En ollut saada unta viime yönä, vaikka menin nukkumaan vasta kahden aikoihin. Luulin olevani kovinkin väsynyt, mutta ilmeisesti en sitten ollutkaan, koska nousin viidentoista minuutin kuluttua ylös, tein täyden venyttelyohjelman (menisikö siihen tuollaiset kymmenen minuuttia) ja aloitin Harry Harrisonin Bill-sarjan kirjaa (jonka lopetin tänään kesken: en pidä tuollaisista väkinäisen hauskoista kirjoista). Sitten taisin nukahtaa, mutta en ilmeisesti kovin nopeasti. Nukkuminen on joskus vaikeaa. Unettomuus on jopa pelottavaa: menee peläten nukkumaan.
Pegasoksen kokouksessa katseltiin runoja. Jotkut olivat hyviä, useimmat eivät. Voittajaksi veikkaan nimimerkkiä Herra 64. Tai itse ainakin häntä pitäisin voittajana. [Olin Sanasato-kustantamon runokilpailussa sihteerinä. En muista, voittiko Herra 64. Mielikuva on, että Mika Terho voitti tai sitten Juha Siro.]
Mikä tässä nyt sitten on tärkeää minun kannaltani on, että mietin, miten itse pärjäisin runojeni kanssa tuollaisessa seurassa. Toisaalta tiedän, etten ole valmis voittamaan mitään kilpailua, toisaalta haluaisin tietää, miten kokeneet kriitikot ottaisivat minun runoni vastaan. Pelottaisiko minua osallistua kilpailuun - varsinkin, jos raati olisi tuttu?
Yliopistolla eroottista kuhinaa. Olin onnellinen. Tytöt hymyilevät. Huomenna asian pitäisi kohota potenssiin, kun olen melkein kalju käytyäni parturissa: liki paljas päänahka on eroottinen. Jarmo on oikeassa, kun sanoi, että lyhyt tukka tuo ihmisen lähemmäksi eläintä. Jos eläin on eroottinen. Ainakin se on ruumiillinen.
Unohdin sanoa, miksi minua ei - ilmeisesti - nukuttanut: kirjoitin myöhään yöllä Jumalten tuhoa ja olin innoissani. Olisi pitänyt kirjoittaa se samantien loppuun. Jotenkin tuossa vaiheessa minä aina peräännyn: en uskalla antautua inspiraatiolle. Miksiköhän? Ajattelin koettaa tänä iltana novellia loppuun. Ei sen pitäisi enää olla pitkä. Neitsyt Mariakin saatiin mukaan. En vain ymmärrä, miksi Jerrman julkaisisi niin pitkän novellin. Varsinkin, kun siihen on tulossa jatkoa. [Jumalten tuho oli novelli, joka ilmestyi vuonna -88 Tähtivaeltajassa ja kirjoitin siihen jatkoa, josta Toni Jerrman oli itse asiassa innoissaan, mutta se oli melkein pienoisromaanin mittainen eikä sitä voitu julkaista. Olen koettanut työstää sitä eteenpäin, mutta usko ja aika ovat menneet ja tulleet. Katsotaan nyt.]
XXX tulee huomenna iltapäivällä. Eristyminen loppuu.
tiistaina, tammikuuta 29, 2008
tiistaina, tammikuuta 22, 2008
24.10.1995
En muistanut tai jaksanut eilen kirjoittaa. Mitä olisin kirjoittanut? Olin masentunut ja väsynyt. Illalla näin Demyn Enkelten lahden (1963), joka oli hieno elokuva, mutta jonka olin mielikuvissani sekoittanut yhtä hienoon Lolaan. Joku ujo tyttö soitti minulle ja kysyi elokuvakerhosta - kerroin, mitä tiesin, ja tajusin olleeni pelottava ja vakava. Kokous 31. päivä, toivottavasti tyttö tulee. En saanut tietää hänen nimeään. En uskaltanut kysyä, olisi voinut luulla, että joutuu johonkin kammottavaan rekisteriin.
Tänään: masennus jo ohi. En käynyt aamulla lenkillä, koska kurkku oli arka ja polvi oli kipeä. Mikähän sitä vaivaa? Perjantaina lääkärille.
Yritin miettiä naissarjakuvan tekijöitä - en keksi ainuttakaan. Olen luvannut Mikolle, että toimittaisin ehdotuksen opintovaatimuksiin uudeksi sarjakuva-kohdaksi. Olen muistanut vasta Annie Goetzingerin ja Claire Bretecherin - sellaisista, joita kehtaa tenttiä. Missä tosin raja? Onko Miguelanxo Prado nainen? Jos ei, niin pois vain. Keneltä kysyn? Pitää kysyä Juhalta, tekeekö hän kohtaan teoreettisten kirjojen ehdotuksen. Olen ehdottamassa Frank Millerin Dark Knightia - kenties paras (ellei muisteta Alan Mooren Watchmenia, jonka vika on siinä, ettei sitä ole suomeksi) supersankarimuunnos, sitä vain ei varmaan saa kokonaisena suomeksi. Semic saisi julkaista sen albumina: myisi varmasti. Ei oikein kehtaa ehdottaa Millerin härskimpiä juttuja (Hard Boiled, Sin City), kun ei niitä kukaan tentaattori kuitenkaan enää ymmärtäisi. Markkukin myönsi, että Millerin sarjakuva on paras Batman-tulkinta, mitä on. Pohdimme, kuka siitä voisi ohjata elokuvan. Tarantino? Tekisi siitä jauhavan dialogin juhlan, jossa olisi veristä väkivaltaa. Coppola? Lopputulos olisi liian teatraalinen. Dark Knightin tulisi olla sekä kevyt että rankka: kosketus populaarikulttuurin viattomuuteen tulisi törmätä millerilaiseen synkkyyteen ja tuskaan jollain muulla tavalla kuin mitä ehdottamani ohjaajat tekisivät.
Söin liikaa. Tein haudutettua punakaalia ja söin sitä riisin kanssa. Se on selvästi lisäkeruoka. Pitääkö ostaa lihaa huomenna? Söin myös pullavanukkaan pois - epäilin, onko se enää hyvää toisen kerran lämmitettynä. Olisi voinut olla. Kananmuna maistui siinä liikaa.
Ylensyömisen jälkeen tulee aina luvattua mennä seuraavana aamuna lenkille: onko lupaus kuin rukous, joka poistaa huonon omantunnon ja kolkutuksen? Ei kuulosta hyvältä. Kävelylle voisi tosin mennä, että saisi paremmin nukuttua. Ja vähän energiaa tuhlattua. Paljonkohan kirjoittamiseen kuluu energiaa?
Puhuin isäni kanssa puhelimessa. Olen yrittänyt saada häntä soittamaan minulle - nyt minä soitin ja puhelu kesti puoli tuntia. Koska saisin isäni ymmärtämään, että hän on isäni ja että hänellä on vastuu soittaa minulle, koska hänellä on rahaa, minulla ei. Asia ei ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteissään kyllä. Saattaa joutua työttömäksi koska tahansa. Lehdessä on enää kolme työntekijää ja isoveljeni apuna. Hänellä oli kuulemma seitsemän kuvaa ja saman verran juttuja tämän päivän lehdessä. Mikähän Akin veroprosentti on? Elääkö hän onnellista elämää?
Päiväkirjaansa tulee kirjoitettua liikaa. Kaikki menee läpi.
Luin tänään Hannele Koivusen Madonnan ja huoran. Nopeasti luettava kirja - aloitin eilen -, jossa on paljon asiaa hiukan sattumanvaraisesti esiteltynä. Olisin lukenut gnostilaisista enemmänkin. Sekoankohan minä joskus lahkoihin, kun ne ovat niin kiehtovia?
Nyt iltakävelylle.
Ja sen jälkeen klo 21:26. Tyydytin voyeristisia halujani tirkistelemällä ihmisten ikkunoista. Moni ei vielä pidä verhojaan kiinni tai alhaalla ja valojen palaessa näki melkein yhtä hyvin kuin olisi asunut ihmisten luona. Mitä näin? Asuntoja, joissa ei juurikaan ole kirjoja. Mauttomasti sisustettuja, kelvollisesti sisustettuja, hyvin sisustettuja asuntoja. Mutta: jos asunnossa ei ole kirjoja, se on jotenkin kalsea. Oliko se Cicero vai Seneca, joka sanoi, että kirjaton asunto on kuin sieluton sydän (tai sydämetön sielu)? Olen samaa mieltä: vasta kun asunnossa on kirjoja, sillä on kosketusta inhimilliseen, kulttuuriin, elämään ja kuolemaan. Muuten se on irrallaan omasta ajastaan ja historiastaan. Se ei tiedä muuta kuin itsensä ja on siksi vanki. Kirjaton asunto on vanki. Se on pelokas asunto, koska sen täytyy käpertyä itseensä, koska se ei uskalla ottaa sisälleen mitään, mikä on sen ulkopuolelta: kirjat edustavat sille pelottavaa ulkomaailmaa. Ja koska ulkomaailma ei ole pelottava, kirjat on otettava vastaan.
Toimiiko televisio tai radio kirjattomuuden vastapainona? Ei. Televisio ja radio eivät ole ajattelevia olentoja, kirjat sen sijaan ovat. Kirja on hyvä ystävä, kuten lapsillekin joskus sanotaan, kun nämä eivät keksi mitään yksinleikittävää leikkiä, mutta televisio ja radio ovat korkeintaan renkejä.
Ruoka ei millään asetu. Olen raskas. Raskaana.
Ostin tänäänkin kaksi kirjaa, yliopiston kirjaston poistomyynnistä, Kauko Kyyrön Viipurin Suomalaisen kirjallisuuden seuran historiikin ja Matti Luoman kirjan Edvard Westermarckista. 2 mk/kpl. Olisi voinut ainakin Kyyröä ostaa kaksi tai kolmekin, myyntikappaletta. Olisi siitä voinut kympin tai viisitoista saada. Matti Savolaisen Faulkner-gradun jätin. Se oli liian iso enkä minä sitä koskaan olisi lukenut. Miksi en? Miksi sitten lukisin joittenkin intoilijoitten intoilevan ja ihannoivan historiikin? Minua vaivaa jokin. En ole vielä saanut tietää Louhimiehen huutokaupasta: olenko saanut taakakseni Verlainen Runoja? Ottaakohan Louhimies vaihdossa joitain kirjoja? Tuskin. Nyt Fredric Brownin kimppuun loppuillaksi.
Ja luettuani Fredric Brownin Täältä ikuisuuteen -kirjan (mikä järjetön suomenkielinen nimi! onko tällä nyt sitten muka jotain tekemistä Zinnemannin elokuvan kanssa?) - kello oli 23:43, kun laskin kirjan kädestäni - minun on pakko kirjoittaa siitä jotain, että saan rauhan.
En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin järkyttävää ja jännittävää. Kuin olisi lukenut kauhuromaania. Juttu oli jossain määrin epäuskottava, mutta mitä sitten: kun kyseessä on miehen kohtalo, miehen elämä ja ainoa rakkaus, ei kysellä uskottavuuden perään. Harvoin lukee kirjoja, joita ei voi laskea kädestään. Vernen kirjat esimerkiksi eivät ole sietämättömän jännittäviä, niitä lukee tunnista toiseen vain, koska ne tarjoavat hyvän tekosyyn olla tekemättä mitään muuta (tämä ei kuulosta kovin hyvältä: keksin joskus toiste jotain hienompaa). King, Barker - pöh! Tähän ei ole moni pystynyt. Fredric Brownia pitää saada lisää! (Ihan kuin kirjoittaisin kirja-arvostelua. Päiväkirjani onkin kirjallinen päiväkirja. Tässä on siis enemmän kirjallisuudellisuutta kuin monissa päiväkirjoissa.)
Tänään: masennus jo ohi. En käynyt aamulla lenkillä, koska kurkku oli arka ja polvi oli kipeä. Mikähän sitä vaivaa? Perjantaina lääkärille.
Yritin miettiä naissarjakuvan tekijöitä - en keksi ainuttakaan. Olen luvannut Mikolle, että toimittaisin ehdotuksen opintovaatimuksiin uudeksi sarjakuva-kohdaksi. Olen muistanut vasta Annie Goetzingerin ja Claire Bretecherin - sellaisista, joita kehtaa tenttiä. Missä tosin raja? Onko Miguelanxo Prado nainen? Jos ei, niin pois vain. Keneltä kysyn? Pitää kysyä Juhalta, tekeekö hän kohtaan teoreettisten kirjojen ehdotuksen. Olen ehdottamassa Frank Millerin Dark Knightia - kenties paras (ellei muisteta Alan Mooren Watchmenia, jonka vika on siinä, ettei sitä ole suomeksi) supersankarimuunnos, sitä vain ei varmaan saa kokonaisena suomeksi. Semic saisi julkaista sen albumina: myisi varmasti. Ei oikein kehtaa ehdottaa Millerin härskimpiä juttuja (Hard Boiled, Sin City), kun ei niitä kukaan tentaattori kuitenkaan enää ymmärtäisi. Markkukin myönsi, että Millerin sarjakuva on paras Batman-tulkinta, mitä on. Pohdimme, kuka siitä voisi ohjata elokuvan. Tarantino? Tekisi siitä jauhavan dialogin juhlan, jossa olisi veristä väkivaltaa. Coppola? Lopputulos olisi liian teatraalinen. Dark Knightin tulisi olla sekä kevyt että rankka: kosketus populaarikulttuurin viattomuuteen tulisi törmätä millerilaiseen synkkyyteen ja tuskaan jollain muulla tavalla kuin mitä ehdottamani ohjaajat tekisivät.
Söin liikaa. Tein haudutettua punakaalia ja söin sitä riisin kanssa. Se on selvästi lisäkeruoka. Pitääkö ostaa lihaa huomenna? Söin myös pullavanukkaan pois - epäilin, onko se enää hyvää toisen kerran lämmitettynä. Olisi voinut olla. Kananmuna maistui siinä liikaa.
Ylensyömisen jälkeen tulee aina luvattua mennä seuraavana aamuna lenkille: onko lupaus kuin rukous, joka poistaa huonon omantunnon ja kolkutuksen? Ei kuulosta hyvältä. Kävelylle voisi tosin mennä, että saisi paremmin nukuttua. Ja vähän energiaa tuhlattua. Paljonkohan kirjoittamiseen kuluu energiaa?
Puhuin isäni kanssa puhelimessa. Olen yrittänyt saada häntä soittamaan minulle - nyt minä soitin ja puhelu kesti puoli tuntia. Koska saisin isäni ymmärtämään, että hän on isäni ja että hänellä on vastuu soittaa minulle, koska hänellä on rahaa, minulla ei. Asia ei ole näin yksioikoinen, mutta pääpiirteissään kyllä. Saattaa joutua työttömäksi koska tahansa. Lehdessä on enää kolme työntekijää ja isoveljeni apuna. Hänellä oli kuulemma seitsemän kuvaa ja saman verran juttuja tämän päivän lehdessä. Mikähän Akin veroprosentti on? Elääkö hän onnellista elämää?
Päiväkirjaansa tulee kirjoitettua liikaa. Kaikki menee läpi.
Luin tänään Hannele Koivusen Madonnan ja huoran. Nopeasti luettava kirja - aloitin eilen -, jossa on paljon asiaa hiukan sattumanvaraisesti esiteltynä. Olisin lukenut gnostilaisista enemmänkin. Sekoankohan minä joskus lahkoihin, kun ne ovat niin kiehtovia?
Nyt iltakävelylle.
Ja sen jälkeen klo 21:26. Tyydytin voyeristisia halujani tirkistelemällä ihmisten ikkunoista. Moni ei vielä pidä verhojaan kiinni tai alhaalla ja valojen palaessa näki melkein yhtä hyvin kuin olisi asunut ihmisten luona. Mitä näin? Asuntoja, joissa ei juurikaan ole kirjoja. Mauttomasti sisustettuja, kelvollisesti sisustettuja, hyvin sisustettuja asuntoja. Mutta: jos asunnossa ei ole kirjoja, se on jotenkin kalsea. Oliko se Cicero vai Seneca, joka sanoi, että kirjaton asunto on kuin sieluton sydän (tai sydämetön sielu)? Olen samaa mieltä: vasta kun asunnossa on kirjoja, sillä on kosketusta inhimilliseen, kulttuuriin, elämään ja kuolemaan. Muuten se on irrallaan omasta ajastaan ja historiastaan. Se ei tiedä muuta kuin itsensä ja on siksi vanki. Kirjaton asunto on vanki. Se on pelokas asunto, koska sen täytyy käpertyä itseensä, koska se ei uskalla ottaa sisälleen mitään, mikä on sen ulkopuolelta: kirjat edustavat sille pelottavaa ulkomaailmaa. Ja koska ulkomaailma ei ole pelottava, kirjat on otettava vastaan.
Toimiiko televisio tai radio kirjattomuuden vastapainona? Ei. Televisio ja radio eivät ole ajattelevia olentoja, kirjat sen sijaan ovat. Kirja on hyvä ystävä, kuten lapsillekin joskus sanotaan, kun nämä eivät keksi mitään yksinleikittävää leikkiä, mutta televisio ja radio ovat korkeintaan renkejä.
Ruoka ei millään asetu. Olen raskas. Raskaana.
Ostin tänäänkin kaksi kirjaa, yliopiston kirjaston poistomyynnistä, Kauko Kyyrön Viipurin Suomalaisen kirjallisuuden seuran historiikin ja Matti Luoman kirjan Edvard Westermarckista. 2 mk/kpl. Olisi voinut ainakin Kyyröä ostaa kaksi tai kolmekin, myyntikappaletta. Olisi siitä voinut kympin tai viisitoista saada. Matti Savolaisen Faulkner-gradun jätin. Se oli liian iso enkä minä sitä koskaan olisi lukenut. Miksi en? Miksi sitten lukisin joittenkin intoilijoitten intoilevan ja ihannoivan historiikin? Minua vaivaa jokin. En ole vielä saanut tietää Louhimiehen huutokaupasta: olenko saanut taakakseni Verlainen Runoja? Ottaakohan Louhimies vaihdossa joitain kirjoja? Tuskin. Nyt Fredric Brownin kimppuun loppuillaksi.
Ja luettuani Fredric Brownin Täältä ikuisuuteen -kirjan (mikä järjetön suomenkielinen nimi! onko tällä nyt sitten muka jotain tekemistä Zinnemannin elokuvan kanssa?) - kello oli 23:43, kun laskin kirjan kädestäni - minun on pakko kirjoittaa siitä jotain, että saan rauhan.
En ole pitkään aikaan lukenut mitään niin järkyttävää ja jännittävää. Kuin olisi lukenut kauhuromaania. Juttu oli jossain määrin epäuskottava, mutta mitä sitten: kun kyseessä on miehen kohtalo, miehen elämä ja ainoa rakkaus, ei kysellä uskottavuuden perään. Harvoin lukee kirjoja, joita ei voi laskea kädestään. Vernen kirjat esimerkiksi eivät ole sietämättömän jännittäviä, niitä lukee tunnista toiseen vain, koska ne tarjoavat hyvän tekosyyn olla tekemättä mitään muuta (tämä ei kuulosta kovin hyvältä: keksin joskus toiste jotain hienompaa). King, Barker - pöh! Tähän ei ole moni pystynyt. Fredric Brownia pitää saada lisää! (Ihan kuin kirjoittaisin kirja-arvostelua. Päiväkirjani onkin kirjallinen päiväkirja. Tässä on siis enemmän kirjallisuudellisuutta kuin monissa päiväkirjoissa.)
maanantaina, tammikuuta 21, 2008
22.10.1995
Yönäytös onnistui odotettua paremmin: jäseniä - siis maksaneita, lippuja lunastettiin enemmän, koska osa jäsenistä sai vapaaliput, osa maksoi puolikkaan - oli 102. Elokuvat olivat hyviä, Miller's Crossing ja Pahan kosketus odotetusti parhaat. Pulp Fictioniin olin jo hiukan kyllästynyt, vaikkakin olen tänään yrittänyt muodostaa kaavioita sen kerronnasta. Mikä on sen salaisuus? Se on samalla hyvin yksinkertainen, mutta kuitenkin mutkikas. Onko se päättymätön kehä vai ei? Päivin mielestä Willis ja tämän nainen ainakin pääsevät ulos kehästä - elokuvan loputtua tosin alkaisi kohtaus, jossa Ving Rhames antaa Willisille rahaa ja tämä ja Travolta vittuilevat toisilleen baaritiskillä, minkä jälkeen Willis menee otteluunsa. Donald's Crime oli yllätys, koska se ei suinkaan ollut opettavainen, kuten luulin. El Mariachin nukuin.
Olen ollut uskomattoman uupunut tänään. Onko ihmekään? Kävin pitkällä kävelyllä "aamiaisen" syötyäni (klo 15), ilma oli kirpeä: ensimmäiset pakkasyöt. Talvi on jo tosiasia. Tuleeko aina olemaan tällaista: kesä menee pelätessä syksyn hiipivää pimeyttä ja syksy pelätessä talven pimeyttä ja talvi kylmyydessä ja pimeydessä? Koko loppuikäni?
Luen Vernen Robinson-koulua. Ei kovin kummoinen teos, mieleeni tuli ajatus, että siitä voisi käyttää sitaatteja gradun (ja vaikka lisurin ja väitöskirjankin!) Crusoe-lukujen alussa. Vernen kirja ei juuri poikkea Defoesta, jopa niin vähän, että en oikeastaan ymmärrä, mitä Verne ajaa takaa.
Kello on 21:22 ja taidan pian mennä nukkumaan. Soitan ensiksi XXX:lle häntä ilahduttaakseni.
Olen ollut uskomattoman uupunut tänään. Onko ihmekään? Kävin pitkällä kävelyllä "aamiaisen" syötyäni (klo 15), ilma oli kirpeä: ensimmäiset pakkasyöt. Talvi on jo tosiasia. Tuleeko aina olemaan tällaista: kesä menee pelätessä syksyn hiipivää pimeyttä ja syksy pelätessä talven pimeyttä ja talvi kylmyydessä ja pimeydessä? Koko loppuikäni?
Luen Vernen Robinson-koulua. Ei kovin kummoinen teos, mieleeni tuli ajatus, että siitä voisi käyttää sitaatteja gradun (ja vaikka lisurin ja väitöskirjankin!) Crusoe-lukujen alussa. Vernen kirja ei juuri poikkea Defoesta, jopa niin vähän, että en oikeastaan ymmärrä, mitä Verne ajaa takaa.
Kello on 21:22 ja taidan pian mennä nukkumaan. Soitan ensiksi XXX:lle häntä ilahduttaakseni.
torstaina, tammikuuta 17, 2008
21.10.1995
Yönäytös lähestyy jatkuvasti. Tein juuri kahvilan hinnaston. Huvitin itseäni tekemällä kahvilastamme (ehkä puffetti olisi parempi sana, vaikka ei sekään kovin hyvä ole) Café Américainin Casablancan muistoksi. Moni ei tule tajuamaan vitsiä (Markkuun tosin luotan). Minua jännittää - julkiset esiintymiset, onnistumisen paine, väsymyksen pelko -, vaikka olen tehnyt melkein kaikkeni välttääkseni väsymystä iskemästä ennen Pahan kosketusta. Viimeksi, Cyborgiat-näytöksessä (kukaan ei vieläkään tunnu tajunneen, että nimi on ironinen), minua alkoi nukuttaa vasta Total Recallin aikana, mikä tietysti sopi minulle.
Mietin, että josko Monroe voisi aina syntymäpäivänään 13.2. näyttää ilmaisen elokuvan. Mitä sitten? Ilo irti, jotain neuvostolittolaista, Sukellusveneellä maapallon ympäri.. mitä ikinä keksiikään. Kahden ja puolen vuoden päästä ovat 30-vuotisjuhlat - kukahan silloin on puheenjohtaja ja osaavatkohan ne kutsua minut paikalle? Minä olen jo ominut Monroen itselleni, että en oikein uskaltaisi luopua siitä. En ole koskaan ennen joutunut luopumaan mistään (paitsi kodistani Porissa, joka luopuminen sujui yllättävän kivuttomasti - paitsi että yritin lietsoa itsessäni syksyllä 1990 opiskelun lopettamista). XXX:stäkin olen pitänyt kiinni melkein kynsin ja hampain, vaikka hän kesälläkin oli liki valmis luopumaan minusta. Olisin kuollut. En varmaankaan kuole, kun en enää ole Monroessa, mutta aivan varmasti mietin päivästä toiseen, millaisia elokuvanäytöksiä olisi hauska järjestää.
Kirjoitin graduani - nyt jo melkein valmista tekstiä tai ainakin sellaista, josta on tarkoitus joskus muokata valmista tiedettä. Kirjoittaminen sujui hiukan kankeasti: ponnistelenko tarpeettomien suorituspaineiden kimpussa? Pitäisi saada tieteelliseenkin kirjoittamiseen rentoutta ja sujuvuutta. Kerouacissa sitä jonkin verran on, tiedä sitten, miltä se näyttää kirjasta luettuna. Luenkohan minä sitä juuri koskaan? Varmasti ainakin kolme kertaa, kunnes unohdan sen pariksi vuodeksi. [Kerouac viitannee artikkeliini, joka ilmestyi miestutkimusantologiassa Aatamin puvussa. - jn]
Lopetin tänään Vernen Englantilaiset Pohjoisnavalla -kirjan (nyt tajusin, että se vaikuttaa trilogialta, koska Karisto sen todella on pilkkonut kolmeen osaan). Vaikuttava lopetus. Mistä olen lukenut, että Hatteras kävelee parantolassakin jatkuvasti pohjoista kohden? Onko se jossain Barthes'in kirjoituksessa? Mutta mikä häkellyttävämpää on, että en osaa päästä Vernesta irti: minua kyllästytti aloittaa Fredric Brownin The Far Cry -kirjaa (jonka suomenkielinen nimi on käsittämättömästi Täältä ikuisuuteen), kunnes muistin, että vielä olisi Robinson-koulu lukematta. Olen nalkissa: Verne-addiktio! Ja vielä minä, joka pidin häntä niin tylsänä! Mitähän Mikko sanoo?
Lueskelin tänään Vastapainon Mitä valistus on? -kirjaa. Ensimmäisenä valistajana esiintyi David Hume. Tuli mieleen, että nykymaailmasta puuttuvat vastaavat, henkevät kirjoittajat, jotka ilman suunnatonta käsiteapparaattia pystyisivät luomaan vaikuttavia ajatuksia. Miksi metodi on niin tarpeellinen? Dekonstruktiokin, jonka piti olla metodin kuolema, on enää vain osa kirjallisuustieteen ja filosofian työkalupakkia. Onhan meillä esseistejä (Matti Mäkelä ja Jan Blomstedt muun muassa; onko Kirsi Liehu Kirsikankukkineen esseisti?), mutta ei se oikein riitä. Miksi suurten systeemien luojat ovat kuolleet? Minua ahdistaa tekijän kuolema. Aina välillä. [Täällä editoidessani puhisen ja mutisen: "Vittu mitä paskaa!" - jn]
Dead Moon oli uskomaton. Kauniimpi kuin Beatles, miehekkäämpi kuin Johnny Cash, kovaäänisempi kuin Ted Nugent, vihaisempi kuin Sex Pistols, tehokkaampi kuin AC/DC, herkempi kuin Simon & Garfunkel. Ehkä maailman paras bändi. Tosin Beasts of Bourbon, jonka The Low Road -levyä juuri kuuntelen, vetää vertoja aika tavalla. Varsinkin "Chase the Dragon" kamppailee jonkun "Dagger Moonin" kanssa maailman parhaan rockbiisin sijasta.
Pian en enää ehdi Doomia pelaamalla nostattaa adrenaliinia. Pitäisi ottaa kone mukaan ja pelata leffojen välissä, mutta pitää varmaan myydä puffetissa.
Mietin, että josko Monroe voisi aina syntymäpäivänään 13.2. näyttää ilmaisen elokuvan. Mitä sitten? Ilo irti, jotain neuvostolittolaista, Sukellusveneellä maapallon ympäri.. mitä ikinä keksiikään. Kahden ja puolen vuoden päästä ovat 30-vuotisjuhlat - kukahan silloin on puheenjohtaja ja osaavatkohan ne kutsua minut paikalle? Minä olen jo ominut Monroen itselleni, että en oikein uskaltaisi luopua siitä. En ole koskaan ennen joutunut luopumaan mistään (paitsi kodistani Porissa, joka luopuminen sujui yllättävän kivuttomasti - paitsi että yritin lietsoa itsessäni syksyllä 1990 opiskelun lopettamista). XXX:stäkin olen pitänyt kiinni melkein kynsin ja hampain, vaikka hän kesälläkin oli liki valmis luopumaan minusta. Olisin kuollut. En varmaankaan kuole, kun en enää ole Monroessa, mutta aivan varmasti mietin päivästä toiseen, millaisia elokuvanäytöksiä olisi hauska järjestää.
Kirjoitin graduani - nyt jo melkein valmista tekstiä tai ainakin sellaista, josta on tarkoitus joskus muokata valmista tiedettä. Kirjoittaminen sujui hiukan kankeasti: ponnistelenko tarpeettomien suorituspaineiden kimpussa? Pitäisi saada tieteelliseenkin kirjoittamiseen rentoutta ja sujuvuutta. Kerouacissa sitä jonkin verran on, tiedä sitten, miltä se näyttää kirjasta luettuna. Luenkohan minä sitä juuri koskaan? Varmasti ainakin kolme kertaa, kunnes unohdan sen pariksi vuodeksi. [Kerouac viitannee artikkeliini, joka ilmestyi miestutkimusantologiassa Aatamin puvussa. - jn]
Lopetin tänään Vernen Englantilaiset Pohjoisnavalla -kirjan (nyt tajusin, että se vaikuttaa trilogialta, koska Karisto sen todella on pilkkonut kolmeen osaan). Vaikuttava lopetus. Mistä olen lukenut, että Hatteras kävelee parantolassakin jatkuvasti pohjoista kohden? Onko se jossain Barthes'in kirjoituksessa? Mutta mikä häkellyttävämpää on, että en osaa päästä Vernesta irti: minua kyllästytti aloittaa Fredric Brownin The Far Cry -kirjaa (jonka suomenkielinen nimi on käsittämättömästi Täältä ikuisuuteen), kunnes muistin, että vielä olisi Robinson-koulu lukematta. Olen nalkissa: Verne-addiktio! Ja vielä minä, joka pidin häntä niin tylsänä! Mitähän Mikko sanoo?
Lueskelin tänään Vastapainon Mitä valistus on? -kirjaa. Ensimmäisenä valistajana esiintyi David Hume. Tuli mieleen, että nykymaailmasta puuttuvat vastaavat, henkevät kirjoittajat, jotka ilman suunnatonta käsiteapparaattia pystyisivät luomaan vaikuttavia ajatuksia. Miksi metodi on niin tarpeellinen? Dekonstruktiokin, jonka piti olla metodin kuolema, on enää vain osa kirjallisuustieteen ja filosofian työkalupakkia. Onhan meillä esseistejä (Matti Mäkelä ja Jan Blomstedt muun muassa; onko Kirsi Liehu Kirsikankukkineen esseisti?), mutta ei se oikein riitä. Miksi suurten systeemien luojat ovat kuolleet? Minua ahdistaa tekijän kuolema. Aina välillä. [Täällä editoidessani puhisen ja mutisen: "Vittu mitä paskaa!" - jn]
Dead Moon oli uskomaton. Kauniimpi kuin Beatles, miehekkäämpi kuin Johnny Cash, kovaäänisempi kuin Ted Nugent, vihaisempi kuin Sex Pistols, tehokkaampi kuin AC/DC, herkempi kuin Simon & Garfunkel. Ehkä maailman paras bändi. Tosin Beasts of Bourbon, jonka The Low Road -levyä juuri kuuntelen, vetää vertoja aika tavalla. Varsinkin "Chase the Dragon" kamppailee jonkun "Dagger Moonin" kanssa maailman parhaan rockbiisin sijasta.
Pian en enää ehdi Doomia pelaamalla nostattaa adrenaliinia. Pitäisi ottaa kone mukaan ja pelata leffojen välissä, mutta pitää varmaan myydä puffetissa.
tiistaina, tammikuuta 15, 2008
20.10.
Kirjoitan ennen kuin lähden Dead Moonin konserttiin - kommentit tulevat perässä. Ehkä rockin kommentoimista ei oikein suvaittaisi päiväkirjassa, joka joitain poikkeuksia lukuunottamtta on korkeakulttuurinen ilmiö: päiväkirja ei ole tarpeellinen, ellei sitä ole kirjoittanut joku, joka on vaikuttanut kulttuurin ylimmissä kerroksissa. Tämä tarkoittaa sitä, että päiväkirjassa pitää kertoa klassisesta musiikista, runoudesta ja maalaustaiteesta - sanalla sanoen kaunotaiteista -, jotta se olisi kunnollinen päiväkirja. Siksi vanhemmalta ajalta tunnetaan enemmän päiväkirjan pitäjiä: mikä silloin oli käyttö- tai populaarikulttuuria, on nyt korkeakulttuurista (Mozart). Saattoi kirjoittaa mistä tahansa. Dead Moonin kommentoiminen ei varmaankaan kiinnosta tulevia editoijiani. Tai sitten sekin on jo muuttunut Mozartin tavoin osaksi länsimaista kulttuuriperinnettä.
Toinen asia, mistä päiväkirjassa kuuluu kirjoittaa, on politiikka. Minä en ymmärrä siitä mitään. Voin ehkä satunnaisesti viitata vihreiden paikalliseen nokkahahmoon Kai Ovaskaiseen, koska hän on elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja, mutta en oikein muuten.
Tein tänään jo kauan haaveilemaani taatelipastaa. Ohje on yksinkertainen: Kuumenna pientä määrä taatelia vesitilkassa, niin että taateli pehmenee ja sulaa. Lisää hitunen sokeria. Laita jollekin alustalle tai käytä toista pannua, johon pilkot sipulin ja yhden omenan. Kuumennat, kuullotat, laitat hiukan vettä. Sekoitat tämän taatelisoseen kanssa ja maustat (mustapippuria, neilikkaa, suolaa (jonka itse unohdin)). Tässä välissä oletkin jo keittänyt annoksen pastaa. Sekoita kastike kuumaan pastaan, joka on tietysti al dente, ja kaada sekaan hitunen kermaa. Kuumenna ja nauti. Maku: hyvä, pehmeä, makea (tehdäänhän makaronivelliäkin), mutta ehkä hivenen kyllästyttävä. Viiniä ja hyvää leipää. Itse söin nälissäni ruisleipää, mutta eiköhän vaalea leipä sopisi paremmin.
Suomessa on aivan oma makaronikulttuurinsa, jota ehkä ei tulisi väheksyä, vaikka se poikkeaakin italialaisesta standardeista. Meillä on munamaitoon tehty, valkopippurilla maustettu lihamakaronilaatikko ja makea makaronivelli (jota varmaan ei juuri kukaan enää syö: minun pitää pelkästä uteliaisuudesta sitä joskus tehdä). Lasagnemme on erilaista. Me keitämme makaroneja liian kauan ja teemme kardinaalivirheen: emme sekoita kastiketta makaroniin, vaan kaadamme sen makaronin päälle. Mitä sitten? Nämä ovat omaleimaisia piirteitä. En tiedä makaronilaatikosta ja -vellistä, mutta kaksi viimeistä piirrettä ovat syntyisin huonosta matkimisesta. Monet ihmiset, jotka eivät muuten pidä makaronista, pitävät lasagnesta: miksi?
Syysmasennus on jo selviö. Tänään tuijotin seinää monta minuuttia väsyneenä, uupuneena, haluttomana, vaikka en ollut tehnyt juuri mitään. Ehkä juuri siksi. Kävin lenkillä, mikä kyllä auttoi, mutta minua pelottaa silti: pitääkö minun koko syksyn ja talven puurtaa niin paljon, etten huomaa pimeyden ahdistavan? Minua pelottaa myös se, että kuukauden parin kuluttua syön hirvittävästi suklaata: ihoni menee huonoon kuntoon ja naamaani tulee finnejä.
Montakohan kertaa minä tulen kirjoittamaan tässä päiväkirjassa finneistä? Ulostamisesta en ole vielä kirjoittanut kertaakaan.
Toinen asia, mistä päiväkirjassa kuuluu kirjoittaa, on politiikka. Minä en ymmärrä siitä mitään. Voin ehkä satunnaisesti viitata vihreiden paikalliseen nokkahahmoon Kai Ovaskaiseen, koska hän on elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja, mutta en oikein muuten.
Tein tänään jo kauan haaveilemaani taatelipastaa. Ohje on yksinkertainen: Kuumenna pientä määrä taatelia vesitilkassa, niin että taateli pehmenee ja sulaa. Lisää hitunen sokeria. Laita jollekin alustalle tai käytä toista pannua, johon pilkot sipulin ja yhden omenan. Kuumennat, kuullotat, laitat hiukan vettä. Sekoitat tämän taatelisoseen kanssa ja maustat (mustapippuria, neilikkaa, suolaa (jonka itse unohdin)). Tässä välissä oletkin jo keittänyt annoksen pastaa. Sekoita kastike kuumaan pastaan, joka on tietysti al dente, ja kaada sekaan hitunen kermaa. Kuumenna ja nauti. Maku: hyvä, pehmeä, makea (tehdäänhän makaronivelliäkin), mutta ehkä hivenen kyllästyttävä. Viiniä ja hyvää leipää. Itse söin nälissäni ruisleipää, mutta eiköhän vaalea leipä sopisi paremmin.
Suomessa on aivan oma makaronikulttuurinsa, jota ehkä ei tulisi väheksyä, vaikka se poikkeaakin italialaisesta standardeista. Meillä on munamaitoon tehty, valkopippurilla maustettu lihamakaronilaatikko ja makea makaronivelli (jota varmaan ei juuri kukaan enää syö: minun pitää pelkästä uteliaisuudesta sitä joskus tehdä). Lasagnemme on erilaista. Me keitämme makaroneja liian kauan ja teemme kardinaalivirheen: emme sekoita kastiketta makaroniin, vaan kaadamme sen makaronin päälle. Mitä sitten? Nämä ovat omaleimaisia piirteitä. En tiedä makaronilaatikosta ja -vellistä, mutta kaksi viimeistä piirrettä ovat syntyisin huonosta matkimisesta. Monet ihmiset, jotka eivät muuten pidä makaronista, pitävät lasagnesta: miksi?
Syysmasennus on jo selviö. Tänään tuijotin seinää monta minuuttia väsyneenä, uupuneena, haluttomana, vaikka en ollut tehnyt juuri mitään. Ehkä juuri siksi. Kävin lenkillä, mikä kyllä auttoi, mutta minua pelottaa silti: pitääkö minun koko syksyn ja talven puurtaa niin paljon, etten huomaa pimeyden ahdistavan? Minua pelottaa myös se, että kuukauden parin kuluttua syön hirvittävästi suklaata: ihoni menee huonoon kuntoon ja naamaani tulee finnejä.
Montakohan kertaa minä tulen kirjoittamaan tässä päiväkirjassa finneistä? Ulostamisesta en ole vielä kirjoittanut kertaakaan.
maanantaina, tammikuuta 14, 2008
19.10.
Näin Bessonin Leonin toista kertaa. Pidin siitä enemmän nyt kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka en edelleenkään ymmärrä, miksi Gary Oldmanin suoritusta huumekyttänä niin ylistetään: ylinäyttelemistähän se on. Tajusin, että elokuva on puhdas, klassinen tragedia: Tyhmä ja yksinkertainen päähenkilö, joka joutuu toisen samanlaisen pauloihin. Rakkaus tähän toiseen tuhoaa päähenkilön. Olisiko Aristoteles ollut tyytyväinen Bessoniin? Ehkä. Kuitenkin: Leonin loppu, jossa kuoleva Jean Reno räjäyttää Oldmanin taivaan tuuliin, on kaunis ja koskettava, paljon koskettavampi kuin sentimentaalinen kasvinistuttamiskohtaus, joka sen jälkeen tulee. Keskustelimme Liisan (jolle tarjosin illan) kanssa siitä, miksi elokuva oli kielletty alle 18-vuotiailta - ei ehkä väkivaltansa vuoksi (Liisan mielestä siinä ei ollut väkivaltaa), vaan, kuten ehdotin, sen vuoksi, että siinä kuvataan yli 40-vuotiaan miehen ja 12-vuotiaan tytön suhdetta. Sensuurin tiet ovat tutkimattomat.
Join juuri lasillisen appelsiinimehua maidolla. Paras suhde ei suinkaan ole puolet ja puolet, vaan kolme neljännestä mehua ja neljännes maitoa. Näin kummankin maut tulevat paremmin esiin ja maidon pehmeys korostaa appelsiinin kirpeyttä. Pitäisikö siihen laittaa vaniljaa mausteeksi?
Osallistuin tänään huutokauppaan. Ilmoitin Louhimiehelle, että tarjoan Verlainen runoista 60 markkaa - pohjahinta. Mietin myös Hölderlinin Vaeltajaa, mutta en sitten viitsinyt: vanhempia suomennoksia. (Ehkä Elina Vaara olisi kuitenkin parempi runoilija kuin Yrjö Kaijärvi - jos muistan suomentajat oikein.) Olisin joskus voinut ostaa Hölderlinin kympillä (kirjaston poistokappale), mutta en sitten ostanut. Tekemättä jääneitä tekoja katuu aina jonkin verran. Kierrätyskeskuksesta sain taas kirjoja, jotka menivät takahuoneeseen: Johan von Bonsdorffin toimittama Black power, Longmanin business-englannin sanakirja ja Bertrand Russellin pieni kirja suhteellisuusteoriasta, joka on alunperin ilmestynyt vuonna 1925. Käytännöllisesti katsoen en tee yhdelläkään kirjalla yhtään mitään, mutta en voinut jättää niitä sinne hyllyynkään. En olisi maksanut yhdestäkään mitään, mutta sain ne vaihtokaupassa alumiiniseen siivilään.
Luen edelleen Jules Vernen Hatteras-trilogiaa. (Onko se trilogia vai vain suomalaisen kustantajan kolmeen osaan pilkkoma pitkä romaani?) Alan pitää Vernesta, mitä enemmän häntä luen. Toivoisin, että saisin romaanini Tanner-osuuteen vernelaista kerrontaa - minusta vaikuttaa, että se on ihanne myös sellaisilla kirjailijoilla kuin Borges ja Calvino. Luin eilen Paulo Coelhon juuri suomennetun kirjan O Alquimista eli Santiagon unelmat. Se oli aika pinnistettyä askeettisuutta kiedottuna jonkinlaiseen elämänkatsomukselliseen mystiikkaan. Mikä on ero tällaisella mystiikalla ja borgeslaisella mystiikalla? Edellinen ottaa itsensä vakavasti, pitää itseään elämänohjeiden arvoisena, jälkimmäinen nauraa itselleen ja suhtautuu itseensä korkeintaan älyllisen mielenkiinnon (tai mahdollisen hupailun) kohteena. Borges ei ehkä ole sellainen humoristi kuin Matti Rossi antaa ymmärtää, mutta ei hän tosissaankaan ole.
Vielä Vernestä. Kun hänen käsikirjoituksensa löydettiin vuosi sitten - se on jo suomennettu enkä muista kirjan nimeä -, ihmeteltiin, miten kirjailija, joka teoksissaan ylisti teknologiaa, saattoi luoda teknologisen dystopian. Ei se ole vaikeaa: sellaisessakin kirjassa kuin Begumin miljoonat (joka on suosikkini) teknologiaa kritisoidaan (tietysti vain sen ankarassa preussilaisessa mielessä), Hatteras-sarjassa on henkilöitä, jotka vastustavat Hatterasin eteenpäinkulkemisen vimmaa ja jotka kuvataan toisinaan järkevämpinä hahmoina kuin Hatteras, Matka kuuhun alkaa satiirilla, joka on Vernen kirjoittamaksi suorastaan herkullista, amerikkalaisista tykinvalmistajista ja asianharrastajista. Robur Valloittajankin päähenkilö on ristiriitainen eikä mitenkään ihanteellinen. Mistä siis on kyse? Verne kirjoittaa proosaa, joka ei aseta ihanteita. Tämä on yllättävä väite sen jälkeen, mitä hänestä yleensä on sanottu, mutta luettuani kuusi tai seitsemän hänen kirjaansa tämä tuntuu minusta oikealta.
Yönäytös tuntuu menevän nappiin. Lippuja myyty ainakin 50, mikä on ennakkomyyntinä erinomaista. Pelkään vain, että yleisö nauraa Pahan kosketukselle. [Kyse elokuvakerho Monroen yönäytöksestä. Olin tuolloin kerhon puheenjohtaja.]
Koska teen sarjakuvaopintosuorituslistan Mikolle? Katselin Kukunorissa kirjaa, joka voisi käydä tenttikirjaksi: Rubinin Adult Comics. Naisia pitäisi saada varsinaiseen listaan. Annie Goetzingerin jo keksin, alunperin siellä oli Miguelanxo Prado (onko hän nainen?), keitä muita? Kati Kovacs? Riitta Uusitalo? On paljon feminiinistä sarjakuvaa, jonka tekijä on mies: Cabanes, Didier Comes. (Itse asiassa, minä en tiedä, onko Cabanes mies. Todennäköisesti.)
Nyt ryhdyn iltalukupuuhiin - edelleen Vernea. Kapteeni Hatteras on liikkeellä reellä. Kammottavantuntuista puuhaa.
Join juuri lasillisen appelsiinimehua maidolla. Paras suhde ei suinkaan ole puolet ja puolet, vaan kolme neljännestä mehua ja neljännes maitoa. Näin kummankin maut tulevat paremmin esiin ja maidon pehmeys korostaa appelsiinin kirpeyttä. Pitäisikö siihen laittaa vaniljaa mausteeksi?
Osallistuin tänään huutokauppaan. Ilmoitin Louhimiehelle, että tarjoan Verlainen runoista 60 markkaa - pohjahinta. Mietin myös Hölderlinin Vaeltajaa, mutta en sitten viitsinyt: vanhempia suomennoksia. (Ehkä Elina Vaara olisi kuitenkin parempi runoilija kuin Yrjö Kaijärvi - jos muistan suomentajat oikein.) Olisin joskus voinut ostaa Hölderlinin kympillä (kirjaston poistokappale), mutta en sitten ostanut. Tekemättä jääneitä tekoja katuu aina jonkin verran. Kierrätyskeskuksesta sain taas kirjoja, jotka menivät takahuoneeseen: Johan von Bonsdorffin toimittama Black power, Longmanin business-englannin sanakirja ja Bertrand Russellin pieni kirja suhteellisuusteoriasta, joka on alunperin ilmestynyt vuonna 1925. Käytännöllisesti katsoen en tee yhdelläkään kirjalla yhtään mitään, mutta en voinut jättää niitä sinne hyllyynkään. En olisi maksanut yhdestäkään mitään, mutta sain ne vaihtokaupassa alumiiniseen siivilään.
Luen edelleen Jules Vernen Hatteras-trilogiaa. (Onko se trilogia vai vain suomalaisen kustantajan kolmeen osaan pilkkoma pitkä romaani?) Alan pitää Vernesta, mitä enemmän häntä luen. Toivoisin, että saisin romaanini Tanner-osuuteen vernelaista kerrontaa - minusta vaikuttaa, että se on ihanne myös sellaisilla kirjailijoilla kuin Borges ja Calvino. Luin eilen Paulo Coelhon juuri suomennetun kirjan O Alquimista eli Santiagon unelmat. Se oli aika pinnistettyä askeettisuutta kiedottuna jonkinlaiseen elämänkatsomukselliseen mystiikkaan. Mikä on ero tällaisella mystiikalla ja borgeslaisella mystiikalla? Edellinen ottaa itsensä vakavasti, pitää itseään elämänohjeiden arvoisena, jälkimmäinen nauraa itselleen ja suhtautuu itseensä korkeintaan älyllisen mielenkiinnon (tai mahdollisen hupailun) kohteena. Borges ei ehkä ole sellainen humoristi kuin Matti Rossi antaa ymmärtää, mutta ei hän tosissaankaan ole.
Vielä Vernestä. Kun hänen käsikirjoituksensa löydettiin vuosi sitten - se on jo suomennettu enkä muista kirjan nimeä -, ihmeteltiin, miten kirjailija, joka teoksissaan ylisti teknologiaa, saattoi luoda teknologisen dystopian. Ei se ole vaikeaa: sellaisessakin kirjassa kuin Begumin miljoonat (joka on suosikkini) teknologiaa kritisoidaan (tietysti vain sen ankarassa preussilaisessa mielessä), Hatteras-sarjassa on henkilöitä, jotka vastustavat Hatterasin eteenpäinkulkemisen vimmaa ja jotka kuvataan toisinaan järkevämpinä hahmoina kuin Hatteras, Matka kuuhun alkaa satiirilla, joka on Vernen kirjoittamaksi suorastaan herkullista, amerikkalaisista tykinvalmistajista ja asianharrastajista. Robur Valloittajankin päähenkilö on ristiriitainen eikä mitenkään ihanteellinen. Mistä siis on kyse? Verne kirjoittaa proosaa, joka ei aseta ihanteita. Tämä on yllättävä väite sen jälkeen, mitä hänestä yleensä on sanottu, mutta luettuani kuusi tai seitsemän hänen kirjaansa tämä tuntuu minusta oikealta.
Yönäytös tuntuu menevän nappiin. Lippuja myyty ainakin 50, mikä on ennakkomyyntinä erinomaista. Pelkään vain, että yleisö nauraa Pahan kosketukselle. [Kyse elokuvakerho Monroen yönäytöksestä. Olin tuolloin kerhon puheenjohtaja.]
Koska teen sarjakuvaopintosuorituslistan Mikolle? Katselin Kukunorissa kirjaa, joka voisi käydä tenttikirjaksi: Rubinin Adult Comics. Naisia pitäisi saada varsinaiseen listaan. Annie Goetzingerin jo keksin, alunperin siellä oli Miguelanxo Prado (onko hän nainen?), keitä muita? Kati Kovacs? Riitta Uusitalo? On paljon feminiinistä sarjakuvaa, jonka tekijä on mies: Cabanes, Didier Comes. (Itse asiassa, minä en tiedä, onko Cabanes mies. Todennäköisesti.)
Nyt ryhdyn iltalukupuuhiin - edelleen Vernea. Kapteeni Hatteras on liikkeellä reellä. Kammottavantuntuista puuhaa.
tiistaina, tammikuuta 08, 2008
18.10.1995
Tässä on jo enemmän sitä mainostamaani metakirjallisuutta - aika rasittavaa koketeerausta esiintyy muuallakin. Kohdat, joissa kommentoin kirjoittamiani romaanipätkiä, käsittelevät käsikirjoitusta, joka ei ikinä valmistunut. Nyt hanke tuntuu aika kaukaiselta.
Tein tänään maksapihvejä ja söin niitä hyvällä ruokahalulla. Mitä niissä oli? Maksaa (naudan) noin 150 g, sitten viisi pientä perunaa raastettuna, hiukan pekonia, yksi sipuli, mausteita (valkosipulia, meiramia, pippureita, suolaa) ja porkkana-omena-appelsiinisotkua (en oikein tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua: mehun tekemisestä jäänyttä, tyystin nesteetöntä raastetta: ei se paljon maistunut). Paistettu pannulla aika kauan. Söin karpalohillon kanssa: melkein erinomaista. Lienee siis todella aihetta pelätä, että alan pitää maksasta. Millaista olisi maksakastike? Siihen pitäisi laittaa rajusti rasvaista lihaa lisäksi - olin tänään onnellinen pekonista. Jälkiruoaksi tarpeettoman paljon jäätelöä omenahillon ja kanelin kanssa. Ruoka yksin riittää tekemään ihmisestä onnellisen. Luin Vernen Kohti pohjoista -kirjaa. Miksi äidit haluavat kieltää ruokapöydässä lukemisen? Miksi juuri näitä kahta pidetään vastakkaisina toisilleen? Pitäisikö äitien mielestä ruokapöydässä vain seurustella, toisin sanoen, onko ruokapöydän tarkoitus sosiaalinen? En tässä tapauksessa ole enää varma, onko lukemisen kieltäminen ruokapöydässä niinkään huono asia. Yksinään en voisi kuvitella syöväni ilman lukemista. Oli se sitten vaikka mainoksia.
Lukeminen on taistelua aikaa vastaan - siksi sitä pitää tehdä ruumiillistenkin toimintojen äärellä: syömisen ja ulostamisen. (Jos XXX:n toivomusten mukaisesti alkaisin pissata istualtani, voisin lukea silloinkin. Se vaatisi jo kirjahyllyn vessassa, koska toimitus olisi niin lyhyt, ettei sen vuoksi kannattaisi etsiä mitään luettavaa.) Tätäkö ajattelin silloin neitsyenä, että lausun runoja rakastellessani? (Absurdi ajatus! Itse asiassa olen melkein tyystin hiljaa.)
Näin tänään kolme elokuvaa - melkein kulta-aikojen veroinen suoritus, jonka jälkeen olin kyllä aika puhki. (Vasta mainitut maksapihvit palauttivat minut päiväjärjestykseen.) Puumiehen morsian ja Smoke olivat erinomaisia (jälkimmäisen jälkeen halusin lukea Paul Austeria - Invention of Solitude on lukematta, samoin Mr. Vertigo), Kummelistories ei niinkään. Mitä siitä sanoisin? Minusta tuntui, että se oli sarjaan verrattuna huonoa keskitasoa: vitsit eivät menneet tarpeeksi yli, niin kuin sarjassa ajoittain. (Sokeakin kana löytää jyvän -periaatteella.) Minusta tuntui myös, että ihmiset eivät nauraneet niin paljon kuin olisivat halunneet tai kuin olivat odottaneet nauravansa. Elokuvan aikana mielessä kävi ajatus vedonlyönnistä, jossa arvattaisiin elokuvan katsojamäärä. Minun veikkaukseni olisi 50-60 000, mikä tietystikään ei olisi huono, mutta ei se yli satatuhatta, jota jotkut hassut ovat ehdottaneet.
Pieni tauko - iltatee ja hiukan Jules Vernea.
Kuvittelin tänään, että kun minun päiväkirjani joskus julkaistaan, siitä sanotaan, että se on "päiväkirjan mahdollisuuksia ja narratiivisia keinoja koetteleva päiväkirja". Tämä tuleekin olemaan - ainakin osittain - metapäiväkirja, toisin sanoen, se on päiväkirjan päiväkirjan pitämisestä.
Kun näin Smoken tänään, halusin olla kirjailija.
Kaija vertasi minua tänään Buranaan - sanoi, että vien pois päänsäryn ja kuukautiskivut. (Kun ihmettelin, viekö Burana muka kuukautiskivut pois, Kaija sanoi, ettei hän tarvitse mitään.) Mikä vertaus: pitää huomata, että nykyaikana (puhutaanko postmodernista) romanttiset metaforat ovat tällaisia, ne ottavat aiheensa ja kuvansa sellaisesta arkipäivästä, jollaista ei aiemmin ole ollut. Olen turhan monisanainen: mitä tarkoitan sanoa on, että aiemmin Kaija olisi verrannut minua vaikkapa kukkaan tai iltatähteen (vielä 20 vuotta sitten hän ei olisi sanallakaan vihjannut kuukautisiin). Kun kosmetiikka, lääkkeet, teknologia &c. astuvat arkipäivään, niitä aletaan käyttää myös metaforissa. (Tietysti se oli kaunis kohteliaisuus - Kaija tarjosi minulle myös ihanan kermavaahtotäytteisen leivoksen.) Tämä on jo hiukan sitä, mitä Simo kaipasi ihmetellessään, koska tulee sellaisia nykyaikaisia sukunimiä kuin Sähköjärvi.
Mistä vielä kirjoittaisin? Onko kirjoitettava vain silloin, kun on jotain sanottavaa? Mistä tietää, milloin on jotain sanottavaa?
Vielä illalla myöhemmin:
Lueskelin äsken romaanini Tanner-osuutta. Aiemmin päivällä olin miettinyt, miten sitä tulisi muuttaa. Joskus aiemmin mietin, että eri osien välillä olisi hiukan epäsuhtaa - ainakin Tanner- ja Anna-osuuksien välillä, niin että näiden kertomukset eivät paljon sotkeutuisi toisiinsa, toisin sanoen, että Anna ei paljonkaan esiintyisi Tannerin kertomuksessa. (Eipä hän toisaalta paljon esiinnykään, jos olen vasta 40. sivulla ja katoaa pian.) Mutta miten tehdä "uskottavaksi" Tannerin lähtö Nordenskiöldin perään, elleivät Anna ja Julia (tulevatkohan henkilöni minulle rakkaiksi?) ensiksi käy siellä Taivalkoskella peräämässä totuutta. Onko se muutenkaan epäuskottavaa? Pitäisikö Tannerin pysyä kaupungissa niin kauan kuin Garfunkel joukkoineen tulee? Ei kai.
Toinen asia: Haluaisin liittää ainakin Tanner-osuuteen (Anna-osuus tulee olemaan sellainen melkein kokonaisuudessaan) enemmän aatehistoriallisia keskusteluja, à la Eco ja Bouvard et Pécouchet. Miten niitä pitäisi integroida? Raa'asti vain? Mistä sitten puhuttaisiin ja miten se sopisi alun kanssa? (Pitäisikö se siinä tapauksessa muuttaa?) Eihän ole järkeenkäypää, että kertoja ensiksi selittää, miksi aloittaa niin tylsästi (jotta pääsisi pian asiaan) vain aloittaakseen pitkät ja turhat filosofiat muitten henkilöitten kanssa. Mutta näin tekevät monet. Ja ehkä se antaisi aihetta puhua epäluotettavasta kertojasta, mikä sitten taas tekisi oloni hienoksi: sentään epäluotettava kertoja!
Tein tänään maksapihvejä ja söin niitä hyvällä ruokahalulla. Mitä niissä oli? Maksaa (naudan) noin 150 g, sitten viisi pientä perunaa raastettuna, hiukan pekonia, yksi sipuli, mausteita (valkosipulia, meiramia, pippureita, suolaa) ja porkkana-omena-appelsiinisotkua (en oikein tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua: mehun tekemisestä jäänyttä, tyystin nesteetöntä raastetta: ei se paljon maistunut). Paistettu pannulla aika kauan. Söin karpalohillon kanssa: melkein erinomaista. Lienee siis todella aihetta pelätä, että alan pitää maksasta. Millaista olisi maksakastike? Siihen pitäisi laittaa rajusti rasvaista lihaa lisäksi - olin tänään onnellinen pekonista. Jälkiruoaksi tarpeettoman paljon jäätelöä omenahillon ja kanelin kanssa. Ruoka yksin riittää tekemään ihmisestä onnellisen. Luin Vernen Kohti pohjoista -kirjaa. Miksi äidit haluavat kieltää ruokapöydässä lukemisen? Miksi juuri näitä kahta pidetään vastakkaisina toisilleen? Pitäisikö äitien mielestä ruokapöydässä vain seurustella, toisin sanoen, onko ruokapöydän tarkoitus sosiaalinen? En tässä tapauksessa ole enää varma, onko lukemisen kieltäminen ruokapöydässä niinkään huono asia. Yksinään en voisi kuvitella syöväni ilman lukemista. Oli se sitten vaikka mainoksia.
Lukeminen on taistelua aikaa vastaan - siksi sitä pitää tehdä ruumiillistenkin toimintojen äärellä: syömisen ja ulostamisen. (Jos XXX:n toivomusten mukaisesti alkaisin pissata istualtani, voisin lukea silloinkin. Se vaatisi jo kirjahyllyn vessassa, koska toimitus olisi niin lyhyt, ettei sen vuoksi kannattaisi etsiä mitään luettavaa.) Tätäkö ajattelin silloin neitsyenä, että lausun runoja rakastellessani? (Absurdi ajatus! Itse asiassa olen melkein tyystin hiljaa.)
Näin tänään kolme elokuvaa - melkein kulta-aikojen veroinen suoritus, jonka jälkeen olin kyllä aika puhki. (Vasta mainitut maksapihvit palauttivat minut päiväjärjestykseen.) Puumiehen morsian ja Smoke olivat erinomaisia (jälkimmäisen jälkeen halusin lukea Paul Austeria - Invention of Solitude on lukematta, samoin Mr. Vertigo), Kummelistories ei niinkään. Mitä siitä sanoisin? Minusta tuntui, että se oli sarjaan verrattuna huonoa keskitasoa: vitsit eivät menneet tarpeeksi yli, niin kuin sarjassa ajoittain. (Sokeakin kana löytää jyvän -periaatteella.) Minusta tuntui myös, että ihmiset eivät nauraneet niin paljon kuin olisivat halunneet tai kuin olivat odottaneet nauravansa. Elokuvan aikana mielessä kävi ajatus vedonlyönnistä, jossa arvattaisiin elokuvan katsojamäärä. Minun veikkaukseni olisi 50-60 000, mikä tietystikään ei olisi huono, mutta ei se yli satatuhatta, jota jotkut hassut ovat ehdottaneet.
Pieni tauko - iltatee ja hiukan Jules Vernea.
Kuvittelin tänään, että kun minun päiväkirjani joskus julkaistaan, siitä sanotaan, että se on "päiväkirjan mahdollisuuksia ja narratiivisia keinoja koetteleva päiväkirja". Tämä tuleekin olemaan - ainakin osittain - metapäiväkirja, toisin sanoen, se on päiväkirjan päiväkirjan pitämisestä.
Kun näin Smoken tänään, halusin olla kirjailija.
Kaija vertasi minua tänään Buranaan - sanoi, että vien pois päänsäryn ja kuukautiskivut. (Kun ihmettelin, viekö Burana muka kuukautiskivut pois, Kaija sanoi, ettei hän tarvitse mitään.) Mikä vertaus: pitää huomata, että nykyaikana (puhutaanko postmodernista) romanttiset metaforat ovat tällaisia, ne ottavat aiheensa ja kuvansa sellaisesta arkipäivästä, jollaista ei aiemmin ole ollut. Olen turhan monisanainen: mitä tarkoitan sanoa on, että aiemmin Kaija olisi verrannut minua vaikkapa kukkaan tai iltatähteen (vielä 20 vuotta sitten hän ei olisi sanallakaan vihjannut kuukautisiin). Kun kosmetiikka, lääkkeet, teknologia &c. astuvat arkipäivään, niitä aletaan käyttää myös metaforissa. (Tietysti se oli kaunis kohteliaisuus - Kaija tarjosi minulle myös ihanan kermavaahtotäytteisen leivoksen.) Tämä on jo hiukan sitä, mitä Simo kaipasi ihmetellessään, koska tulee sellaisia nykyaikaisia sukunimiä kuin Sähköjärvi.
Mistä vielä kirjoittaisin? Onko kirjoitettava vain silloin, kun on jotain sanottavaa? Mistä tietää, milloin on jotain sanottavaa?
Vielä illalla myöhemmin:
Lueskelin äsken romaanini Tanner-osuutta. Aiemmin päivällä olin miettinyt, miten sitä tulisi muuttaa. Joskus aiemmin mietin, että eri osien välillä olisi hiukan epäsuhtaa - ainakin Tanner- ja Anna-osuuksien välillä, niin että näiden kertomukset eivät paljon sotkeutuisi toisiinsa, toisin sanoen, että Anna ei paljonkaan esiintyisi Tannerin kertomuksessa. (Eipä hän toisaalta paljon esiinnykään, jos olen vasta 40. sivulla ja katoaa pian.) Mutta miten tehdä "uskottavaksi" Tannerin lähtö Nordenskiöldin perään, elleivät Anna ja Julia (tulevatkohan henkilöni minulle rakkaiksi?) ensiksi käy siellä Taivalkoskella peräämässä totuutta. Onko se muutenkaan epäuskottavaa? Pitäisikö Tannerin pysyä kaupungissa niin kauan kuin Garfunkel joukkoineen tulee? Ei kai.
Toinen asia: Haluaisin liittää ainakin Tanner-osuuteen (Anna-osuus tulee olemaan sellainen melkein kokonaisuudessaan) enemmän aatehistoriallisia keskusteluja, à la Eco ja Bouvard et Pécouchet. Miten niitä pitäisi integroida? Raa'asti vain? Mistä sitten puhuttaisiin ja miten se sopisi alun kanssa? (Pitäisikö se siinä tapauksessa muuttaa?) Eihän ole järkeenkäypää, että kertoja ensiksi selittää, miksi aloittaa niin tylsästi (jotta pääsisi pian asiaan) vain aloittaakseen pitkät ja turhat filosofiat muitten henkilöitten kanssa. Mutta näin tekevät monet. Ja ehkä se antaisi aihetta puhua epäluotettavasta kertojasta, mikä sitten taas tekisi oloni hienoksi: sentään epäluotettava kertoja!
sunnuntai, tammikuuta 06, 2008
17.10.1995
Paljonko eri päivien päiväkirjamerkinnät kertovat kuluneesta päivästä? Vaikka kirjoitin tuossa äsken ikäänkuin edellisestä päivästä (huomaa: ei "eilisestä", koska kuvittelen tällä olevan lukijoita), muistiinpanot olisivat voineet olla tämänkin päivän merkintöjä. Ja itse asiassa olivatkin.
Kuvittelin tänään novellin, jossa kirjallisuudentutkija saapuu vieraaseen kaupunkiin konferenssiin ja lähtee illalla konferenssin jo loputtua (illanvietto odottaa vielä) hotellista lenkille ja eksyy. Tutkija tuntee Borgesin tulkinnan jonkun Lovecraftin novellin labyrinttisokkeloista - nämä kaksi tarinaa vertautuvat toisiinsa. Lisäksi tarinassa vaikuttaa mukana tutkijakollegan teksti Borgesin esseestä (ks. Haamulinnan perilliset - en ole vieläkään sitä ostanut Kilokirjasta). Mitä tarinassa lopulta tapahtuu, on eri asia.
Ymmärrän Borgesia: novellien ja romaanien ja suunnattomien kosmogonioiden suunnittelu on paljon hauskempaa kuin niiden toteuttaminen. Borgesin ironia: kuinka voi nimetä esseensä niinkin tylsällä nimellä kuin Herbert Quainin teosten tarkastelua? Mutta niinhän tekevät tuhannet kirjallisuudentutkijat ympäri maailmaa!
Jos luen tarpeeksi Jules Vernea ja Jenö Rejtöä ja Eugene Sueta, opinko kirjoittamaan itse seikkailuromaanin? Kuinka kirjoittamista opitaan? Kuinka olen itse oppinut kirjoittamaan? Kiitos isäni? Veljeni? Äidinkielen opettajieni? Tällaisia vaikutussuhteita olisi vaikea, ellei mahdoton osoittaa.
Tuntuu siltä, kuin olisin aina kaivannut päiväkirjan kirjoittamista. Olen yrittänyt kirjoittaa runoja ja proosaa, mutta niistä ei ole juuri koskaan tullut mitään. Miltä vaikuttaisin nyt, jos saisin lukea 1988 kirjoittamiani muistiinpanoja? Olin silloin lukiossa, ilmeisesti toisella luokalla. Muistan, että keväällä 1989 olin onnellinen. Miksiköhän? En muista enää. Onnellisuus on muistia: ihminen ei voi olla onnellinen ilman muistia.
Toinen asia: kuinka paljon sitä pystyy allekirjoittamaan sitä, minkä on joskus sanonut? Tiedän hyvin, että mainittuina vuosina 88-89 olin tietämätön (kenties myös sietämätön) pikkuälykkö, jolla oli nuoret mielipiteet. Aivan kuin Jukka nykyään: hän myönsi (Markun mukaan) pitäneensä Almodovarin Kikasta, joka oli melko keskinkertainen ja pinnallinen elokuva. Olisin silti epäilemättä pitänyt siitä kuusitoistavuotiaana - samanikäisenä kuin Jukka on nyt. Nuorena en edes suostunut lukemaan klassikkoja, se oli melkein uroteko (omasta mielestäni), mutta nyt luen mieluummin Stendhalia ja Vernea kuin postmodernia uhoa. (On poikkeuksia, mutta heissäkin on modernia kertomisen uhmaa: Paul Auster muun muassa.)
Mitä olen tehnyt tänään? En tänäänkään paljon mitään. Lenkillä, voimistelin, luennolla (Muisti, uskonto ja sukupuoli antiikissa - heräsi ajatuksia; millaisia, en tiedä vielä) ja syömässä ja sitten vielä saksantunnilla. Ostin maksaa (pyysin ja sain jauhettua), mutta unohdin kananmunat, joten en voi vielä tänään tehdä pihvejä. En ole koskaan pitänyt maksasta - koska loppuu tämä kierre, jossa alan pitää ruoista, joita olen aiemmin inhonnut? Mitä niitä edes on enää jäljellä? Oliivit. Niistä en pidä vieläkään. Olut. Edelleen sietämätöntä. Kahvi. Pelkään pahoin, että tottuisin siihen kolmessa päivässä ja alkaisin pitää siitä kahdessa viikossa. Minä himoitsen teenjuojilta melkeinpä kiellettyjä kerma- ja sokerinautintoja. Sopiiko konjakki teen kanssa - Pertti Näränen (en osaa kutsua häntä Peekoksi) kertoi piristävänsä itseään kahvilla, konjakilla ja suklaapalalla. Tällöin alkoholista saatava hyöty on suurempi kuin jos sitä kittaisi suuria määriä. Tähän onkin sopiva lopettaa.
illalla, sama päivä
Nyt kun kirjoitan päiväkirjaa, mieleeni nousee kysymys, eikö se estä minua kehittymästä: miten voin olla lukematta jatkuvasti sitä, mitä olen juuri kirjoittanut? Käsilläni ovat aina loistavimmat oivallukseni ja hienoimmat lauseeni ja käsinkosketeltavimmat tuskani ja iloni - miten voisin olla lukematta niitä tunnista toiseen?
En päässyt elokuviin - Bessonin Leon oli loppuunmyyty. Liput 20 mk. Olin ajoissa elokuvateatterin edessä, mutta lähdin vielä kysymään, josko Juha tulisi mukaan - hän ei ollut kotona ja kun tulin takaisin teatteriin, liput oli kaikki loppuunmyyty. Voiko itseään soimata koskaan tarpeeksi? Liisa lupasi lähteä torstaina. Onhan sekin jo jotain. Miksi elokuvissa ei voi olla yksin? Se ei ole sosiaalinen kokemus, niin kuin sitä puolustavat sanovat, vaan se on olennaisesti privaatti kokemus - ilmeisesti siitä voisi tehdä sosiaalisen kokemuksen (puhun nyt elokuvateatterissa), mutta vain toisten häiritsemisen hinnalla. En mielelläni puhu hyvää Jim Morrisonista, mutta hän oli oikeassa sanoessaan, että ei elokuva tarvitse katsojaa, vaan katsoja elokuvaa. Pitäisi kirjoittaa lyhyt essee Morrisonista elokuvateoreetikkona. Ongelmana olisi se, että minun pitäisi tällöin viitata sellaisiin teorioihin, joiden kanssa Morrisonin muistiinpanot (en muista kirjan nimeä, olen selannut sitä Matiaksella, joka myönsi, ettei ymmärrä siitä mitään - miksi joku 14-vuotias ymmärtäisikään Morrisonin eksentrismistä mitään?) sopisivat yhteen. Kontekstia siis. Nyt iltateelle - ollapa likööriä.
Kuvittelin tänään novellin, jossa kirjallisuudentutkija saapuu vieraaseen kaupunkiin konferenssiin ja lähtee illalla konferenssin jo loputtua (illanvietto odottaa vielä) hotellista lenkille ja eksyy. Tutkija tuntee Borgesin tulkinnan jonkun Lovecraftin novellin labyrinttisokkeloista - nämä kaksi tarinaa vertautuvat toisiinsa. Lisäksi tarinassa vaikuttaa mukana tutkijakollegan teksti Borgesin esseestä (ks. Haamulinnan perilliset - en ole vieläkään sitä ostanut Kilokirjasta). Mitä tarinassa lopulta tapahtuu, on eri asia.
Ymmärrän Borgesia: novellien ja romaanien ja suunnattomien kosmogonioiden suunnittelu on paljon hauskempaa kuin niiden toteuttaminen. Borgesin ironia: kuinka voi nimetä esseensä niinkin tylsällä nimellä kuin Herbert Quainin teosten tarkastelua? Mutta niinhän tekevät tuhannet kirjallisuudentutkijat ympäri maailmaa!
Jos luen tarpeeksi Jules Vernea ja Jenö Rejtöä ja Eugene Sueta, opinko kirjoittamaan itse seikkailuromaanin? Kuinka kirjoittamista opitaan? Kuinka olen itse oppinut kirjoittamaan? Kiitos isäni? Veljeni? Äidinkielen opettajieni? Tällaisia vaikutussuhteita olisi vaikea, ellei mahdoton osoittaa.
Tuntuu siltä, kuin olisin aina kaivannut päiväkirjan kirjoittamista. Olen yrittänyt kirjoittaa runoja ja proosaa, mutta niistä ei ole juuri koskaan tullut mitään. Miltä vaikuttaisin nyt, jos saisin lukea 1988 kirjoittamiani muistiinpanoja? Olin silloin lukiossa, ilmeisesti toisella luokalla. Muistan, että keväällä 1989 olin onnellinen. Miksiköhän? En muista enää. Onnellisuus on muistia: ihminen ei voi olla onnellinen ilman muistia.
Toinen asia: kuinka paljon sitä pystyy allekirjoittamaan sitä, minkä on joskus sanonut? Tiedän hyvin, että mainittuina vuosina 88-89 olin tietämätön (kenties myös sietämätön) pikkuälykkö, jolla oli nuoret mielipiteet. Aivan kuin Jukka nykyään: hän myönsi (Markun mukaan) pitäneensä Almodovarin Kikasta, joka oli melko keskinkertainen ja pinnallinen elokuva. Olisin silti epäilemättä pitänyt siitä kuusitoistavuotiaana - samanikäisenä kuin Jukka on nyt. Nuorena en edes suostunut lukemaan klassikkoja, se oli melkein uroteko (omasta mielestäni), mutta nyt luen mieluummin Stendhalia ja Vernea kuin postmodernia uhoa. (On poikkeuksia, mutta heissäkin on modernia kertomisen uhmaa: Paul Auster muun muassa.)
Mitä olen tehnyt tänään? En tänäänkään paljon mitään. Lenkillä, voimistelin, luennolla (Muisti, uskonto ja sukupuoli antiikissa - heräsi ajatuksia; millaisia, en tiedä vielä) ja syömässä ja sitten vielä saksantunnilla. Ostin maksaa (pyysin ja sain jauhettua), mutta unohdin kananmunat, joten en voi vielä tänään tehdä pihvejä. En ole koskaan pitänyt maksasta - koska loppuu tämä kierre, jossa alan pitää ruoista, joita olen aiemmin inhonnut? Mitä niitä edes on enää jäljellä? Oliivit. Niistä en pidä vieläkään. Olut. Edelleen sietämätöntä. Kahvi. Pelkään pahoin, että tottuisin siihen kolmessa päivässä ja alkaisin pitää siitä kahdessa viikossa. Minä himoitsen teenjuojilta melkeinpä kiellettyjä kerma- ja sokerinautintoja. Sopiiko konjakki teen kanssa - Pertti Näränen (en osaa kutsua häntä Peekoksi) kertoi piristävänsä itseään kahvilla, konjakilla ja suklaapalalla. Tällöin alkoholista saatava hyöty on suurempi kuin jos sitä kittaisi suuria määriä. Tähän onkin sopiva lopettaa.
illalla, sama päivä
Nyt kun kirjoitan päiväkirjaa, mieleeni nousee kysymys, eikö se estä minua kehittymästä: miten voin olla lukematta jatkuvasti sitä, mitä olen juuri kirjoittanut? Käsilläni ovat aina loistavimmat oivallukseni ja hienoimmat lauseeni ja käsinkosketeltavimmat tuskani ja iloni - miten voisin olla lukematta niitä tunnista toiseen?
En päässyt elokuviin - Bessonin Leon oli loppuunmyyty. Liput 20 mk. Olin ajoissa elokuvateatterin edessä, mutta lähdin vielä kysymään, josko Juha tulisi mukaan - hän ei ollut kotona ja kun tulin takaisin teatteriin, liput oli kaikki loppuunmyyty. Voiko itseään soimata koskaan tarpeeksi? Liisa lupasi lähteä torstaina. Onhan sekin jo jotain. Miksi elokuvissa ei voi olla yksin? Se ei ole sosiaalinen kokemus, niin kuin sitä puolustavat sanovat, vaan se on olennaisesti privaatti kokemus - ilmeisesti siitä voisi tehdä sosiaalisen kokemuksen (puhun nyt elokuvateatterissa), mutta vain toisten häiritsemisen hinnalla. En mielelläni puhu hyvää Jim Morrisonista, mutta hän oli oikeassa sanoessaan, että ei elokuva tarvitse katsojaa, vaan katsoja elokuvaa. Pitäisi kirjoittaa lyhyt essee Morrisonista elokuvateoreetikkona. Ongelmana olisi se, että minun pitäisi tällöin viitata sellaisiin teorioihin, joiden kanssa Morrisonin muistiinpanot (en muista kirjan nimeä, olen selannut sitä Matiaksella, joka myönsi, ettei ymmärrä siitä mitään - miksi joku 14-vuotias ymmärtäisikään Morrisonin eksentrismistä mitään?) sopisivat yhteen. Kontekstia siis. Nyt iltateelle - ollapa likööriä.
lauantaina, tammikuuta 05, 2008
Päiväkirjaa sittenkin
Löytyi sittenkin levyke, jolta päiväkirjatiedosto aukesi. Rutisten, mutta kuitenkin. Tässä ensimmäinen, varmaan vähän mälsästi metakirjallisuutta tavoitteleva merkintä. Niin ja vuosi oli sittenkin 1995, ei 1994, kuten edellisessä merkinnässä sanoin.
Päiväkirjani,
jollaista aiemmin ei ole ollut
16.10.1995[1]
Masennusta - kenties syys- tai talvi-. Kuinka minä aikoinani kuvittelinkaan ja kerskuinkin sillä, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani. Se oli hybris ja minulle on kostettu - mitä muuta on se, kun ei pääse sängystä ylös ja haluaa vain jäädä pimeään makaamaan? Huomasin tosin - minä siis nousin -, että hyvä seura auttaa. Tai ei välttämättä hyväkään: seura auttaa. Yliopistolla englannin tunti auttoi typerine vitseineen ja triviaaleine (melkein järjettömine) keskusteluineen. Hemmottelin itseäni herkkumunkilla ja banaanilla yliopiston kuppilassa - ei uusia finnejä.
Pitääkö päiväkirjassaan kirjoittaa kaikkein mitättömimmistä asioista? En ole vielä koskaan pitänyt päiväkirjaa - olen ilmeisesti luullut, etten tarvitse sitä -, joten en täysin tunne kaikkia vaadittavia narratiivisia keinoja. Mitä voi sanoa ja mitä pitää sanoa? Opinko kirjoittaessani? Mistä tunnistaa päiväkirjan? Ja ennen kaikkea: miten erottaa oikean päiväkirjan keksitystä - en voisi kuvitella helpompaa kuin keksiä joku henkilö, jonka päiväkirjaa kirjoittaa. Tällaisia romaaneja on tehty paljon - eroavatko ne oikeista päiväkirjoista?
Pitäisikö minun kirjoittaa siitä, mitä olen tehnyt? En ole tehnyt paljon mitään. Englannin keskustelutunnilla päädyimme produktioon (opettaja oli antanut meille tehtäväksi jakaa kolme miljoonaa markkaa tuhlattavaksi elokuvaan), jossa Renny Harlin, Hollywoodista poispotkittuna, kutsutaan tekemään elokuvaa Born American II - Jäätävä polte II, jossa Mike Norris, Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen menevät Ruotsiin ja törmäävät siellä vaikeuksiin. Mukana myös Brigitte Nielsen. Mautonta huumoria, mutta olihan hauskaa. Masennus ei ilmeisesti ole koko ajan "päällä".
Kuinkahan usein kirjoitan tätä päiväkirjaa? Kuinka paljon se korvaa kirjeidenvaihtoa - sähköposti toisaalta trivialisoi kirjeenvaihdon, toisaalta se lisää sitä, koska siten kirjoitan ihmisille, joiden kanssa en muutoin vaihtaisi kirjallisesti sanaakaan - ja runojen kirjoittamista ja astuuko se niiden varpaille, niin sanoakseni? Miksi halusin yhtäkkiä kirjoittaa päiväkirjaa? Masennusko se minut sai avaamaan koneen: kenties kuvittelen, että voin näin vastustaa masennusta (ja ikävää: XXX on poissa kaksi viikkoa - miten Rami kestää sen, että Katja on Ranskassa vuoden?).
Olen jo kirjoittanut toiselle sivulle. Jörn Donner sanoi jossain, että jos kirjoittaa kaksi sivua päivässä, saa vuodessa kirjoitettua kahden romaanin verran tekstiä. Jos tämä vain olisi jotain muuta kuin päiväkirjaa.
[1] Kirjoitettu itse asiassa 17.10., mutta katsoin tällaisen menettelyn oikeaksi, koska tiesin jo eilen suurin piirtein, mitä haluan kirjoittaa. Tästä eteenpäin, paitsi milloin toisin mainitaan, kunkin päivän tekstit on kirjoitettu juuri sinä päivänä.
Päiväkirjani,
jollaista aiemmin ei ole ollut
16.10.1995[1]
Masennusta - kenties syys- tai talvi-. Kuinka minä aikoinani kuvittelinkaan ja kerskuinkin sillä, että vuodenajat eivät vaikuta mielialaani. Se oli hybris ja minulle on kostettu - mitä muuta on se, kun ei pääse sängystä ylös ja haluaa vain jäädä pimeään makaamaan? Huomasin tosin - minä siis nousin -, että hyvä seura auttaa. Tai ei välttämättä hyväkään: seura auttaa. Yliopistolla englannin tunti auttoi typerine vitseineen ja triviaaleine (melkein järjettömine) keskusteluineen. Hemmottelin itseäni herkkumunkilla ja banaanilla yliopiston kuppilassa - ei uusia finnejä.
Pitääkö päiväkirjassaan kirjoittaa kaikkein mitättömimmistä asioista? En ole vielä koskaan pitänyt päiväkirjaa - olen ilmeisesti luullut, etten tarvitse sitä -, joten en täysin tunne kaikkia vaadittavia narratiivisia keinoja. Mitä voi sanoa ja mitä pitää sanoa? Opinko kirjoittaessani? Mistä tunnistaa päiväkirjan? Ja ennen kaikkea: miten erottaa oikean päiväkirjan keksitystä - en voisi kuvitella helpompaa kuin keksiä joku henkilö, jonka päiväkirjaa kirjoittaa. Tällaisia romaaneja on tehty paljon - eroavatko ne oikeista päiväkirjoista?
Pitäisikö minun kirjoittaa siitä, mitä olen tehnyt? En ole tehnyt paljon mitään. Englannin keskustelutunnilla päädyimme produktioon (opettaja oli antanut meille tehtäväksi jakaa kolme miljoonaa markkaa tuhlattavaksi elokuvaan), jossa Renny Harlin, Hollywoodista poispotkittuna, kutsutaan tekemään elokuvaa Born American II - Jäätävä polte II, jossa Mike Norris, Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen menevät Ruotsiin ja törmäävät siellä vaikeuksiin. Mukana myös Brigitte Nielsen. Mautonta huumoria, mutta olihan hauskaa. Masennus ei ilmeisesti ole koko ajan "päällä".
Kuinkahan usein kirjoitan tätä päiväkirjaa? Kuinka paljon se korvaa kirjeidenvaihtoa - sähköposti toisaalta trivialisoi kirjeenvaihdon, toisaalta se lisää sitä, koska siten kirjoitan ihmisille, joiden kanssa en muutoin vaihtaisi kirjallisesti sanaakaan - ja runojen kirjoittamista ja astuuko se niiden varpaille, niin sanoakseni? Miksi halusin yhtäkkiä kirjoittaa päiväkirjaa? Masennusko se minut sai avaamaan koneen: kenties kuvittelen, että voin näin vastustaa masennusta (ja ikävää: XXX on poissa kaksi viikkoa - miten Rami kestää sen, että Katja on Ranskassa vuoden?).
Olen jo kirjoittanut toiselle sivulle. Jörn Donner sanoi jossain, että jos kirjoittaa kaksi sivua päivässä, saa vuodessa kirjoitettua kahden romaanin verran tekstiä. Jos tämä vain olisi jotain muuta kuin päiväkirjaa.
[1] Kirjoitettu itse asiassa 17.10., mutta katsoin tällaisen menettelyn oikeaksi, koska tiesin jo eilen suurin piirtein, mitä haluan kirjoittaa. Tästä eteenpäin, paitsi milloin toisin mainitaan, kunkin päivän tekstit on kirjoitettu juuri sinä päivänä.
tiistaina, tammikuuta 01, 2008
Päiväkirjani minä vuosimallia 1994
Kuten uhkasin, rupean postittamaan tänne pätkiä päiväkirjastani yli kymmenen vuoden takaa. (Jos vain saan levykkeeltä tiedoston auki, ruksuttaa aika uhkaavasti...) Päiväkirjamerkinnät ovat varmasti ylinokkelan jälkimurrosikäisen intellektuellinalun näsäviisautta, mutta uskon, että niissä on myös jotain yleisesti kiinnostavaa. Aika oli monin tavoin vaikeaa ja olen usein miettinyt, että minun olisi pitänyt tehdä joitain toisia ratkaisuja ihmissuhteissani - mutta toisaalta niiden ratkaisujen vuoksi olen nykyisessä suhteessani ja minulla on kohtuullisen onnellinen elämä ja kaksi näköistäni lasta (hyvässä ja pahassa). Todennäköisesti jätän henkilökohtaisten asioiden vatvomiset väliin blogissa, tai ainakin poistan ko. ihmisten nimet.
En tiedä, miksi jätin päiväkirjan pitämisen vajaan vuoden kuluttua. Enkä tiedä, miksi en ole muulloin juuri koskaan pitänyt varsinaista päiväkirjaa - näistä blogeista ei sellaisiksi juuri taida olla. Erotessani seitsemän vuotta sitten pitkästä suhteesta tosin pidin päiväkirjaa, mutta senkin lopetin kun asiat alkoivat olla selvillä.
No, tiedosto ei auennut tältä levykkeeltä, mutta tiedän, että se on jollain muulla - pitää vain tonkia. Palataan asiaan! (Minua itse asiassa pelottaa, kuinka paljon tekstejä ja tietoa häviää sähköisten tiedostomuotojen epävarmuuden takia seuraavan 20-30 vuoden aikana. Jos 90 % kaikista maailmassa tehdyistä elokuvista on kadonnut, jossain vaiheessa voi arvata, että saman verran kirjoitetusta sanastakin katoaa.)
En tiedä, miksi jätin päiväkirjan pitämisen vajaan vuoden kuluttua. Enkä tiedä, miksi en ole muulloin juuri koskaan pitänyt varsinaista päiväkirjaa - näistä blogeista ei sellaisiksi juuri taida olla. Erotessani seitsemän vuotta sitten pitkästä suhteesta tosin pidin päiväkirjaa, mutta senkin lopetin kun asiat alkoivat olla selvillä.
No, tiedosto ei auennut tältä levykkeeltä, mutta tiedän, että se on jollain muulla - pitää vain tonkia. Palataan asiaan! (Minua itse asiassa pelottaa, kuinka paljon tekstejä ja tietoa häviää sähköisten tiedostomuotojen epävarmuuden takia seuraavan 20-30 vuoden aikana. Jos 90 % kaikista maailmassa tehdyistä elokuvista on kadonnut, jossain vaiheessa voi arvata, että saman verran kirjoitetusta sanastakin katoaa.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)