Jumalten tuho: Max Brand juopottelee

Max Brandista ei näytä olevan suomenkielistä hakusanaa, vaikka on häntä täälläkin luettu. Nämä viittaukset vanhoihin pulp-kirjailijoihin ovat vähän turhan osoittelevia. Ongelma tässä lyhyessä luvussa on myös se, että juuri kun action on päässyt käyntiin, se lakkaa lyhyellä ilmoituksella. 


 Novellin kuvitti Tähtivaeltajaa varten ystäväni Veijo Setälä, joka tuolloin työskenteli jossain porilaisessa mainostoimistossa. Nykyään Veijo on kohtuullisen tunnettu nykytaiteilija. Valitettavasti oma kappaleeni lehdestä on hukassa, joten en pysty skannaamaan Veijon kuvia. Muistutan kilpailusta; ohjeet voi vakoilla vaikka tästä. 

IV

Juoppo, Max Brand nimeltään, katseli El Topon katujen murskaamista talon korkeimmasta kerroksesta. Hän oli laittanut oven eteen ison barrikadin, joten zombieista ei ollut pelkoa.
Mitä saakelia se kääpiö selitti siellä saluunassa? Brand mietti. Jotain El Cucarachasta.. jotain vaatteiden pesusta.. ei helkkari...
Brand joi viskipullon tyhjäksi ja veti pistoolin taskustaan. Ei tässä kumminkaan eloon jäädä, hän sanoi itselleen ja vei piipun ohimolleen. Silloin hänelle välähti. Polta vaatteesi ja juo lehmien vettä! Niin se oli!! Juuri niin!
Brand heitti pistoolin alas kadulle, huusi "Jippii!" ja alkoi repiä barrikadia alas. Kun se oli tehty, hän avasi oven, ohitti kaksi zombieta ja juoksi alas. Brand riisuutui aivan alastomaksi, heitti vaatteet palavaan taloon ja juoksi juottoaltaalle. Vedessä kellui zombie, mutta siitä huolimatta Brand joi kulauksen.
Samassa zombiet katosivat johonkin, sekä kerran kuolleet että kaksi kertaa kuolleet. Avaruudesta tulleet painuivat alukseensa ja lensivät pois. El Topo tallusteli autiomaahan takaisin.
Kaupungissa olivat enää ihmiset, palaneet ja palavat talot, muutama ehjä talo, eikä muuta. Ihmiset katselivat ympärilleen etsien heitä uhanneita olioita, mutta ei näkynyt missään. Ainoat ruumiit kadulla olivat oikeita ihmisiä.
"Jippiiii! Olemme selvinneet!" Max Brand alkoi huutaa.
"Miten helkkarissa teit sen?" joku kysyi.
"Kyllä kannattaa pitää korvat auki!" Brand alkoi nauraa ja hyppiä.

Jumalten tuho: El Cucaracha

Tässä alkuperäisen, noin 25 vuotta vanhan "Jumalten tuho" -novellin kolmas luku kokonaisuudessaan. El Topo -viittaus lienee itsestäänselvä, mutta moniko tunnistaa, mistä outo jumaluus El Cucaracha on saanut nimensä? Se on jostain vanhasta Lucky Luke -albumista joka lienee vieläpä Morrisin käsikirjoittama. Sinijalat tulevat? En ole lukenut kyseistä albumia vuosikymmeniin, joten en osaa sanoa. - Luvun loppu on omituisen tylsä; myöskään en tiedä, miksi siinä on tekstiä hakasuluissa.

Muistutan kilpailusta, jossa voi voittaa Jumalten tuhon: lähetä sähköpostia osoitteella jumaltentuho@hotmail.com ja kirjoita otsikkoon "Jumalten tuho" ja viestikenttään nimesi ja osoitteesi. Julkistan voittajat tämän viikon perjantaina.

III 

Pieni meksikolainen oli ollut El Cucarachan edessä polvistuneena jo kolme minuuttia ennen kuin jumala huomasi hänet. "Lopettakaa soitto!" hän karjaisi yhtyeelle.
Meteli lakkasi heti ja El Cucaracha pyysi Flacolta anteeksi.
"Ei se mitään, El Cucaracha", meksikolainen sanoi ja nousi pystyyn. "Minulla on tietoja taistelun kulusta."
El Cucaracha innostui ja huudahti: "Anna tulla jo!"
"Suuri osa zombieista on jo kuollut - tai no, uudestaan kuollut -, mutta niin on myös suuri osa ihmisistä. Kaikki FBI:n agentit ovat kuolleet, joten heistä ei enää ole harmia. Otukset pääsivät kaupunkiin ja aloittivat heti tulituksen. Pian on Legbone City pyyhkäisty mielestäsi."
"Hienoa, hienoa. Siitä sitten vain El Topo mukaan."
"Heti, kunhan kerron muutkin uutiset."
"Niin?"
"Väitetään, että toiset jumalat olisivat äärimmäisen vihastuneita käytöksestäsi."
El Cucaracha räjähti nauramaan.
"Mutta El Cucaracha, se saattaa johtaa ikävyyksiin."
"Mihin? Siihen, että ne saakelin kusipäät, joilla ei ole mitään tekemistä, hyökkäävät kimppuumme?! Eihän ne mätäaivot muuta tee kuin lihovat niissä palatseissaan! Miten ne muka meille voivat jotain tehdä?! Sanopa se, pikku Flaco!"
Flaco oli hetken hiljaa, sitten hän sanoi: "En ole koskaan kuullut sinun kiroilevan, El Cucaracha."
Sen sanottuaan Flaco poistui. Hän kuuli vielä, kuinka yhtye sanoi, ettei se voi enää soittaa musiikkia tuollaiselle epäinhimilliselle jumalalle. Viimeinen, mitä Flaco kuuli, oli El Cucarachan vihanhuuto. Flaco meni nopeasti työhuoneeseen, jonka ainoana kalustuksena oli pari tuolia ja koko seinän peittävä koje. Flaco istuutui pienemmälle tuolille ja painoi punaista nappia, jolloin yhteen pienistä monitoreista tuli teksti ON.
Flaco veti yhtä vipua taaksepäin, painoi keltaista nappia ja veti mikrofonin eteensä. Hän napsautti sen päälle ja sanoi siihen: "El Topo, tule esiin! El Cucaracha tarvitsee apuasi!"
Autiomaan keskellä maa alkoi jyristä ja pian heikalla seisoi talonkokoinen peltomyyrä. "Niin?" se sanoi käännelle päätään puolelta toiselle.
"Legbone City täytyy tuhota."
 "Ja mitä minä teen?"
"Menet kaupunkiin, murskaat taloja ja möyhennät katuja. Ei muuta."
"Ja mikä on palkkani?"
"Saat kolmeksi kuukaudeksi ruoat suoraan toimitettuna."
"Kuudeksipa! Tiedät, että minun on vaikea löytää ruokaa."
"Hyvä on, kuudeksi kuukaudeksi. Menet kaupunkiin nyt heti." Flaco sulki mikrofonin ja sammutti kojeen. Hän lähti huoneesta ja palasi saliin, jossa El Cucaracha istui pää alas painuneena. "El Cucaracha, El Topo lähti kohti kaupunkia."
"Hyvä. Miten on sen armahduksen laita?"
"Armahduksen? Siis kaupunkilaisten katumus?"
"Aivan. Miten on sen laita?"
"Huonosti. Senhän kuuli vain yksi kaupunkilainen ja hänkin on melko varmasti kuollut."
"No, sitten riittää vain pelkkä antautuminen. Katuahan ehtii joskus toiste."
"Hyvä. Menen nyt tarkkailemaan tilannetta monitorista ja ilmoitan hetken päästä, mitä tapahtuu."
"Tee se. Ja ilmoita, että kaipaan jotain herkullista syötävää."
"Kuten?"
"Ehkäpä vain jotain keittoa ja leipää. Ja maitoa." "Ilmoitan." Flaco lähti salista hoitamaan hommia.
[El Cucaracha jäi saliin istumaan. Hän kaipasi räjäyttämäänsä yhtyettä takaisin ja hänellä oli vähän huono omatunto. Ehkä keitto auttaisi.]

Jumalten tuho: "Päähän sitten!"

Ensimmäisiä vertaisarvioita Jumalten tuhosta: ystäväni ja kollegani Jukka Halme luki kirjan jo ja kirjoitti näin: "Tykkäsin Jumalten tuhosta ihan oikeastikin, vauhtia piisasi ja henkilöhahmoihin tuli hyvin tuntumaa freneettisen väkivallan keskellä. Ja kukapa ei pitäisi kirjasta, jonka nimigalleria on tuollainen?" Kiitos, Jukka! Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jota kiitetään "freneettisen väkivallan kuvauksesta"!


Tässä taas alkuperäistä "Jumalten tuho" -novellia lähes 25 vuoden takaa. FBI-agentti Gruber ryhtyy tositoimiin yksin jäätyään. Viittaus toiseen tunnettuun pulp-kirjoittajaan Dalyyn on vähän turhan itsestäänselvä. Myöhemmin tein Dalysta pitkän hakusanan esikoisteokseeni Pulpografiaan. Idea nauloilla täytetystä haulikosta on pöllitty Ken Parker -sarjakuvasta. Ihan sarjakuvan peckinpahilaista freneettisyyttä ei tässä tavoiteta - mutta onneksi paikalle saapuu muitakin kuin vain tavanomaisia eläviä kuolleita...

Gruber katseli vihaisena Fordin katoamista. Hän ei voinut tehdä asialle mitään, sillä hänen panoksensa olivat loppuneet. Nyt hän raivasi tietään huitomalla konepistoolinsa tukevalla perällä zombieita päähän. Kun hän pääsi talon luo, hän mursi oven ja syöksähti sisään.
"Mitäs täältä haet?"
Gruber katsoi kysyjää. Tämä oli pitkä ja roteva mies, jolla oli viikset ja kädessään jämerä Colt. "Asetta, jolla voin murskata kuolleitten päitä."
"Päähänkö niitä pitää ampua?"
Gruber nyökkäsi. "No, miten on? Haluatteko tuhota zombiet?"
"Zombie? Sekö niitten nimi on?"
"Joo joo. Onko teillä haulikkoa? Ja nauloja?"
"Molempia, mutta mitä helkkaria niillä?"
"Naulat tekevät ilkeää jälkeä osuessaan kuolleen aivoihin."
"Helkkari, olisitte heti sanonut!" Mies ryntäsi pois eteisestä.
Gruber katsahti ulos ja huomasi zombien lähestyvän rikkinäistä ovea tuore liha mielessään. Nopeasti Gruber nappasi sateenvarjon ja työnsi sen zombien pään sisälle. Zombie horjui hetken ja kaatui vasten ovea. Se rämähti kokonaan auki. Kuolleet havaitsivat uuden syöntipaikan avautuneen ja puoli tusinaa kuollutta alkoi horjua kohti taloa.
"Zombiet tulevat!" Gruber huusi ja mies tuli juosten. Hänellä oli käsissään iso haulikko, naulapaketti ja kaksi 45-kaliiperista revolveria. Hän antoi haulikon ja naulat Gruberille, joka alkoi heti täyttää haulikon piippua.
"Päähän sitten!" hän huudahti miehelle.
Zombiet olivat enää parin metrin päässä. Gruber huudahti "Nyt!" ja miehet laukaisivat aseensa. Kolme kuollutta kupsahti maahan, mutta loput vain jatkoivat matkaansa. Miehet laukaisivat uudestaan ja loputkin kuolleet makasivat maassa.
"Sitten vain juostaan keskelle mylläkkää ja ammutaan niin saakelisti", Gruber sanoi ladatessaan haulikkoa.
"OK. Nimeni on Carroll John Daly."
"Frank Gruber."
Miehet kättelivät nopeasti, mutta lujasti. Sitten he juoksivat zombie- ja ihmislauman keskelle ammuskellen. Kun heidän aseensa olivat tyhjentyneet, Daly ja Gruber ryntäsivät saluunaan. Siellä makasi kuolleina sekä ihmisiä että jo kerran kuolleita. Joku muukin oli siis äkännyt päähän ampumisen olevan ainoa kunnon keino tappaa zombie.
"Ladataan aseet ja mennään uudestaan kentälle", Gruber sanoi ja kaivoi naulapaketin takkinsa taskusta.
Silloin saluunan yläpuolelta kuului mahtavaa jylinää, joka voimistui koko ajan.
"Mitä helvettiä?" Daly ihmetteli.
"Ulos ja äkkiä!" Gruber huudahti ja ryntäsi ulos. Daly seurasi perässä. Miehet katsahtivat taivaalle ja näkemänsä takia juoksivat vastapäiseen taloon.
Saluunan päälle laskeutui valtava pilvi. Saluuna hajosi ryskyen pilven alle. Kului hetki ja pilvi hajosi tuulen mukana.
Esiin tuli jättiläiskokoinen lautanen, jossa oli ikkunoita ja siivekkeet toisessa päässä.
 "Voi helvetti!" Daly huudahti Gruberin tyytyessä hieromaan silmiään. Lautasen kyljestä aukeni luukku, josta työntyi esiin tasanne ja sitä pitkin maahan lyllersi kolme kauhistuttavaa otusta. Ne olivat ruskean karvan peittämiä limamöykkyjä, joitten silmät sijaitsivat kolmisenkymmentä senttiä pitkien letkujen päissä ja joitten luurankomaisissa käsissä oli valkoisia kolmioita. Niistä lähti kaiken tuleen sytyttäviä säteitä. Kukaan ei voinut otuksille mitään, ne sytyttivät tuleen sekä ihmisiä että zombieita.
"Saakeli!" Daly huudahti. "Minä kun en aio jäädä tänne joittenkin limakasojen käristettäväksi tekemättä mitään! Kaveri, nyt tehdään uroteko!" Daly latasi pistoolinsa ja tökkäsi toiselle Gruberia olkapäähän. "Raukka!" hän huudahti.
"Ja Frank Gruberhan ei raukka ole!" Sanojaan tehostaakseen FBI:n agentti latasi molemmat piiput täyteen nauloja.
"Nyt mennään, perkele!" Daly karjaisi jotain, Gruber teki samoin ja miehet juoksivat ulos kohti otuksia. Päästyään tarpeeksi lähelle ja laukaisivat aseensa.
Kuului pari ulvahdusta, yksi otuksista kaatui, yksi alkoi vuotaa keltaista mönjää kaatumatta, ja viimeinen otus hiillosti Gruberin ja Dalyn aseellaan.

Jumalten tuho: FBI-agentit Gruber ja Latimer

Alkuperäisessä Jumalten tuhossa päähenkilöinä oli kaksi FBI-agenttia, jotka joutuvat Arizonan perukoille viinan salakuljettajan perässä - tämän nimi on Paul Cain. Vanhaa pulp-viihdettä tunteva tunnistaa nimet nopeasti, ja saman idean pidin myös romaanissa, vaikka tapahtumat siirsinkin Suomeen.


Tässä novellin toisen luvun alkua - jälleen kerran pyydän muistamaan, että kyse on 16-vuotiaan kirjoittamasta tekstistä, jota ei ole kertaakaan editoitu. Muistutan vielä kilpailusta, jossa voi voittaa itselleen Jumalten tuhon (romaanin siis): lähetä sähköposti osoitteeseen jumaltentuho@hotmail.com, kirjoita otsikoksi "Jumalten tuho" ja viestikenttään nimesi ja osoitteesi. Arpa ratkaisee! Tulokset julkistetaan ensi viikon perjantaina.

II

Yöllä Legbone Cityn kadut olivat tyhjiä. Ihmiset olivat kotonaan irstailemassa.
Vain yhdellä sivukadulla oli jotain. Sen täytti melkein kokonaan musta Ford vuosimallia 1929. Autossa istui kaksi miestä. Molemmilla oli päällään poplarit ja vierellään Thompson-konepistoolit.
"Aika omituinen keikka", toinen miehistä sanoi.
"Joo."
"Onko sitä konjakkia vielä jossain?"
Toinen mies pudisti päätään. Autoon tuli hiljaisuus.
"Hei, Frank, katso!" ensimmäiseksi puhunut huudahti.
Kadulla käveli pitkätakkinen mies katse maahan luotuna.
 "Jompikumpi niistä", Frank sanoi. Miehet ottivat konepistoolit ja pujahtivat hahmon perään. He hiipivät hetken miehen perässä, sitten he poistivat varmistimet.
Mies kuuli kilahdukset ja kääntyi. Hän sai luotiryöpyn vatsaansa ja lennähti maahan.
"K-keitä t..te o-let..te?" mies kysyi viimeisillä voimillaan. Toinen miehistä vilautti nopeasti kiiltävää merkkiä ja sanoi: "FBI:n agentit Jonathan Latimer ja Frank Gruber. Sinä kai olet toinen niistä trokareista?"
"E...en.. O-olen S-Sam S..Spa..de..." Mies korahti kerran ja kuoli.
"Perhana! Väärä mies!" Latimer puuskahti ja potkaisi ruumista. "Mitäs me nyt tällä teemme?"
"Viedään se tuonne kujalle", Gruber sanoi.
Agentit raahasivat Sam Spaden läheiselle kujalle, jättivät sinne ja palasivat istumaan autoon. Varttitunnin päästä auton ohitti kaksi omituista horjuvasti kävelevää ihmistä.
"Mitä helkkaria?" Latimer mutisi.
"Jotkut olivat olevinaan vitsikkäitä", Gruber sanoi ja virnisti ikäänkuin se olisi ollut vitsikästä.
"Niin kai sitten. Anna konjakkia."
"Sehän loppui jo ennen kuin tapoimme sen Spaden."
"Voi paska."
Hetken päästä samat horjuvat ihmiset ohittivat auton uudestaan. Tällä kertaa he huomasivat auton ja alkoivat lähestyä sitä.
"Mitähän ne aik... Voi helvetti! Tuolta toiselta puuttuu silmät!" Gruber huudahti. "Eläviä kuolleita!"
Agentit eivät jääneet pällistelemään tyhjiä silmäaukkoja, vaan nopeasti ottivat aseensa, asettuivat avattujen ovien taakse ja alkoivat ampua. Elävät kuolleet eivät näyttäneet piittaavan luodeista lainkaan. Vasta kun Latimer ampui toisen ruumiin pään läpi viitisen luotia, se kaatui maahan päästäen rujon korahduksen. "Ammu päähän, perkele!" Latimer huusi innostuneena.
Gruber teki niin ja pian toinenkin ruumis makasi maassa. "Zombie... Sehän se nimi oli?" Gruber kysyi tökkien mätiä ruumiita Thompsoninsa piipulla.
"Joo. Elävä kuollut."
"Eihän niitä pitäisi olla olemassa."
"Niin kuin näkyy, onhan niitä." Latimer potkaisi silmätöntä kuollutta. "Mutta miten se on mahdollista?"
"Isoäiti kertoili juttuja siitä, kuinka hän tapasi kuolleen veljensä ruumiin kävelemässä kyläraitilla."
"Miten se tähän liittyy?"
"Ei kai mitenkään." Latimer kaivoi takkinsa taskusta tupakka-askin ja alkoi poltella.
Gruberkin kaivoi povitaskuaan ja veti esiin litteän pullon, aukaisi korkin ja joi kulauksen. "Hei! Sanoit, että konjakki on loppu!"
"Tämä onkin viskiä. Aitoa skottipoikien kamaa." Gruber virnisti niin leveästi, että auto olisi mahtunut suusta sisään.
"Anna huikka."
Gruber ojensi pullon Latimerille. Tämä kohotti pullon huulilleen, joi pari kulausta, henkäisi syvään ja palautti pullon.
"Aika tuhtia ainetta", hän sanoi ja henkäisi toisen kerran. Gruber nyökkäsi ja sulki korkin.
Laitettuaan pullon povitaskuunsa hän huudahti Latimerin kanssa samaan aikaan "Cadillac!" ja hyppäsi penkilleen. Latimer pisti auton liikkeelle ja ajoi mustan Cadillacin perään. Gruber veivasi sivuikkunan auki, työnsi konepistoolin ulos ja ampui pitkän sarjan. Cadillacin takalasi hajosi ja esiin työntyi Brossberg-pumppuhaulikko. Siitä lähti kolme luotia kohti Fordia. Gruber ampui toisen sarjan. Nyt Cadillacin vasen takarengas puhkesi ja Brossbergin käyttäjä sai luodin otsaansa ja ase katosi ikkunasta.
"Tiukkaa!" Latimer huudahti Gruberin ampuessa kolmannen sarjan. Cadillac menetti suuntansa ja ajoi päin taloa. Talo romahti ja Cadillac räjähti.
Latimer pysäytti auton nauraen. Hymy hyytyi nopeasti, kun talon raunioista syöksyi ulos pitkä mies ampuen konepistoolilla sarjoja kohti Fordia. Mies juoksi vastapäiseen latoon.
"Taisi olla Paul Cain. Lester Dent on poissa pelistä", Gruber sanoi ja kaivoi pullon esiin.
 "Entäs tuo Cain? Mitä hänelle teemme?"
"Ammumme tietysti ja painumme kotiin."
"Miten? Mies on tuolla ladossa ja kun menemme lähelle, saamme napit otsiimme."
"No mitäs, hiivimme noitten katosten alla ja sytytämme ladon tuleen. Miehen on pakko tulla jotain kautta ulos ja silloin painamme liipaisimia."
"Kuulostaa helpolta."
"Okei, mennään sitten."
Gruberin laitettua viskipullonsa povitaskuun agentit riensivät talon katoksen alle ja alkoiva kävellä kohti latoa.
"Aika omituista, etteivät ihmiset ole tulleet pällistelemään tulipaloa", Latimer sanoi.
 "Irstailemassa kaikki. Kyllä he sitten huomaavat, kun kaupunki on tuhkana."
Miehet saapuivat ladon viereen. Gruber pyysi tulitikkuja. Latimer kaivoi taskujaan ja antoi Gruberille askin. Tämä sytytti yhden tikun ja heitti sen ovesta olkien sekaan. Hän sytytti toisen ja heitti senkin sisälle.
 "Nyt vain odottelemme", Gruber sanoi ja kääntyi.
Samassa ikkuna hajosi ja Latimerin pään läpi tuli luotiryöppy. Gruber huusi jotain ja ampui ikkunasta sisälle pitkän sarjan. Kuului korahdus, kolinaa ja kova rysähdys. Gruber kurkisti sisään pitäen konepistoolia laukaisuvalmiina. Cain makasi lattialla kuolleena.
Gruber huoahti ja kaivoi pullon esille. Hän joi kulauksen ja tuumi: Alkaa käydä paikat kuumiksi. Parasta lähteä koko kyläpaskasta veks. Gruber pisti pullon takaisin taskuun ja silmäsi ympärilleen.
Kauhukseen hän näki, kuinka elävät kuolleet kävivät hyökkäykseen. Ne horjuivat päin ovia, hajoittivat ikkunoita ja murtautuivat syömään ihmisiä, jotka olivat niin humalassa, etteivät tajunneet, mitä tapahtui.
Gruber valmistautui rikkomaan viereisen talon oven päästäkseen linnoittautumaan, kun hän kuuli takaansa kolinaa ja kilahduksen. Hän käännähti ampuen ja hyppäsi seinän taakse. Paul Cainin ampuma luotisarja meni ohitse.
Paskan marjat, Gruber tuumi ja alkoi hitaasti ryömiä kohti viereistä taloa. Sen luo päästyään hän pomppasi ylös ja murtautui sisälle. Cain perhana ei kuollutkaan. Gruber sytytti tupakan ajatellessaan äsken tapahtunutta.
Samassa portaita alas horjui humalainen mies, jolla ei ollut yhtään vaatetta yllään ja jonka penis punoitti. "Mitäsh shä jhätkä theeth?" mies sopersi.
"Keräilen harvinaisia hyönteisiä."
"Thäälhäksh sä niithä luuleth löytäväsh? Häh?"
"Olen jo löytänytkin."
"Jaahah, vhai niinh. Nhäytäs vähän." Mies alkoi tulla Gruberia kohti.
Gruber huitaisi miestä Thompsonilla ja ärähti: "Painu jätkä vetämään käteesi!"
"Jumalhaut, jhätkä, ny shaat thurpiis!" Mies horjui Gruberin luo ja yritti osua tätä keskelle naamaa. Gruber väisti lyönnin ja potkaisi miestä mahaan. Mies käpertyi ja kaatui lattialle.
Jokin törmäsi oveen. Gruber käännähti ja ampui sarjan sisälle pyrkineen zombien päähän.
Portaita alas juoksi alaston nainen, hänkin sikahumalassa. "Johnnie!" hän huudahti nähtyään lattialla makaavan miehen ja ryntäsi tämän luo.
 "Viekää se saakelin juoppo muualle!" Gruber huudahti.
"Kukash te oikein olette?" nainen kivahti ja otti kukkaruukun käteensä.
"Joulupukki!"
Samassa ikkunat särkyivät ja Gruberin kurkkuun tarttui kaksi limaista kättä. Agentti ampui kädet poikki, kierähti ja ampui zombien pään läpi pari luotia. Gruber katsahti naista. Tämä oli pyörtynyt.
Samaan aikaan yläkerrasta juoksi alas toinen, yhtä alaston nainen. Hänkin pyörtyi nähdessään kaksi veristä ja mätää kättä lattialla. Saakelin idiootit, Gruber kirosi mielessään ampuessaan kadulla hortoilevia kuolleita.
Mutta mistä helkkarista noita otuksia oikein riittää? Varmaan koko hautausmaa on paikalla.
Yläkerrasta tuli vielä yksi mies ja näki kaikki kolme ihmistä lattialla makaamassa. Hänen silmiinsä syttyi vihainen kiilto ja hän hyppäsi Gruberin kimppuun. Molemmat kierivät ulos.
"Hullu! Hullu!" Gruber huusi ja löi miestä leukaan.
Mies kaatui ja kirkaisi jouduttuaan zombien käsiin. Gruber poimi konepistoolinsa maasta, ampui zombien ja juoksi vastapäiseen taloon.
Paul Cain, kuolleeksi luultu viinatrokari, ammuskeli rikkinäisestä ikkunasta eläviä kuolleita ja katseli kaihoisasti FBI:n Fordia, joka oli vielä aivan ehjä.
Tuonne kun pääsisi, Cain ajatteli.
Sitten hän katsoi tilaisuutensa tulleen. Zombiet olivat jo ohittaneet auton tai kadonneet taloihin. Cain kompuroi ulos talosta, otti Latimerin maassa makaavan konepistoolin ja alkoi raahautua kohti mustaa autoa. Hän ei ollut joutunut yhdenkään zombien hyökkäyksen kohteeksi päästyään Fordin luokse. Cain nauroi ja avasi oven. Hän istuutui penkille ja sulki oven. Cain katsahti hieman auton mittaristoa ja alkoi sitten pistää autoa tottuneesti liikkeelle, vanha autovaras kun oli.
Kun Fordin moottori jyrähti käyntiin, Cain heilautti kättään ja ajoi pois Legbone Cityn mylläkästä.

Alkuperäinen psykobilly- ja El Topo -henkinen Jumalten tuho

Tästä alkaa alkuperäinen "Jumalten tuho". Ollaan Jodorowskyn El Topo -elokuvan maisemissa, höystettynä psykobilly-mystiikalla ja Speden länkkärien huumorilla.

Novelli ilmestyi Tähtivaeltajan numerossa 4/1988, kun olin vasta 16. Novellin ensimmäisen version olin kirjoittanut jo reilua vuotta aikaisemmin. Muistan jaelleeni sen kopioita alkukeväällä 1987, jolloin olin koulun TET-jaksolla Porin kaupunginkirjaston musiikkiosastolla. Olin kopioinut novelleja isäni työpaikalla Satakunnan Työn painossa. Tähtivaeltajaankin teksti ei mennyt kertaheittämällä, vaan sitä piti kirjoittaa moneen kertaan uudestaan - kiitos siis Toni Jerrmanille, että tätä nyt kehtaa edes tällä tavalla levittää. Toni myös kyseli kommentteja tekstistä muiltakin, muistan että ainakin P. A. Manninen siitä sanoi sanansa. Hän toivoi, että mukana olisi kaiken muun lisäksi vielä merirosvoja - ja ehkä dinosauruksiakin...


Novellin jotkut versiot olivat hyvin erilaisia kuin tämä, julkaistu versio. Kerron novellista lisää tulevien postitusten myötä - tai oikeastaan siitä prosessista, jossa siitä kasvoi kokonainen romaani. Mutta tämän ensimmäisen postauksen myötä julistan suuren kilpailun alkaneeksi: jaossa on kolme kappaletta Jumalten tuho -romaania. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin lähettää sähköposti osoitteeseen jumaltentuho@hotmail.com. Kirjoita otsikoksi "Jumalten tuho" ja viestikenttään nimesi ja osoitteesi. Voittajista ilmoitetaan tässä blogissa viikon päästä perjantaina (eli 16.3.), ja kirja tulee perässä postilla. No niin, sitten vain lukemaan noloa teinipojan tekstiä! (Kylläpä tekee mieli editoida melkein 25 vuotta vanhaa tekstiä...)

I 

Ratsastajia oli kaksi. Metrin korkuinen meksikolainen ratsasti ponilla ja piteli päänsä yllä kukallista sateenvarjoa. Laiha neekeri istui laiskannäköisen muulin päällä ja soitteli kitarallaan harrasta melodiaa.
Ratsut jolkottivat pitkin Legbone Cityn ainoata katua ja pysähtyivät saluunan eteen. Ratsastajat kapusivat alas, sitoivat ratsujensa kuolaimet tolppiin ja nousivat portaille.
"Tuosta saat! Ja tuosta!" Kuului läjähdys ja mies lensi horjuen ovesta ulos. Hän katsahti neekeriin ja meksikolaiseen, iski silmää ja ryntäsi takaisin sisälle. Kuului uusi läjähdys ja mies lensi ulos jääden nyt makaamaan hiekalle.
"Pöyristyttävää!" meksikolainen huudahti. Hän nyökkäsi ja he menivät sisälle.
Kitara napattiin heti neekerin käsistä ja lyötiin hänen päähänsä. Meksikolainen kavahti seinää vasten miesten alkaessa potkia neekeriä vatsaan. Koko saluuna oli täyden kaaoksen vallassa. Kaikki hakkasivat toisiaan vahingoista ja ihmishengistä välittämättä. Tätä touhua säesti alastoman tytön laulunhoilotus.
Meksikolainen mietti kuumeisesti, miten saisi tärkeän viestinsä huudettua metelin ylitse. Se oli mahdotonta, kukaan ei olisi siihen pystynyt, mutta meksikolainen päätti yrittää. "Kuunnelkaa kaikki!!!"
Turhaa, aivan kuin olisi yrittänyt pysäyttää pillastunutta hevosta sokerinpalalla.
Meksikolainen huusi lujempaa, mutta samalla tuloksella. Samassa hänen viereensä läjähti yksi humalaisista tappelijoista. Hän yritti nousta, mutta meksikolainen tarttui häntä kauluksesta ja sopotti suoraan tämän korvaan: "Legbone City on niin syntinen paikka, että El Cucaracha tuhoaa koko kaupungin. Jos haluatte katua, niin polttakaa vaatteenne ja juokaa lehmien juottovettä!"
Mies katseli meksikolaista ihmeissään.
"Tajuatko?!" tämä kivahti. "Polttakaa vaatteenne ja juokaa lehmien vettä!"
"Joo joo", mies mumisi ja ryntäsi uudestaan tappelun keskelle.
Meksikolainen juoksi nopeasti ulos saluunasta ja irrotti molemmat ratsut. Hän kapusi poninsa selkään ja karautti ulos kaupungista muulin seuratessa perässä. Meksikolainen pysäytti ratsut vasta pari kilometriä autiomaassa ratsastettuaan. Hän ohjasi ponin ja muulin kaktusten kehystämän aukion keskelle. Tupsahdus ja aukio oli taas tyhjä.
Meksikolainen ratsuineen ilmestyi suureen, haisevaan talliin. Meksikolainen hyppäsi alas ja sanoi tallirengille: "Fred tapettiin, mutta muuli seurasi perässä. Pidä siitä hyvä huoli."
Meksikolainen ryntäsi ulos lannanhajusta, käveli läpi yksinkertaisen työhuoneen, läpi ison ruokailusalin, läpi kukkatarhan ja saapui kullalla ja marmorilla päällystettyyn saliin.
Meksikolainen ohitti lavan, jolla peuhasi ja metelöi kolmimiehinen yhtye pystytukat heiluen, ja meni salin perällä olevan valtaistuimen eteen. Istuin oli tehty platinasta, oli kolme metriä korkea ja siinä istui viisi ja puoli metriä pitkä ihmishahmo. Meksikolainen polvistui hetkeksi. Jättiläinen viittasi yhtyettä lopettamaan ja kysyi: "No, Flaco, miten meni matkanne siihen rappion pesäpaikkaan?"
"Huonosti, erittäin huonosti. Kaupunkilaiset tappoivat Fredin ja vain yksi ainoa kaupunkilainen kuuli varoituksen."
Jättiläinen hieroi leukaansa. "Luulen, että meidän pitää tuhota kaupunki ilman omantunnon tuskia. Emme voi sallia sellaisia ihmisiä tulevassa El Cucarachan kaupungissa."
"Olen täysin samaa mieltä, El Cucaracha."
"Nousepa tänne polvelle, niin suunnitellaan jotain tehokasta."
Meksikolaisen kiivetessä tikkaita pitkin ylös El Cucaracha käski yhtyettä aloittamaan uudestaan. Kun raju syke alkoi jälleen, jumala sanoi hymyillen: "Oli oikein hyvä idea tuottaa näitä tulevaisuuden yhtyeitä soittamaan minulle. Esimerkiksi tämä Batmobile on todella hieno, vai mitä?"
Meksikolainen nyökkäsi innoissaan. Ja sitten molemmat alkoivat puhua, esitellä ideoita, kuiskutella, naureskella remakasti ja olla ilkeitä ja hulluja.
Pian pirullinen suunnitelma oli valmis toteutettavaksi...

Jumalten tuho Jokioisten vankileirillä

Seuraavassa poistetussa kohtauksessa - joka on viimeinen, jonka postaan - tavataan monta Jumalten tuhon keskeistä henkilöä: Abaddon-niminen nainen, jonka roolia tarinassa tässä vielä epäillään, sekä Pettersson, Jokioisilla olevan salaperäisen vankileirin johtaja. Haveri-niminen vartija sen sijaan taisi lentää kokonaan pois, vaikka muutamia luolamiehen näköisiä tyyppejä kirjassa edelleen on. En kerro tästä kohtauksesta sen enempää. 
Minulta kysyttiin, miksi olen postannut näitä poistettuja kohtauksia, epäiltiin, että olen jotenkin harmissani siitä, että näitä kohtauksia ei käytetty. Ei missään nimessä. Siihen on syynsä, että näistä kohtauksista yhtään ei käytetty lopullisessa kirjassa. Niissä on joko ylisanaisuutta tai kohtaukset ovat liian pitkitettyjä (mitä esimerkiksi alla oleva on) tai ne eivät ole enää sopineet mukaan (edellinen kahvilassa tapahtunut kohtaus). Kuten tiedetään, minkä tahansa tekstin lyhentäminen yleensä tekee niille hyvää. 
Osittain kyse on tietenkin siitä, että haluaisin, että kaikki kirjoittamani jotenkin säilyy ja näkyy kaikille mahdollisille halukkaille, mutta tietysti myös siitä, että näiden avulla olen koettanut herättää kiinnostusta kirjaani kohtaan. Kaikissa poistetuissa kohtauksissa näkyy jotain kirjalle tyypillistä, ominaista tai keskeistä. Idean siitä, että pr-mielessä postaa poistettuja kohtauksia, tuli itse asiassa zombikirjailija Jonathan Maberrylta, joka teki uusimman romaaninsa kanssa saman tempauksen - Maberry tietysti painii ihan eri luokassa kuin minä, ainakin myynnillisesti  (ehkä kirjallisestikin, vaikka onkin sitoutuneempi nykyiseen trilleritraditioon kuin minä). 
Tiivistetysti ajatus on se, että poistetut kohtaukset ovat jonkinlainen bonus, joka houkuttelee kirjan ääreen. Toivottavasti näin on käynyt! 

”On se tappaja mikä tahansa, niin kyllä jumalauta haulikonluodit sen tuhoavat!”
Puhuja oli yksi luolamiehen näköisistä vartijoista. Punatukkainen mies, jonka nenää oli muotoiltu joskus edellisellä vuosisadalla. Miehen alahuuli roikkui pitkällä alhaalla eikä tehnyt häntä yhtään älykkäämmän näköiseksi.
Tanner käänsi päätään. "Mikä sinun nimesi on?"
"Häh? Haveri."
"Haveri, kuuntele kun sanon", Tanner sanoi.
"Häh?"
”Minä olen nähnyt sen. Haulikonluodit eivät tapa sitä. Eivät jumankauta pure vitun vertaa.”
"Mikä jumalauta se sitten oikein on? Itse perkele vai?" Haveri ähkäisi.
"Ei, se ei ole itse perkele", Abaddon puuttui puheeseen Tannerin takana. "Se on jotain paljon pahempaa. Uskokaa minua, kun minä sanon."
Hikoilevan vartijan katse harhautui Abaddonin pystyille rinnoille.
Tannerinkin oli vaikea olla katsomatta niitä. Hän huomasi toivovansa, että olisi kuumempi ja nainen hikoilisi, mutta naisen iholla ei näkynyt minkäänlaisia länttejä.
”Niin että se on joku kummitus vai? Ei kummituksia ole olemassakaan, mammakin sen jo saakeli sanoi. Minä näytän sille tappajalle, minä käyn nitistämässä sen”, Haveri höpötti ja otti askeleen kohti ovea.
”Siihen vaaditaan jotain muuta kuin aivokääpiö, jolla on lihakset”, Tanner sanoi.
”Pidä saatana huoli omista asioistasi. Äläkä ikinä tule vastaan kadulla.”
”Etkö keksi mitään omaperäisempää?” Tanneria kyllästytti ja viinan puute nakutti hänen takaraivossaan.
Haveri kääntyi Petterssoniin päin. ”Hei pomo, jos minä käyn nappaamassa sen tappajan kiinni, keksitään sille varmaan joku sopiva rangaistus.”
Työleirin johtajan suu aukesi, hän oli hetken ajan sanoa jotain Haverille. Pidä suus kiinni tai jotain sinne päin. Mutta sitten hän sanoikin: "Totta, kyllä me jotain keksimme." Petterssonin silmiin tuli hullu kiiltävä katse.
Haveria alkoi naurattaa. Turpea alahuuli roikkui melkein leuassa kun miehen suu aukeni hörönauruun.
"Mistä helvetistä te puhutte?" Tanner ihmetteli, mutta Pettersson ja Haveri eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota.
”Siltä voisi kaivaa aluksi silmät ulos.” Näytti siltä kuin  Petterssonin suupielistä tulisi vaahtoa.
”Ihan niin kuin siltä…” Haveri aloitti, mutta Pettersson iski kätensä jättiläisen suulle.
"Miltä?" Tanner kysyi.
"Ei miltään", Pettersson sanoi yhtäkkiä, pyyhkäisi suutaan vain kuin yrittäisi saada vaahtoa pois. "Ei miltään. Ei yhtään miltään."
"Entä keneltäkään?" Tanner sanoi.
Kun Pettersson eivätkä Haveri vastanneet, hän jatkoi: "Mitä helvettiä te täällä oikein teette vangeille?" 
"Emme mitään, mitä Suomen laki ei sallisi", Pettersson sanoi.
Hälli kopautti Tanneria olalle. "Meillä on tässä akuutimpikin ongelma. Puhutaan vangeista joskus toiste."
Tanner rykäisi ja pureskeli huuliaan. "Hyvä on. Hyvä on." Hän katsoi mustaa naista. "Mitä ehdotat?"
Abaddon vetäisi Tanneria takista ja sanoi: "Tule tuonne syrjempään." Tanner seurasi naista aulan nurkkaan, ja nainen sanoi: "Minä olin tosissani. Minä olen Helvetin enkeli. Manalan. Lucifer, Saatana on minun pomoni. Minä taistelen Jumalaa vastaan, oikeastaan tälläkin hetkellä."
Tanner rypisti kulmiaan epäuskoisesti. Hänen alkoi taas tehdä mieli viinaa. Mikään viina ei tosin enää sulattaisi möykkyjä hänen vatsassaan.
"Tiedän, että sinun on vaikea uskoa minua, mutta näithän sinä sen tappajan."
"Ei näyttänyt Jumalan soturilta."
"Minulla ei ole aikaa selittää tämän enempää, mutta usko minua, kun sanon, että minä olen tässä hyvien puolella." Abaddon piti lyhyen tauon ja sanoi sitten: "Jos minä siunaan aseet, minun on pakko viedä ne Helvettiin."
Tanner pureskeli leukojaan. Sitten hän sanoi: "Hyvä on, tee se sitten. Mutta nopeasti."

Jumalten tuho: forssalaiset poliisit Tanner ja Löfberg

Jumalten tuho sijoittui alun perin Yhdysvaltoihin Arizonaan, aitoon pulp-lehtien ja gangsterien aikakauteen, jossa Thompson-konepistoolit ja pumppuhaulikot olisivat olleet kuin kotonaan. Päätin kuitenkin jossain vaiheessa, että tarinan pitää sijoittua Suomeen. Vaikka tehtävä olisi hankalampi, kirjalla olisi enemmän kaikupohjaa lukijoiden keskuudessa - ja nythän ainakin Forssassa on herännyt kiinnostusta kirjaa kohtaan! Kustantajani oli tosin sitä mieltä, että alun alkaen sangen riehakkaasta teoksesta tulisi näin välittömästi vakavampi, mutta päätin ottaa riskin.

 Tässä kuitenkin kohtaus, joka olisi toiminut Arizonassa, mutta ei enää 1920-luvun Forssassa. Kirjani päähenkilöistä kaksi, poliisit Tanner ja Löfberg (päähenkilön nimi oli Tanner muuten jo arizonalaisessakin versiossa), käyvät siinä kahvilassa ja hermopaine alkaa kasautua kohtuuttomasti. Muutin kohtauksen vielä niin että se sijoittui Suomeen, mutta sitten kohtaus sellaisenaan alkoi tuntua liian anakronistiselta: amerikkalaistyyppinen diner Forssassa? (Olkoonkin että toinen poliiseista syö puuroa.) Kohtauksessa tavataan myös yksi sivujuonista: Tannerin vaimo on lähtenyt Pariisiin lipevän taiteilijan matkassa.


Tanner onnitteli itseään, kun takintaskusta oli löytynyt tyhjä taskumatti. Luukkasen isoja pulloja ei olisi pystynyt piilottelemaan pöydän alla.

”Avioliitto ei ehkä pidennä kenenkään ikää, mutta saa tuntumaan siltä." 

 Tanner tyhjensi kupin eikä sanonut mitään. Poliisien eteen iskettiin lautaset. 

Löfberg oli ottanut pelkkää puuroa ja lasin maitoa. Syöminen teki hyvää, varsinkin kun sen sai tehdä hiljaisuudessa. 

Tannerin maha ei pulissut enää, kun hän työnsi sinne paksua kastiketta ja perunoita. Hän pyysi ohikulkevalta tarjoilijalta lisää kahvia. Hän katseli kahvipannu kädessään kulkevaa nuorta neitiä, jonka hilkka oli hiukan vinossa. 

Ei ollenkaan niin kaunis kuin Tannerin vaimo. Kukaan ei ollut. 

”Minä pidän muijan kurissa ja nuhteessa. Se muija ei lähde mihinkään.” 

Se oli viimeinen pisara. Tannerin haarukka putosi pöydälle ja hän vetäisi virka-aseensa kainalokotelosta ja työnsi sen Löfbergin naaman eteen. ”Nuo jutut loppuvat nyt.” 

Löfberg nosti kätensä eteensä. ”Hei hei hei Tanner, rauhoitu vähän, ei ollut tarkoitus, minä lopetan”, hän sopersi. 

Joku huusi: ”Soittakaa poliisi!” 

Tanner piti asetta paikoillaan. Hänen teki mieli läväyttää lihavan poliisin aivot seinälle. Iso hikipisara valui pitkin Löfbergin otsaa. Löfberg hikoili aina. Mutta Löfbergin silmät olivat lisäksi laajentuneet. 

Tanner laski aseensa ja laittoi sen takaisin koteloon. 

”Voi Jeesus”, Löfberg sanoi. 

”Me olemme poliiseja”, Tanner huusi kahvilan muille asiakkaille. ”Ei syytä huoleen. Jatkakaa.” 

Löfberg ei pystynyt enää syömään. Hän tökki ruokaansa lautasella. Tanner lopetti annoksensa hyvällä ruokahalulla ja tilasi vielä yhden kupin kahvia. Kun hän joi viimeisiä suullisia, hän sanoi Löfbergille äänellä, jonka rauhallisuus oli hänelle itselleenkin yllätys: ”Meillä ei ole mitään. Sen kaverin murhaa ei ole nähnyt kukaan.” 

Löfberg ei vastannut. Hän vain tuijotti lautastaan eikä uskaltanut nostaa katsettaan. 

”Minä pelkään, että tässä on asialla on joku tosi paha sekopää”, Tanner jatkoi ja pyyhki huuliaan lautasliinalla. ”Toivottavasti se saadaan kiinni ennen kuin tulee lisää ruumiita.”

Paavi ja Jumalten tuho

Katolinen kirkko, Vatikaani ja paavi ovat olleet mukana Jumalten tuhossa jo pitkään, mutta lopullisessa versiossa kaikkien rooli on pienentynyt. Tässä kohtaus, jossa Saatana puhuu tapahtumahetken paavin kanssa ja yrittää saada hänen kauttaan yhteyden Jumalaan. Olen poistanut viittaukset kirjan keskeiseen mysteeriin. Lopullisessakin versiossa mainitaan myös tässä esiintyvä "kuuma linja" Helvetin ja Taivaan välissä. 

Benedict XV ei ollut muuttunut miksikään. Hän oli edelleen yhtä raivostuttava kuin ennenkin. Saatana muisti laihan, melkein kuihtuneen näköisen miehen, jolle pyöreät silmälasit antoivat tietävän, mutta myös etäisen ulkonäön.
”Tietenkään en ota yhteyttä Jumalaan sinun pyynnöstäsi”, paavi sanoi.
”Kuuntele nyt.” Saatana koetti olla kärsivällinen. ”Kuuntele tarkkaan. Minä sanon tämän vain kerran.”
Benedict oli hiljaa. Saatana näki mielessään, miten paavi seisoi puhelimensa vieressä yrittäen epätoivoisesti näyttää arvokkaalta ja pystypäiseltä.
”XXX on tullut maailmaan. Hänet pitää pysäyttää, mutta minä en tiedä, miten.”
Benedict ei sanonut vähään aikaan mitään. Saatana oli varma, että paavi tiesi Jumalan synkimmästä salaisuudesta, vaikka monet tärkeät asiasta kertovat kirjoitukset olivatkin piilossa Helvetin kirjastoissa. Paavi oli kuitenkin niin tärkeässä asemassa ja niin lähellä Jumalaa, että hänen oli yksinkertaisesti pakko tietää.
”Benedict”, Saatana sanoi hetken päästä, kun paavi ei ollut vieläkään sanonut mitään. ”Kaipa sinä tiedät, kuka XXX on? Ja millainen velikulta hän on?”
Benedict rykäisi vaimeasti. ”Kyllä.. kyllä minä tiedän.”
”Mitä sinä siis sanot, kun pyydän sinua ottamaan yhteyttä Jumalaan?” Benedict ei sanonut välittömästi mitään. Saatana kuuli tukahdutetun henkäyksen.
Sitten Benedict kysyi varovasti: ”Mitä minä sanon Hänelle?”
”Sano, että ottaa käyttöön puhelimen, jonka taannoin toimitin sinulle ja jonka käsittääkseni toimitit eteenpäin. Sano, että ottaa sen käyttöön ja ottaa minuun yhteyttä. Välittömästi. Minä haluan tietää, mitä minun pitää tehdä.”
Benedict rykäisi kuuluvasti. Paavi olisi varmasti halunnut paheksua Saatanan puheita, mutta tämä ei välittänyt. ”Tärkeintä on, että saan Jumalan langan päähän”, Saatana jatkoi.
Benedict sanoi: ”Minä yritän.”
”Jos onnistut, niin palkitsen sinut.”
 Paavi ei sanonut siihen heti mitään. Saatana oli juuri sulkemassa luuria, kun Benedict sanoikin: ”Odota!”
”Mitä nyt?”

Jumalten tuhon traileri

Jumalten tuho from Juri Nummelin on Vimeo.

(Ohjannut Mies Mikkonen, mistä suuri kiitos!)

Saatana siistii leukapartaansa ja saa lisätodisteita

Jumalten tuhossa oli alun perin hyvin paljon uskonnollista satiiria - se ilahdutti mm. Gummeruksen kustannuspäällikköä Mikko Aarnea, joka kommentissaan piti muuta käsikirjoitusta hiukan lapsellisena ja kieleltään huonon käännösromaanin tasoisena. Sitä seuraava pitkä jakso varmasti onkin, eikä ole ihme, ettei se ole enää mukana teoksessa. Halusin muutenkin karsia poikakirjamaista otetta Taivaan ja Helvetin teknologioihin, jota käsikirjoituksen varhaisemmissa versioissa on, vaikka se onkin omalla tavallaan ihan hauskaa. Gummerus olisi ollut kiinnostunut kirjasta, jos olisin lisännyt satiirin osuutta ja vähentänyt räiskintää. Koska olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jossa on paljon räiskintää, en sen kummemmin pannut painoa puheille. Sinänsä nyt kyllä tätä katsoessani ymmärrän Aarnen kommentin - esimerkiksi kohta, jossa Saatanan lihakset ponnahtelevat jäntevästi, on pölhö, mutta toisaalta se on jossain määrin parodinenkin, kun ajattelee, kuka on kohtauksen keskushenkilö. Tämä on myös vähän liian pitkä kohtaus ja sen poistaminen on jäntevöittänyt kirjaa. 

Tämän pätkän viimeisen lauseen olen ottanut pois, koska se olisi paljastanut lukijalle, mikä on Jumalten tuhon keskeinen mysteeri. Sen tietääkseen pitää lukea koko kirja. 

Saatana oli juuri siistimässä kolmionmuotoista leukapartaansa, kun hän sai Helvetin keskuspuhelimella pyynnön saapua koordinaattihuoneen jumaluusvalvomoon.
”Selvä selvä”, hän mutisi itsekseen. Hän saksi vielä muutaman muita pidemmän karvan ja perääntyi katsomaan itseään peilistä. Hän oli tyytyväinen näkemäänsä. Saatana oli liki kaksi metriä pitkä ja hänen hiuksensa olivat samanväriset kuin hänen makuuhuoneensa satiinilakanat. Hänen kulmakarvansa olivat samaa väriä. Hänen leukapartansa oli hiukan punertavampi kuin hiukset ja kulmakarvat. Hänen silmänsä olivat mustat ja hänen ihonsa vivahti tummalle puulle.
Sarvia ei näkynyt, sillä hän oli jo satoja vuosia sitten päättänyt, että ne vain pelottivat Helvettiin saapuvia ihmisiä turhaan. Hänellä ei ollut ikinä ollut sorkkia eikä häntää. Maassa häntä pidettäisiin upeana ilmestyksenä.
Saatana nyökkäsi hyväksyvästi peilikuvalleen ja lähti kohti koordinaattihuoneetta. Pimeyden Ruhtinaan lihakset ponnahtelivat jäntevästi hänen kiirehtiessään käytävällä. Hän ohitti tyynesti valtaistuinhuoneen oven. Se oli valtavan kokoinen ja jykevää eebenpuuta. Se oli ollut Saatanan mielestä liian mahtaileva jo monta sataa vuotta, mutta sellaista häneltä odotettiin. Hän oli alueensa kiistaton hallitsija ja mitä suuremmalta hän vaikutti, sitä vähemmän ihmiset pokkuroisivat.
Saatana oli tosin odottanut jo kaksituhatta vuotta, että Helvetin asukkaat alkaisivat kapinoida. Aina Jeesus Kristuksen syntymästä lähtien. Saatanalle tuli yllättäen fyysisesti paha olo, kun hän muisti Jeesuksen. Jumalan poika oli aina ärsyttänyt häntä, mutta koskaan hän ei ollut voinut huonosti ajatellessaan Jeesusta ja tämän typerää ylimielisyyttä ja suuria luuloja itsestään ja hyvyydestään.
Saatanan kurkunpäätä alkoi polttaa ja hänen vatsaansa käänsi. Samassa Saatanalle tuli lyhyenä väläyksenä mieleen hänen muutama viikko sitten näkemänsä uni, jossa hän seisoi suurten ovien edessä. Hän ei tiennyt, miksi uni tuli hänen mieleensä, kun hän ajatteli Jeesusta. Unet tulevat ja menevät, Saatana ajatteli, mutta häntä värisytti silti.
Tullessaan sisään jumaluusvalvomoon Saatana huomasi heti, että tulosteita katselevan siivettömän enkelin kauniilla kasvoilla oli syviä ryppyjä. Kone suolsi lisää tulosteita, jotka kasaantuivat lattialle, kun enkeli ei poiminut niitä ylös. Saatana muisteli, että enkelin nimi oli Kodael. Kodael olikin ainoa, joka ei heti huomannut Saatanan sisääntuloa. Muut huoneessa työskentelevät enkelit nousivat ylös ja tekivät kunniaa.
 Masrael tuli Saatanan luokse. Jumaluusvalvomon johtava enkeli oli huolestuneen näköinen ja pyöritteli käsiään levottomasti.
”Mistä on kyse?” Saatana kysyi Masraelilta.
”Parasta, että katsot itse”, Masrael sanoi ja viittasi Kodaeliin.
Saatana harppoi enkelin luokse ja riuhtaisi paperit tämän käsistä. Tulosteeseen oli piirretty yksinkertainen koordinaattikaavio. X- ja Y-viivat leikkasivat toisensa ja niitä leikkasi monta erilaista viivaa. Viiva, josta Saatana oli eniten kiinnostunut, teki villin loikan Y-akselilta eikä enää laskeutunut. Viiva mittasi jumalallisia sykähdyksiä. Viiva teki mutkia aina kun Taivaassa, Helvetissä tai Maan päällä tapahtui jotain jumalallista. Joskus viiva rekisteröi myös spiritistiset istunnot, jos niissä todella saatiin aikaan yhteys kuolleisiin. Myös suuret uskonnolliset kokoukset saattoivat näkyä viivalla, mutta se oli erittäin harvinaista. Yksikään katolisen kirkon synodeista ei ollut saanut aikaan minkäänlaista poikkeamaa viivoissa. Mutta näin selvä loikkaus viivan profiilissa saattoi merkitä vain yhtä asiaa.
 ”Miten sinä tulkitset tätä käyrää?” Saatana kysyi Masraelilta, joka oli tullut hänen viereensä.
”Minusta se näyttää siltä, että maailmassa on uusi jumaluus”, Masrael sanoi.
 Saatana toivoi, että enkeli olisi väärässä. ”Pystytkö löytämään minulle vastaavat tiedot Jeesuksen syntymästä?” Saatana kysyi vieressä seisovalta Kodaelilta.
”Jeesuksen..?”
”Hoida homma äläkä kysele.”
Kodael kääntyi tietokoneen puoleen ja alkoi painella näppäimiä.
Saatana sanoi Masraelille: ”Minulla on pahoja aavistuksia, että rauha on ohitse.” Itsekseen hän mietti: tätä se minun uneni tiesi.
Masrael tarkasteli tulosteita ja oli selvästi jonkin aikaa ymmällään. Sitten hän näytti ymmärtävän: ”Mutta nähähän ovat samoja kuin...”
Saatana keskeytti Masraelin. ”Ei puhuta asiasta ääneen.”
Kodael nousi ja käveli paperia ulos raksuttavan tulostimen viereen odottamaan. Saatana melkein repäisi paperin kahtia napatessaan sen koneesta. Viivat olivat lähestulkoon samat.
Masrael sanoi: ”Mitä me nyt teemme?”
Saatana kääntyi Kodaelin puoleen. ”Pystytkö tulostamaan vielä kummankin koordinaattiluvun hyvyystiedot?”
Enkeli nyökkäsi ja kääntyi taas koneensa puoleen. Hän oli jo kauan odottanut ylennystä - hän halusi siivet - ja hänestä tuntui, että jos hän nyt hoitaisi hommat oikein, hänelle saattaisi aueta mahdollisuus.
Saatana repäisi taas paperit koneesta juuri kun ne olivat valmiita. Hän tarkasteli lukuja. Paperissa oli kaksi saraketta. Toinen osoitti täysiä lukuja asteikolla 1-100. Se oli Jeesus Kristuksen sarake. Toinen sarake ei näyttänyt minkäänlaisia lukuja. ”Mitä tämä tarkoittaa?” Saatana kysyi.
Kodael sanoi, ettei ole aivan varma. ”Se saattaa merkitä sitä, että asteikko ei riitä. Siinähän ei ole negatiivisia lukuja lainkaan.”
Saatana puristi silmänsä kiinni ja kysyi Kodaelilta: ”Tuon toisen pahuus on siis niin suurta, että sille eivät riitä nämä luvut?”
”Mutta silloinhan siihen pitäisi riittää luku yksi”, Masrael sanoi väliin.
 Kodael nyökkäsi. ”Niin pitäisi. Mutta jos saan muutaman minuutin aikaa, muutan asteikon.”
”Muutaman minuutin?” Masrael kysyi.
”Eihän se riitä...”
Kodael vaiensi Masraelin. ”Minä näytän.”
He siirtyivät koneen ääreen ja jättivät Saatanan yksinään papereiden kanssa. Saatana meni seinän viereen istumaan tuolille. Hän melkein lysähti alas. Hän oli kamppaillut yli tuhat vuotta saadakseen maailman tasapainoon ja nyt kaikki näytti romahtavan saman tien. Maailma oli edellisen kerran romahtanut Jeesuksen syntyessä, mutta Saatana oli onnistunut monen sadan vuoden jälkeen toimimaan niin että hyvyys ja pahuus olivat maailmassa tasapainossa. Jeesuksen tulo maailmaan oli heilauttanut vaakaa aika tavalla, mutta nyt kaikki oli hyvin. Oli ollut, ennen tätä päivää.
Kodael toi uudet tulosteet. ”En ole varma, haluatteko nähdä tätä.”
Saatana riuhtaisi paperin Kodaelin kädestä ja katsoi nopeasti uusia lukuja. Miinus sata. Saatana nielaisi kuuluvasti. ”Tämä on nyt siis kaikkein matalin arvo? Tästä alemmaksi ei voi enää mennä?” hän sanoi.
”Ei uudella asteikolla”, Kodael sanoi. Hän tiesi nyt, mistä oli kyse. Asiasta oli kerrottu huhuja, mutta mitään varmaa ei tiennyt kukaan. Ehkä vain Saatana ja Beelsebub ja muutama muu tiesi.

Saatana herää hätkähtäen: lisää Jumalten tuhon poistoja

Yksi keskeisiä henkilöitä Jumalten tuhossa on itse pimeyden ruhtinas, jonka rooli tosin hiukan pieneni pitkissä editointi- ja uudelleenkirjoitusvaiheissa. Tässä kohtauksessa hän saa luvan aloittaa teoksen. Olen ollut vuosia alkulauseesta ylpeä, mutta niin se vain sai lähteä ("kill your darlings" etc.).

Panttaan näissä postauksissa kirjan keskeisen mysteerin sisältöä, mutta se, että mukana on Lucifer - tässä siis vielä Saatana - antaa hiukan osviittaa. 

Helvetti, 20.4.1918 Maan aikaa

Saatana heräsi hätkähtäen.
Hän oli nähnyt pahaa unta. Muistikuva unesta oli epämääräinen, mutta Saatana tiesi pelänneensä siinä näkemiään asioita. Saatana pelkäsi vielä herättyäänkin, vaikka hän oli ollut Helvetin hallitsija jo monta tuhatta vuotta eikä hänen ollut ikinä tarvinnut pelätä mitään muuta kuin Jumalaa.
Saatanan vieressä, munakoison värisillä satiinilakanoilla makasi takapuoli pystyssä nuori armenialaismies. Hän oli tullut Helvettiin kaksi viikkoa sitten ja Saatana oli heti iskenyt silmänsä häneen. Poika ei ollut herännyt. Saatana kosketti pojan olkapäätä ja poikavavahti. Saatana kosketti poikaa uudestaan.
”Mitä nyt?”
”Näin unta."
Poika avasi toisen silmänsä ja katsoi Saatanaa kysyvästi. ”Jaa sinä?”
Saatana sivuutti pojan hämmästyksen. ”Seisoin unessa portilla. Se oli iso, varmaankin pronssia ja siinä oli outoja kaiverruksia.” Saatana piti pienen tauon. ”Portin takaa kuului ääntä. Se kuulosti jonkin eläimen ulinalta. Mutta se muuttui nopeasti.”
”Ulinaa?”
”Niin niin, ulinaa. Se oli korkeata ja yhtäjaksoista. Siinä ei ollut minkäänlaisia taukoja. Siinä ei ollut rytmiä eikä melodiaa.” Saatana katsoi poikaa ja tämän kauniita kasvoja ja huulia, jotka amorinkaari teki himottavan näköisiksi. Poika mulkoili häntä toisella silmällään.
”Oliko siinä sanoja?” poika kysyi, selvästi vain jotain sanoakseen.
”Ei. Se oli.. en tiedä, mitä se oli, mutta se kuulosti messulta. Uskonnolliselta laululta.”
Poika ei sanonut mitään.
”Unessa seisoin siis itse ovien edessä”, Saatana jatkoi. ”Olin tullut portaita pitkin oville, mutta portaitten alapäätä ei näy. Mitään pilviä ei näkynyt, ihan kirkas taivas levisi siinä allani.” Saatana piti nyt pidemmän tauon. ”Sitten ulina lakkasi yhtäkkiä. Pitkään aikaan ei kuulunut mitään. Sitten kuului kolahdus.”
Poika avasi kummatkin silmänsä ja Saatana luuli jo kiinnittäneensä jo tämän huomion, mutta poika vain käänsi kylkeään.
”Jotain liikkui portin toisella puolella.” Saatana vaikeni hetkeksi. ”Sitten.. portti aukesi.”
Pojan olkapäät nytkähtivät, kun hän veti peittoa enemmän korvilleen.
Saatana jatkoi: ”Portin takaa.. sieltä tulee.. sieltä näkyy.. ei mitään, mutta kuitenkin jotain. Pimeää valoa.” Saatana hiljeni hetkeksi. ”Se oli ihan erilaista kuin Helvetissä oli alkuaikoina. Unessa se tuntui täydelliseltä aineettomuudelta. Se oli pimeää, mutta jollain tavalla kuitenkin.. se valaisi itse itsensä, mutta pimensi kaiken ympärillään. Se oli.. Ei. Se on tyhjyyttä. Pimeän valon keskellä näkyi jokin hahmo… Se oli jotenkin tutun oloinen. Se oli ihmisen näköinen, mutta se ei ollut enkeli, koska sillä ei ollut siipiä. Mutta sillä oli jumalallinen aura.” Saatana piti tauon. ”Se kohotti kätensä ja sanoi.. se puhui samalla kielellä kuin Jumala. Se sanoi…”
Helvetin ruhtinas vaikeni ja tarttui poikaa toisesta hartiasta.
Pojalle tuli mieleen, että hänen olisi ehkä sittenkin pitänyt kuunnella tai edes teeskennellä olevansa kiinnostunut, koska saattoi koska tahansa menettää kaikki saamansa erityisoikeudet. Hän kääntyi ja katsoi Saatanaa. Saatanan otsalla kimmelteli hiki ja hän tuijotti hypnotisoidun näköisenä vastapäistä seinää.
Sitten yhtäkkiä Saatana sanoi: ”Se sanoi, että se aikoo tuhota maailman.”
”Häh?”
Saatana naurahti hermostuneesti ja pudisteli päätään. ”Se oli vain pahaa unta”, hän sanoi, uskomatta itsekään sanojaan.
Poika ei suostunut uskomaan. ”Etkö sinä olet Maailman Toinen Valtias…”
”Ei sillä ole mitään tekemistä tämän kanssa”, Saatana sanoi. ”Unohdetaan tämä.” Hän yritti sysätä asian mielestään. Hän halusi miettiä pojan isoa kalua ja vei kätensä pojan reidelle. ”Minä haluan miettiä sinua. Jälkeenpäin juomme viiniä ja unohdamme kaiken.”
Mutta painaessaan pojan pään alas tyynylle Saatana tajusi, ettei voisi unohtaa untaan.

Jumalten tuhon poistettuja kohtauksia

Ensimmäinen kaupallisen kustantajan julkaisema romaanini Jumalten tuho ilmestyi, no, käytännössä tänään, kun sain käsiini lämpimäiskappaleen. Kustantaja, Pikku-idiksen Jari Tammi, taas oli saanut kirjat haltuunsa viime viikon torstaina tai perjantaina. Kustantajan sivuilla oleva esittelyteksti on sama kuin teoksen takakannessa, joten linkkaan sinne.

Postailen tässä muutaman seuraavan päivän ajan käsikirjoituksesta poistettuja kohtauksia, jotka antavat jonkinlaista osviittaa siitä, millainen teos on, mutta jotka eivät ole sellaisenaan kirjassa, eli ne on joko poistettu kokonaan tai niitä on muokattu huomattavasti. Osa kohtauksista on myös vanhoja, kauan sitten kirjoitettuja - kirjoitan joskus erikseen teoksen prosessista tekstin, koska se oli aika mittava -, eivätkä ne välttämättä siinä mielessä anna hyvää kuvaa siitä, millaista tekstiä ilmestyneessä teoksessa on. Oliko riittävän epäselvästi sanottu?

Tässä ensimaistiaisena lyhyt pätkä teoksen loppuvaiheista. Myöhemmin postaan myös jatkokertomuksen tyyliin alkuperäisen "Jumalten tuhon", novellin vuodelta 1988.

Mies oli saanut hulluuskohtauksen. Tanner myöntäisi miehelle kuoleman jälkeen annettavan kunniamitalin.
Osa enkeleistä torjui säteet miekallaan. Salomaan suojeluskuntalaisia ei näyttänyt olevan enää monta elossa. Enkelit olivat hoidelleet nämä pois päiviltä.
Ja sitten oli vielä iso Opel, jonka päällä oli konekivääri. Sen ampumat luodit näyttivät purevan kaikkeen ympäriinsä juoksevaan.
Tannerilla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuka oli ison Opelin päälle asetetun konekiväärin näköisellä laitteella ampuva mies.
Tanner tajusi kaikesta vielä vähemmän, kun hän kuuli Abaddonin huutavan käytävältä: ”Ovatko ne minun tovereitani?!”
Tanner ei vastannut, koska hän ei ensinnäkään tajunnut kysymystä ja toiseksi koska toisella suunnalla, heistä oikealle Salomaan sotilaat olivat tehneet läpimurron.
Tanner ei ollut varma, uskalsiko hän katsoa ulos.
Tämä saatanan reukkuhan ei ole siunattu.

Taas vanha novelli: väkivaltaista absurdismia

Naputtelin puhtaaksi taas uuden arkistojen löydön: lyhyen väkivaltanovellin, jonka olen kirjoittanut joskus 80-luvun lopulla, tarkempaa vuotta en tiedä. Kirjoituskoneen jäljestä (!) voisin päätellä, että kyse on vuosista 1988-1990. Olen joka tapauksessa ollut lukiolainen.

Äidin kuolema

Se oli varsin vaikea päivä ja sitä koristi muutama hirvittävä kauheus.
Isä ja äiti olivat riidelleet, pahemmin kuin koskaan, ja juuri ennen päivällistä.
Isä ja minä istuimme pöydässä odottamassa kurkku- ja tomaattilautasta, jota äiti parhaillaan valmisteli. Hän käytteli varsin terävää veistä. Hänen silmänsä olivat punaiset itkemisestä.
Yhtäkkiä hän alkoi uudestaan itkeä ja laski päänsä pöydälle kätten päälle.
Kuului kauhea huuto, äiti nousi seisomaan veitsi oikeassa silmässään. Hän huusi, silmästä suorastaan lensi verta. Äiti alkoi horjua kohti meitä.
"Auttakaa!" hän huusi. Verta roiskui yltympäri pöytää.
Isä huusi vastaan: "Ämmä hiljaa, me osataan itsekin leikata kurkkua!" Sen sanottuaan hän työnsin äidin avoimesta ikkunasta pihalle.
Kuului kova läjähdys. Yritin nousta seisomaan, mutta isä kielsi sen sanoen: "Se on sinulle liian kauheata katseltavaa."

Ja tietenkin mummin piti tulla käymään samaisen päivän iltana. Hän ei ollut kuullut tyttärensä kohtalosta, mutta minä kerroin hänelle avatessani oven.
Mummi raivostui ja juoksi portaita pitkin alas. Hän tuli hetken päästä takaisin, kirves kädessään. Hän silpoi oven rikki ja kävi armotta isäni kimppuun.
Ei kulunut kauankaan, kun isäni oli pilkottu siisteihin paloihin.
Minä olin pitänyt isästäni, vaikka hän olikin tappanut äidin. Hän oli sentään minun isäni.
Otin ison leipäveitsen ja hiivin tuolissa istuvan mummin taakse. Huudahdin "uraa!" ja työnsin veitsen mummin päälaesta sisään.
Kosto oli suoritettu, mutta olin nyt yksin.
Vaan ei se mitään, nyt voinkin ostella sarjakuvia ilman että kukaan estää.

Muutoksia blogeissa, osa 2

Ilmoitin juuri toisessa blogissani Jurin tekstit (höhlä nimi, I know!), että lopetan sen päivittämisen ja siirrän kaiken sen tyyppisen matskun, jota olen sinne postittanut, tänne - eli käytännössä esimerkiksi kirjojen esipuheet, yksittäiset epämääräisissä lähteissä julkaistut artikkelit ja muut tekstit ja sen sellaiset (mukaan lukien Pulpografian hakusanat!) postitan nyt tänne, vaikka ne eivät olisikaan julkaisemattomia. Toisaalta kovin tiukka tämä julkaisukriteeri ei ole ollutkaan. Mutta oli miten oli, Jurin tekstit -blogi lakkaa (joskin se jää olemaan, jotta jo julkaistut tekstit sieltä löytää) ja tästä tulee vielä enemmän niin sanottu pääblogi. (Joskin vielä on ratkaisematta, kuinka paljon postitan tavaraa Pulpettiin, jota olen pitänyt pääbloginani. Ainakin siirrän sieltä tänne bibliografiani.) Lisäksi on vielä päätettävä, vaihdanko tämän blogin nimen joksikin muuksi, vastaamaan paremmin tarkoitustaan.

Taiteilijan elämänkohtalo: kouluaine

Käväisin eilen Turun maakunta-arkistossa perustamassa nimeäni kantavan arkiston. Siellä on kirjeenvaihtoa (jolle tullee jonkin sortin käyttökielto, lähisukulaisia ja tieteellistä tutkimusta tekevien lisäksi), vanhoja lehtijuttuja sekä valtava määrä kaikenlaisia käsikirjoituksia. Yhden tekstin - alkeellisen agenttiseikkailun - ala-asteajoilta jo postasin tänne blogiin, tässä toinen, jo huomattavasti monimutkaisempaa ja sisäistyneempää kirjoittamista, joskaan en ole aivan varma, onko tämä narsismia vai sille nauramista. Todennäköisesti kumpaakin, jos nyt uskoo että 17- tai 18-vuotias sellaiseen pystyy. Tämä on siis lukion kolmannen luokan aine; arvosanaksi sain kympin. (Olin kolmannella luokalla vielä alaikäinen, koska olin mennyt kouluun kuusivuotiaana - asia, jonka mainitsemisenkin voi laittaa narsismin tai ainakn itsekorostamisen piikkiin.) Onhan tässä tiettyä erikoista metakirjallisuudellisuutta. Sen verran, että Vampirella-julistetta minulla ei vieläkään ole, suuri osa muista tavoitteista on toteutunut... paitsi englannin kielen professuuri. (Tällaisen ajatuksen olinkin jo autuaasti - ja onneksi - unohtanut.) 

Taiteilijan elämänkohtalo
Lukion äidinkielen aine, 3. luokka (1989-1990)

"Siinä se nyt sitten on: kaikkea mahdollista itsestään luuleva pojankloppi, silmälasit, tukka taakse kammattuna. Mikähän sekin luulee olevansa? Runoilija! Niin varmaan: osaako edes kaljaa juoda? Onko vielä neitsyt..? Hahhah, eihän se tiedä elämästä mitään!"

"Kuka olet sinä sanomaan, että runoilijan täytyy elää hurjaa elämää: mistäs sinä sen tiedät, miten niitä paperille laitettavia kokemuksia saa? Miksi sitä nyt joka naintia ja känniä pitäisi kuvata?"

"Rimbaud, Baudelaire, Hemingway, Apollinaire..."

"Suuria runoilijoita, myönnetään pois! Mutta eihän voi väittää, että tuon koltiaisen pitäisi olla samanlainen! Mitä siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat mainittujen kaltaisia ryyppääjiä, seikkailijoita ja kuppaan kuolijoita? Ei mitään, sanon minä!"

"Ohhoh! Nyt puhut ristiin: jos en minä ole mikään sanomaan, millainen runoilijan tulisi olla, niin miten sitten sinä?"

"Suvaitsemattomia olemme kaikki, minä, sinä ja ne muut. Ja varsinkin tuo poika! Mitähän siitäkin tulee: ei ikinä voisi muuta hyväksyä kuin omansa..."

"Siinä näet, siinä näet: ei kokemusta elämästä, ei suvaitsevaisuutta!"

"Ei ollut Baudelairekaan kovin suvaitsevainen!"

"Äsh.. ole sinä Baudesta hiljaa!"

"No kumminkin: vannon ja vakuutan, että tuosta pojasta vielä tulee jotain, ja kun häntä sitten muistellaan, muistellaan sitä ankaraa hyökkäävyttää ja suvaitsemattomuutta!"

"Ja sekö sitten on hyvä juttu? Eikö voisi olla parempi, että hän olisi avoin ja suvaitsevainen?"

"Kumpi meistä nyt sitä hurjaa runoilijaa puolustaa?" Huokaisu. "Mutta annas olla nyt. Meidät pantiin tänne tutkimaan tuon kakaran kohtaloa. Emmekö jo aloittaisi? Onko sinulla kynä ja paperia? Hyvä, kirjoita sitten näin: 'Tulee mitä luultavimmin hyväksi runoilijaksi, koska osoittaa jo nyt muodon, joskaan ei vielä sisällön hallintaa...' Laitetaan niitä faktoja sitten joskus. Mutta jatketaan nyt... Kai me muuten olemme samaa mieltä tuosta äskeisestä?"

"Suurimmaksi osaksi. Mutta... en minä nyt niin varma tuosta muodon hallinnasta ole..."

"Anna sen nyt silti olla. Taiteilijan elämänkohtaloahan tässä ennustetaan. Tulee siis kuitenkin hyväksi."

"Jos oppii kriittiseksi."

"Aivan. '...joskaan ei sisällön hallintaa.' Mutta jos sittenkin aloittaisimme elämästä, emmekä teksteistä."

"No se nyt ei olisi vaikeaa. Hänhän sanoo menevänsä lukemaan englantia. Siitä ei ole epäilystäkään, mutta mitä sitten tapahtuu?"

"Mitäkö? Poika julkaisee pari runokokoelmaa..."

"Entä julkisuus: saavatko ne huomiota?"

"Mistä minä tiedän? Jos se vaikkaa epäonnistuu, päästää läpi huonoja tekstejä? Ja kukaan ei lue ja sitten niitä saa Suomalaisen Hintakuopasta vitosella!" [Suomalaisen Kirjakaupan kauppojen halpisosasto, jota ei enää ole. - jn]

"Ei kai sitä voi sanoa! Mutta sen perusteella, mitä minä tuosta kakarasta tiedän, näin ei tule käymään."

"Ei kai sitä voi sanoa, ei kai sitä voi sanoa! Mitä me tässä sitten teemme: sanomme sen, mitä ei voi sanoa! Muista, mitä Wittgenstein sanoi!"

"Mistä ei voi puhua, siitä täytyy laulaa!"

"Typerys!"

"No no, eipäs nyt raivostuta. Meillä on tehtävä. Kohta tämä tuntikin loppuu ja tuo poika kyllästyy riitelyymme."

"Jatketaan siis. Anna tulla."

"Hänhän tähtää kääntäjäksi."

"Aivan, mutta puhuu hullu myös englannin kielen professuurista."

"Ei! Mitä se aikoo? Englannin professoriksi?!"

"Niin niin!"

"Hohhoh, pysyisi nyt vain siinä runoilussa!"

"Just!"

"Nyt riitti!"

"Mitä?"

"Kuka?"

"Se, josta puhutte. Minä kyllästyin. Herranen sentään, kaksi terävää ja lukenutta miestä eikä jälkeä synny! Voi Jeesus ja sen isä! Kuka teidätkin laittoi hommiin?"

"Kaikki alkoi siitä, kun se Paunu pisti aineen pystyyn. Ja joku niistä oppilaista pani meidät hommiin, kai pelkäsi, ettei itse osaa!" [Juhani Paunu oli lukiossa äidinkielenopettajamme. - jn]

"Voi sitäkin tomppelia! Laittoi teidät hommiin, ettehän te edes tiedä mitään! Ette runoudesta, vielä vähemmän minusta! Pitääkö minun itse tehdä tämä loppuun?"

"Kai sinä nyt paremmin kirjoitat kuin..."

"...kuin me puhumme, vai?"

"Idiootti!"

"Hyvä on, minä kerron, mitä minulle tapahtuu."

"Älä sitten kehu itseäsi!"

"En en. Okei... siinä te olitte oikeassa, että minusta tulee hyvä runoilija. Ja englannin kääntäjä. Se professorijuttu on vitsi: minä vain haluaisin tehdä tutkielman englannin maailmankieleksi tulosta."

"Siinä vaiheessa, kun sinä sitä teet, se on jo tehty!"

"Älkää keskeyttäkö! Minä en tiedä, menenkö naimisiin. Ja mitä väliä sillä nyt sitten on?" Pitkä tauko. "Ei tästä kyllä silti tule mitään! Mitä minä voin sanoa siitä, millainen tulee minun kohtaloni olemaan? Minä hankin jostain Vampirella-julisteen ja kehystän seinälle, autoa en osta, kirjoitan pari kolme kokoelmaa ja romaania, käännän hyviä kirjoja. Asun jossain, yritän hankkia edes kohtalaisen tyylikkäitä huonekaluja. Käyn elokuvissa ja teen niitä jätkien kanssa. Keräilen kirjoja. Opettelen laittamaan ruokaa ja.. hm.. ystävystymään naisten kanssa." Taas tauko. "Ja siitä, miten ihmiset - kriitikot, Ilta-Sanomat ja muut - tulevat minuun suhtautumaan, en tiedä hyttysen läjän vertaa! Jos tietäisin, en olisi tässä! Olisi kai sitä hauska päästä aukomaan suutaan telkkariin tai radioon - hitto, tämähän nyt on ihan naurettava juttu! Onko tämä kaikki tullut paperille?"

"Ei ei, meidänhän piti kirjoittaa sinun elämänkohtalosi."

"Siis tämä keskustelu pysyy keskusteluna? Mikä helpotus!"

"Odotas vähän..."

"Mitä?!"

"Älä nyt hermostu, mutta luulen kuulleeni naksahduksen nauhurin mennessä päälle."


PS. Minä, joka laitoin nämä kaksi asiantuntijaa asialle, haluan pysytellä tuntemattomana. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuka keskustelun äänitti, mutta sain nauhan postissa ja tässä se nyt on, kuultavananne.

Esimerkki todellisesta mollaamisesta

Facebookissa on suututtu kriittisten linkkien levittämisestä joistain presidenttiehdokkaista ja väitetty sitä ehdokkaiden mollaamiseksi. En oikein keksi, millä perusteella hyvin kirjoitettu ja argumentoitu teksti on mollaamista. Alla todellista mollaamista vuosien takaa: Sensaatio-Uutiset -nimisen lehden Kekkos-aiheista uutisointia vuodelta 1955. Pahoittelen, jos teksteissä on kirjoitusvirheitä, en ole ehtinyt niitä vielä oikolukea. (Nämä ovat tulossa kirjaan, jota kokoilen, joten käyn ne läpi joka tapauksessa.)

Kekkosen sopivaisuus presidentiksi

Maalaisliitto ja sen pää-äänenkannattaja Maakansa pahoittelee pääartikkelissaan 21. pnä huhtikuuta mm. Sensaatio Uutisten Kekkosen tappelua koskevaa artikkeliamme viime numerossamme. Lehti mainitsee mm., että Kekkosen vastustajat turvautuvat taas samoihin keinoihin kuin viisi vuotta sitten: henkilöön kohdistuvaan parjaukseen, vihjailuihin ja vääristelyihin.
OLIKO KEKKOSEN TAPPELU VÄÄRISTELYÄ?
Ensiksi haluaisimme hiukan valaista Maakansaa. Lehtemme on täysin puolueeton ja me hyökkäämme kaikkia epäkohtia vastaan. Siksi me myös hyökkäämme henkilökohtaisesti Kekkosta vastaan, sillä Kekkosen tappelu ei tietääksemme ollut koko maalaisliiton asia. Vai kuinka?
Meidän täytyy syvästi valittaa, että maalaisliitto ei tunne psykologian alkeellisia asteita. Vaikka lehti itse toteaa, että Kekkonen jo edellisissä presidentinvaaleissa joutui rumputuleen tekemistään harha-askelistaan, niin puolue taas itsepintaisesti kannattaa samaa ehdokasta.
Maakansa toteaa edelleen pääartikkelissaan: "On näet, muistettava, että ehdokkaasta tulee aikanaan joka tapauksessa presidentti eikä ole soveliasta, että hänet epäarvokkaalla tavalla mustataan ihmisenä ja kansalaisena."
Maakansa on aivan oikeassa, yhdestä ehdokkaasta tulee presidentti. Siksi juuri lehtien velvollisuuksiin kuuluu valaista kansalaisia, muussa tapauksessa he joutuvat ostamaan sian säkissä. Voisi jopa sattua sellainen vahinko, että Kekkosesta tulisi presidentti!
Luuleeko maalaisliitto tosiaan, että Kekkonen voisi samalla arvokkuudella kuin meidän entiset ja meidän nykyisemme periä tätä korkeaa ja vastuunalaista paikkaa? Kuinka Kekkonen silloin käyttäytyisi, kun hän nyt jo matkalla hotellitappeluun keskellä yötä huutaa vahtimestarille:
- Ovi auki, täältä tulee pääministeri ja tuleva Suomen presidentti!
Sopiiko myös, että Suomen tuleva presidentti ahdistelee kunniallista naista yrittäen hävyttömillä keinoillaan pakottaa hänet seuralaisekseen?
Tuntuisiko mukavalta, jos joku ministerin rouva keskellä yötä soittaisi rouva Kekkoselle presidentinlinnaan pyytäen maan ensimmäistä naista noutamaan räyhäävän miehensä pois tappelemasta heidän huoneestaan?
Jne.
Koska maalaisliitto ja kohta koko Suomen kansa tietää, minkälainen presidenttiehdokas Kekkonen on, olisi jo paikallaan, että Kekkonen vapaaehtoisesti tai puolueen parasta ajatellen pakotettaisiin luopumaan ehdokkuudesta.
Jokainen järkevästi ajatteleva kansalainen voi jo aavistaa minkälaisia seurauksia syntyisi, jos Kekkonen tulisi valituksi. Humalapäissään hän voisi aiheuttaa millaisia skandaaleja tahansa. Presidentinlinna on toistaiseksi ollut pyhä paikka. Siellä ministerit, muut vieraat ja naiset ovat saaneet olla rauhassa, mutta...
Poliittisesti Kekkonen on myös esiintynyt arveluttavalla tavalla. Ei voi tosin sanoa, että hän olisi toiminut maanpetoksellisesti, mutta luuleeko Kekkonen ja maalaisliitto, maamme etua silmälläpitäen, että olisi suuri onni, jos Kekkosesta tulisi presidentti? (...)
Pääkirjoitus 30.4.1955



KEKKOSEN LUOVUTTAVA presidenttiehdokkuudestaan

Hotellitappelut jatkuvat:
Raahasi naista korvarenkaista

Pääministeri Urho Kaleva Kekkonen ei ole viisastunut, vaan jatkaa entistä virkeämmin tappelujaan ja yhteenottojaan humalapäissään. Äskettäin on kaksi kahakkaa sattunut eri hotelleissa. Räikein sattui juuri sinä yönä, jolloin lehtemme edellinen numero oli valmistumassa.
Kekkonen yritti väkisin saada yhtä naista autoonsa, mutta nainen ei halunnut seurata humalaista pääministeriä ja omien puheittensa mukaan Suomen tasavallan tulevaa presidenttiä, vaan taisteli sitkeästi kunniansa puolesta. Kekkonen yritti parhaansa, ja kun ei muu enää näyttänyt auttavan, pääministeri viimeisiä keinoja ponnistaen katutappelijan tapaan sai kovakouraisen otteen naisen korvarenkaista. Naisen onneksi korvarenkaita ei ollut kiinnitetty korvalehden läpi, vaan ne irtosivat. Näin kunniallinen nainen pelastui kuin ihmeen kautta Kekkosen kynsistä ja pääsi juoksemaan pakoon.
Kekkonen oli ollut mukana erään suuryhtiön tilinpäätöspäivällisillä ja jatkoilla eräässä hotellissa, josta Kekkonen yritti aamuyöllä poislähtiessään väkisin viedä em. naista mukaansa.


KEKKONEN VIETIIN POLIISIASEMALLE
Täysjuovuksissa ruotsalaisessa suurhotellissa
Tukholma, elokuussa.
(Sensaatio Uutisten erikoistieto.)

Pääministeri Kekkonen, ja ns. presidenttiehdokas, on nyt täydellisesti pilannut kaikki mahdollisuutensa päästä valtion päämieheksi. Jokin aika sitten hän räyhäsi sen verran eräässä arvokkaassa ruotsalaisessa hotellissa, että hänet oli vietävä poliisiasemalle selvitäkseen.
Kekkonen oli ko. hetkenä niin juovuksissa, että hän ei edes oivaltanut, mihin hänet vietiin. Muuten hän luultavasti olisi tunnetulla tavallaan pistänyt ravintolassa täysin sekaisin.
Tällä kertaa sattui niin mukavasti, että ei edes hovimestari tai poliisit tunteneet Suomen pääministeriä, vaan hänet vietiin suoraan putkaan.
30.4.1955

KEKKOSEN yöseikkalut filmataan
Käsikirjoitus on valmis, sensuuri saa paljon työtä

FILMI VÄINÖ LINNAN romaanista "Tuntematon sotilas" tulee kohta jäämään varjoon. Sensaatio Uutisten erikoistietojan mukaan on todellinen bestseller-filmi valmistumisvaiheessaan, nimittäin Urho Kaleva Kekkosen elämäkerta. Käsikirjoitus on jo melkein valmis, muutamat tarkistukset ja lisätiedot lähinnä Kekkosen yöseikkailuista puuttuvat vielä. Käsikirjoituksen laatija on ollut kosketuksessa erään ulkomaalaisen filmiyhtiön kanssa, joka on kiinnostunut tästä kiitollisesta aiheesta.
Kokonaisuutena filmi tulee Suomea ja Pohjolaan lukuun ottamatta herättämään mielenkiintoa koko länsimaailmassa, sillä käsikirjoituksessa ei ainostaan mainita Kekkosen tappeluista ja lemmenseikkailuista, vaan myös hänen suuntautumisestaan itään päin.
Jo se seikka, että tehdään filmi vielä elossa olevasta valtiomiehestä on harvinainen, ja sitäpaitsi tiedämme, että Kekkosta ei tulla imartelemaan. Käsikirjoituksessa ei tosin sanota suoraan, että päähenkilö on Kekkonen, mutta asioitten kulusta sen käsittää helposti.
Filmin luoja ei ole halunnut tarjota käsikirjoitusta suomalaisille filmiyhtiöille, koska hän arvelee, että nämä, asian arkaluontoisesta aiheesta johtuen, eivät uskalla valmistaa sitä, ei ainakaan kaikissa kohdin käsikirjoituksen mukaan.
Kun filmi aikanaan tulee Suomeen, odotetaan, että filmitarkastajien sakset ovat ahkerassa käytössä.
13.8.1955

Suomalaiset ja kansallissosialismi

Näin kirjoitti ihan ehta suomalainen natsi Vietti Nykänen vuonna 1942 kirjassaan Suomen tie:

On siis helposti ymmärrettävissä kansamme suopea suhtautuminen kansallissosialismiin, mikä tuo vihdoinkin oikeudet suomalaisuudelle ja kansamme syvien rivien pyhille toiveille. Mikäli suomalaiset yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta käsittävät nämä kauniit periaatteet ja kansan yhtenäistymisen tärkeyden, niin ehdottomasti omaksuvat he kansallissosialismin ja antavat sille tukensa. Vain tämän aatteen noudattamisen avulla voivat suomalaiset päästä oikeuksiinsa ja poistaa harteiltaan vierasperäisen ikeen, minkä ansiosta niin monet kansalliset tehtävät ovat jääneet suorittamatta ja kansamme syvät rivit monessa suhteessa pysyneet lapsipuolen asemassa.

Natsivahti-blogi

Facebook estää linkittämästä Natsivahti-blogia ja poistaa sieltä myös TinyURL-muotoon muutetut osoitteet. Tämä on äärimmäisen kestämätöntä ja idioottimaista toimintaa Facebookilta, koska Natsivahti-blogiin postatut kuvakaappaukset osoittavat, että hyvin monet perussuomalaisia lähellä olevat tahot kehottavat suoranaisiin rikoksiin. Jaan linkin blogiin tänne sekä liitän tähän myös Saku Timosen bloggauksen aiheesta.

