Huomenna harvinainen yksityisen yksinäisyyden päivä. Ei edes XXX:ä. Minä valehtelen: käyn päivällä elokuvissa (Jarvaa ja Kurkvaaraa). Silti: voin herätä niin myöhään kuin haluan ja niin edelleen. Yksi päivä vuodessa sellaista herättää toivoa.
Tänään väsynyt: miksi olisin noussut ylös? Kuntosaliahdistusta: vasta, kun päätin, etten mene kuntosalille, vaikka olin niin edellisenä iltana itselleni luvannut, oloni koheni. Myös joulukoristeet auttoivat: pukit, tontut; ostin myös kynttilöitä. Pitääkö minunkin huomenna polttaa kynttilä?
Unohdin eilisestä tärkeän merkinnän: Blinkity Blank 18 ilmestyi perjantaina. Se on hyvä numero, jossa minua ei vielä häiritse mikään. Paitsi että puhun pääkirjoituksessa pöpöjä: vain osa runoista käsittelee kirjoittamista, nimittäin, jos teemana todella olisi kirjoittaminen, jokaisen runon pitäisi sitä sitten käsitellä. (Ilmeisesti.) Runo WC:hen juoksemisesta on tosin hauska, vaikkakin se on nyt sitten väärässä yhteydessä.
Olen muutenkin tuottelias: Aatamin puvussa ilmestyi tänään, muassaan artikkelini Kerouacista. [Mikko Lehtosen toimittama miestutkimuskokoelma.] Pekka Tammi sanoi, ettei omaa tekstiään voi lukea, luin sen kuitenkin kokonaan (en ensimmäiseksi, se on puolustuksekseni sanottava). Se on ihan hyvä teksti, pari virhettä häiritsi. Kirjallisuusluettelo oli hätiköidysti tehty: sieltä puuttuivat kokonaan Bahtinin esseiden nimet ja nimellä M.M. Bakhtin oli texasilaisten kokoelma. Chartersin vuoden 1991 esipuhe Kerouaciin oli merkitty olevaksi v:lta 1957 (mikä on romaanin ilmestymisvuosi). Jotain tärkeämpää: Olisi sittenkin pitänyt kirjoittaa jotain muusta beat-kirjallisuudesta, edes mainita. Jos puhuu intertekstuaalisuudesta eikä viittaa romaanin aikalaiskirjallisuuteen, saattaa olla pahasti hakoteillä.
Kirja on kyllä hyvän näköinen ollakseen laitoksen julkaisusarjaa ja toivonkin, että se myy "hyvin".
Sain tänään Päiviltä hänen lisurinsa. Olin pettynyt: siellä oli edelleen törkeitä virheitä, joita kesällä korjasin. (Esim. "([Muistelmat]" aivan alussa.) Omistuskirjoitus: Jurille, ystävälle & toverille 5/12 1995. [Päivi Kososen elämäkertakirjallisuutta käsittelevä lisuri. En muistanut, että olin oikolukenut tuota.]
Näin tänään Kulkurin valssin. Ei huono, tosin naiivi ja korni ja juoniaines oli olematon (vai oliko siinä pyrkimystä pikareskimaisuuteen?), pitääkseni mielenkiintoani elossa kehittelin elokuvasta teorian. Elokuvassa on kolme tai neljä äkkijyrkkää ja yllättävän (ei-klassisen) nopeaa siirtymää asiasta (ja kenties myös kerronnan lajista) toiseen: alussa haastamisesta kaksintaisteluun, sitten junasta sirkukseen, sitten (tämä on epäselvin siirtymä) maantieltä mustalaisten leiriin, josta siirrytään Ansa Ikosen nukahtamisen kautta hänen näkemäänsä uneen, jossa syntyy romanssi ja joka jatkuu loppuun asti, jossa Tauno Palo vastaa Ansan kysymykseen ("Minne olet minut vienyt!") seuraavasti: "Älä kysy mitään! Kuvittele, että tämä kaikki on unta!" Mutta mikään ei ole unta, koska siitä ei herätä: uni muuttuu elämäksi, kun äiti käskee suudella. Kulkurin valssin voima on sen fantasian kaikkivoipaisuus: jos Tauno Palo kuitenkin viedään alussa vankilaan eikä hän pääse mihinkään kaksintaisteluun, sitä ei näytetä katsojalle, vaan pikemminkin näytetään, kuinka hän selviää ja jatkaa seikkailujaan. Kuka silloin olisi elokuvan kertoja? Katsoja, sikäli kuin tämä ottaa roolin vastaan. Jos näin ei tapahdu, elokuva on mielenkiinnoton.
Regina Linnanheimo esittää elokuvassa mustalaiskuningatarta. Hän paljastuu, Tuulikki Paanasen tavoin, suomalaisen elokuvan suureksi kaunottareksi, koska tahansa ihanammaksi, melkein syntisen eroottiseksi tummaksi naiseksi. "Unohduksen löydät minun kauttani!" "Olisitko todella tappanut hänet minun vuokseni?" Nämä ovat suomalaisen elokuvan suuria eroottisia hetkiä. Tauno Palossa on luontevaa elokuvallista charmia.
Kuuntelen Curtis Mayfieldia ja kappaletta If there's a Hell below. Soulin keksiminen oli oleellista musiikin kehittymiselle, koska aiemmin - blues, country, rockabilly tai edes swing - rockmusiikissa ei voinut olla neroja. Vasta soulin orkestraatiot (joista Mayfield ottaa kaiken irti) antavat aiheen puhua neroudesta. (Unohdan big band jazzin ja Duke Ellingtonin (Glenn Miller ei ole nero), mutta sanotaan nyt, että puhun rockista.) Toisaalta, soulilta kesti yli kymmenen vuotta kehittyä Mayfieldin kaltaiseksi sovituksen hallitsemaksi musiikkilajiksi. (Eikä se ole sitä aina vieläkään.) [En tiedä, mitä tuo viimeinen pointti tarkoittaa, mutta ajatus on muuten hieno.]
Illan lukuohjelma: joku kummitusnovelli Amerikkalaisista aaveista. Mitä muuta tältä päivältä? Kaija välttelee minua ja tervehtii loivasti: taisin loukata häntä kirjoittaessani, ettei saa esittää vaatimuksia. Katsoimme Beatles-dokumenttia XXX:n kanssa viikonloppuna. Parhaimmillaan loistava bändi, joka turhaan heitti paikoitellen syrjään rockin (McCartneyn kammottavimmat sävellykset, turha koketeeraus). Riisipuuro kypsyy uunissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti