Mietin joskus, pitäisikö minun selittää jokaisen mainitun ihmisen kohdalla, keitä he ovat. Toisaalta ihailin Kangasjärven Jukan (joka allakin esiintyy) blogia Odotuksia, jota hän ei enää päivitä, juuri siitä syystä, että hän ei selittänyt, keitä mainitut ihmiset olivat. Syntyi intiimiyden tunne.
Krapulapäivä: hyvin rauhallinen, erittäin mukava. Makasin aamupalan (viisi leipäviipaletta, paistettu muna, yksi tomaatti, herkkukurkkua, teetä kannullinen ja jonkin verran raaka banaani) jälkeen sängyllä ainakin kolme tuntia ja luin: Kuukausiliitteen, eilen illalla ostamani näyttelön katalogin ja Ruusuvuoren romaanin loppuun. XXX soitti ja puhuimme kauan kaikennäköisestä, mm. Downin syndroomasta, josta oli lehdessä ollut juttu. Sanoin, että mahdollisuus saada sellainen pelottaa minua. XXX ymmärsi, mutta sain mielikuvan, että XXX haluaisi synnyttää sellaisenkin lapsen.
Eilisillasta. PEK:ssa oli hauskaa, ihmiset olivat hyvällä päällä, tyyliäni ihasteltiin yleisesti (olin valmistautunut hyvin: ajoin parran vastakarvaan (ja sain pari pientä, tosin näkymätöntä haavaa), laitoin hajuvettä, pukeuduin viimeisen päälle ja hymyilin jatkuvasti), ruokaa ja juomaa oli kelvollisesti. Rami oli lyönyt päänsä ja epäilin, että hänellä on aivotärähdys (häntä oli oksettanut edellisenä päivänä). Mutta kapakassa ja sen jälkeen oli jo vähän tylsempää. En päässyt tanssimaan. Ovaskainen, Asko &c. lähtivät vanhoina ihmisinä kotiin, Markulle tuli hikka ja bussi lähti, Soronen lähti kotiin, Rami lähti potemaan päätään, Jukka oli alaikäinen emmekä voineet mennä mihinkään. Kävimme Metropolissa, jossa selitin - ilmeisesti - Jukalle elämän kovia tosiasioita. [Mitähän tämä tarkoittaa? Ei mitään käsitystä enää elämän kovista tosiasioista.] Sitten söimme kebabit ja riehuimme hetken kadulla ja lähdimme puoli neljän aikaan kotiin. Olin kyllä juonut aika paljon ja olin hyvällä tuulella, ei siinä mitään, mutta mitä ovat bileet ilman tanssimista? Jos Tero tulee ensi viikolla, vaadin tanssia, vaikka jalkani hakattaisiin irti! PEK:ssa Tuula, joka on hallituksen jäsen, alkoi lukea Markkua ja minua. Markku oli selvästi pohjalainen, jämäkkä, jääräpäinen ja määrätietoinen, minä keskieurooppalainen. Nainen puhui potaskaa: hän väitti, ettei voi kuvitella minua lukemassa hartaasti. (Sanoin, että teen sitä kaikkein mieluimmin maailmassa. Ilmeisesti vaatetukseni hämäsi ja näytin enemmänkin playboylta. Playboykin voi lukea: gender-rasismia!) Markku kuunteli hartaasti, kun on niin kiltti, ettei uskalla keskeyttää. Fall'sissa pelasimme Sorosen ehdottamaa lompakkoleikkiä, jossa lompakon sisällöstä päätellään henkilön luonne. Olin ristiriitainen: toisaalta järjestän raha-asiani, toisaalta tuhlaan holtittomasti. Tällaiseenko puuhasteluun psykiatrit opetetaan? [Nyt kun katson tuota, pystyn myöntämään, että tulkinta on tosi.] Sain Askolta Marx-tarran, jollaisia hänen työtoverinsa tekee kuulemma skinheadeja kiusatakseen. Lupasin hänelle Marx-Engels-Lenin -rintamerkin (jahka saan sen Porista).
