X-files filosofian historiassa

Tänään tiistaina 26.1. alkaa uusi minijakso Salaisia kansioita eli X-filesia, yhtä 1990-luvun lopun suosikkisarjaa. Sen vaikutus television historiaan on varmasti ollut suurta, ehkä suurempaa kuin äkkiseltään osaamme nähdäkään. Kirjoitin sarjasta tuoreeltaan esitelmän pidettäväksi jossain yliopistollisessa seminaarissa (tämä oli sitä aikaa, jolloin vielä elättelin ajatusta jatko-opinnoista), ja jalostin tekstistä myöhemmin artikkelin, joka ilmestyi muistaakseni Peili-lehdessä. En ole nyt katsonut sarjaa vuosiin uudestaan ja uusi minisarjakin varmasti jää väliin (katsomme vaimon kanssa iltaisin vuorotellen Mad Meniä ja Making a Murdereria, ja pitäisi työkirjojakin lukea), joten täysin varma en ole, pitääkö juttu kutinsa. Tässä teksti kuitenkin hiukan editoituna ja osittain kommentoituna.

Ufot ja romanttinen filosofia

Kosketuskohtia Salaisten kansioiden ideologiaan

On tullut tavaksi naureskella ihmisille, jotka uskovat ufoihin ja ottavat ne vakavasti. Ufouskovaisuutta pidetään silkkana typeryytenä, huuhaana, jota ei voi eikä missään nimessä tule ottaa vakavasti.

Ufouskovaisuutta tarkastellaan niinikään irrallaan eurooppalaisen ajattelun historiasta. Ufouskovaisuutta pidetään tarpeettomana olemattomuuksien bongaamisena, jolla ei ole mitään vastaavuutta ihmisen ajattelun historiassa. Ilmiötä tarkastellaan lähinnä hahmopsykologian kannalta - miten on mahdollista tulkita epämääräiset näköhavainnot nimenomaan tunnistamattomiksi lentäviksi esineiksi - eikä oteta huomioon, että ufouskovaisuudella on aivan järkevinä pidettyjä vastaavuuksia filosofian historiassa. 

Nämä vastaavuudet ilmenevät kuitenkin enemmän paradigmojen, ajattelun taustalla vaikuttavien tiedostamattomien tapojen, tasolla. Vastaavia paradigmoja löytyy juuri saksalaisesta romantiikasta ja muustakin 1800-luvun filosofiasta.

Romantiikan ideologiaan kuuluu muun muassa ajatus siitä, että yhteiskunta ja sivilisaatio ovat tukahduttavia. Ne vieraannuttavat ihmisen kauas omasta itsestään. Ihmisen minä on hukassa, kun se joutuu kaupunkien kurimukseen. 

Yhteiskunta ja sivilisaatio irrottavat romantiikan mukaan ihmisen hänen omimmasta kielestään ja antavat tilalle jäykän kielen, jolla ei ole siteitä todelliseen elämään. Esimerkiksi kuulut romanttiset runoilijanerot Wordsworth ja Coleridge kirjoittivat paljon siitä, että sivilisaation kieli on mielivaltaista ja oikukasta, kun taas vaatimatonta maalaiselämää elävien ihmisten kieli on yksinkertaista ja rehellistä. Se oli siis lähempänä luonnon kieltä.

Se olisi myös uuden, romanttisten nerojen työstämän kulttuurin lähde. Kulttuuri poistaisi ihmisen vieraantuneisuuden ja antaisi tälle mahdollisuuden löytää uudestaan kadonnut minänsä. Tämä tapahtuisi mm. lähtemällä matkalle, jolla löydettäisiin uudestaan vanha kulttuuri ja ennen kaikkea luonto. Romantiikka ja 1800-luku muutenkin on täynnä matkakertomuksia, sekä fiktiivisiä että todellisia. Näiden kaikkien tarkoituksena on taata subjektin yhtenäisyys.

X-files ja Hegel

Tämä karkeasti romantiikasta. Mitä tekemistä tällä on ufouskovaisuuden kannalta? Tarkastellaanpa erästä ufouskovaisuuteen perustuvaa populaarikulttuurista tekstiä, tv-sarja Salaisia kansioita eli X-filesia. Sen päähenkilöt, FBI:n agentit Fox Mulder ja Dana Scully, eivät ole tässä mielessä kiinnostavia, koska Scully on skeptikko ja Mulder tosikko, jolle ufot ovat lähinnä tieteellinen ja älyllinen ongelma. (Niihin liittyy hänellä myös vakavia identiteettiongelmia, mutta ne ovat erilaisia kuin ne, mitä tässä käsittelen.) Tässä meitä kiinnostavat lähinnä tietyt juonelliset elementit ja eräät sivuhenkilöt, joista osa esiintyy sarjassa toistuvasti.

Näille sivuhenkilöille ufot edustavat uutta teknologiaa ja uutta tietoa. Tämä tieto liittyy myös ihmisyyteen itseensä. X-filesissa ja monissa muissa vastaavissa teksteissä puhutaan usein siitä suunnattomasta järisyttävästä kokemuksesta, jonka saa, kun tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa - myös skeptikko Scully joutuu toistuvasti myöntämään, että hänelle on avautunut uusia tiedon alueita.

Ufot ovat uskonnon kohde, koska ufouskovaisten mukaan ufot tai pikemminkin humanoidit niiden sisällä voivat kertoa ihmisille, mikä on ihmisen paikka maailmankaikkeudessa. Ufot ja humanoidit voivat kertoa ihmisille, keitä nämä ovat. Ufot takaavat varmuuden ihmisen todellisesta identiteetistä, ne toisin sanoen takaavat subjektin ristiriidattomuuden, aivan kuten tekivät romantiikan aikana luonto ja kulttuuri.

Ufot takaavat ihmiselle paremman elämän - siksi X-filesin sivuhenkilöt niistä niin vaahtoavat. He ovat yhteiskunnan hylkäämiä ja syrjäyttämiä, osa on jollain lailla vajavaisia tai erityisen introverttejä eikä yhteiskunta pidä heitä hyödyllisinä. He ovat yleensä myös nuoria, jolloin he putoavat melkein välittömästi yhteiskunnallisen päätöksenteon ulkopuolelle. Ufot antavat heille illuusion elämänhallinnasta.

Fox Mulderkin kokee maailman ja yhteiskunnan riittämättömäksi, joskus jopa huonoksi. Hän näkee ympärillään kärsimystä ja uskoo, että humanoidit voisivat opettaa jotain parempaa. Hän on kuitenkin epätietoinen, koska häneltä yritetään pimittää todisteet. Hänen kuuluisan julisteensa slogan sanookin: "I want to believe", "Haluan uskoa." Koska maailma on paha, on oltava jokin turvatie, Mulderille se on ufouskovaisuus.

Matkustin lentävällä lautasella

Oma lukunsa ufouskovaisuudessa ovat abduktiotarinat. Monet niistä, jotka kertovat tulleensa ufoalusten kidnappaamiksi, väittävät, että humanoidit ovat opettaneet heille, miten ihmisen tulisi elää. Yleensä humanoidit varoittavat ihmistä ydinaseiden tai saastumisen vaaroista - joku irvaili jokin aika sitten, että tämän hoksaamiseen ei välttämättä tarvitsisi tulla maailmankaikkeuden toiselta puolen.

Abduktiokertomuksissa korostuu myös se, että humanoidit ja heidän asuinpaikkansa ovat erityisen ihania. Ne ovat kauniita ja siistejä ja niissä ei ole saasteongelmia.

Viime keväänä [eli ehkä 1998 - JN] tv-ohjelma Hurjassa joukossa haastateltu keski-ikäinen mies, joka oli käynyt Siriuksessa (siis planeetalla, ei tähdessä), kertoi, että siellä hengittäminen oli niin helppoa, ettei tuntenut edes vetävänsä ilmaa sisäänsä. Sama mies kertoi, että humanoidit olivat antaneet hänelle tietoa maailman tilasta ja käskeneet hänen toimia maapallon puolesta. Hän koki olevansa profeetta eikä häntäkään kuunneltaisi. Hän oli parempi ihminen, koska nyt hän tiesi, mikä ihminen on. 

Näissäkin kertomuksissa pääosassa on romantiikasta tuttu ajatus parantavasta matkasta - Kata Kärkkäisen haastateltava oli käynyt Siriuksessa ja tullut paremmaksi. Ilman tuota matkaa hän olisi jäänyt samanlaiseksi tietämättömäksi pulliaiseksi kuin hän oli ennenkin ollut. Kosketus humanoideihin parantaa abduktiokertomusten mukaan ihmisen kuin ihmisen. (Tietysti toisenlaisiakin kertomuksia on. Niissä korostuu ufouskovaisuuden erään gurun, Charles Fortin, lause "We are property!", ja niissä kerrotaan siitä, kuinka humanoidit tekevät kokeita kaappaamillaan ihmisillä vain saadakseen tietää enemmän. Näissäkin kertomuksissa tosin nähdään se, että humanoidit tietävät enemmän ihmisestä ja ymmärtävät tätä paremmin.)

Sivilisaation ylivalta

X-filesin alkuteksteissä vilahtaa teksti "Government denies knowledge", "Hallitus kiistää tiedon". X-filesin monien jaksojen idea on se, että USA:n hallitus, armeija tai ne yhdessä yrittävät pitää ufokontaktit salassa. X-files on fiktiota, mutta fiktiolla väitetään olevan taattu asiapohja: tiedetäänhän esimerkiksi Roswellin tapaus, jossa USA:n armeijan ilmavoimien väitetään saaneen haltuunsa avaruusaluksen ja muutaman humanoidin, joita tutkittaisiin yhä edelleen. Roswellin tapaus toimii perustana monille X-filesin jaksoille, vaikka sarjassa sen väitetäänkin olleen peiteoperaatio kymmenille paremmille ufoalusten haltuunotoille. 

Roswellin tapaus ja monet kymmenet, ellei sadat, muut tapaukset ovat ufouskovaisille tärkeitä, koska ne kertovat, että valtaapitävät eivät halua tavallisten ihmisten tietävän, mikä on totuus ihmisestä ja maailmankaikkeudesta. Ei ole sattuma, että monet nykyiset ufouskonnon (ja siihen liittyvien ajattelutapojen, joita voi paremman kaikenkattavan sanan puutteessa nimittää new ageksi) gurut ovat entisiä 60-luvun hippejä. [En ihan tarkkaan tiedä, keitä tässä olen ajatellut. - JN]

Näin voidaan nähdä, että ufouskovaisuus on paralleeli romantiikan projektille. Sivilisaation tukahduttava vaikutus näkyy ufouskovaisuuden mukaan juuri siinä, että hallitus kiistää tiedon. Yhteiskunta vieraannuttaa meidät siitä, mikä meille olisi tärkeää meidän identiteettimme kannalta, ts. julkisilta ufokontakteilta ja niiden tarjoamalta tiedolta. 

Romantiikan ajan filosofiat väittivät aivan samaa: sivilisaatio alkoi 1700-luvun myötä merkitä keinotekoisuutta. Se piti ihmiset erossa luonnollisuudesta ja sen aiheuttaman vieraantumisen paransivat joko kulttuuri tai luonto. Aluksi nämä nähtiin toisiaan vastaavina, mutta lopuksi kulttuurikin nähtiin vain osaksi rappeutunutta sivilisaatiota ja luonnosta yksin tuli parannuksen lähde. Tämä näkyy varsinkin amerikkalaisessa 1800-luvun puolenvälin filosofiassa, Ralph Waldo Emersonin ja Henry David Thoreaun ajattelussa.

Mutta miksi ufot? Romantiikassa ihmistä parantavaa tietoa edusti itse luonto - saamalla kosketuksen luontoon ihminen saattoi löytää itsensä, väittivät romantiikan filosofit. Luonnolla on edelleen parantava vaikutus, mikä näkyy vaikkapa erämatkailussa. 

Mutta ongelma on se, että nykyään luonto on jo niin paljon ei-luontoa, toisin sanoen se on ihmisen ja sivilisaation läpitunkemaa, ettei se vapauta ihmistä vieraantumisesta. Luonto on muuttunut osaksi sivilisaatiota. Lisäksi se on suureksi osaksi saastunutta. Siksi romanttiset tunteet projisoidaan ufoihin, koska humanoidit eivät ole tuhonneet luontoa eivätkä ne ole osa sitä. Muistetaan esimerkiksi Kata Kärkkäisen haastatteleman Siriuksen-kävijän sanat: hengittäminen oli ihanaa (mikä ilmeisesti tarkoittaa sitä, että Maassa hengittäminen ei ole ihanaa). Humanoidit edustavat siis romantiikasta tuttua ajatusta koskemattomasta luonnosta, joka auttaa pitämään subjektiviteettia yhtenäisenä. X-filesissa tätä ajattelua kuvaavat eräät sivuhenkilöt, joille ufot ovat olennaisen tärkeitä valtiovallan vastaisessa taistelussa.

Yhteiskuntaa ei ole

Teen lopuksi ajatuskokeen. Harppaan romantiikasta eteenpäin ja siteeraan kahta tekstiä. Niiden välillä on noin 150 vuotta. Ensimmäinen on kuvaus maailmasta, johon pääsemme, kun hylkäämme sivilisaation kahleet ja otamme ufojen tarjoaman tiedon itsestämme vastaan ja toinen on samalla kertaa sekä innostunut että kriittinen kuvaus maailmasta, jonka romantiikka pyrki hylkäämään.

"Silloin meillä ei enää ole auktoriteettia. Joudumme paljaina perimmäisten kysymysten äärelle hakemaan vastaukset omasta sisimmästämme.
Meille alkaa uusi vaihe. Katsomme maailmaa uusin silmin. Iloisina, kuin kahleista vapautuneina, ymmärrämme uudella tavalla kehitystämme tällä planeetalla ja muilla ulottuvuuksilla."
"Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsoa elämäntilannettaan ja keskinäisiä suhteitaan vailla harhakuvia."

Edellinen on Rauni-Leena Luukanen-Kilden tekstiä kirjasta Tähtien lähettiläs. Jälkimmäinen on Marxin ja Engelsin modernisaatiokuvausta Kommunistisesta manifestista. Luukanen-Kilde kirjoittaa huonommin kuin kuuluisat kommunistit, mutta ideat ovat samoja. Ufot ovat kuin kuuluisa modernisaatio ja sen aiheuttanut porvaristo. Siteerataanpa vielä Kommunistista manifestia: "Porvaristo vetää kaikkien tuotantovälineiden nopean parantamisen ja kulkuyhteyksien tavattoman helpottumisen ansiosta kaikki, raakalaisimmatkin kansakunnat sivistyksen piiriin."

Uskon, että tässä meillä on täydellinen kertomus ufoista. Meidän tarvitsee vain vaihtaa sanan 'porvaristo' tilalle sana 'humanoidit'.

Ilotulitteet ja Marx

Olen aina suhtautunut enemmän tai vähemmän välinpitämättömästi sellaisiin pakollisiin juhliin kuin vappu, juhannus ja uusivuosi. Olen useita uudenvuodenaattoja viettänyt itsekseni - olen käynyt esimerkiksi elokuvissa tai ollut kotona perheen tai puolison kanssa. Olen kerran tai kaksi ostanut itse ilotulitteita ja paukutellut niitä. Lapsena katsoimme aina kerrostalon parvekkeelta Porin kaupungin ilotulitusta, muutamia kertoja olimme myös paikan päällä, mutta katkaisin perinteen teininä. Se oli ilmeisesti jotain kapinaa, jossa ei yksinkertaisesti tehdä niin kuin muut olettavat tai määräävät. Olen pitänyt ilotulitteita suoraan sanoen mälsinä, epäkiinnostavina. Paukuttelu ei korreloi minkään esteettisen nautinnon kanssa. Se on vain meteliä ja välkettä kännisille. Vai pitäisikö sanoa Marxia mukaillen: ilotulitus on oopiumia kansalle.

Olen tajunnut asenteeni muuttuneen. Viime vuonna huomasin melkein itkeväni ilosta, kun katselin vaimoni ja lasteni kanssa Turun kaupungin ilotulitusta, ja kotiin päästyäni näpyttelin kännykällä sormet täristen Facebook-päivitystä, jossa kirjoitin jotain sellaista, että parhaiten elämme elämämme niin että se on muistakin ihmisistä elämisen arvoista - taisin jopa mennä niin pitkälle, että kiitin Turkua, mikä ei todellakaan ole kovin katu-uskottavaa. Olin vain niin innoissani, kun olin tajunnut ilotulitteissa piilevän kauneuden.

Samantyyppinen reaktio sattui tänä vuonna, joskin jostain syystä haikeammissa merkeissä. Huomasin liikuttuneena miettiväni kaiken ohimenevyyttä, vanhenemista, asioiden lakkaamista, uusien asioiden syntyä. Sehän juuri on ilotulitteen ydin, sielu: jotain välähtää nopeasti taivaalla, ihastumme hetkeksi, sitten se haihtuu ilmaan. Se on vertauskuva elämästä ja rakkaudesta.

Muutkin ovat ajatelleet samoin. 1200-luvun syyrialainen oppinut Hasan al-Rammah vertasi ilotulitteita kukkiin - nehän nimenomaan ovat ohimenevyyden symboleita, kukkivat hetken, haipuvat sitten. Mutta ilman niitä elämämme olisi paljon ikävämpää. Myös ranskalaisesta Amédée-François Frézieristä ilotulitteet olivat niin kiva asia, että hän, vakavamielinen tutkimusretkeilijä ja sotilasarkkitehti, keskittyi teoksessaan Traité des feux d'artice pour le spectacle ("Tutkielma ilotulitteista", 1706) nimenomaan niiden käyttöön juhlissa ja seremonioissa, vaikka ruutiin liittyvistä asioista olisi voinut kuvitella syntyvän jotain sotaisampaa.

Palaan hetkeksi Marxiin. Hänhän sanoi tunnetusti, että uskonto on oopiumia kansalle. Yleensä ajatellaan, että Marxin mukaan uskonnon avulla huijataan ihmisiä näkemään harhoja. 1800-luvun puolivälissä, jolloin Marx työskenteli, oopiumi oli kuitenkin laajalti käytetty lääke, joka auttoi ihmisiä elämään sairauksista huolimatta. Tässä koko sitaatti: "Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta vastaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia."

Ehkä ilotulitteet ja muun sirkustilpehöörin voisi laskea samaan kategoriaan. Ilotulitteiden avulla pääsemme irti ahdistetun luontokappaleen asemastamme edes hetkeksi, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi (ja kaupungin maksamana kyse on armopalasta, joka liittyy myös hallintaan). Mutta juuri tämän vuoksi ne ovat välttämättömiä - ja ehkä juuri tämän välttämättömyyden tajuaminen sai minut jälleen kerran Aurajoen varrella lasteni vieressä seisoessani niin tunteikkaaksi. Ilotulitteiden kauneuden tajuaminen on sen tajuamista, että ihminen tarvitsee sirkushuveja, ja sen tajuamista, että osittain juuri tämän vuoksi ihminen on tuhoontuomittu.

(Eri asia olisi tietysti vielä pohtia tämän kaiken muuttumista kuluttajuuden ilmaukseksi, kun tulitteet ovat käytännössä kaikkien saatavilla ja merkittävä osa kansantaloutta.)

Kuvassa kuninkaalliset ilotulitukset Thamesilla vuonna 1749.

Pitkä esitelmä yksinäisyyden kulttuurihistoriasta

Lupasin jotain vähän oleellisempaa nyt. Tämä on 90-luvun puolessavälissä yliopistossa pidetty esitelmä yksinäisyyden historiasta ja siitä, miten fiktio muokkasi jo 1700-luvulta alkaen käsitystä siitä, että ihminen tarvitsee yksinäisyyttä. Tein aiheesta graduni, mutta aivan näitä kysymyksiä en siinä käsitellyt. Mitään järkeä ei kyllä ollut siinä, etten tehnyt hyvän vastaanoton saaneesta esitelmästä kunnollista artikkelia mihinkään akateemiseen tai edes puoliakateemiseen lehteen.

Tämä on aika pitkä, mutta laitan yhtenä postauksena.

Hyvät kuulijat,
yksinäisyys on kammottavaa. Yksinäisyydessä ihminen on heikko, turvaton, pimeydessä. Ihminen tarvitsee toista. Voidakseen elää hänen on käytävä jatkuvasti dialogia toisten kanssa. Voidakseen olla jokin minä ihmisen on jatkuvasti oltava vuorovaikutuksessa toisten kanssa.

Vaan miten on? Meille asia tuntuisi olevan selvä, kun tiedämme, mitä tarkoittaa 'dialoginen subjekti' ja tiedämme, että kielen merkitykset muodostuvat ainoastaan yhteydessä toisiin merkityksiin. Asia on kuitenkin ollut näin selvä vain tämän vuosisadan loppupuoliskolla ja sitä ennen joskus ennen 1500-lukua. Siinä välissä ehdittiin ajatella, että yksinäisyys on tärkeätä ja että se tekee hyvää ihmiselle. Tarkoitan tässä yksinäisyyttä, joka valitaan vapaaehtoisesti ja josta tullaan takaisin ihmisten keskuuteen, sen jälkeen kun vetäytyjä on pystynyt osoittamaan itselleen, että on siihen kelvollinen.

Yksinäisyys nostetaan esiin 1600-luvun aikana. Tällöin muun muassa René Descartes vetäytyi yksinäisyyteen muodostamaan "metodinsa", jolla epäilyn avulla järjen alueelta poistetaan kaikki ruumiillinen ja aistillinen. Descartes esitti sellaisissa teksteissä kuten Metodin esitys (1637) ja Metafyysisiä mietiskelyjä (1641) mallin, jossa yksinäisyydessä ihminen - siis subjekti - katsoo ulkomaailmaa yksinäisyydestään ja väistämättä pitää näin kaikkea objektina. Subjekti alkaa toisin sanoen hallita maailmaa katseen avulla. Tätä katsetta taas hallitsee järki. Samalla, kun tämä subjekti vetäytyy sisälle hallitakseen ulkomaailmaa, hän vetäytyy myös voidakseen hallita aistillista ruumistaan.

Norbert Eliasin analysoima sivilisaatioprosessi alkaa samoihin aikoihin kuin yksinäisyyden korostaminen. Käytöstapojen kontrolloiminen muodostuu ajan myötä kaiken inhimillisen toiminnan kontrolloimiseksi. Yksinäisyydestä tulee yksi tapa tämän kontrollin täydellistämiseksi. Yksinäisyys on näin olennaisesti moderni ilmiö.

Valistuksen aikana ja sen jälkeen yksinäisyys on jo edellytys - ilman yksinäisyyttä ihminen korruptoituu rappeuttavan sivilisaation kosketuksesta. Pitää välttää toisten ihmisten haitallinen vaikutus. Romantiikan aikana tämä saa ilmaisevia muotoja, kun ihaillaan jyrkkien vuorenrinteiden ja lumen ja unohduksen peittämien raunioiden subliimiutta eli ylevyyttä.

Vapaaehtoisen, hyväätekevän yksinäisyyden ajatus syntyy kuitenkin fiktion ja faktan välimaastossa. Mitä tarkoitan ja miten tämä tapahtuu, siitä seuraavassa. Kuljen nurinkurisessa järjestyksessä, 1800-luvun lopusta kohti 1700-luvun alkua ja 1600-luvun loppua.

Jules Verne

Jules Verne on kirjailijana paljon jännittävämpi kuin mitä monet ovat antaneet ymmärtää. Itsekin olen yrittänyt väittää, että Verne on tylsä, mutta luettuani häntä enemmän olen tullut toisiin aatoksiin. Kun luin ensimmäisen kerran romaanin Robinson-koulu (1882), en ymmärtänyt, mikä sen pointti oli. Kirja tuntui noudattelevan niin orjallisesti Daniel Defoen Robinson Crusoeta, etten ymmärtänyt, miksi Verne oli sen kirjoittanut.

Kun luin romaanin toistamiseen, tätä esitelmää suunnitellessani, minulla välähti: Tämähän on hieno teksti! Verne kommentoi koko Robinson-myyttiä joltisensakin ironisesti. Tämä on varmasti itseironistakin, onhan Verne kaikista maailman kirjailijoista eniten hyödyntänyt Defoen aloittamaksi väitettyä kirjallisuudenlajia, robinsonadia. Muistamme ainakin teokset Salaperäinen saari sekä Kapteeni Grantia etsimässä ja Kapteeni Grantin lapset, Kahden vuoden loma-aika (jonka alkuperäinen alaotsikko on"Robinsonien lomakoti").

Robinson-koulun kerronta tiedostaa oman itsensä ja luonteensa fiktiona. Samoin on monien muidenkin Vernen tekstien laita: niiden sanakirjamaisuus vaivoin peittää alleen kerronnan ironian. En voi väittää, että aina nauttisin Vernen pikkupoikamaisista nokkeluuksista, mutta pyytäisin, että asiaan kiinnitettäisiin enemmän huomiota kuin mitä tässä pystyn tekemään.

Yksinäiselle saarelle joutuu romaanissa kaksi henkilöä. Toinen on kirjan sankari, nuorimies Godfrey Morgan, ja hänen tanssinopettajansa Tartelett. Pysähtykäämme hetkeksi näihin hahmoihin. Godfrey Morgan tavoittelee miljonääri William Kolderupin tytärtä. Samalla hän kuitenkin haaveilee matkoista. Kertoja kysyy:

Ja mitäpä, kysyn teiltä, oli nuori mies, joka ei ollut pariin kolmeen kertaan matkustanut maapallon ympäri - varsinkin jos hän oli amerikkalainen? Mihin hän voi vastedes kelvata? (s. 29)
Ollakseen perillä matkustamisesta ja kaikkeen siihen liittyvästä Godfrey on lukenut

meidän aikakaudellamme niin runsaasti rehottavaa kirjallisuutta matkakertomusten alalta, ja tämä lukeminen oli huumannut hänet. Hän oli Marco Polon kanssa löytänyt Kiinan, Kolumbuksen seurassa Amerikan, Cookin mukana Tyynenmeren, Dumont-d'Urvillen parissa etelänavan. Hän ei tosiaan olisi pitänyt liian kalliisti ostettuna muutamia vuosikausia kestävää tutkimusretkeä, vaikka olisikin joutunut useita kertoja kokemaan malaijilaisten merirosvojen hyökkäyksen, ollut mukana laivojen yhteentörmäyksissä, joilla olisi täytynyt viettää Selkirkin tai Robinson Crusoen elämää. Niin, Robinson, kunpa ryhtyisikin Robinsoniksi! Kukapa nuori ei olisi hiukan haaveillut siitä lukiessaan - kuten Godfrey oli varsin usein, liiankin usein lukenut - Daniel Defoen tai Wyssin kuviteltujen sankarien seikkailuja. (s. 30)

Godfreyn mielihalut ovat siis perinjuurin kuviteltuja, toisin sanoen fiktiivisiä. Tosimaailmaan kohdistuvat haaveet ovat peräisin fiktioiden maailmasta.

Tartelett sitten taas on sankarin koominen aisapari, tyhmä, sievistelevä ja kaupunkielämän tyystin turmelema hienostelija. Kertoja aloittaa hänen esittelynsä:

Jos T. Artelett olisi ollut ranskalainen, olisivat hänen maanmiehensä aivan varmaan nimittäneet häntä leikillisesti Tartelettiksi, pikku tortuksi. Ja koska nimitys sopi hänelle, emme epäröi sitä hänestä käyttää. Ja jollei Tartelett ollutkaan ranskalainen, olisi hänen varsin hyvin sietänyt olla. (s. 31)
Lisäksi kertoja kuvailee Tartelettia siteeraamalla René Chateaubriandin kertomusta Matka Pariisista Jerusalemiin (1811). Tartelettkin on siis syvästi fiktiivinen henkilö: hänestä ei puhuta edes hänen omalla nimellään.

Näiden kahden seikkailutkin ovat hyvin fiktiivisiä. Kolderup järjestää Godfreylle matkan, jolla tämä voisi karaista itseään ja tulla mieheksi. Kiinnostavasti laivan nimi on Dream eli Uni tai Unelma. Käy kuitenkin niin onnettomasti, että laiva uppoaa. Ainoastaan Godfrey ja Tartelett selviävät onnettomuudesta - siltä ainakin vaikuttaa.

Paljastuu nimittäin, että koko homma on lopultakin pelkkä fiktio. Miljonääri Kolderup on kehitellyt koko haaksirikon, jotta hänelle selviäisi, onko Godfrey kelvollinen vävypojaksi. Laiva ei ole uponnut eikä kukaan ole hukkunut. Kaikki koettelemukset, joita saarella on ollut, ovat olleet järjestettyjä. Villieläimet ovat olleet kojeita, joita on liikuteltu koneiston avulla. Villi, jonka Godfrey ja Tartelett pelastavat tekovilleiltä, paljastuu lopulta miljonääri Kolderupin oivalliseksi palvelija Jup Brassiksi. Saarikaan ei ole sijainnut missään kaukana kaikesta, vaan se on Kolderupin romaanin alussa ostama Spencerin saari läheltä Yhdysvaltain rannikkoa.

Puolenvälin jälkeen Vernen romaanin kertoja alkaa vihjailla, että Godfreyn ja Tartelettin seikkailut ovat fiktiota. Kertoja puhuttelee Tartelettia:

Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osuit verratessasi asemaasi mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien kohtaloon. [Defoe ja Wyss] (s. 152)

Myöhemmin sanotaan näin:

Täytyy myös myöntää, että hän [Tartelett] ei siitäkään ollut erehtynyt, kun sanoi kaikkien Robinsonien, todellisten tai kuviteltujen, seikkailujen olevan vain toistensa jäljennöksiä! Aivan varmaan olivat Godfrey ja hän nyt samassa tilanteessa kuin Daniel Defoen sankari villien astuessa maihin hänen saarelleen. Molemmat saisivat epäilemättä olla samanlaisen kauhean näytelmän katselijoina. (s. 162)
Kaikki on siis näytelmää, mutta sen lopputulos on täsmälleen sama kuin kaikkien muidenkin robinsonadien. Päähenkilö osoittaa kaikille, että hän on kelvollinen ihminen. Ennen kaikkea hän osoittaa tämän itselleen - hänestä tulee subjekti, joka osaa ottaa itsensä ja ulkomaailman järjensä alle hallintaan.

Vernen ironia saa romaanissa kuitenkin viimeisen sanan. Godfrey sanoo lopussa morsiamelleen: "Ja jos kova onni joskus tekisi minusta todellisen Robinsonin". Hän ei siis ole ollut todellinen Robinson - hänen kokemuksensa saarella on pyyhitty pois! Hän voi vielä kerran joutua saarelle ja olla todellinen Robinson!

Millainen sitten on todellinen Robinson?

Marx ja Rousseau


Karl Marx tutki häntä kahteenkin otteeseen ja totesi hänet "mielikuvituksettomaksi kuvitelmaksi". Marxhan kirjoitti Robinsonista Pääomassa, mutta nyt en puhu siitä. Grundrissen nimellä kulkevassa pienessä kirjoituksessa (1858) hän kirjoittaa erheestä, johon klassinen taloustiede on ajautunut Robinson Crusoen myötä. Marx kirjoittaa:

Yksinäinen ja muista erillään oleva metsästäjä ja kalastaja, josta [Adam] Smith ja [David] Ricardo alkavat, kuuluu 1700-luvun Robinson-tarinoiden mielikuvituksettomiin kuvitelmiin, jotka eivät millään muotoa ole pelkkää vastavaikutusta liikahienostukselle ja paluuta väärin ymmärrettyyn luonnonelämään, kuten kulttuurihistorioitsijat luulevat. (s. 7)

Marx huomauttaa vielä, että tällainen kuvitelma on "esteettistä lumetta" (s. 7-8). Marxin argumentti on siis, että robinsonadi (joka sivumennen sanoen on Marxin kehittämä termi) edellyttää historiallisena muotona yhteiskuntaa, jossa

yhteiskunnallisen yhteyden eri muodot astuvat erillistä ihmistä vastaan pelkkänä keinona yksityisten tavoitteitten saavuttamiseksi, ulkoisena välttämättömyytenä. (s. 9)

David Ricardo 

Marxin mukaan robinsonadi siis edellyttää sellaisen yhteiskunnan olemassaoloa, jossa yksilöllisyys on mahdollinen. Tällä Marx tarkoittaa tietenkin porvarillista, teollistunutta yhteiskuntaa. Smith, Ricardo ja muu 1700- ja 1800-luvun taloustiede olettavat, että tilanne, jossa ihminen elää yksinäisyydessä ja luonnon armoilla ja tekee tuottavaa työtä, on todellinen ja historiallinen. Marxin mukaan väite on yhtä naurettava kuin se, että sanottaisiin jonkun oppivan puhumaan ilman toisten seuraa. Marxin mukaan Smith ja kumppanit nielaisevat robinsonadien ideologian sellaisenaan. Lopulta käykin niin, että fakta - industrialistis-kapitalistisen maailman talous - käsitetään väärin fiktion - Robinson Crusoen ja kumppanien - takia.
Jean-Jacques Rousseau oli julkaissut vuonna 1762 suuren kasvatusopillisen romaaninsa Émile. Siinä hän ylistää Robinson Crusoeta ja yrittää esittää, että se olisi ensimmäinen kirja, jonka kasvatettava Émile lukee. Rousseaun mukaan Robinsonin tilanne opettaa Émilelle, miten elämään tulee kaikissa tilanteissa suhtautua - pitää kaiken aikaa ajatella olevansa yksinäisyydessä saarella. Émilestä tulisi näin tyystin korruptoitumaton yksilö, vapaa subjekti, jalo villi.

Daniel Defoe

Daniel Defoen alkuperäinen sankari on kulkenut aikamoisen matkan päästäkseen siihen, mitä Rousseau ajatteli. Rousseau tunsi romaanin (1719) ilmeisesti ainoastaan ranskalaisina käännöksinä. Niissä Crusoe saattoi haltioituneena huudahtaa: "Oi Luonto!" Defoen romaanissa ei tällaista luontosuhdetta kuitenkaan ole. Defoen Robinson tarkkailee kaikkea tyystin siltä kannalta, miten hän voisi hyötyä siitä. Hänelle saari ei ole kaunis sinänsä, se on vain keino selviytyä hengissä. Hänestä tulee kuitenkin ihminen, jota Rousseau haikaili: itsensä hallitseva subjekti, jota rappioittavat sivilisaation helyt eivät häiritse.

Crusoenkin olemassaolo reaalisessa maailmassa on häilyvää. Hänen nimensä on oikeasti Robinson Kreutznaer, mutta kuten hän romaanin alussa itse sanoo: "Englannissa tavallisen sanojen rappeutumisen takia sanotaan perhettämme nykyään Crusoeksi [---]" (s. 9; suomennosta muutettu). Kun hän joutuu saarelleen, hän varmistaa, ettei häntä näe kukaan. Hän sanoo:

Muurini valmistuttua ja tehtyäni sen ulkoapäin kaksinkertaiseksi kasaamalla siihen kiinni turvevallin vakuuttelin itselleni, että jos kohdalleni rantaan sattuisi tulemaan ihmisiä, he eivät huomaisi mitään asumuksen tapaista. (sama, 88)

Ranskalainen kirjallisuudentutkija Pierre Macherey huomauttaa ajatuksiaherättävästi, että kun Robinson viimein pääsee pois saarelta, tekstin normaali maailma palautuu ja on kuin Robinson ei olisi koskaan saarella ollutkaan. Romaani pettää näin alkuperäisen tarkoituksensa eikä saari, jolla Robinson tuli paremmaksi ihmiseksi, olekaan mikään alkuperäisen luonnollisuuden pesäpaikka, vaan Robinsonin uusi plantaasi, osa tämän omistuksia.

Kun Crusoe romaanin lopussa palaa Englantiin, hän sanoo: "Olin nyt saapunut matkojeni keskipisteeseen [---]" (s. 328). Tämän mukaan Crusoen matkojen keskipiste on niiden lopussa eikä niiden keskellä. Crusoen matkojen tärkein hetki on siis se, jolloin hän saapuu Englantiin ja ryhtyy kapitalistiksi. Kun Crusoen matkojen keskipiste on niiden lopussa, mukaan ei voida laskea aikaa, jolloin hän oli saarella, on vain seikkailut ennen sitä ja sen jälkeen. Ne hetket, jolloin Crusoen identiteetti on yksinäisyydessä saarella muodostunut, on siis pyyhitty pois ja identiteetti voi näyttäytyä historiattomana, ts. jo valmiina. Seikkailu saarella muuttuu siis fiktioksi, kuvitelmaksi.

Usein luullaan, että Defoen robinsonadi oli lajinsa ensimmäinen. Tämä on pötypuhetta. 1600-luvun aikana kirjoitettiin paljon kertomuksia ihmisestä, joka joutuu autiolle saarelle. Viittaan ohimennen Shakespearen Myrskyyn ja Grimmelshausenin Seikkailukkaaseen Simplicissimukseen, joissa kummassakin sankari tai sankarit joutuvat tai menevät yksinäiselle saarelle. On vieläpä väitetty, että Defoe olisi jäljitellyt erästä hollantilaista kirjailijaa, Hendrik Smeedsia, jonka kirja Krinke Kesmeksen seikkailuista ilmestyi vain yksitoista vuotta aiemmin kuin Robinson Crusoe.

Lisäksi 1600- ja 1700-luku olivat täynnä todellisuuspohjaisia robinsonadeja. Tunnetuin näistä on epäilemättä Alexander Selkirkin tarina yli neljän vuoden oleskelustaan Juan Fernandezin saarella. Kuuluisa lehtimies Richard Steele kirjoitti vuonna 1713 kertomuksen Selkirkin elämästä saarella. Tästä kertomuksesta löydämme melkein kaiken sen, minkä Defoenkin romaanista. Steele ylistää yksinäisyyden autuaaksitekevää vaikutusta. Steele kirjoittaa: "Tämän yksinkertaisen miehen historia tarjoaa huomattavan todistuksen siitä, että se mies on onnellisin, joka rajoittaa toivomuksensa luonnollisiin tarpeisiin [---]."

Emme kuitenkaan voi tietää, mikä on faktan ja fiktion suhde Selkirkin elämää kuvaavissa kirjoituksissa. On kuitenkin oletettava, että enemmän on fiktiota. Jo 1600-luvun aikana tosikertomusrobinsonadien piirteitä oli vääristelty, joko tahallaan tai tietämättä. Eräässä tyypillisessä kertomuksessa Kanadan rannikolla sijaitsevassa saaressa elää vaarallisia leijonia, joiden lihaa sankari sitten syö. Richard Steelen kirjoitus Selkirkistä tuskin poikkeaa yleisestä linjasta.

Kiiruhdan tekemään johtopäätökset. Hyväätekevän yksinäisyyden historia on fiktioiden historiaa. Daniel Defoen Robinson Crusoe on omaelämäkerran muotoon puettu fiktio, joka on ottanut mallia tosielämään perustuneista fiktioista ja jossa sankarin elämä muuttuu sekin lopulta fiktion sisäiseksi fiktioksi. Rousseau sitten taas luki tästä fiktiosta erilaisiin tarpeisiin tehtyjä muunnelmia ja väitti, että se olisi malli, jonka mukaan ihmisen olisi hyvä elää. Marx väitti, että koko juttu on pelkkää lumetta ja perustuu taloutta ja yhteiskuntaa koskevaan väärinymmärrykseen. Marx oli tietysti oikeassa - tähän palaan vielä lyhyesti. Jules Verne pyyhkii kaikilla pöytää ja toteaa partaansa naureskellen, että kaikki on pelkkää näytelmää.

Mitä Marxista? Hän oivalsi kaiken tämän Vernen tavoin. Hän ymmärsi, että on harhaa Rousseaun tavoin kuvitella, että ihminen voisi palata jonkinlaiseen luonnontilaan ja sitä kautta tulla paremmaksi ihmiseksi. Marx väittää, että länsimaisesta teollisesta subjektista ei voi puhua siten kuin robinsonadeissa ja näistä innoittuneessa taloustieteessä puhutaan. Marx oli ehkä kuitenkin väärässä. Eikö länsimaisesta teollisesta subjektista voidakin puhua juuri tällä tavalla juuri näiden kuvausten takia? Steele, Defoe ja tämän ranskantajat, Rousseau, Adam Smith ja David Ricardo takaavat sen, että länsimainen teollinen subjekti on sekä faktaa että fiktiota. Emme voi väheksyä kumpaakaan, emme tutkimuksen kohteena emmekä sen rakkauden, jonka kohdistamme kertovaan tekstiin.

Kiitos.

KIRJALLISUUS

TUTKIMUSKOHTEET

Daniel Defoe: Robinson Crusoe. (1719.) Suom. V. Hämeen-Anttila. 7. p. WSOY: Helsinki 1988.

Karl Marx: "Grundrissen" johdanto eli yleisjohdatus vuosien 1857-58 taloustieteellisiin käsikirjoituksiin. Suom. Antero Tiusanen. Kansankulttuuri: Helsinki 1975.

Jean-Jacques Rousseau: Émile eli kasvatuksesta. (1762.) Suom. Jalmari Hahl. WSOY: Helsinki 1933.

Jules Verne: Robinson-koulu. (1882). Suom. Valfrid Hedman. 5. p. Karisto: Hämeenlinna 1979.

MUUT MAINITUT KAUNOKIRJALLISET TEOKSET

René de Chateaubriand: Itinéraire de Paris à Jerusalem. (1811.) Teoksessa Chateaubriand: Oeuvres completes II. Gallimard: Paris 1969.

Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausen: Seikkailukas Simplicissimus I-II. Suom. Werner Anttila. Karisto: Hämeenlinna 1950.

William Shakespeare: Myrsky. (1611-12.) Teoksessa Shakespeare: Kootut draamat IX. Suom. Paavo Cajander. 3. p. WSOY: Porvoo & Helsinki 1950.

Jules Verne: Kapteeni Grantin lapset. (1867-68.) Suom. Eino Woionmaa. Karisto: Hämeenlinna 1989. Salaperäisen saaren seikkailuja I-IV. (1870.) Suom. Urho Kivimäki. 4. p. Karisto: Hämeenlinna 1977. Kahden vuoden loma-aika. (1888.) Suom. Anni Swan. 10. p. Otava: Helsinki 1990.

Johann David Wyss: Robinsonin perhe. (1812-13.) Suom. Irja Ratia. WSOY: Helsinki 1958.

FILOSOFISET SUN MUUT TEOKSET

René Descartes: Metodin esitys. (1637.) Metafyysisiä mietiskelyjä. (1641.) Teoksessa Descartes: Teoksia ja kirjeitä. Suom. J.A. Hollo. WSOY: Helsinki 1956.

Norbert Elias: The History of Manners. The Civilizing Process: Vol. 1. Transl. Edmund Jephcott. (1939.) Pantheon Books: New York 1982.

Yrjö Hirn: Valtameren saari. Suom. I. Havu. WSOY: Helsinki 1928.

Pierre Macherey: The Thematic Ancestor: Robinson Crusoe, liite esseeseen: Jules Verne: The Faulty Narrative. Teoksessa Macherey: A Theory of Literary Production. (1966.) Transl. Geoffrey Wall. Routledge & Kegan Paul: London 1986.

Karl Marx: Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa. Suom. O.V. Louhivuori, Tuure Lehén ja Mauri Ryömä. 2. p. Progress: Moskova 1974.

David Ricardo: Kansantalouden ja verotuksen periaatteet. (1817.) Suom. B. Tuunanen. WSOY: Porvoo ja Helsinki 1937.

Adam Smith: Kansojen varallisuus. Tutkimus sen olemuksesta ja tekijöistä. (1776.) Suom. Toivo T. Kaila. WSOY: Porvoo ja Helsinki 1933.