todennäköisesti 1950-luvulta.

Nenäliinoista on kirjoitettu vähän, suomen kielellä aihetta käsittelee vain Mary Ollonqvistin (myöh. Olki) Nenäliinoja (WSOY 1932), joka esittelee Kotilieden nenäliinakilpailun parhaimmistoa.

Hajamainintoja nenäliinoista ja niiden käytöstä löytyy myös erinäisistä opas- ja käytöskirjoista. Mandi Hannulan ja Alli Wiherheimon Emännän tietokirja (WSOY 1. painos 1936) ja Erkki Kivijärven Seuraelämän säännöt (Otava 1930) ovat esimerkkeinä.

Vanhoista tuoteluetteloista voi löytää kiinnostavia tietoja. Finlaysonin hinnastoista 1970-luvuilta pystyi päättelemään, että Finlayson lopetti nenäliinojen tekemisen viimeistään 1977, sillä seuraavan vuoden hinnastoissa ei nenäliinoja enää mainittu. – Vieressä Puuvillatehtaitten myyntikonttorin hinnasto 50-luvulta. PMK oli eri kutomoiden markkinointielin.

Ja vielä tekemämme tiedote (totta kai toimittajat tekevät aina tiedotteen!):

Nenäliinanäyttely avataan Turun kaupunginkirjaston aulassa
Kylli-tädistä Yves Saint Laurentiin

Turun kaupunginkirjastossa avataan tänään 9.12. näyttely, joka esittelee nenäliinoja. Arkinen, mutta kiehtova nenäliina on pikkuesine, joka on aikojen kuluessa saanut niin uskonnollisia kuin taiteellisiakin ulottuvuuksia.

Näyttelyssä nähdään niin koko kansan Kylli-tädin kuin maailmankuulujen muodinluojien suunnittelemia nenäliinoja. Mukana on myös paljon kotoisen käsityötaidon mestarinäytteitä sekä kitschiin viittaavaa tuontitavaraa. Menneet vuosikymmenet näkyvät etenkin lasten- ja mainosnenäliinoissa – onpa mukana myös politiikkaa ja huippu-urheilua!

(Ensi kerralla jotain oleellisempaa...)