Laitoin loppuun vielä kirjan sisällysluettelon. Kovinkaan monta näistä novelleista ei ole ikinä ilmestynyt uudestaan missään muodossa. Juteinin kirja on luettavissa digitaalisesti Kansalliskirjaston nettisivuilta, mutta tässä kirjassa sen julkaisua puoltaa se, ettei sitä ole painettu fraktuuralla.
Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia on pitkä, mutta ohut. Se on lähes yhtä pitkä kuin suomenkielisen kaunokirjallisuuden historia ylipäätään, ja kokonaisuuskuvaa voi täydentää ruotsiksi kirjoitetulla ja ilmestyneellä kirjallisuudella. Totuus on kuitenkin, että kauhu ei ole koskaan noussut samalla tavalla suomalaisen kirjallisuuden keskeiseksi lajityypiksi kuten vaikkapa Englannissa, jossa 1700- ja 1800-luvun vaihteen romantiikka tuotti monia pysyviksi klassikoiksi nostettuja teoksia, kuten Mary Shelleyn Frankenstein (1818) tai Charles Maturinin Melmoth the Wanderer (1820). Yhdysvaltojen nuori kirjallisuus syntyi juuri romanttisen gotiikan merkeissä Charles Brockden Brownin, Washington Irvingin ja Edgar Allan Poen teksteissä. Romantiikkaa elähdytti ajatus subliimista, ylevästä kokemuksesta joka normaalin ja jokapäiväisen ylittäessään saa ihmisen luopumaan sivilisaation kahleista ja palaamaan kohti alkuperäistä ihmisyyttä. Alkuperäisen romantiikan kauhufiktion vaikutuksen vähäisyyttä Suomessa korostaa se, että Shelleyn Frankensteinin lisäksi tyylilajista on käännetty vain William Beckfordin Vathek (1786) nimellä Hirmuvaltias (1923).
Totta on kuitenkin, että 1800-luvun alussa Suomessa luettiin ruotsiksi julkaistua kirjallisuutta ja Turun ja Helsingin kirjakauppiaiden tiedetään myyneen Ann Radcliffen ja Matthew Gregory Lewisin goottilaisten kauhuromaanien ruotsinnoksia myös Suomessa. Lisäksi Suomessa julkaistiin jonkin verran ruotsinkielisiä käännöksiä lajityypin teoksista. Esimerkiksi John Polidorin kirjoittama "The Vampyre" ilmestyi ruotsiksi Helsingissä Simeliuksen julkaisemana vuonna 1824, tosin tekijäksi ilmoitettiin lordi Byron.
Myöhemmät kauhukirjallisuuden suuntaukset, esimerkiksi amerikkalainen pulp-lehtien kauhu 1920- ja 1930-luvuilta, kotiutuivat Suomeen kuitenkin vielä huonommin kuin goottilainen romantiikka. Bram Stokerin jo vuonna 1897 ilmestyneen Draculan ensimmäinen, lyhennelty suomennos julkaistiin vuonna 1952 nimellä Kammoittava kreivi; Jarkko Laineen osin kiistelty kokonainen käännös ilmestyi vasta vuonna 1977, aikakautena jolloin populaarikulttuuria alettiin muutenkin arvostaa ja tutkia. Edgar Allan Poen novelleja ilmestyi erilaisina laitoksina jo 1900-luvun alusta alkaen ja laajemmin 1920-luvulla, samaten Robert Louis Stevensonin Tri Jekyll ja Mr Hyde (1886), mutta senkin täydellistä suomennosta saatiin odottaa vuoteen 1945.
Lisäksi osa 1930-luvun Hollywood-kauhuelokuvan klassikoista James Whalen Frankensteinista Karl Freundin Muumioon ei löytänyt tietään Suomen valkokankaille, ja niitä kiellettiin myöhemminkin. Ei ole mikään ihme, että monet 1950- ja 1960-lukujen kauhuelokuvat herättivät Suomessa hämmennystä ja vastarintaa. Sellaiset elokuvat kuin Don Siegelin Invasion of the Body Snatchers (1956) tai Val Guestin The Quatermass Xperiment (1955) kiellettiin tuoreeltaan. Niinkin merkittävä elokuva kuin Brian De Palman Carrie (1976) kiellettiin aina vuoteen 1993 asti.
Kauhusta tuli merkittävä osa populaarikulttuuria vasta 1980-luvulla, monen eri tekijän vaikutuksesta. Suomalaisetkaan kustantajat eivät voineet olla välinpitämättömiä Stephen Kingin suunnattoman suosion edessä. Science fiction ja fantasia olivat nousseet esille myös nuoren sukupolven niin sanotussa fandom-toiminnassa ja alan lehdissä, kuten Aikakoneessa ja Portissa. Sellaiset kirjantekijät kuin Markku Sadelehto nostivat kauhutarinoita näkyviin toimittamissaan kirjoissa. Tästä maaperästä ovat nousseet 2000-luvulla esille nousseet kauhua lähestyvät kirjailijat kuin Marko Hautala ja Tiina Raevaara. Samalla on noussut esiin myös nuorten elokuvan- ja sarjakuvantekijöiden sukupolvi, jolle kauhu on luonteva osa ilmaisua.
Aaveista ja kummituksista ilmestyi tarinoita suomeksi jo 1800-luvun alussa, mutta lähinnä käännöksinä. Jaakko Juteini suomensi saksasta kirjasen nimeltä Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja vuonna 1819 - se sisälsi valistusluontoisia kertomuksia, joissa kummittelutapauksia todisteltiin järkiperäisesti. Samanlainen on Johan Aulénin ruotsista suomentama Todellisesti, ja luonnollisella tawalla selitettyjä Kummitus-juttuja, kerroillut tonttujen ja kummitusten uskomisen estämiseksi (1862).
Ensimmäiset suomeksi ilmestyneet alkuperäiset kauhutarinat kirjoitti todennäköisesti Aleksis Kivi. Seitsemässä veljeksessä (1870) on tarinaan upotettuja kauhukertomuksia, kuten tunnettu ja omana teoksenaankin ilmestynyt "Kalvean immen tarina", jossa nykyään vampyyriksi tulkittava peikko vaanii nuorta naista ja pakottaa tämän asumaan kanssaan vuorenonkaloissa. Öisin hirviö imee nuoresta naisesta veret ja päivisin pakottaa hänet tekemään töitä aarrekammiossaan. Kiven muussa tuotannossa tapaa myös kauhuaiheita, kuten sanomalehti Suomettaressa vuonna 1864 ilmestynyt "Vuoripeikot".Kiveä ennen asialle ehti muutama ruotsinkielinen kirjailija, kuten Zachris Topelius, jonka varhaisessa lehtituotannossa on monia kauhuaineksia sisältäviä novelleja. Huhtikuussa 1846 Helsingfors Tidningar -lehdessä ilmestyneellä "Bruden"-tarinalla Topelius kilpaili yhdessä Fredrik Berndtsonin kanssa siitä, kumpi pystyisi kirjoittamaan kauhistuttavamman kertomuksen. Berndtson valittiin voittajaksi tarinallaan "En svart saga", joka ilmestyi Morgonbladetissa myöhemmin samana vuonna. Berndtsonin uralla "En svart saga" jäi ainoaksi kauhutarinaksi, mutta Topelius oli tehnyt niitä useita jo aiemmin ja vielä jälkeenpäinkin. Topeliuksen kauhutarinoissa on usein hämmentäviä salaisuuksia, joita yhteisö tai rohkeat yksilöt yrittävät pakkomielteisesti selvittää.
Topelius tuo myös sanoina eloon tuolloin 1840-luvulla salaperäiseltä ja läpitunkemattomalta tuntuneen Hämeen, joka vilkkaasti asutetun eteläisen Suomen ja itäyhteyksistään tunnetun Savon rinnalla oli pelottavaa korpimaata. Topeliuksen kauhutarinoita ovat edellä mainitun "Brudenin" lisäksi ainakin seuraavat: "En natt och en morgon" (1843), jota Jukka Sarjala pitää tekijän parhaana kauhukertomuksena, "Den eviga studenten" (1845), "Wargen" (1846), "En spökhistoria" (1850) ja pitkä "Salig fänrikens tofflor" (1847). Lisäksi pitää mainita suomeksikin ilmestyneet tarinat "Ikuinen ylioppilas" (alun perin "Den evige studenten"), "Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi" (alun perin "Den gamle beckbrännaren") ja Hallusinatsioneja-kirjaan sisältyvä "Toholampi".
Ensimmäisen kauhuromaanin Suomessa kirjoitti Alex Ingelius, akateemisen uran hylännyt tuottelias kirjailija. Det gråa slottet ilmestyi 1851 ruotsiksi, suomeksi nimellä Harmaa linna eri laitoksina vuosina 1888, 1900 ja 1925 ja lopulta täydellisenä suomennoksena vuonna 2009. Romaanin päähenkilö tuntuu olevan nimen "harmaa linna", Ristilän kartanon salaperäinen rakennus, jonka isäntä on paholaismainen Arvid Henning. Jukka Sarjalan sanoin: "Ingelius luo kauhun tunnetta kuvaamalla murhayrityksiä, kummittelua, rajuilmoja, synkkiä puistoja ja soita ja sisällyttämällä romaaniinsa kätkettyjä henkilöllisyyksiä ja äärimmäisen hyviä ja äärimmäisen pahoja ihmisiä." Romaaniin sisältyy pitkiä Topeliuksen Häme-kertomuksia muistuttavia kohtauksia pelottavankauniista suo- ja kalliomaisemista. Romaanissa näkyy myös koko goottilaista romantiikkaa elähdyttänyt ajatus vanhasta aatelista, joka turvautuu murhiin ja muihin rikoksiin oman asemansa säilyttämiseksi.
Laajalti suomalaista kauhunovellistiikkaa, kauhuromaaneista puhumattakaan, ei kuitenkaan 1800-luvulla syntynyt. Ajan merkittävät mielipiteenmuodostajat Runeberg ja Snellman tukeutuivat enemmän klassismiin eivätkä suvainneet romantiikkaan kuuluvia fantasioita. Kirjallisuuden tuli olla vakavaa ja osallistua kansakunnan rakentamiseen repivien kauhukertomusten sijaan. Kiven Seitsemän veljeksen kauhu- ja fantasia-ainekset oli helppo sivuuttaa ja keskittyä vain teoksen realistiseen kansankuvaukseen. Esimerkiksi Kiven "Vuoripeikot" ilmestyi ensimmäisen kerran uudestaan vasta vuonna 1947.
Vuosisadan lopussa alkoi kuitenkin näkyä joitain kauhutarinoita. Kiven tapaan kirjailijat ottivat mallia vanhoista kansantarinoista ja legendoista, joista monet olivat kulkeutuneet keskisestä Euroopasta Ruotsin kautta Suomeen. Yksi ensimmäisistä oli nimeään kantavan kustantamon perustanut Karl Jakob Gummerus (joka pitkään tunnettiin nimellä Kaarle Jaakko). Haudankaivajan kertomuksia -nimisessä novellikokoelmassa (1899) on tarina nimeltä "Uhalla", jossa kuollut mies nousee eloon ja säikyttelee paikallisia. Kertojana on pienen paikkakunnan pappi. Vastaavia tapauksia on 1800-luvulla varmasti ollut lukuisia, ja samaan aiheeseen perusti Edgar Allan Poe yhden tunnetuimmista tarinoistaan "Ennenaikainen hautaaminen" (1844).