Natsivahti

Saku Timosen bloggaus

Vielä poisto arkkitehtuurikirjasta

Postasin aiemmin - jo marraskuussa - poistoja Turun arkkitehtuurioppaasta, jota olen tehnyt Mikko Laaksosen kanssa. Kirja ei ole vieläkään ilmestynyt, mennee hyvinkin maaliskuulle. No, oli miten oli, tässä kuitenkin vielä yksi poisto kirjasta - tai ei varsinainen poisto, vaan enemmänkin teksti, jota editoitaessa lyhennettiin rutkasti ja lisäksi poistettiin kohtapuoliin purettavat rakennukset eli huoltorakennukset Kärsämäentien toiselta puolelta. Lisäksi tässä saattaa olla joitain virheitä rakennusten suunnittelijoiden kohdalla, on mahdollista (enkä ole korjannut sitä tähän tekstiin), että Kuurma on suunnitellutkin kaikki alueen rakennukset. 

Hellaksen ja Leafin tehtaat
Kärsämäentie 35
Tehtaan konttori
1900-luvun alku, muutos Woldemar Kuurma 1942
Konttori- ja koulutusrakennus
1900-luvun alku, muutos Woldemar Kuurma 1942
Suklaatehdas
Woldemar Kuurma 1941

Vuonna 2006 lakkautetun Turun Leafin tehtaat muodostavat kiinnostavan rakennushistoriallisen kohteen. Alueella sijaitsi alun perin 1856-1913 Amalieborgin panimo, jonka rakennuskanta oli laajaa ja käsitti myös työläisten asuinrakennuksia Kärsämäentien toisella puolen. Alue oli tuolloin vielä Maarian pitäjää. Panimon lakkautettua toimintansa tiloihin siirtyi turkulaisen Gardbergin perheen perustama makeistehdas, joka käytti kauppanimeä Hellas. Muutoksia rakennuksiin tehtiin jo tällöin, mutta niiden piirustuksia ei ole säilynyt.
Panimon rakennuksista on jäljellä vanha U-kirjaimen muotoinen päärakennus, joka on alun perin 1900-luvun alusta ja josta tehtiin makeistehtaan konttorirakennus 1915. Aumakattoisen rakennuksen massa on edelleen 1910-luvun asussa, julkisivut on rapattu ja maalattu valkoisiksi. Rakennuksen alla on 1800-luvun viinikellareita, joissa on säilynyt alkuperäisiä kiviseiniä, tiiliholvia ja teräspylväitä. Konttorirakennuksen toisessa kerroksessa on lähes alkuperäisenä säilynyt viihtyisä ruokala sisustuksineen. Sisätiloissa on 1940-luvulle tyypillisiä lakattuja ovia. Konttorin takana on koulutustilana toiminut rakennus, joka on 1900-luvun alkupuoliskolta (muutokset Kuurma, 1942). Näiden takana on mm. kattilahuone (Kuurma, 1941), jonka pohjoispäädyssä on funktionalistinen pystyikkunaryhmä.
Näkyvin Hellaksen rakennuksista on 140 metriä pitkä suklaatehdas, joka levittäytyy maisemaan Kärsämäentien suuntaisesti. Funktionalistinen rakennus oli alun perin kolme- ja nelikerroksinen, mutta korotettiin kauttaaltaan nelikerroksikseksi 1949. Alun perin 85 metriä pitkä rakennus sai lopullisen pituutensa vuoden 1962 laajennuksessa. Satulakattoisen tehtaan julkisivut ovat vuorolimitettyä kalkkihiekkatiiltä. Tehtaan edessä on Jussi Vikaisen patsas "Sadetyttö ja makeisputto" (1949), johon liittyy suihkulähde. Vanha konttorirakennus on kytketty suklaatehtaaseen vinosti sijoitetulla nivelellä. Vieressä on puinen portinvartijan koppi (Kaarlo Kiviranta, 1947).
Tehdasalueella on myös neljä panimon johdon käyttöön tarkoitettua asuinrakennusta, jotka on kaikki rakennettu alun perin panimon aikana 1900-luvun alussa ja muutettiin 1940 makeistehtaan käyttöön (Kuurma). Suuressa osassa rakennuksia on mansardikatto. Alueen takaosassa on tehtaan rakennuskantaa 1960-1980-luvuilta.
Kärsämäentien toisella puolella on alun perin 1900-luvun alussa rakennettu sauna- ja verstasrakennus (muutos Kaarlo Kiviranta, 1948), edustustila (Kiviranta, 1945) sekä U-kirjaimen muotoinen huoltorakennus (Kiviranta, 1945). Edustustilan pyörökaarilla varustetut ovet luovat hauskasti tuntua vanhemmasta rakennuksesta.
Paltankatu 16-18:ssa on 1955 rakennettuja kerrostaloja, jotka tehtiin makeistehtaan työntekijöille. Kolmikerroksiset talot olivat Kärsämäen ensimmäiset kerrostalot.
Makeistehtaan lakkautettua toimintansa alueelle on muodostunut pienyritysten keskus sekä Leaf Areena -liikuntakeskus.

John Koivisto ja terroristit

Olen keräillyt kasaan kaikenlaisia papereita antaakseni ne maakunta-arkistoon, jotta sinne muodostettaisiin Juri Nummelinin arkisto (tai kokoelma, en ole oikein päässyt perille, mikä on oikea nimitys). Toin äskettäin äitini luota Porista pari kassillista lapsuuden ja teini-iän kirjoitelmia. Osa aiheutti aikamoistakin häpeää, osa huvitti, varsinkin tämä: viidennellä tai kuudennella luokalla 80-luvun puolivälin tienoilla kirjoitettu nopeatahtinen agenttitarina, jonka sankarin nimen rippasin Porin sarjakuvaseuran lehdessä ilmestyneestä James Koivisto -parodiasta. Alussa on alalle tyypillinen sankarin esittely - ei mitään käsitystä, miksi sankarini on syntynyt Kuusamossa. 

John Koivisto

Syntynyt: 6.11.1955 Kuusamossa, muutti -56 Englantiin
pituus: 189 cm
paino: 91 kg
silmien väri: ruskea
hiusten väri: tumma
kengännumero: 45
erikoistuntomerkit: arpi vasemmassa poskessa, ontuu lievästi vasenta jalkaa, melkein aina sikari suussa, tummat viikset
ammatti: agentti (SMB-yhtiö)

John Koiviston uusin auto:
Vuoden -84 Ferrari BB 512i
Nopeus: 300 km/h
Moottori: 4990 cm3, 365 hv, sylinteri B12
Erikoislaitteet: 1 20 mm tykki, heittoistuimet, panssarimuovilasit, 5 kp suihkumoottori hyppyjä varten, koukku autojen kiinni ottamista varten

John Koivisto ja terroristit

Suojelupoliisi pyysi John Koivistoa tuhoamaan terroristit, jotka riehuivat Helsingissä, Turussa, Tampereella, Porissa jne. Koivisto suostui heti kuultuaan palkkiosumman 250 000 mk.
Porissa oli tuohon aikaan Pori Jazz, jotka olivat ihanteellinen paikka terroristeille.
Koivisto ajoi Ferrarillaan Kirjurinluotoon. Siellä soitti Robert Monroe.
Koivisto istuutui ruohikolle, sytytti sikarin ja tarkasti Browninginsa.
Kello oli 11.45, kun eräs Dodge Mirada kaarsi paikalle. SIitä ryntäsi esiin neljä konepistoolein varustautunutta miestä. He ampuivat Robert Monroen ja hänen yhtyeensä. Sitten lensi pari kaasupommia. Mutta Koivisto peitti suunsa liinalla ja ryntäsi lavalle. Hän ampui yhtä miestä jalkaan. Muut pääsivät pakoon. Koivisto kysyi mieheltä: - Kuka olet? Turhaan, mies oli tappanut itsensä veitsellä. Koivisto juoksi nopeasti Ferrariinsa ja starttasi.
Dodgessa olijat olivat nimeltään James Turner, Dominique Lobes ja Benito Caprini. Turner oli ajaja ja Lobes ja Caprini sala-ampujia. Caprini katseli takseen. Hän huusi: - Ferrari seuraa! Jim, kiihdytä! Turner painoi kaasun pohjaan ja kääntyi Yyteriin vievälle tielle. Lobes ja Caprini ottivat konepistoolinsa ja alkoivat ampua kohti Ferraria.
Koivisto painoi nappia kojelaudassa. Auton nokasta lensi koukku, joka pysäytti auton. Koivisto ryntäsi Dodgen luo - nähdäkseen miehet kuolleina.

2

Koivisto palasi taloonsa. Hän sytytti sikarin ja alkoi miettiä.
Mietittyään varttitunnin Koivisto meni jääkaapille ja otti sieltä kaljapullon.
Seuraavana päivänä Koivisto meni Porin taidemuseoon, joka oli räjäytetty. Raunioissa ei ollut mitään. Sitten hän kävi Satakunnan museossa. Ei sielläkään mitään.
Kirjurinluodosta kuului pamahdus. Koivisto juoksi autoonsa ja ajoi Kirjurinluotoon. Sieltä oli kovaa vauhtia tulossa Datsun Bluebird. Se ajoi kohti Satakunnan Työn toimitusta. Sen kohdalla autosta lensi kranaatti. Toimitus räjähti. Koivisto painoi nappia ja auto hyppäsi ilmaan. Ferrari putosi Datsunin eteen. Datsun kiilasi tien sivuun. Koivisto juoksi Datsunin luo. Sielläkin kaikki kuolleita. Koivisto heitti sikarintumpin maahan. Ihmisiä alkoi kerääntyä toimituksen lähelle. Koivisto tutki autoa. Ei mitään. Poliisikin tuli jo paikalle. Tietysti myös ambulanssi ja paloauto. Poliisit kyselivät ihmisiltä kaikennäköistä. Koivistolta kysyttiin: - Mistä tuo Ferrari on saatu? Niitä ei ole Suomessa. Koivisto vastasi: - Ei Suomeen tuoda Suburbanejakaan. Silti niitä on. Sitten hän lähti.
Matkalla Kirjurinluotoon hän keksi keinon. Ensiksi hän kuitenkin kävi Kirjurinluodossa. Siellä hän kyseli Monroesta. Hän sai selville, että Monroe oli vastustanut rotusortoa ja saanut Ku Klux Klanin vihat päälleen. Koivisto lähti taidemuseoon. Vieraskirjaa tutkittuaan hän sai selville, että parikymmentä mustaihoista oli räjähdyksen aikoihin ollut siellä. Sama myös Satakunnan museossa.
Sitten Koivisto ajoi suojelupoliisin paikalliseen osastoon. Hän kysyi sen johtajalta: - Onko Suomessa ollut Ku Klux Klanin liikehdintää? Johtaja muisteli hieman aikaa ja sanoi sitten: - On ollut, vuodesta -85 lähtien. - Kiitos! Koivisto sanoi ja lähti. Mutta palasi pian takaisin. Hän kysyi johtajalta: - Missä sen päämaja on ollut? - Ei tiedetä. Mitä siitä sitten?
Koivisto sytytti sikarin ja sanoi: - Eipä mitään. Sitten hän lähti.

3

Ajaessaan takaisin taloonsa Koivisto mietiskeli. Miksi Satakunnan Työn toimitus räjäytettiin? Ja kenen toimesta? Oliko asialla Ku Klux Klan? Tai jokin ääriryhmä? Terroristien itsemurhat ja heidän yleiskansallisuutensa. Koivisto heitti sikarin maahan. Sitten hän ajoi Porin Tietokonekeskukseen.
Sieltä hän palasi pian erittäin iloisena. Sitten lähti ajamaan kohti Helsinkiä.
Siellä hän ajoi Suomen Vapaudenpuolueen toimistoon. Kaikkialla näkyi ulkomaisia miehiä. Koivisto varoi tarkoin miehiä ja pääsi pujahtamaan autotalliin. Siellä oli monta nopeaa autoa, mm. yksi Lamborghini. Sitten Koivisto meni varastoon, joka oli autotallin vieressä. Siellä oli aseita, kuten parikymmentä Suomi-konepistoolia. Seinillä riippui Ku Klux Klanin ja Ruotsin Vapauspuoleen tunnuksia. RVP, kuten SVP:kin, olivat puolifasistisia järjestöjä. Koivisto hymyili ja otti pari kuvaa aseista ja tunnuksista. Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta ovella seisoi kaksimetrinen mies. Koivisto nielaisi. Mies alkoi liikkua. Koivisto työnsi kätensä hitaasti taskuun. Poisti Browningin varmistimen ja veti. Mies vain käveli kohti Koivistoa. Koivisto ampui miestä jalkaan. Mies pysähtyi ja veti oman Coltinsa esille. Koivisto löi miestä mahaan. Ei vaikutusta. Sitten potkaisu mahaan. Mies käpertyi ja Koivisto ryntäsi ulos vajasta. Hän juoksi Ferrariin ja lähti. Hän ajoi kohti Supon toimistoa. Siellä hän teki ilmiannon SVP:stä. Poliisit pidättivät kaikki sen jäsenet. MuidenSVP:n piiritoimistojen henkilöstö vangittiin. Ruotsiin annettiin tieto RVP:stä. Koivisto sai luvatut 250 000 markkaa.