20.10.

Kirjoitan ennen kuin lähden Dead Moonin konserttiin - kommentit tulevat perässä. Ehkä rockin kommentoimista ei oikein suvaittaisi päiväkirjassa, joka joitain poikkeuksia lukuunottamtta on korkeakulttuurinen ilmiö: päiväkirja ei ole tarpeellinen, ellei sitä ole kirjoittanut joku, joka on vaikuttanut kulttuurin ylimmissä kerroksissa. Tämä tarkoittaa sitä, että päiväkirjassa pitää kertoa klassisesta musiikista, runoudesta ja maalaustaiteesta - sanalla sanoen kaunotaiteista -, jotta se olisi kunnollinen päiväkirja. Siksi vanhemmalta ajalta tunnetaan enemmän päiväkirjan pitäjiä: mikä silloin oli käyttö- tai populaarikulttuuria, on nyt korkeakulttuurista (Mozart). Saattoi kirjoittaa mistä tahansa. Dead Moonin kommentoiminen ei varmaankaan kiinnosta tulevia editoijiani. Tai sitten sekin on jo muuttunut Mozartin tavoin osaksi länsimaista kulttuuriperinnettä.

Toinen asia, mistä päiväkirjassa kuuluu kirjoittaa, on politiikka. Minä en ymmärrä siitä mitään. Voin ehkä satunnaisesti viitata vihreiden paikalliseen nokkahahmoon Kai Ovaskaiseen, koska hän on elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja, mutta en oikein muuten.

Tein tänään jo kauan haaveilemaani taatelipastaa. Ohje on yksinkertainen: Kuumenna pientä määrä taatelia vesitilkassa, niin että taateli pehmenee ja sulaa. Lisää hitunen sokeria. Laita jollekin alustalle tai käytä toista pannua, johon pilkot sipulin ja yhden omenan. Kuumennat, kuullotat, laitat hiukan vettä. Sekoitat tämän taatelisoseen kanssa ja maustat (mustapippuria, neilikkaa, suolaa (jonka itse unohdin)). Tässä välissä oletkin jo keittänyt annoksen pastaa. Sekoita kastike kuumaan pastaan, joka on tietysti al dente, ja kaada sekaan hitunen kermaa. Kuumenna ja nauti. Maku: hyvä, pehmeä, makea (tehdäänhän makaronivelliäkin), mutta ehkä hivenen kyllästyttävä. Viiniä ja hyvää leipää. Itse söin nälissäni ruisleipää, mutta eiköhän vaalea leipä sopisi paremmin.

Suomessa on aivan oma makaronikulttuurinsa, jota ehkä ei tulisi väheksyä, vaikka se poikkeaakin italialaisesta standardeista. Meillä on munamaitoon tehty, valkopippurilla maustettu lihamakaronilaatikko ja makea makaronivelli (jota varmaan ei juuri kukaan enää syö: minun pitää pelkästä uteliaisuudesta sitä joskus tehdä). Lasagnemme on erilaista. Me keitämme makaroneja liian kauan ja teemme kardinaalivirheen: emme sekoita kastiketta makaroniin, vaan kaadamme sen makaronin päälle. Mitä sitten? Nämä ovat omaleimaisia piirteitä. En tiedä makaronilaatikosta ja -vellistä, mutta kaksi viimeistä piirrettä ovat syntyisin huonosta matkimisesta. Monet ihmiset, jotka eivät muuten pidä makaronista, pitävät lasagnesta: miksi?

Syysmasennus on jo selviö. Tänään tuijotin seinää monta minuuttia väsyneenä, uupuneena, haluttomana, vaikka en ollut tehnyt juuri mitään. Ehkä juuri siksi. Kävin lenkillä, mikä kyllä auttoi, mutta minua pelottaa silti: pitääkö minun koko syksyn ja talven puurtaa niin paljon, etten huomaa pimeyden ahdistavan? Minua pelottaa myös se, että kuukauden parin kuluttua syön hirvittävästi suklaata: ihoni menee huonoon kuntoon ja naamaani tulee finnejä.

Montakohan kertaa minä tulen kirjoittamaan tässä päiväkirjassa finneistä? Ulostamisesta en ole vielä kirjoittanut kertaakaan.