Kansantarinoita käytti myös myöhemmin nationalistisesti latautuneita historiallisia romaaneja työstänyt Kyösti Wilkuna, jonka varhaisessa tuotannossa on muutamia kauhutarinoita, kuten "Oikea syyllinen" ja "Haudankaivaja" (kummatkin teoksessa Novelleja, 1907). Toisaalta Wilkuna hallitsi myös urbaanin kuvauksen, minkä todistaa "Hallusinatsioneja" (teoksessa Haaksirikkoiset, 1912), jännittävällä tavalla auki jätetty kuvaus öisistä näköharhoista. Öisen kaupungin tyhjät kadut luovat itsessään alakuloisen ja ahdistavan tunnelman. Kiihkeän urbaanin tunnelman vei äärimmilleen tyystin unohdettu Uno Osmio, jonka novellikokoelman Kuumehoureita (1908) nimitarinassa eletään todellakin kuumehoureiden täyttämää elämää.Nämä kirjailijat ja heidän satunnaiset novellinsa ovat vain yksittäisiä näytteitä yhden lajityypin vähäisestä elämästä suomalaisessa kirjallisuudessa 1800-1900-lukujen vaihteessa. Myöhemmin 1900-luvun alkupuoliskolla kauhu nosti päätään muun muassa Tulenkantajien ja heitä lähellä olevien kirjailijoiden teksteissä, kuten Mika Waltarilla ja Unto Koskelalla. Waltarin varhainen novellikokoelma Kuolleen silmät (1926) on suomalaisen kauhukirjallisuuden klassikko, joka ansaitsisi tulla julkaistuksi uudestaan. Parhaiten aikaa on kestänyt Aino Kallaksen ihmissusiaiheinen Sudenmorsian (1928), joka on tehty oopperaksi ja hevilevyksi, ja lisäksi siitä on suunniteltu elokuvaa useaan otteeseen. Kirja on julkaistu moneen kertaan vielä 2000-luvullakin.
Myös halvat lukemistolehdet, kuten Isku, Lukemista Kaikille ja Seikkailujen Maailma, julkaisivat 1920-1930-luvuilla jonkin verran kotimaisten kirjoittajien kauhutarinoita. Monet kirjoittajat esiintyivät salanimillä eikä heistä tiedetä välttämättä mitään - tällaisia ovat esimerkiksi tuottelias novellisti K. A. Syväkari sekä yhden kauhutarinakokoelmankin julkaissut Knut Karmanne (Pimeitä polkuja: sanomalehtimiehen seikkailuja, 1929). Suomalaisen kirjallisuuden historioissa on yleensä tämä vaihe - samoin kuin koko lukemistoviihde, paria poikkeusta lukuun ottamatta - unohdettu, vaikka kiinnostavasti sotaa edeltävän ajan lukemistokirjallisuus oli kansainvälistä, eksoottista ja moniulotteista ja sikäli vahva vastavoima ajan ahtaalle kansallismieliselle kirjallisuudelle.***
Hallusinatsioneja on laatujaan ensimmäinen kokoelma 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaista kauhukirjallisuutta. Valikoima on tarkoituksella rajattu pieneksi, osittain myös siksi, että kaikkia aiheen kannalta oleellisia tekstejä ei ole koskaan suomennettu, esimerkiksi Fredrik Berndtsonin "En svart saga" pitäisi ehdottomasti saada suomeksi. Topeliuksen kauhunovelleja saadaan ehkä myöhemmin oma nide, myös aiemmin suomentamattomia.
Hallusinatsioneja-kirjan tarinoita ei ole editoitu satunnaisia lyöntivirheiden korjailua lukuun ottamatta. Juteinin ikivanhoihin kertomuksiin ei ole koskettu senkään vertaa.
En voi kyllin kiittää turkulaista kirjailijaa ja keräilijää Boris Hurttaa, jonka kanssa käydyt keskustelut, hänen monista teksteistään puhumattakaan, ovat auttaneet löytämään vanhan kotimaisen kauhukirjallisuuden. Toivottavasti tässä on muutama hänellekin tuntematon löytö!
***
Sisällysluettelo
Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista
Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.
Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.
Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.01.1864 ja 31.01.1864.
K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.
Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).
Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.
Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti