Perhettäni kommentoivan luonteensa takia vahvasti sensuroitu teksti:
Itsenäisyyspäivät ovat harvoin kohdelleet minua hyvin. Muistan vuoden 1987 (jos se oli se vuosi), jolloin vihasin kaikkea, kun yritin pyöräillä suunnattomassa lumimyrskyssä kotiin ja ajattelin, ettei itsenäisyyttä tule juhlia, jos sellaista yksinkertaista työtä kuin aurausta ei hoideta. Viime vuonna vatsani oli kipeä koko illan, jolloin sentään juhlin. Tänään, kun en ole juhlinut, olen syönyt liikaa illalla (tomaattista kermakastiketta makkarasta ja ranskalaisia perunoita) [---].
Puhutaan isänmurhista, puhutaan mitä puhutaankin,
joskus mitä pipo päähän tuo, sylki suuhun,
ammutaan hanhia taivaalta, raketteja kuuhun:
voidaan ajatella lauseita rakennettaviksi,
kuvitellaan, kuinka mielet ajattelevat yhteisesti,
kaunista rakkauden kieltä, kukkien kasvamista,
tuhansien kukkien, jotka ovat kaikki niin erilaisia
että häikäistyy: Marxkaan ei olisi osannut kuvitella
tällaisia kosmogonioita, jotka perustuvat
automatialle: sylje tähän, niin se puhuu.
(Ensimmäinen tähän päiväkirjaan kirjoittamani runo. Ei häävi.)
Kuuntelen Panteraa. Minusta on siis tullut heavy metalin kuuntelija. Tämä on aika skarppia tavaraa. Lukuunottamatta kitarasooloja, joita en jaksaisi kuunnella juuri koskaan, varsinkin kun ne yleensä sotivat riffien ja laulun soundia vastaan. Kitarasooloista ei saada koskaan niin rajuja, että ne toimisivat yhtä hyvin kuin Panterankin riffittelyt. (Puhun sekavia.)
Tänäänkin elokuvia: Risto Jarvan Yö vai päivä ja Maunu Kurkvaaran Meren juhlat. Suomalainen modernismi elokuvassa pääsi toki eroon vanhoista kerrontakeinoista, mutta ei naiiviudesta ja korniudesta. Edellinen oli sympaattinen pikku satiiri, mutta aivan liian pitkä - miksi lopussa tanssittiin niin paljon? Ja miksi professoria alettiin kiusata? Elina Salo pelasti paljon, Eino Krohn oli niinikään sympaattinen hölmö, Leo Jokela osoitti jälleen olevansa hieno koomikko - miksi hänellä on aina niin vaatimattomat roolit? Kurkvaara oli sen sijaan hyvin pitkäveteinen: eurooppalainen dialogi, muodikas tyhjyyden kuvaus, elämän valheen analyysi.. tuttua tavaraa vetämättömissä suomalaisissa kuvioissa. Vuonna 1963 varmasti rohkeata elokuvaa. Musiikki pauhasi niin kuin elokuvassa olisi tehty intohimorikoksia. Tässä oli nuori Lenita Airisto - suomalaisessa elokuvassa on paljon kauniita naisia. [Hmm... en kyllä menisi allekirjoittamaan enää väitettä, että Lenita Airisto olisi ollut nuorenakaan kovin kaunis. Vaikka hyräilenkin usein Peitsamon suomentamaa CCR:n Chooglin' -biisiä eli Smurffaillaan, jossa lauletaan jotakuinkin näin: "jos et tiedä / mitä smurffaaminen tarkoittaa / jos näet Lenita Airiston / alat varmaan kohta aavistaa".]
Luin Henry Jamesin Ruuvikierteen. Hieno kertomus, vaikka minua inhottavatkin tarinat, joissa lukijan pitää päätellä liikaa: minusta tuntuu aina kuin olisin vähän hölmö. Eilen illalla Lovecraftia samasta kokoelmasta: yhteisnovelli jonkun Barlown kanssa, Öinen meri. Lovecraft on selvästi modernisti, Proustin ja Musilin ja Kafkan aikalainen. Tässä novellissa se on selvimmillään, varsinkin kun siitä puuttuvat kokonaan seikkailulliset ainekset. [Pitänee lukea uudestaan, kun minulla ei ole mitään käsitystä enää, miksi tuo olisi ollut erityisen modernistinen...]
Kello on puoli kaksitoista ja vieläkin illallinen tuntuu vatsassa. Kun syön yksin, syön liikaa. XXX hillitsee himoani: teemme saman verran ruokaa, mutta jaamme sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti