Lupasin jotain vähän oleellisempaa nyt. Tämä on 90-luvun puolessavälissä yliopistossa pidetty esitelmä yksinäisyyden historiasta ja siitä, miten fiktio muokkasi jo 1700-luvulta alkaen käsitystä siitä, että ihminen tarvitsee yksinäisyyttä. Tein aiheesta graduni, mutta aivan näitä kysymyksiä en siinä käsitellyt. Mitään järkeä ei kyllä ollut siinä, etten tehnyt hyvän vastaanoton saaneesta esitelmästä kunnollista artikkelia mihinkään akateemiseen tai edes puoliakateemiseen lehteen.Tämä on aika pitkä, mutta laitan yhtenä postauksena.
Hyvät kuulijat,
yksinäisyys on kammottavaa. Yksinäisyydessä ihminen on heikko, turvaton, pimeydessä. Ihminen tarvitsee toista. Voidakseen elää hänen on käytävä jatkuvasti dialogia toisten kanssa. Voidakseen olla jokin minä ihmisen on jatkuvasti oltava vuorovaikutuksessa toisten kanssa.
Vaan miten on? Meille asia tuntuisi olevan selvä, kun tiedämme, mitä tarkoittaa 'dialoginen subjekti' ja tiedämme, että kielen merkitykset muodostuvat ainoastaan yhteydessä toisiin merkityksiin. Asia on kuitenkin ollut näin selvä vain tämän vuosisadan loppupuoliskolla ja sitä ennen joskus ennen 1500-lukua. Siinä välissä ehdittiin ajatella, että yksinäisyys on tärkeätä ja että se tekee hyvää ihmiselle. Tarkoitan tässä yksinäisyyttä, joka valitaan vapaaehtoisesti ja josta tullaan takaisin ihmisten keskuuteen, sen jälkeen kun vetäytyjä on pystynyt osoittamaan itselleen, että on siihen kelvollinen.
Yksinäisyys nostetaan esiin 1600-luvun aikana. Tällöin muun muassa René Descartes vetäytyi yksinäisyyteen muodostamaan "metodinsa", jolla epäilyn avulla järjen alueelta poistetaan kaikki ruumiillinen ja aistillinen. Descartes esitti sellaisissa teksteissä kuten Metodin esitys (1637) ja Metafyysisiä mietiskelyjä (1641) mallin, jossa yksinäisyydessä ihminen - siis subjekti - katsoo ulkomaailmaa yksinäisyydestään ja väistämättä pitää näin kaikkea objektina. Subjekti alkaa toisin sanoen hallita maailmaa katseen avulla. Tätä katsetta taas hallitsee järki. Samalla, kun tämä subjekti vetäytyy sisälle hallitakseen ulkomaailmaa, hän vetäytyy myös voidakseen hallita aistillista ruumistaan.
Norbert Eliasin analysoima sivilisaatioprosessi alkaa samoihin aikoihin kuin yksinäisyyden korostaminen. Käytöstapojen kontrolloiminen muodostuu ajan myötä kaiken inhimillisen toiminnan kontrolloimiseksi. Yksinäisyydestä tulee yksi tapa tämän kontrollin täydellistämiseksi. Yksinäisyys on näin olennaisesti moderni ilmiö.
Valistuksen aikana ja sen jälkeen yksinäisyys on jo edellytys - ilman yksinäisyyttä ihminen korruptoituu rappeuttavan sivilisaation kosketuksesta. Pitää välttää toisten ihmisten haitallinen vaikutus. Romantiikan aikana tämä saa ilmaisevia muotoja, kun ihaillaan jyrkkien vuorenrinteiden ja lumen ja unohduksen peittämien raunioiden subliimiutta eli ylevyyttä.
Vapaaehtoisen, hyväätekevän yksinäisyyden ajatus syntyy kuitenkin fiktion ja faktan välimaastossa. Mitä tarkoitan ja miten tämä tapahtuu, siitä seuraavassa. Kuljen nurinkurisessa järjestyksessä, 1800-luvun lopusta kohti 1700-luvun alkua ja 1600-luvun loppua.
Jules Verne
Jules Verne on kirjailijana paljon jännittävämpi kuin mitä monet ovat antaneet ymmärtää. Itsekin olen yrittänyt väittää, että Verne on tylsä, mutta luettuani häntä enemmän olen tullut toisiin aatoksiin. Kun luin ensimmäisen kerran romaanin Robinson-koulu (1882), en ymmärtänyt, mikä sen pointti oli. Kirja tuntui noudattelevan niin orjallisesti Daniel Defoen Robinson Crusoeta, etten ymmärtänyt, miksi Verne oli sen kirjoittanut.
Kun luin romaanin toistamiseen, tätä esitelmää suunnitellessani, minulla välähti: Tämähän on hieno teksti! Verne kommentoi koko Robinson-myyttiä joltisensakin ironisesti. Tämä on varmasti itseironistakin, onhan Verne kaikista maailman kirjailijoista eniten hyödyntänyt Defoen aloittamaksi väitettyä kirjallisuudenlajia, robinsonadia. Muistamme ainakin teokset Salaperäinen saari sekä Kapteeni Grantia etsimässä ja Kapteeni Grantin lapset, Kahden vuoden loma-aika (jonka alkuperäinen alaotsikko on"Robinsonien lomakoti").
Robinson-koulun kerronta tiedostaa oman itsensä ja luonteensa fiktiona. Samoin on monien muidenkin Vernen tekstien laita: niiden sanakirjamaisuus vaivoin peittää alleen kerronnan ironian. En voi väittää, että aina nauttisin Vernen pikkupoikamaisista nokkeluuksista, mutta pyytäisin, että asiaan kiinnitettäisiin enemmän huomiota kuin mitä tässä pystyn tekemään.
Yksinäiselle saarelle joutuu romaanissa kaksi henkilöä. Toinen on kirjan sankari, nuorimies Godfrey Morgan, ja hänen tanssinopettajansa Tartelett. Pysähtykäämme hetkeksi näihin hahmoihin. Godfrey Morgan tavoittelee miljonääri William Kolderupin tytärtä. Samalla hän kuitenkin haaveilee matkoista. Kertoja kysyy:
Ja mitäpä, kysyn teiltä, oli nuori mies, joka ei ollut pariin kolmeen kertaan matkustanut maapallon ympäri - varsinkin jos hän oli amerikkalainen? Mihin hän voi vastedes kelvata? (s. 29)
Ollakseen perillä matkustamisesta ja kaikkeen siihen liittyvästä Godfrey on lukenut
meidän aikakaudellamme niin runsaasti rehottavaa kirjallisuutta matkakertomusten alalta, ja tämä lukeminen oli huumannut hänet. Hän oli Marco Polon kanssa löytänyt Kiinan, Kolumbuksen seurassa Amerikan, Cookin mukana Tyynenmeren, Dumont-d'Urvillen parissa etelänavan. Hän ei tosiaan olisi pitänyt liian kalliisti ostettuna muutamia vuosikausia kestävää tutkimusretkeä, vaikka olisikin joutunut useita kertoja kokemaan malaijilaisten merirosvojen hyökkäyksen, ollut mukana laivojen yhteentörmäyksissä, joilla olisi täytynyt viettää Selkirkin tai Robinson Crusoen elämää. Niin, Robinson, kunpa ryhtyisikin Robinsoniksi! Kukapa nuori ei olisi hiukan haaveillut siitä lukiessaan - kuten Godfrey oli varsin usein, liiankin usein lukenut - Daniel Defoen tai Wyssin kuviteltujen sankarien seikkailuja. (s. 30)
Godfreyn mielihalut ovat siis perinjuurin kuviteltuja, toisin sanoen fiktiivisiä. Tosimaailmaan kohdistuvat haaveet ovat peräisin fiktioiden maailmasta.
Tartelett sitten taas on sankarin koominen aisapari, tyhmä, sievistelevä ja kaupunkielämän tyystin turmelema hienostelija. Kertoja aloittaa hänen esittelynsä:
Jos T. Artelett olisi ollut ranskalainen, olisivat hänen maanmiehensä aivan varmaan nimittäneet häntä leikillisesti Tartelettiksi, pikku tortuksi. Ja koska nimitys sopi hänelle, emme epäröi sitä hänestä käyttää. Ja jollei Tartelett ollutkaan ranskalainen, olisi hänen varsin hyvin sietänyt olla. (s. 31)
Lisäksi kertoja kuvailee Tartelettia siteeraamalla René Chateaubriandin kertomusta Matka Pariisista Jerusalemiin (1811). Tartelettkin on siis syvästi fiktiivinen henkilö: hänestä ei puhuta edes hänen omalla nimellään.
Näiden kahden seikkailutkin ovat hyvin fiktiivisiä. Kolderup järjestää Godfreylle matkan, jolla tämä voisi karaista itseään ja tulla mieheksi. Kiinnostavasti laivan nimi on Dream eli Uni tai Unelma. Käy kuitenkin niin onnettomasti, että laiva uppoaa. Ainoastaan Godfrey ja Tartelett selviävät onnettomuudesta - siltä ainakin vaikuttaa.
Paljastuu nimittäin, että koko homma on lopultakin pelkkä fiktio. Miljonääri Kolderup on kehitellyt koko haaksirikon, jotta hänelle selviäisi, onko Godfrey kelvollinen vävypojaksi. Laiva ei ole uponnut eikä kukaan ole hukkunut. Kaikki koettelemukset, joita saarella on ollut, ovat olleet järjestettyjä. Villieläimet ovat olleet kojeita, joita on liikuteltu koneiston avulla. Villi, jonka Godfrey ja Tartelett pelastavat tekovilleiltä, paljastuu lopulta miljonääri Kolderupin oivalliseksi palvelija Jup Brassiksi. Saarikaan ei ole sijainnut missään kaukana kaikesta, vaan se on Kolderupin romaanin alussa ostama Spencerin saari läheltä Yhdysvaltain rannikkoa.
Puolenvälin jälkeen Vernen romaanin kertoja alkaa vihjailla, että Godfreyn ja Tartelettin seikkailut ovat fiktiota. Kertoja puhuttelee Tartelettia:
Tartelett hyvä, Robinsoniksi ei laittauduta, Robinsoniksi tullaan, etkä sinä aavistanutkaan, kuinka oikeaan osuit verratessasi asemaasi mainittujen kahden, englantilaisen ja sveitsiläisen, kertojan sankarien kohtaloon. [Defoe ja Wyss] (s. 152)
Myöhemmin sanotaan näin:
Täytyy myös myöntää, että hän [Tartelett] ei siitäkään ollut erehtynyt, kun sanoi kaikkien Robinsonien, todellisten tai kuviteltujen, seikkailujen olevan vain toistensa jäljennöksiä! Aivan varmaan olivat Godfrey ja hän nyt samassa tilanteessa kuin Daniel Defoen sankari villien astuessa maihin hänen saarelleen. Molemmat saisivat epäilemättä olla samanlaisen kauhean näytelmän katselijoina. (s. 162)
Kaikki on siis näytelmää, mutta sen lopputulos on täsmälleen sama kuin kaikkien muidenkin robinsonadien. Päähenkilö osoittaa kaikille, että hän on kelvollinen ihminen. Ennen kaikkea hän osoittaa tämän itselleen - hänestä tulee subjekti, joka osaa ottaa itsensä ja ulkomaailman järjensä alle hallintaan.
Vernen ironia saa romaanissa kuitenkin viimeisen sanan. Godfrey sanoo lopussa morsiamelleen: "Ja jos kova onni joskus tekisi minusta todellisen Robinsonin". Hän ei siis ole ollut todellinen Robinson - hänen kokemuksensa saarella on pyyhitty pois! Hän voi vielä kerran joutua saarelle ja olla todellinen Robinson!
Millainen sitten on todellinen Robinson?
Marx ja RousseauKarl Marx tutki häntä kahteenkin otteeseen ja totesi hänet "mielikuvituksettomaksi kuvitelmaksi". Marxhan kirjoitti Robinsonista Pääomassa, mutta nyt en puhu siitä. Grundrissen nimellä kulkevassa pienessä kirjoituksessa (1858) hän kirjoittaa erheestä, johon klassinen taloustiede on ajautunut Robinson Crusoen myötä. Marx kirjoittaa:
Yksinäinen ja muista erillään oleva metsästäjä ja kalastaja, josta [Adam] Smith ja [David] Ricardo alkavat, kuuluu 1700-luvun Robinson-tarinoiden mielikuvituksettomiin kuvitelmiin, jotka eivät millään muotoa ole pelkkää vastavaikutusta liikahienostukselle ja paluuta väärin ymmärrettyyn luonnonelämään, kuten kulttuurihistorioitsijat luulevat. (s. 7)
Marx huomauttaa vielä, että tällainen kuvitelma on "esteettistä lumetta" (s. 7-8). Marxin argumentti on siis, että robinsonadi (joka sivumennen sanoen on Marxin kehittämä termi) edellyttää historiallisena muotona yhteiskuntaa, jossa
yhteiskunnallisen yhteyden eri muodot astuvat erillistä ihmistä vastaan pelkkänä keinona yksityisten tavoitteitten saavuttamiseksi, ulkoisena välttämättömyytenä. (s. 9)
 |
| David Ricardo |
Jean-Jacques Rousseau oli julkaissut vuonna 1762 suuren kasvatusopillisen romaaninsa Émile. Siinä hän ylistää Robinson Crusoeta ja yrittää esittää, että se olisi ensimmäinen kirja, jonka kasvatettava Émile lukee. Rousseaun mukaan Robinsonin tilanne opettaa Émilelle, miten elämään tulee kaikissa tilanteissa suhtautua - pitää kaiken aikaa ajatella olevansa yksinäisyydessä saarella. Émilestä tulisi näin tyystin korruptoitumaton yksilö, vapaa subjekti, jalo villi.
Daniel Defoe
Daniel Defoen alkuperäinen sankari on kulkenut aikamoisen matkan päästäkseen siihen, mitä Rousseau ajatteli. Rousseau tunsi romaanin (1719) ilmeisesti ainoastaan ranskalaisina käännöksinä. Niissä Crusoe saattoi haltioituneena huudahtaa: "Oi Luonto!" Defoen romaanissa ei tällaista luontosuhdetta kuitenkaan ole. Defoen Robinson tarkkailee kaikkea tyystin siltä kannalta, miten hän voisi hyötyä siitä. Hänelle saari ei ole kaunis sinänsä, se on vain keino selviytyä hengissä. Hänestä tulee kuitenkin ihminen, jota Rousseau haikaili: itsensä hallitseva subjekti, jota rappioittavat sivilisaation helyt eivät häiritse.
Crusoenkin olemassaolo reaalisessa maailmassa on häilyvää. Hänen nimensä on oikeasti Robinson Kreutznaer, mutta kuten hän romaanin alussa itse sanoo: "Englannissa tavallisen sanojen rappeutumisen takia sanotaan perhettämme nykyään Crusoeksi [---]" (s. 9; suomennosta muutettu). Kun hän joutuu saarelleen, hän varmistaa, ettei häntä näe kukaan. Hän sanoo:
Muurini valmistuttua ja tehtyäni sen ulkoapäin kaksinkertaiseksi kasaamalla siihen kiinni turvevallin vakuuttelin itselleni, että jos kohdalleni rantaan sattuisi tulemaan ihmisiä, he eivät huomaisi mitään asumuksen tapaista. (sama, 88)
Ranskalainen kirjallisuudentutkija Pierre Macherey huomauttaa ajatuksiaherättävästi, että kun Robinson viimein pääsee pois saarelta, tekstin normaali maailma palautuu ja on kuin Robinson ei olisi koskaan saarella ollutkaan. Romaani pettää näin alkuperäisen tarkoituksensa eikä saari, jolla Robinson tuli paremmaksi ihmiseksi, olekaan mikään alkuperäisen luonnollisuuden pesäpaikka, vaan Robinsonin uusi plantaasi, osa tämän omistuksia.
Kun Crusoe romaanin lopussa palaa Englantiin, hän sanoo: "Olin nyt saapunut matkojeni keskipisteeseen [---]" (s. 328). Tämän mukaan Crusoen matkojen keskipiste on niiden lopussa eikä niiden keskellä. Crusoen matkojen tärkein hetki on siis se, jolloin hän saapuu Englantiin ja ryhtyy kapitalistiksi. Kun Crusoen matkojen keskipiste on niiden lopussa, mukaan ei voida laskea aikaa, jolloin hän oli saarella, on vain seikkailut ennen sitä ja sen jälkeen. Ne hetket, jolloin Crusoen identiteetti on yksinäisyydessä saarella muodostunut, on siis pyyhitty pois ja identiteetti voi näyttäytyä historiattomana, ts. jo valmiina. Seikkailu saarella muuttuu siis fiktioksi, kuvitelmaksi.
Usein luullaan, että Defoen robinsonadi oli lajinsa ensimmäinen. Tämä on pötypuhetta. 1600-luvun aikana kirjoitettiin paljon kertomuksia ihmisestä, joka joutuu autiolle saarelle. Viittaan ohimennen Shakespearen Myrskyyn ja Grimmelshausenin Seikkailukkaaseen Simplicissimukseen, joissa kummassakin sankari tai sankarit joutuvat tai menevät yksinäiselle saarelle. On vieläpä väitetty, että Defoe olisi jäljitellyt erästä hollantilaista kirjailijaa, Hendrik Smeedsia, jonka kirja Krinke Kesmeksen seikkailuista ilmestyi vain yksitoista vuotta aiemmin kuin Robinson Crusoe.Lisäksi 1600- ja 1700-luku olivat täynnä todellisuuspohjaisia robinsonadeja. Tunnetuin näistä on epäilemättä Alexander Selkirkin tarina yli neljän vuoden oleskelustaan Juan Fernandezin saarella. Kuuluisa lehtimies Richard Steele kirjoitti vuonna 1713 kertomuksen Selkirkin elämästä saarella. Tästä kertomuksesta löydämme melkein kaiken sen, minkä Defoenkin romaanista. Steele ylistää yksinäisyyden autuaaksitekevää vaikutusta. Steele kirjoittaa: "Tämän yksinkertaisen miehen historia tarjoaa huomattavan todistuksen siitä, että se mies on onnellisin, joka rajoittaa toivomuksensa luonnollisiin tarpeisiin [---]."
Emme kuitenkaan voi tietää, mikä on faktan ja fiktion suhde Selkirkin elämää kuvaavissa kirjoituksissa. On kuitenkin oletettava, että enemmän on fiktiota. Jo 1600-luvun aikana tosikertomusrobinsonadien piirteitä oli vääristelty, joko tahallaan tai tietämättä. Eräässä tyypillisessä kertomuksessa Kanadan rannikolla sijaitsevassa saaressa elää vaarallisia leijonia, joiden lihaa sankari sitten syö. Richard Steelen kirjoitus Selkirkistä tuskin poikkeaa yleisestä linjasta.
Kiiruhdan tekemään johtopäätökset. Hyväätekevän yksinäisyyden historia on fiktioiden historiaa. Daniel Defoen Robinson Crusoe on omaelämäkerran muotoon puettu fiktio, joka on ottanut mallia tosielämään perustuneista fiktioista ja jossa sankarin elämä muuttuu sekin lopulta fiktion sisäiseksi fiktioksi. Rousseau sitten taas luki tästä fiktiosta erilaisiin tarpeisiin tehtyjä muunnelmia ja väitti, että se olisi malli, jonka mukaan ihmisen olisi hyvä elää. Marx väitti, että koko juttu on pelkkää lumetta ja perustuu taloutta ja yhteiskuntaa koskevaan väärinymmärrykseen. Marx oli tietysti oikeassa - tähän palaan vielä lyhyesti. Jules Verne pyyhkii kaikilla pöytää ja toteaa partaansa naureskellen, että kaikki on pelkkää näytelmää.
Mitä Marxista? Hän oivalsi kaiken tämän Vernen tavoin. Hän ymmärsi, että on harhaa Rousseaun tavoin kuvitella, että ihminen voisi palata jonkinlaiseen luonnontilaan ja sitä kautta tulla paremmaksi ihmiseksi. Marx väittää, että länsimaisesta teollisesta subjektista ei voi puhua siten kuin robinsonadeissa ja näistä innoittuneessa taloustieteessä puhutaan. Marx oli ehkä kuitenkin väärässä. Eikö länsimaisesta teollisesta subjektista voidakin puhua juuri tällä tavalla juuri näiden kuvausten takia? Steele, Defoe ja tämän ranskantajat, Rousseau, Adam Smith ja David Ricardo takaavat sen, että länsimainen teollinen subjekti on sekä faktaa että fiktiota. Emme voi väheksyä kumpaakaan, emme tutkimuksen kohteena emmekä sen rakkauden, jonka kohdistamme kertovaan tekstiin.
Kiitos.
KIRJALLISUUS
TUTKIMUSKOHTEET
Daniel Defoe: Robinson Crusoe. (1719.) Suom. V. Hämeen-Anttila. 7. p. WSOY: Helsinki 1988.
Karl Marx: "Grundrissen" johdanto eli yleisjohdatus vuosien 1857-58 taloustieteellisiin käsikirjoituksiin. Suom. Antero Tiusanen. Kansankulttuuri: Helsinki 1975.
Jean-Jacques Rousseau: Émile eli kasvatuksesta. (1762.) Suom. Jalmari Hahl. WSOY: Helsinki 1933.
Jules Verne: Robinson-koulu. (1882). Suom. Valfrid Hedman. 5. p. Karisto: Hämeenlinna 1979.
MUUT MAINITUT KAUNOKIRJALLISET TEOKSET
René de Chateaubriand: Itinéraire de Paris à Jerusalem. (1811.) Teoksessa Chateaubriand: Oeuvres completes II. Gallimard: Paris 1969.
Hans Jakob Christoffel von Grimmelshausen: Seikkailukas Simplicissimus I-II. Suom. Werner Anttila. Karisto: Hämeenlinna 1950.
William Shakespeare: Myrsky. (1611-12.) Teoksessa Shakespeare: Kootut draamat IX. Suom. Paavo Cajander. 3. p. WSOY: Porvoo & Helsinki 1950.
Jules Verne: Kapteeni Grantin lapset. (1867-68.) Suom. Eino Woionmaa. Karisto: Hämeenlinna 1989. Salaperäisen saaren seikkailuja I-IV. (1870.) Suom. Urho Kivimäki. 4. p. Karisto: Hämeenlinna 1977. Kahden vuoden loma-aika. (1888.) Suom. Anni Swan. 10. p. Otava: Helsinki 1990.
Johann David Wyss: Robinsonin perhe. (1812-13.) Suom. Irja Ratia. WSOY: Helsinki 1958.
FILOSOFISET SUN MUUT TEOKSET
René Descartes: Metodin esitys. (1637.) Metafyysisiä mietiskelyjä. (1641.) Teoksessa Descartes: Teoksia ja kirjeitä. Suom. J.A. Hollo. WSOY: Helsinki 1956.
Norbert Elias: The History of Manners. The Civilizing Process: Vol. 1. Transl. Edmund Jephcott. (1939.) Pantheon Books: New York 1982.
Yrjö Hirn: Valtameren saari. Suom. I. Havu. WSOY: Helsinki 1928.
Pierre Macherey: The Thematic Ancestor: Robinson Crusoe, liite esseeseen: Jules Verne: The Faulty Narrative. Teoksessa Macherey: A Theory of Literary Production. (1966.) Transl. Geoffrey Wall. Routledge & Kegan Paul: London 1986.
Karl Marx: Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa. Suom. O.V. Louhivuori, Tuure Lehén ja Mauri Ryömä. 2. p. Progress: Moskova 1974.
David Ricardo: Kansantalouden ja verotuksen periaatteet. (1817.) Suom. B. Tuunanen. WSOY: Porvoo ja Helsinki 1937.
Adam Smith: Kansojen varallisuus. Tutkimus sen olemuksesta ja tekijöistä. (1776.) Suom. Toivo T. Kaila. WSOY: Porvoo ja Helsinki 1933.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti