Matkustamisesta, osa 1

Olin kerran haastattelussa, jossa toiselle haastateltavalle ja minulle sanottiin: "Te olette sen ikäisiä että olette reissanneet luontevasti ympäri maailmaa ja nähneet erilaisia kulttuureja." En kehdannut myöntää, että enpä ole juuri matkustellut. Olen aikuisiällä käynyt kerran Saksassa Berliinissä, kerran Tallinnassa, kerran Tukholmassa ja kerran Kyproksella. Tallinnan ja Tukholman reissut olivat piipahtamisia.

Tähän on monta syytä. Teini-ikäisenä, jolloin monet aloittavat matkailunsa, meillä ei ollut juurikaan rahaa, kun äiti oli kahden pojan yksinhuoltajana. Opiskeluaikana minulla oli vielä vähemmän rahaa, kuten monilla muillakin 90-luvulla opiskelleilla, enkä käynyt koskaan kesätöissä. Vähäiset kirjoitustuloni Aviisista ja Hämeen Yhteistyöstä eivät mielestäni riittäneet matkusteluun. Ja sitten kun elin opiskelujen jälkeen vakiintuneessa parisuhteessa, jossa toinen osapuoli oli vakituisessa työssä, minua ei oikeastaan enää kiinnostanut. Epäilen, että sillä oli jotain tekemistä parisuhteen laadun kanssa, mutta varmasti myös sen kanssa, että olin kasvattanut jonkinlaisen suojamuurin ja esitin, ettei kiinnosta. Varmasti kyse oli myös pelosta.

Nyt olen käynyt myös Sisiliassa. Olimme perheen kanssa Cefalússa viikon. Kyse oli tavallisesta seuramatkasta, johon kuului puolihoito ja kaikenlaisia valmiita retkiä bussikuljetuksineen. Sovimme vaimon kanssa, että teemme näin, vaikka se ei kuulukaan tällaisten citypunavihreiden semihipstereiden ironiseen elämänmenoon - päätimme, että pienen, paikoitellen hermostuttavasti käyttäytyvän pojan kanssa seuramatka on parempi vaihtoehto kuin omaehtoinen matkustelu, johon kuuluu aina tiettyjä epävarmuuksia. Lisäksi kyse oli myös siitä, että meillä on niin vähän kokemuksia matkailusta - vaimo on reissannut enemmän kuin minä, mutta tämä oli ensimmäinen yhteinen matkamme niin että määränpäässä ei ole tuttuja kaitsemassa (Berliinissä meitä opasti siellä asuva tuttu, Kyproksella talviaan siellä viettävät appivanhemmat). 

No, miten matkustaminen sitten sujui? Oliko kehittämäni suojamuuri murtunut? Olihan se tietysti rapistunut jo aiemmillakin reissuilla (Berliinin-reissulla enemmän kuin Kyproksella), ja pakko sanoa, että siitä on edelleen jäljellä jäänteitä, hiukan samantyyppisiä kuin ne pienet romahtaneet kivitalot, joita Sisilia on täynnä, sekä kaupunkien keskustoissa ja niiden laitamilla sekä keskustoissa. Jaa, no, ehkä ne ovat pittoreskempejä kuin ihmisen defenssimekanismit. 

Luulisin, että kyse oli sittenkin matkustustavasta - seuramatka oli kätevä monella tapaa, mutta se myös tappoi osan siitä, mikä itseäni matkustamisessa kiinnostaisi. Matkamme hienoimpia hetkiä oli käydä Castelbuonon vanhassa linnassa ja huomata, että siellä on modernin taiteen osasto. Juoksin sen läpi viidessä minuutissa ja näin monta upeaa ja kiinnostavaa näytettä italialaisesta 60-70-luvun poliittisesta taiteesta. Nappasin mukaani esitteen ja siitä luin, että Castelbuonon linnan museo on keskittynyt nimenomaan tämän ajan italialaisen taiteen keräämiseen ja esittelyyn! Eikä opas sanonut tästä mitään! Linna oli tietysti hieno muutenkin, barokkikappeleineen kaikkineen, mutta minulle tämä oli suorastaan kohokohta. (En voi tosin väittää, etteivätkö tämän jälkeen Castelbuonon keskusaukiolla syödyt jätskit olisi myös olleet kohokohta.) 

Samantyyppinen tapaus kävi Taorminassa, todella kauniissa kaupungissa, jonka kauppakeskusta on täynnä siroa wieniläistyyppistä jugendia. Shoppailuvaistokin heräsi, kun katseli näyteikkunoissa kauniita - ja kalliita - vaatteita. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät, että pidän hyvin tehtyä ja kaunista vaatetta lähes yhtä merkittävänä taiteena kuin varsinaista taidetta. Mutta niin vain siinäkin meni niin kauan, että turistibussi olisi jättänyt, jos olisimme menneet katsomaan Taorminan tärkeintä nähtävyyttä, amfiteatteria. Tunnen itseni monella tapaa noloksi kun ajattelen, että Sisilian merkittävin antiikin ajan muistomerkki jäi näkemättä! Sen siitä sai kun istui terassilla juomassa Aperol-spritzeriä! Onneksi oli edes hieno merinäköala. 

Jonkinlainen kulminaatiopiste omassa matkustamisen vastaisessa suojamuurissani oli se, että opiskeluaikoina tutkin matkustamisen historiaa (graduni käsitteli muun muassa Robinson Crusoeta). Kun en oman ilmoitukseni mukaan ollut kiinnostunut matkustamisesta sinänsä, olin sentään kiinnostunut tutkimaan, miksi matkustaminen olisi muka niin tärkeää ihmiselle. Halusin ehkä löytää jonkin selityksen sille, miksi en itse ole halunnut käyttää matkusteluun aikaa. Ja historiahan opettaa meille, että matkustaminen ei ole ihmisen luontainen tarve. Vielä pitkälle 1600-luvulle ihmiset elivät ja kuolivat siellä missä syntyivät. Oli vain muutamia ihmisryhmiä, joilla oli mitään syytä matkustaa, kuten opiskelijat. Matkustamisesta tuli muotia vasta 1700-luvun lopulla. Tähän liittyi monia uusia virtauksia, kuten Ranskan vallankumouksen propagoima idea henkilökohtaisesta vapaudesta tai romantiikan filosofian ajatus siitä, että ihminen voi parantua sivilisaation aiheuttamista paineista kosketuksissa luonnon kanssa. Tämä tietysti vaati matkustamista pois kaupungeista, kohti metsiä, kohti vuoristoja, kohti meren rantaa. Aiemmin tällaiset paikat olivat olleet joko pelottavia tai liian hankalia. Lisäksi 1700-luvun aikana muotiin tuli laittaa aatelisnuorukaiset Grand Tourille, kiertämään Eurooppaa ja oppimaan uusia asioita. 

Matkustamisen romantiikalle on tietysti käynyt aivan samalla tavalla kuin kaikelle muullekin muodikkaalle. Kuten Georg Simmel on vakuuttavasti osoittanut, muoti syntyy yläluokkien keskuudessa ja etenee keskiluokan kautta alaluokille. Matkustaminen on nykyään lähes kaikkien, myös alaluokkien ulottuvilla. Mitä muutakaan kuin 1700-lukuisen Grand Tourin irvikuva on tällainen seuramatka, jossa ei opita mitään ja jossa tärkein saavutus on ottaa itsestään kännykkäkuva Etnalle rakennetun turistirysän edessä? 

Kysehän on tietenkin siitä, että koko ajatusta itsensä kehittämisestä tai sivilisaation kahleista vapautumista ei enää tunneta (ellei sitten Ruotsin-laivalla tapahtuvaa kännäystä pidä jonkinlaisena versiona tuosta vapautumisesta). Matka on kuitenkin oleellinen osa kapitalismia, koska matka tapahtuu aina lomalla ja loma on se ajatus, jonka varassa koko kapitalismi pyörii. Ihmiset käyvät töissä, jotta saavat rahaa, jotta voivat olla vapaa-ajallaan lomalla. Ilman lomaa kukaan ei tekisi töitä. Itse työllä ei ole juurikaan väliä. (Tämä on juuri se kohta, jossa Marx viehättää minua eniten, kun tämä puhuu siitä, että työn tulisi muuttua itse kunkin henkilökohtaiseksi taiteeksi.)

Minun on vain välillä vaikea tajuta, miten loman ajatus voi toteutua, kun - näin tapahtui Taorminassa - hirveä määrä ihmisiä jyrää toisensa ehtiäkseen bussiin, jossa on yli 50 astetta lämmintä, vain jotta ehtisivät toiseen bussiin. Se oli hetki, jolloin minussa heräsi sisäinen misantrooppini, varsinkin kun näin jatkuvasti hikisen heijastumani kuljettajan takana olevasta pleksilasista. Se ei ollut vapautuminen yhtään mistään, vaan pikemminkin suuren itseinhon hetki. 

Onneksi se meni ohi. Mutta luulisi tosiaan, että olisi helpompiakin tapoja irroittautua työnteosta ja sen stressistä. Kaupunkiloma Raumalla, rantaloma Loma-Säkylässä, kirpputorimatka Saloon, humputtelureissu Tampereella? Paluumatka Sisiliasta kesti 12 tuntia, siinä tuntui menevän aikaa hukkaan ihmisen elämästä. Tämä on tietysti henkilökohtainen ongelmani. Minun on todella hankala vain odottaa jonkin tapahtuvan. Se on niin hankalaa, että minun on lähes mahdotonta hahmottaa, miksi se ei kaikista muista tunnu yhtä turhauttavalta. 

Toistan vielä ajatukseni: jos lomassa ei kerran ole enää ajatusta siitä, että ihminen uudistuisi henkisesti, niin miksei yhtä hyvin voisi viettää lomaansa jossain lähempänä? 

Toisaalta vaa'assa painavat myös muutamat toiset seikat: uiminen meren aalloissa, italialainen gelato, erinomaiset pastat ja risotot, luomumaatilalla tarjotut mulperinmarjat, kauniit ja tyylikkäät ihmiset (joita tosin näimme enemmän Palermossa ja Catanian lentokentällä, Cefalú oli kuin olisi Raumalla käynyt) ja ennen kaikkea maisemat, jotka poikkeavat suuresti suomalaisista. Kun istuimme bussissa matkalla Helsinki-Vantaan lentokentältä Turkuun ja katselin uskomattoman vihreitä ja kauniita maisemia, tuntui hetken ajan kuin olisin ymmärtänyt jotain oleellista Suomen ja Etelä-Euroopan välisistä eroista. Tuntui kuin olisin ymmärtänyt jotain siitä, miksi ihmiset puhuvat ylpeästi isänmaastaan. Ohikiitävä oivallus tuntui oikeuttavan koko matkan. Ehkä mitään tällaista ei voi tapahtua, jos käy vain Raumalla tai Jyväskylässä tai Kuopiossa. 

Kuvituksena on otoksia sieltä täältä Cefalúa ja muuta Sisiliaa. Ylin kuva on Castelbuonon linnan vierestä, toinen kuva on Taorminasta. Lisää kuvia vaimoni blogissa Hopeapeilissä (luulen, että hän on muutenkin varauksettomampi tämän asian suhteen kuin minä).  


(Tämä asia minua harmittaa: emme ehtineet tai älynneet etsiä Cefalústa tunnetun okkultistin Aleister Crowleyn taloa, jota hän käytti rituaaleissaan. Tämän vuonna 2006 perustetun blogin perusteella talo on päästetty todella huonoon kuntoon, vaikka se on kulttuurihistoriallisesti monella tapaa kiinnostava. En tiedä, missä kunnossa talo on tällä hetkellä - tai onko sitä ollenkaan olemassa enää.)