Olimme Hans-Jürgenin kanssa katsomassa Polanskin Death and the Maidenia (suomenkielinen nimi on niin typerä, etten viitsi käyttää sitä). Ihan hyvä, vähän teatterimainen, mutta kylläkin erinomaisesti näytelty. Kun lähdimme Nordiasta, takanamme tuli tyttö, joka sanoi poikaystävälleen, että "sen naisen olisi pitänyt näytellä paremmin". (Voi olla, että käytettiin kovempaa sanontaa kuin "se nainen".) Mietin, että jos taistolaisuus todella tulee muotiin (jolloin se tulee olemaan pelkkää pintaa, kuten Ultra Bran kohdalla on selvää), se tarkoittaa myös sitä, että unohdetaan, että tuolloin 70-luvulla taisteltiin myös ja ennen kaikkea hyvien tarkoitusten puolesta. Vietnam, Chile, Kambodzha, CIA - voiko joku väittää, että niiden olisi pitänyt antaa tapahtua ja olla puuttumatta niihin? "Työstä ja taistelusta on syntyvä solidaarisuus." Työ ja taistelu - sitä tämä maailma totisesti kaipaa! Koska postmoderni leikittely lopetetaan virallisesti?
Haaveilin tänään Abraxasista: sen voisi aloittaa julkaisemalla pieniä kirjasia ja jakaa niitä ilmaiseksi, aivan kuin Blinkityakin. Haaveilin e.e. cummingsin suomentamisesta - viisi tai kuusi runoa riittäisi. Mitä järkeä tällaisessa touhussa olisi? Ei paljon mitään. Tuleeko kustantamoni nimi olemaan Abraxas (tai A. Press)? Mikä on Abraxas? Pitää tarkistaa kunnolla ennen kuin rupeaa toitottamaan nimeä pitkin maailmaa.
Olin ennen pikkujouluja näyttelyssä: TTVO:n lopputöitä. No.. nuorta taidetta. Mikäs siinä. Katalogi, joka maksoi vitosen ja mahtuu mihin tahansa taskuun, sen sijaan viehätti (ja se varmaan minut syöksikin haaveiluuni). Hyvännäköisiä naisia siellä: yhdellä oli paksupohjaiset, polvipituiset nyörisaappaat (jotka kiilsivät) ja stay upit niin alhaalla, että niiden pitsiosa näkyi. [Kuulostaapa tyylikkäältä...] Olin vähän kateellinen niille tyypeille. En nähnyt Terhiä, vaikka aluksi oletinkin niin.
Mitä siis luin tänään? Kuukausiliitteessä oli hauska juttu Sibeliuksesta ja Solveig von Schoultzista: ajattelin, että on varmasti mukavaa olla vanha ja viisas. Ja voi olla omituinen ilman, että sitä pidetään pahana. Ruusuvuoren kirja oli sujuva seikkailuromaani, heikoimmillaan Kaniikki Lupuksen tapaan yrittäessään olla syvällinen (alkemiakohtauksissa, jotka olisi pitänyt tehdä kevyemmällä kynällä). Luin myös Graciánin loppuun: siitä pitäisi kirjoittaa tutkimus. Ristiriitoja: on muodostettava itse oma identiteetti, silti pitää käyttäytyä mahdollisimman ulkokultaisesti ja sievästi. Hovietiketin ristiriidat pakottavat uuden, aidoksi väitetyn ihmisen esille - tästäkö on kyse barokin jälkeisessä maailmassa?
Istuin tänään ensimmäistä kertaa eläissäni ison kissan kyydissä. Mukavaa kyytiä. Jousien nousu ennen ajoon lähtöä oli outo kokemus: en ole ennen tuntenut tai nähnyt auton niiavan. [Iso kissa: Citroën DS 19.]
Näyttää siltä, että minulle tapahtuu joka päivä aika paljon kaikennäköistä. On hyvä, etten elä tylsää elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti